Tähtipölyn sokaisema JoJo

JoJo’s Bizarre Adventure, 80-luvulta jatkunut Hirohiko Arakin kynäilemä poikain tappelusarja, sai viimein TV-animesovituksensa 2012. Yksi sarjan mieleenpainuvimmista ja rakenteellisesti tärkeimmistä piirteistä on sen jakautuminen vahvasti erillisiin tarinakaariin, jotka ovat melkein kuin omia lähes itsenäisiä sarjojaan. Kutakin tarinakaarista johtaa samaan sukulinjaan kuuluva eri päähenkilö, joista jokainen tottelee lempinimeä JoJo.

Ensimmäinen animekausi käsitti mangan kaksi ensimmäistä tarinakaarta, Phantom Bloodin ja Battle Tendencyn. Tänä keväänä alkanut uusi kausi sovittaa kolmannen ja kuuluisimman kaaren, Stardust Crusadersin, josta on tällä hetkellä nähty kahdeksan jaksoa. Mangaa en ole lukenut eikä se ole tähtäimessäkään, joten kirjoitan pelkän animen varassa.

Studio Davidin värikäs, visuaalisia ääniefektikatakanoja vilisevä animesovitus on ollut kahden ensimmäisen tarinakaaren osalta varsin hurmaava seikkailu kaikessa itsetietoisen pröystäilevässä steroidipullistelussaan, vanhoja shounentropeita rakastavasti ympäriinsä heittelevässä asenteessaan ja huumorintajuisessa vakavuudessaan. Toisaalta tappelusarjat eivät yleensä ole olleet lähellä sydäntäni, ja pitemmät yhteenotot alkoivat jo ensimmäisten kaarten aikana vähän puuduttaa. Stardust Crusaders vetää kuitenkin tähtipölyä henkeen jo sen verran pahasti, etten voi sanoa uuden kauden tarjoavan kovin paljoa nautittavaa minulle.

Pääsyyllinen.

Kolmas JoJo-sarja on nimittäin häpeilemättömän hidas. Tähän mennessä joka jakson isoin juttu on ollut tylsän viikon kertakäyttöpahiksen päihittäminen, johon suuri pala ruutuajasta kuluukin. Tähän mennessä valtaosalla taisteluista ei ole ollut oikein muuta tarkoitusta kuin saada päähenkilöt esittelemään liikkeitään. Sovitustahti on mangan lukeneiden tahojen raporttien mukaan yllättävän hidas, siinä missä edelliset tarinakaaret oli imeisesti sovitettu miellyttävän ripeällä tempolla.

Tappelut ovat minulle aivan erityisen tylsää katsottavaa edellisten tarinakaarten tappeluihin verrattuna sen takia, että Stardust Crusaders päättää yhtäkkiä täysin muuttaa hahmojen taistelumekanismit hengityspohjaisesta supervoima hamonista eli ripplestä hahmojen mukana roikkuviin pokemon-henkisiin, erikoisvoimilla varustettuihin taikahenkiöttiäisiin eli standeihin. Standit vaihtavat iskuja käyttäjiensä puolesta, ja kun standi ottaa hittiä, kärsii tämän käyttäjä vastaavan vamman.

Sain välittömästi voimakkaan vastareaktion standeihin. Ripple-voimat eivät ehkä olleet maailman hienoin taistelukikka, mutta pidin niissä siitä, että hahmot ottivat henkilökohtaisesti pataan toisiltaan. Epämääräisen tiedostavan oloisten mutta ilmeisesti lähinnä käyttäjiensä tahtoa persoonattomasti projisoivien standien välittämä taistelu tuntuu vähemmän henkilökohtaiselta, vaikka käyttäjillä onkin oma nahka välillisesti pelissä.

Lisäksi ensimmäisen kahdeksan jakson perusteella ei ole ollenkaan käynyt selväksi, kuinka itsenäisiä olentoja standit ovat. Niillä ei tunnu olevan varsinaisesti mitään käyttäjistään erillistä sielunelämää, ja ne tuntuvat tottelevat käyttäjiään täydellisesti. Silti niissä on designiensa puolesta usein sen verran paljon inhimillisiä piirteitä, että ne vaikuttavat siltä, että niiden ainakin pitäisi olla lähellä oikeita hahmoja. Ehkäpä standeista saadaan sarjan edetessä vielä irti jotain mielenkiintoista, mutta tällä hetkellä koko konsepti tuntuu epämääräiseltä.

JoJon standi Star Platinum näyttää violetilta massahipiltä ja tunneskaalakin tuntuu monipuolisemmalta kuin käyttäjänsä, mutta onko se sittenkään tunteva ja itsenäinen olento vai pelkkä heijastus?

Standeihin siirtyminen ei häiritsisi niin paljoa, jos siirtymä olisi hoidettu kotiin edes välttävällä kunnialla. Näin ei kuitenkaan ole, vaan homma vuotaa perusteistaan asti. Stardust Crusadersin JoJon, Jotaro Kujon lisäksi tarinassa seikkailee tämän isoisä ja Battle Tendencyn päähenkilö Joseph Joestar kypsässä pappaiässä. Joseph käytti omassa tarinakaaressaan ripple-voimia mestarin elkein ja päihitti ylimaallisen voimakkaita pahiksia. Stardust Crusadersissa Josephin ripple-voimiin ei ole kuitenkaan viitattu kuin korkeintaan ohimennen (itseltä ainakin meni ihan ohi).

Voimakkaan ripplensä sijaan Joseph käyttää nyt tiedonkeruussa hyödyllistä mutta taistelussa ilmeisesti täysin turhaa standia. Ripple-voimat tuntuvat kadonneen savuna ilmaan, eikä sarja tarjoa mitään selitystä siitä, miksi ja miten. Ripplen poissaolo olisi ollut helppo selittää esimerkiksi sen heikentymisellä vanhemmiten, vaihtumisella konkreettisempaan mutta rajoitetumpaan standiin tai muulla vastaavalla tavalla. Myöskään muita rippleä käyttäviä hahmoja ei toistaiseksi ole näkynyt, vaikka edellisissä tarinakaarissa sellaisia juoksenteli ympäriinsä kaikkialla.

Ylimääräinen tiedonhaku osoitti, että standeilla on ilmeisesti jotain tekemistä ripplen kanssa, mutta animessa tämä ei ole tullut aivan selväksi. Luin jojopediasta myös, että Joseph ilmeisesti pystyy käyttämään ripplen avulla tappuraköynnösstandiaan ruumiinsa jatkeena, mutta vielä tällaistakaan käyttöä ei ole näkynyt. Jään toivomaan, että Joseph pääsee vielä kunnolla loistamaan, mutta vähän epäilen. Eläväinen ja hooponaljaileva Joseph on suosikkini kolmesta ensimmäisestä JoJosta, joten hänen näkemisensä coolina mutta oikeastaan aika turhana vanhempana hahmona raapaisee sydämestä hieman.

Josephin elokas ilmeskaala on tallella.

Jotaro sen sijaan on jättänyt tähän mennessä minut täysin kylmäksi. Hänen synteettisen oloinen kivikasvoinen hypercooliutensa tuntuu suurireaktioisen, juonittelevan ja iloisesti piikittelevän Josephin jälkeen ankealta ja pakotetulta. Lisäksi Jotaro on toistaiseksi ollut rasittavan ylivoimainen sekä kertakäyttöpahiksiin että neljään matkakumppaniinsa verrattuna.

Battle Tendencyn JoJon kasvua hahmona ja taistelijana oli aina viihdyttävää ja mielekästä seurata, sillä hänellä oli mentori, joka pystyi alkuun lakaisemaan hänellä lattioita, sekä läheiseksi kasvava kilpakumppanibestis. Sarjan alussa Josephilla oli paljon opittavaa ripplen käytöstä, ja hänen suhteensa varsinkin mentoriin ja bestikseen muuttui ja syveni sarjan edetessä. Joseph koki aitoa hahmonkehitystä, mikä teki hänestä yhdessä hänen avoimen luonteensa kanssa hauskan hahmon.

Jotarossa taas ei vaikuta olevan juurikaan kasvunvaraa. Hänen matkaseurueeseensa kuuluu neljä muutakin muskelimassaa, mukaan lukien komeasti mentoriksi sopiva pappa-Joseph ja fabulöösillä hiuskiehkuralla varustettu ikätoveri Kakyoin. Jotarolla ei kuitenkaan tunnu olevan mitään kontaktia kumpaankaan näistä sen enempää kuin tiimin muihinkaan jäseniin, Avdoliin ja Polnareffiin. Tuntuu kauhealta tuhlaukselta, kun mielenkiintoisen oloisia hahmoja pyöritellään ruudulla, mutta heihin on vaikea tutustua ja heistä on vaikea oppia välittämään, kun sarjalla on liian kiire käyttää aikaa mitättömiin tappeluihin ja Jotaron jalustalle nostamiseen.

Ei ainakaan vielä mikään viiden hengen tiimi vaan pikemminkin viisi jäbää, jotka sattuvat hengaamaan samassa kuvassa.

Kolmannes sarjasta on siis mennyt, eikä päähenkilöiden välillä ole edelleenkään kehitetty tai edes yritetty kehittää kuin hyvin alkeellisia suhteita. He nyt vain kulkevat kimpassa rökittääkseen yhteisen vihollisen, eihän siihen nyt mitään hahmokemioita tarvita! Tämä tekee sarjasta draaman tasolla täydellisen epäonnistumisen, mikä on valtava askel taaksepäin Battle Tendencystä ja jopa vähemmän mielenkiintoisesta Phantom Bloodista, joissa kummassakin oli sentään hahmoja, jotka olivat kanssakäymisissä toistensa kanssa ja joiden välille kehittyi uniikkeja suhteita.

Stardust Crusadersin animesovituksen ainoat viihdyttävät puolet on peritty suoraan aikaisemmalta tuotantokaudelta. Davidin sarjaperheelle luoma hulvattoman ylitsepursuava visuaalinen tyyli auttaa jaksamaan jaksosta toiseen. Sekin toisaalta tuntuu kesyyntyneen huomattavasti Battle Tendencyn psykedeelisesti neonliekehtivästä menosta, varmaankin heijastaen uuden JoJon coolia synkkäsävyisyyttä verrattuna Josephin iloiseen räjähtävyyteen.

Isoisäikään kypsynyt Josephkin on selittämätöntä heikentymistään lukuun ottamatta aivan yhtä ilahduttavaa seurattavaa kuin nuoruudessaankin ja lisäksi priimaa kuumoteltavaa iäkkäämmille herrasmiehille lämpenevälle yleisölle (ahem). Phantom Bloodista tuttu vampyyriantagonisti Dio puolestaan märehtii egyptiläisessä ghettoluolassaan herkullisen ylidramaattisesti poseeraillen ja nostattaen tislatulla pahisöveriydellään takuuvarmasti sekä hymyn huulille että niskavillat pystyyn joka kerta ruudulla esiintyessään.

Dio saa kaikki Stardust Crusadersin parhaat arttishotit.

Mainitut positiiviset jäämät aikaisemmista tarinakaarista pitävät tällä hetkellä muutoin monin paikoin vuotavan Stardust Crusaders -paatin juuri ja juuri pinnalla. En ylistäisi aikaisempiakaan JoJo-tarinakaaria taivaisiin asti, mutta tähän mennessä uusi sarja on ollut äärimmäisen tukala pettymys jo siksi, että fanit ovat äänekkäästi profetioineet sitä mangan parhaaksi kaareksi.

En ole kuitenkaan täysin luopunut toivosta vielä. Sarja on heittänyt ensimmäisen kolmanneksensa 80-prosenttisesti hukkaan ja keskittyy juuri niihin asioihin, joita en itse suuremmin fiktiossa arvosta (merkityksettömät tappelut ja teennäisen siistin päähenkilön sokea ihailu). Sillä on kuitenkin vielä kaksi kolmasosaa jaksomäärästään käyttämättä. Halutessaan kolmas JoJo-tarina ehtii vielä hyvin kursimaan yksilöllisiä hahmosuhteita pääviisikon välille ja selittämään taistelumetodista toiseen siirtymistä. Menon pitää kuitenkin parantua oikein urakalla, jos Stardust Crusaders ei halua jäädä tähän mennessä ylivoimaisesti huonoimmaksi JoJoksi.