Talven 2010 ensivaikutelmia: Durarara!!, Ookamikakushi & Dance in the Vampire Bund

Hei, tänä talvena olen jopa aloittanut sarjoja. Heitän tänne kuukauden lopulla varmaan vielä toisen ensisilmäilypostauksen, koska näiden lisäksi kiinnostaa vielä muutama talven sarjoista, mutta tässä alkajaisiksi.

Durarara!!

Väisty, Päätön ratsumies, täältä tulee PÄÄTÖN PRÄTKÄNAINEN! Hardcorea.

Kuten mainittu Ookamikakushin yhteydessä, katsoisin ihan mitä tahansa, jos se näyttää tältä (kyllä, saman hahmosuunnittelijan ja ohjaajan Baccano! on katsottavaksi jonottavien sarjojen listallani). Mutta hehkutetaan nyt vielä – Durarara!! näyttää jumalaiselta, eikä edes vain hahmodesignin ja yleisen urbaanin tyylin takia, vaan animaatiossakin on ihan kulutettu budjettia.

Ensimmäinen jakso on onneksi muutenkin varsin mielenkiintoinen, joskin nyypiö-muuttaa-uuteen-kaupunkiin-ja-tapaa-heti-kaikki-tärkeät-ihmiset-ja-muut-päättömyydet-kuviossaan vähän turhan jäykkä ja arvattava. Ensimmäisen jakson sortuminen pelkäksi pohjustukseksi ei nyt kuitenkaan ole mitenkään anteeksiantamatonta, varsinkin kun tavatut henkilöt vaikuttivat kaikki ihan siisteiltä tyypeiltä. Allekirjoittaneen täytyi itse asiassa laittaa hetkeksi pauselle, kun keskuspojat heittäytyivät kolmen vuoden erossa olon jälkeen tavatessaan ihan hervottoman söpöiksi. Osakiitos tästä aina loistavalle kertojanyypän pirteästi höpöttävää lapsuudenystävää tulkitsevalle Mamoru Miyanolle. Muutenkin hahmopuolella tykkäsin myös siitä, että jopa legendaarisen päättömän prätkänaisen rangaistuksen kohteeksi joutuvan kidnappaajakoplan kuvaamiseen on jaksettu käyttää hetki niin, että mokomat vaikuttavat ihan oikeilta hahmoilta sen sijaan että heidät olisi lakaistu sivuun stereottyypisen rumina ja ilkeinä pikkupahiksina.

Suurena miinuksena esille nousi jakson sekavuus. Siitä ei pohjustusluonteisuudesta huolimatta selviä juuri lainkaan, mihin suuntaan tarinaa ollaan luotsaamassa ja millä eväillä (tai mistä se edes kertoo). Toisaalta arvostan turhan ja läpinäkyvän selittelyn puutetta, mikä tuo sarjan maailmaan todellisuuden tuntua. Taustoitusta antavat chätti-keskustelut toimivat tiedonvälitystehtävässään mukavan aidosti, mutta niin hektisesti, etten tahtonut pysyä perässä puheenaiheista tai keskustelijoista. Keskustelut ääneen lukeneelle seiyuulle kuitenkin aplodit elävästä ja uskottavasta suorituksesta – monen henkilön chättikommenttien lukemisen muuntaminen uskottavan kuuloiseksi ja ilmeikkääksi sananvaihdoksi on kuitenkin yhdelle näyttelijälle aika haasteellinen tehtävä.

Vuoden parasta antia tähän mennessä joka tapauksessa. Kahdentoista jakson pituus vain vähän huolettaa, varsinkin suhteutettuna suureen hahmomäärään, sillä epäilen vähän, ettei näin suuresta joukosta välttämättä saada kaikkea irti niin lyhyessä ajassa. Toinen mietityksen aihe olisi sitten mainitun nyypiöpäähenkilön hajuttomuus ja mauttomuus – pystyykö sarja vääntämään hänestä oikean henkilön, vai jääkö hän vain kaikkea uutta neutraalisti ihmetteleväksi näkökulmanyypäksi koko sarjan ajaksi? Sormet ristiin edellisen vaihtoehdon puolesta.

OP ja ED

Olen vähän rakastunut openingin laulajan ääneen. Kappale nappaa lisäksi auttamattomasti mukaansa vetävillä alkusävelillään. Vaikka tämäkin intro vain pyörittää sarjan keskeisen henkilöt kameran edessä (ja vielä nimien kanssa, mikä on oletusarvoisesti vähän lame), on mukana asennetta. Tässä ei ole kyse kameran edessä posettamisesta, vaan hahmot on napattu esittelyyn luonnollisessa ympäristössään. Intro todella pyrkii luomaan kosketuspintaa henkilöihin ja antamaan heistä tarpeellista informaatiota, mikä on varmasti tärkeää näin lyhyelle sarjalle. Pidän myös videon väsymättömästä liikkeesta ja energisyydesta, sekä jatkuvuudesta henkilökuvausten välillä.

Toistan itseäni nyt, mutta olen vähän rakastunut myös endingin laulajaan. Kuin myös kappaleen vahvaan rytmitykseen – ihanat rummut! Yleensä jaksan seurata still-kuvasta tai -kuvista koostuvaa outroa vain korkeintaan puolella silmällä ja murto-osahuomiolla, mutta tämä ei ole lainkaan tylsä ja kestää useamman katselukerran. Idea on sympaattinen ja metka ja toisistaan roikkuvat ja toisiaan tukevat henkilöt sointuvat tosi herkästi biisin lämpimään trust me -henkeen. Ihana kokonaisuus, harvoin outrot saavat minussa aikaan näin vahvaa AWWWW-vastetta. Sitä paitsi, eikös tämä muistuta jostain tosi eeppisestä…

Ookamikakushi

Katsoin tämän tietämättä mitään itse sarjasta pelkän aika siistin promokuvan kiinnostavuuden perusteella, koska valkoinen viikatetyttö punaisessa yössä on aina lupaava merkki. Ja koska tuo on vielä yksi hemmetin siisti viikatedesign kuunsirppinsä kanssa. Aika karmivan ja tuon promokuvan kanssa yksiin käyvän prologiosuuden jälkeen yllätti synkän GONNA EET U NAO -fiiliksen 180-asteinen käännös pirteään uuteen kaupunkiin muuttavaan iloiseen perheeseen kaikessa päivänpaisteessa. Ei niin, etteikö kahden ääripäisen tyylin vaihtelu olisi tuonut ihan kivaa kontrastia, mutta kuilu alun ja lopun lyhyesti yössä välkähtelevän viikatteen ja päivän iloisen koulunkäynnin välillä tuntui liiankin syvältä – kuin ne yöpätkät olisi copypastettu ihan toisesta sarjasta. Voimakas kahtiajako yön ja päivän välillä on kuitenkin epäilemättä tarkoituksellista, joten lopullinen tuomio sen onnistumisesta on annettavissa varmasti vasta sarjan edettyä pitemmälle.

Vaikka suurin osa jaksosta on sitä tylsää päiväsaikaista kouluhöpöä, on sitäkin onneksi elävöitetty vähän tuomalla esiin mukavan korostamattomia, mutta kuitenkin selkeitä vihjeitä siitä, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Päivän pikkukummallisuudet toimivat selvästi linkkeinä öisiin tapahtumiin –  miten kaikki ovat epäluonnollisen kiinnostuneita uutena oppilaana kouluun saapuneesta päähenkilöstämme Hiroshista, naapurin varautunut asenne vanhan kaupungin asukkaisiin ja aiemmin niin pirteä ja positiivinen jätkä säikähtämässä ja juoksemassa karkuun ilman mitään näkyvää syytä.

Toivoisin kovasti, että tämän sarjan hahmodesigneja voisi katsoa ilman näppylöitä ja silmien kuivumista. Jos tämä näyttäisi samalta kuin tuo alempana previkoimani Durarara!!, jatkaisin ehdottomasti katsomista (taas toisaalta, katsoisin kuola suupielestä valuen ihan mitä tahansa Durarara!!lta näyttävää…), mutta nykyinen tyyli saattaa hyvinkin ajaa minut pois tämän sarjan parista, vaikka potentiaalia periaatteessa muuten löytyisikin. Varsinkin, kun henkilöissä ei juuri ole kehumista – Hiroshi on täysi nössö, hassut isät on jo nähty animessa miljoonasti (eivätkä ne olleet hauskoja edes silloin ensimmäisellä kerralla) ja heti ensitapaamisesta Hiroshiin kirjaimellisesti ripustautuvaa naapurintyttöä voi tuskin kuvata muulla adjektiivilla kuin ”ärsyttävä”. Pyörätuolipikkusiskossa sentään on vähän yritystä.

OP ja ED

Yuki Kajiuran musiikki ansaitsee yleensä ihkutusta minun suunnastani, mutta tällä kertaa, vaikka Kajiuran perussävelistä tässäkin tykkään, tuntuu kappale ponnettomalta ja kohokohdattomalta. Introvideo ei onnistu kokonaisuutenakaan herättelemään minkäänmoisia tunteita. Ihan katsottava, mutta aivan liian hidas ja keskittyy vain hahmojen pyörittelyyn esittelytarkoituksessa ilman mitään muita koukkuja. Tasapaksuuteensa latistuvaa openingia enemmän pidinkin endingistä, jota dominoivan öisen sokkelon klaustrofobinen fiilis kantaa koko puolitoistaminuuttisen varsin kevyesti.

Dance in the Vampire Bund

Olin tämän alkaessa kohtuullisen iloisesti yllättynyt, sillä itken aina tilaisuuden tullen Akiyuki Shinbon ohjausten yhteensopimattomuudesta animemakuni kanssa, ja Bakemonogatarin jälkeen haluaisin vain unohtaa koko miehen olemassaolon ja keskittyä sarjoihin, joista voisin kenties jopa nauttia loppuun asti. Noh, tässä sitä kuitenkin taas ollaan coolin trailerin houkuttelemana, enkä ole toistaiseksi ruvennut hakkaamaan päätäni seinään kirjaimellisesti enkä edes kuvainnollisesti, joten alku olisi voinut olla pahempikin.

Ensimmäisen jakson rakentuminen tapahtumaan talk show’n kuvauslinssin läpi nähtynä toimii mielestäni ihan kivasti mukavan tuoreena aloituksena. Samoin puhujien spekuloinnit vampyyrien ominaisuuksista ja olemassaolosta istuttivat mukavasti fiilikseen, mutta homman ryöstäytyminen käsistä ihan älyttömäksi sekasotkuksi ei nostanut pisteitä. Siinä vaiheessa kirpaisi hermosta, kun luonnontieteilijäherra rupesi kiljumaan täyttä kurkkua, että ”Vampyyreitä ei ole olemassa senkin hullu lehmä ja jos olisikin niin miksi ne muka ilmoittaisivat olemassaolostaan juuri nyt ja tällaisessa typerässä roskaohjelmassa?!!!” (Tämä oli toki sinänsä varsin hyvä kysymys joka ei saa mitään kunnollista vastausta.) Hetken päästä sama ukkeli juoksee paniikissa suoraan päin kameraa ja törmää siihen kieli edellä. Not cool. Myös jakson korostetun tosipahailkeäinha monsteri levähtää käsiin täysin jo ennen muodonmuutostaan ihmishahmosta hirviöksi isoksi kahdella jalalla käveleväksi kameleontiksi (öh, lol?).

Vaikka tukkukaupasta ostetut viikon rabiestartuntaiset ohukaispahikset eivät juuri jaksa innostaa, niin sankarittaremme, vampyyrien hallitsijan kruunun perinyt pikkutyttö Mina Tepes kyllä hankkiutuu eroon mokomasta roskasta varsin komeasti ja vaikuttaa muutenkin aika asenteikkaalta neidiltä – varsinkin ääninäyttely loppukohtauksessa teki vaikutuksen. Kokonaisuudessaan sarjan vampyyriskenaario vaikuttaa yllättävän mielenkiintoiselta, tosin enemmän trailerin kuin tämän jakson perusteella. Tulen hyvin todennäköisesti katsomaan ainakin seuraavan jakson.

Tässäkin ollaan liikkeellä tosin sillä varauksella, että Shinbolle tyypillisesti hahmot pidetään hyvin kaukana katsojasta, mikä ei ole mieleeni. Tällä kertaa se on sentään ihan perusteltua, kun kyse on kuitenkin edelleen talk show’n läpi tapahtuvasta eikä suorasta kerronnasta. Toivoa siis on vielä, tosin eri asia on, kuinka kauan.

ED

Still-kuva outrona. Yawn. Tosin ainakin se on vaihteeksi aika hieno stilli ja biisikin kuulostaa ihan kivalta.