…eli kuinka löin pääni yhteen mangayleissivistyksen kulmakivistä.
Aloitin muutama viikko sitten Naoko Takeuchin klassikkoshoujoeepos Sailor Moonin vähittäisen läpikahlaamisen. Projekti on kytenyt mielen perukoilla jo jonkin aikaa, mutta kiinnostus tuoteperheeseen on ollut vähäinen, enkä ole siksi saanut aikaiseksi. Nyt kuitenkin vaihtosyksyni aikana Pariisin käytettyjen kirjojen kauppoja seilatessani olen saanut käsiini ison osan sarjasta näppärään hintaan, joten päätin tämän olevan hyvä hetki aloittaa. Tässä kirjoituksessa pohdin sarjan ensimmäisten kolmen pokkarin eli lukujen 1-16 vahvuuksia ja heikkouksia.
Aikaisemmat kokemukseni sarjan kanssa rajoittuvat muutamaan lukuun mangaa ja animen jenkkidubilla koristettuihin alkujaksoihin, kummatkin kymmenisen vuotta sitten. Odotukseni sarjaa kohtaan eivät ole kovin suuret näihin lyhyihin tutustumisiin pohjaten. Vankan fanikunnan keränneellä sarjalla on kuitenkin todennäköisesti muutamia minulle vielä tuntemattomia ässiä hihassaan. Tähän mennessä en kuitenkaan tunne saaneeni kovinkaan paljoa irti.
Suurin ongelma sarjan alkuvaiheissa on Takeuchin kiirehditty tarinankuljetus. Olen lukemieni kolmen pokkarin aikana oppinut suunnilleen tietämään hahmojen vahvat ja heikot puolet, mutta en edelleenkään välitä heistä juuri lainkaan. Takeuchilla on niin kiire tunkea sarja täyteen viikon pahiksia, uusia ystäviä, suuria taisteluita ja kunnianhimoista mytologiaa, että huolelliseen hahmokuvaukseen ei tunnu jäävän aikaa. Olen saanut pinnalliset esittelyt, mutten koe päässeeni tutustumaan hahmoihin yhtään syvällisemmin.
Sarjan nimihahmo, taikasoturi Sailor Mooniksi muuntautuva Usagi on toivottoman laiska ja puupäinen yläastelainen, jota ei alkuun kiinnosta muu kuin videopeliarkadin koneiden hakkaaminen. Usagi näkyy omiin silmiini alussa suorastaan epämiellyttävänä hahmona, jolla ei ole minkäänlaista vastuuntuntoa tai vastuunottokykyä ja joka ei tunnu pitävän oikeastaan mitään tärkeänä.
Rakkauden ja oikeuden puolustaja rankaisee pahuutta vähän kompuroiden.
Kun päähenkilö lähtee näin alhaalta, tälle on sentään onneksi helppo rakentaa hahmonkehitystä. Sailor Moonin roolin omaksuessaan Usagi alkaakin saada vakavampiakin piirteitä ja tunnistaa omaa vastuutaan itsestään ja ympäristöstään enemmän. Hän löytää taistelemisen arvoisia asioita ja alkaa kohtuullisen nopeasti saada ihailtavia piirteitä kompensoimaan itkupilliruikutusta.
Usagin kasvaminen onkin tarinan ainoa hahmoihin liittyvä valopilkku tähän mennessä. Sekin on kuitenkin kuvattu alkupokkareissa mielestäni turhan epätasaisesti ja epäuskottavasti. Hänellä ei ole minkäänlaista johtajankarismaa, mutta silti toiset sailor-soturit hyväksyvät hänet johtajakseen muitta mutkitta. Hahmo myös pomppii hölmöilevän koulutytön ja ylidramaattisen traagisen ja voimakkaan prinsessasoturin välillä kaikkea muuta kuin saumattomasti. Kehitys ei tunnu aivan yhtenäiseltä ja loogiselta.
Muut sailor-soturit ovat tähän mennessä vain ja ainoastaan ystävien ja tukijoiden roolissa. Heistä en ole löytänyt edes sen vertaa kehitystä kuin Usagista. He vain ovat paikalla, jotta taikatyttöjä olisi enemmän kuin yksi. Heillä ei ole minkäänlaisia konflikteja sen enempää itsensä, toistensa kuin kenenkään muunkaan kanssa. Kullakin on se yksi määrittävä luonteenpiirre, jonka yli ainutkaan neljästä ei ole vielä päässyt. Kolmospokkarin loppu tuntuu kuitenkin yrittävän lähteä parantamaan soturien kuvausta.
Sailor Mercuryn, Jupiterin, Venuksen ja Marsin yhteistyö on rautaa, mutta annos yksilöllisyyttäkin kelpaisi.
Yleisesti ottaen sarjan emotionaalinen tehokkuus jää siis mielestäni heikolle tasolle. Jännittäviä asioita kyllä tapahtuu, mutta kun yhdenkään etäiseksi jääneen hahmon ahdinko ei aiheuta korvan kaivamista suurempaa reaktiota, vaikutusteho laskee.
Sarjan tunneilmaisua leimaa selkeä ylidramaattisuus, joka sinänsä sopii kauniiseen ja draamaa korostavaan visuaaliseen toteutukseen. Teatraaliset kyyneleet, huudot ja julistukset eivät häiritsisi itseäni, jos vain dramuiluhetket ansaittaisiin ensin saamalla minut kiinnostumaan ja välittämään hahmoista. Nyt ne tuntuvat kuitenkin enimmäkseen tyhjältä ulinalta, kun hahmoihin on vaikea luoda tunneyhteyttä.
Tarinan valonnopealla etenemisellä on sekä hyviä että huonoja puolia. Hyvistä puolista merkittävimmäksi laskisin sen, että sarja on onnistunut heittämään kehään yllättävän radikaaleja käänteitä toinen toisensa perään yllättävän lyhyessä sivumäärässä. Näin varmistetaan, että lukija pysyy varpaillaan tehokkaasti ja odottaa tulevia käänteitä innokkaasti.
Viikon pahis -kuviosta eskaloidutaan hyvin nopeasti eeppisiin mittasuhteisiin, kun matkataan kuuvaltakuntaan, löydetään kaikkien hahmojen etsimä mystisillä mahtivoimilla kyllästetty hopeakristalli ja pääpahis alkaa peittää maailmaa mustalla aurallaan. Sama kierto näyttäisi alkavan toistua tämän ensimmäisen tarinakaaren jälkeisessä, Usagin sisareksi tekeytyvän pikkutyttö Chibiusan saapumisesta alkavassa seuraavassa tarinakaaressa. En kuitenkaan tiedä yhtään, mihin suuntaan suurempi tarina aikoo lähteä, kun jo tässä vaiheessa on ehtinyt tapahtua niin paljon.
Huonompana vaikutuksena kehään saapuu jälleen kiireisyys. Sarjan miespääosa Tuxedo Maskin eli Mamoru Chiban väliaikainen päätyminen pahispuolen nukkeprinssiksi olisi voinut olla hyvinkin emotionaalinen ja voimakas käänne. Nyt sille muistetaan kuitenkin vain juuri ja juuri vähän itkeä, ja sitten mies onkin jo entisensä. Samoin Usagin ja Mamorun suhde etenee epätodennäköisen nopeasti nakkelusta elämää suuremmaksi tosirakkaudeksi. On hirveän vaikea saada kiinni siitä, mikä näissä kovin erilaisissa ihmisissä toisiaan lopulta viehättää. Suhde jää siis huonosti pohjustetuksi ja perustelluksi.
Kuvakerronta välittää tunteet hyvin voimakkaasti, käsikirjoitus valitettavasti heikommin.
Myöskään taistelut eivät ole kovin vaikuttavia, kun ne selvitetään yleensä yhdellä hatusta vedetyllä taikahyökkäyksellä. Taistelut eivät tietenkään ole millään muotoa sarjan keskusantia, joten niiden sekava kuvaus ja matala intensiteetti ovat periaatteessa anteeksiannettavia rikkeitä. Hyvin toteutettuna ne kuitenkin pystyisivät lisäämään sarjan yleisjännitettä merkittävästi. Keskushuomio ei ehkä ole taisteluissa, mutta niillä on kuitenkin näkyvä asema joka luvussa, joten läpijuokseminen käy nopeasti rasittavaksi.
Pidän myös huonona ratkaisuna sitä, että tarina tuo reinkarnaatiohahmojen muistot edellisestä elämästä takaisin näin aikaisin. Tyttöjen omat persoonallisuudet ovat vielä hyvin paljaalla asteella, joten menneiden tragedioiden palautuminen muistiin ei tunnu vaikuttavan näihin mitenkään. Se ei myöskään herätä minkäänlaisia välittömiä konflikteja ja epävarmuuksia. Asenne on suunnilleen ”Nyt muistan, minähän olen se ja se kuumytologian tyyppi ja kuuvaltakunnalle kävi näin ja näin!”
Kukaan ei edes tunnu tunnistavan eroa edellisten inkarnaatioiden ja nykyisten välillä, vaikka uudet inkarnaatiot ovat eläneet täysin erilaisissa olosuhteissa kuin kuukansaedeltäjänsä. Psykologisesti tämä on häiritsevän epäuskottavaa, sillä ihmiset ovat aina jossain määrin ympäristönsä muovaamia. Usagi ja Mamoru esimerkiksi kutsuvat toisiaan täysin sattumanvaraisesti välillä entisten inkarnaatioidensa nimillä Serenityksi ja Endymioniksi ja välillä Usakoksi ja Mamo-chaniksi. Kumpikaan ei tunnu tietävän tai välittävän siitä, onko kyseessä nyt se edellinen vai tämä nykyinen inkarnaatio. Hahmojen nykyiset ja edelliset elämät vaikuttavat olevan yksi ja sama asia.
Henkilökohtaisesti pitäisin paljon mielenkiintoisempana lähestymistapaa, jossa kahden identiteetin – perheellisen koulutytön ja mystisen kuusoturin – yhdistäminen aiheuttaisi jonkinlaista identiteettipohdintaa ja herättäisi kysymyksiä. ”Kuka minä olen – olenko kuun soturi Sailor Mercury vai olenko älykäs mutta vähän ujo koulutyttö Ami Mizuno?” Tarina antaa siis miljoonia toinen toistaan mehevämpiä mahdollisuuksia mielenkiintoiseen hahmonrakennukseen, mutta niistä hyödynnetään vain hävettävän pientä murto-osaa.
Sailor Moonin alkuosien vahvin ja ainoa aidosti säkenöivä osuus on Takeuchin upea taide. 90-luvun alkupuolella piirretyt sivut eivät näytä nyt muutamaa kymmentä vuotta myöhemmin juuri lainkaan vanhentuneilta, vaikka usein ysärityyli aiheuttaa helposti välitöntä tirskahtelua. Sailor Moon näyttää kuitenkin sanalla sanoen kauniilta.
Taustan glitterirasterien sulava yhteensovittaminen muotojen ja posetuksen suvereeniin hallintaan tekee Sailor Moonista mahdollisesti kauneimman lukemani sohjon.
Takeuchin ohut, välillä juuri oikeissa paikoissa olemattomiin haihtuva viiva luo elävän ja herkän tunnelman. Jaksan ihailla erityisesti hänen tapaansa piirtää naisruumis samanaikaisesti pienirakenteisen solakaksi ja kauniin sopusuhtaisen muodokkaaksi. Pitkäsormiset, ohuet kädet, dynaamisin linjoin piirretyt hiukset ja lanteita korostavat hulmuavat minihameet tuovat esiin hahmojen feminiinisyyttä ja voimaa, kun taas herkän ilmavalla tavalla dramaattinen kehonkieli lisää eleganssia heidän maneereihinsa. Animeversio ei kykene lainkaan toisintamaan tätä herkkää eleganssia, joten olen aina pitänyt sitä halvan ja tyylittömän näköisenä.
Mieshahmot eivät ole yhtä vaikuttavan näköisiä, mutta sopivat tyyliin ja toimivat kontekstissaan hyvin. Sen takia onkin kahta suurempi pettymys, kun en käsikirjoituspuolen kitkuilun takia saa luotua emotionaalista yhteyttä näihin esteettisesti hyvin miellyttäviin hahmoihin (jotka sinänsä näyttävät hämäävästi ikäisiään vanhemmilta, mutta se nyt ei ole mitenkään ennenkuulumatonta mangassa ja animessa).
Siispä lähden lukemaan jatkoa toivoen erityisesti seuraavia parannuksia:
- Sailor-sotureita käsitellään jonkin verran myös yksilöinä, eikä pelkkänä taustapoppoona.
- Reinkarnaatiopolitiikkaan saadaan jotain järkeä.
- Hahmot alkavat kehittää konflikteja, jotka eivät liity pelkästään siihen, että pahis on paha.
- Kaikki ongelmat eivät ratkea maagisesti sillä, että kun olen vaikeammin pulassa, niin jostain tipahtaa voimakkaampi taikaesine käyttööni.
- Dramaattisille tapahtumille annetaan aikaa syventää hahmoja, eikä niitä vain juosta läpi.
Nyt yritystä, Sailor Moon, tiedän että jossain siellä kaiken kömpelöilyn alla piilottelee hyvä sarja!