Tekijä: Arana

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 10

Salapoliisi Conan (Meitantei Conan)

luukku-10-salapoliisi-conan

Pirteä dekkari.

Mangaka: Gosho Aoyama
Julkaisulehti ja -aika: Weekly Shounen Sunday (Shogakukan), 1994-
Pokkareita luettuna: 47/83+
Milloin löysin: 2004
Mistä kertoo: Lukiolaisetsivänero Shinichin ruumis kutistuu onnettoman sattumuksen kautta kuusivuotiaaksi. Hän ottaa käyttöön nimen Conan, mutta rikosten ratkaiseminen muuttuu uskottavuuspulan ja identiteetin piilottelun takia entistä haastavammaksi.

Ihastuin ala-asteen jälkimmäisellä puoliskolla Agatha Christien dekkareihin ja varsinkin Hercule Poirot -kirjoihin. Christien siivellä tuli peruskoulun aikana lueskeltua muitakin kulta-ajan dekkareita ihan riittävästi. Siispä kun muun muassa Christien ja Arthur Conan Doylen töiden inspiroima Salapoliisi Conan rantautui Suomeen vuonna 2004, aloin lukea sitä innolla. Ostin kaupasta uskollisesti jokaisen uuden pokkarin, kunnes osa 28 jäi ostamatta, eikä sen jälkeenkään ollut enää oikein intoa. Kaverin vinkattua jonkin siistin jutun tapahtuman pokkarin 40 tienoilla luin kirjaston antimina vielä sinne asti ja vähän ylikin.

Sitten Conanin aika oli salapoliisikirjallisuuden tavoin osaltani ohi. Ei niinkään siksi, että sarja olisi huono, vaan enemmänkin sen takia, että koin saaneeni jo kaiken, mitä sillä on annettavanaan. Se on mielestäni aidosti hauska sarja, enkä ole yhtäkään toista mangaa seurannut yhtä pitkälle. Sen episodiluonteisuus vain ei jaksanut lopulta enää vangita mukaansa.

Silti sarjan murhamysteerit olivat entiselle dekkarien ystävälle aina mukavaa lukemista, ja erityisesti viihdyin niiden tarinoiden parissa, joissa Conan touhuaa tarhakavereidensa kanssa. Todennäköisesti tulen palaamaan sarjan pariin vielä tulevaisuudessa vähintäänkin lukemalla uudestaan varhaisia pokkareita.

Gosho Aoyaman piirrostyyli ansaitsee erityiskehun ja toisenkin. Sen tunnistettavuus hakee vertaistaan menettämättä kuitenkaan omaleimaisuutensa takia piiruakaan siisteydestään, ilmeikkyydestään ja lähestyttävyydestään. Harva manga näyttää yhtä voimakkaasti omanlaiseltaan ja samalla yhtä korostetulla tavalla mangalta. Suurisilmäiset hahmot ovat usein kekseliäillä tavoilla ilmeikkäitä, ja hahmomallit pysyvät täydellisesti mangakan otteessa, vaikka tämä käyttää harvinaisen monipuolisesti erilaisia kasvo- ja vartalomalleja.

Hyllyssä Conanin suomijulkaisut pitävät ylpeänä paikkaansa. Psykedeelisen väriset kannet olivat pokkareita ostaessa suuri iloni, kansikuosit tuntuvat niin vallattoman itsevarmoilta että pakkohan selkämyksistä muodostuvaa sateenkaarta on rakastaa. Julkaisu on muutenkin tosi hauska ja pirteä, ja varsinkin selkämysten yläosan kuvista muodostuva jatkotarina jaksaa edelleen viihdyttää joka kerta, kun päädyn tutkailemaan kodin shounen-hyllyn sisältöä.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 9

Boys Next Door (Shounen zanzou)

luukku-9-naapurinpoijjat

Loisteliaiden sekasotkujen mestarin ainoa tarinallisesti tiukka tuotos.

Mangaka: Kaori Yuki
Julkaisulehti ja -aika: Hana to Yume Step -erikoisnumero (Hakusensha), 1998
Pokkareita luettuna: ½/½ (satasivuinen lyhäri, samaan pokkariin on koottu muitakin lyhäreitä, mutta ne ovat aika kökköjä)
Milloin löysin: 2005
Mistä kertoo: Adrian on kiva lastentarhanopettaja, jonka lapsuudentraumat ajavat hänet öisin murhaamaan miesprostituoituja, kunnes potentiaalisen uhri Lawrencen kanssa alkaa muodostua romanssia.

Kaori Yuki on yksi varhaisemmista mangakasuosikeistani, muttei välttämättä täysin mangantekotaitojensa vuoksi, sillä niistä löytyy puute jos toinenkin. Yukin tarinankerrontatyyli koostuu usein siistien ideoiden keksimisestä ja niiden tunkemisesta kulloinkin kesken olevaan teokseen vailla suurempaa systematiikkaa. En kuitenkaan ole voinut olla nauttimatta Yukin tuotoksista, sillä ne ovat kaikessa sinkoilevuudessaan todella viihdyttäviä, ja mangakan tarinasta toiseen toistuvat, överiskitsot suosikkikonseptit kutkuttavat dramatiikkahermoani kivasti. Hahmopuoleltakin löytyy yleensä ainakin jotain täysillä tykkäämisen arvoista (esimerkiksi tämä tyyppi on koskettanut kovasti).

Päädyin lukiossa pläräämään uudestaan läpi satasivuisen Boys Next Doorin saatuani käsiini ranskalaisen julkaisun. Tarina oli jo silloin yläasteajoilta tuttu vanha suosikki Yukilta, mutta muistot siitä eivät olleet kovin vahvoja. Yllätys olikin suuri, kun jouduin tarinan luettuani toteamaan sen olevan täysin koherentti ja selkeästi etenevä tarina. Alku, keskiosa ja loppu muodostavat eheän kokonaisuuden.

Yukin muut lyhärit tuntuvat usein tunkevan sisältöönsä suhteessa vielä enemmän tavaraa kuin pitemmät sarjat, joten nekin polveilevat yleensä joka suuntaan. Mutta ei Boys Next Door, joka sitoo punaisella langallaan itsensä tiukasti yhdelle polulle ja seuraa sitä alusta loppuun.

Tämä on se Yukin kerrontateknisesti katsoen toimiva nimeke, ja taitaapa olla myös hänen ainoa oikeasti BL-tarinaksi laskettava työnsä. Kaikista suureellisin ja coolein tai edes mielenkiintoisin hänen tuotannostaan se ei välttämättä ole, mutta traaginen rakkaustarina on rakennettu voimakkaasti ja jopa tyylillä. Tarinan lopun heti alkuun paljastava rakenne muodostaa myös tehokkaan kehyksen tarinalle ja pitää koko ajan lukijan mielessä, ettei lopetus tule olemaan onnellinen.

Minulle Boys Next Door onkin tuosta uudelleen lukemisesta lähtien ollut hyvä muistutus siitä, että mangakat saattavat toisinaan yllättää tekemällä jotain eri tavalla kuin yleensä. Pitkä lyhäri koostuu kaikesta siitä siisteydestä, joka meitä dramatiikanahmijoita Yukin muissakin töissä vetää. Se kuitenkin tuntuu paljon muuta tuotantoa ammattilaismaisemmin kerrotulta.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 8

I Am a Hero

luukku-8-i-am-a-hero-hyi-helvetti

Hyi helvetti.

Mangaka: Kengo Hanazawa
Julkaisulehti ja -aika: Big Comic Spirits (Shogakukan), 2009-
Pokkareita luettuna: 4/15+
Milloin löysin: 2012 tai 2013
Mistä kertoo: Mangaka Hideo Suzuki yrittää selvitä hengissä zombiapokalypsistä.

Zombi-invaasio ei ole koskaan ollut mielestäni erityisen mielenkiintoinen konsepti, ja eksyn aihetta käsittelevän viihteen pariin melko harvoin. Kengo Hanazawan I Am a Hero -mangaa tuli kuitenkin kokeiltua pari vuotta sitten, kun olin kuullut siitä paljon hyvää.

Sarja on näkökulmaltaan varsin mielenkiintoinen, sillä tapahtumia seurataan hieman omituisen päähenkilön kokemusten kautta. Hideon päähänpinttymänomaiset käyttäytymiskuviot tekevät hänestä jännän näkökulmahahmon. Hän on raikas päähenkilö siinä mielessä, ettei hän tunnu kuitenkaan edustavan mitään tavanomaista hassua mangastereotyyppiä. Hahmon outoja piirteitä ei koomisesti liioitella, vaan ne esitetään melko realistisesti hieman asperger-tyyppisinä oireina. Kerronta myös käyttää ainakin sarjan alussa valtavan paljon aikaa päähenkilönsä tutkisteluun ja tämän käytöksen seuraamiseen, ja Hideosta rakennetaankin varsin sympaattinen tyyppi. Hanazawan kerronta painottaa muutenkin yksityiskohtia ja hetkien merkitystä enemmän kuin varsinaista toimintaa.

Jännän erilaisen päähenkilökuvauksen lisäksi sarja mehustelee myös zombi-mytologiallaan antaumuksella. Hahmojen verrattain arkipäiväinen suhtautuminen ympärillä leviävään zombi-infektioon on hauskassa kontrastissa oikeasti selkäpiitä karmivien zombien riehumisen kanssa. Sarjan pullistelevasuoniset epäkuolleet ovat kirpeästi toteutetun uncanny valley -vaikutuksen ansiosta poikkeuksellisen superällöjä.

Toisaalta realistinen piirrostyyli tuo tilanteeseen todentuntua, joka tyylitellymmistä zombimaailmanlopuista puuttuu. Erityisen kiehtovilta tuntuvat kohtaukset, joissa Hideo pääsee todistamaan zombiksi muuttumisen prosessia, jossa tartunnan saaneen ihmisen tietoisuuden ja ajattelun taso murenee vähän kerrallaan sekavammaksi ja käyttäytyminen muuttuu samalla verenhimoisemmaksi. Kiinnostavaa zombikuvauksessa on myös se, että olennot jäävät usein toistelemaan sellaisia konsepteja, jotka olivat ihmiselle tärkeitä ennen zombiksi muuttumista.

Kiitos siis nyt vain kaikista aiheuttamistasi painajaisista, Hanazawa. Nyt en ole pitkään aikaan lukenut sarjaa, enkä siksi myöskään joutunut unissani taistelemaan ympärille kerääntyviä, tunnistettavasti juuri I Am a Heron inspiroimia eläviä kuolleita vastaan. Vähän turhankin onnistunut zombisarja luikertelee alitajuntaan niin tehokkaasti, että katsotaan, milloin uskaltaudun jatkamaan lukemista.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 7

Antique Bakery (Seiyou Kottou Yougashiten)

luukku-7-antique

Niin paljon ihania leivoksia!

Mangaka: Fumi Yoshinaga
Julkaisulehti ja -aika: Wings (Shinshokan), 1999-2002
Pokkareita luettuna: 4/4
Milloin löysin: Varmaan joskus 2005-2006 paikkeilla, ei voi muistaa tarkasti ;__;
Mistä kertoo: Neljän miehen kööri pyörittää yömyöhään auki olevaa leipomoa.

Fumi Yoshinaga on vakuuttanut töillään kerta toisensa jälkeen, ja onkin yksi suosikkimangakoistani. Hänen töistään yksikään toinen ei ole kuitenkaan yltänyt aivan samanlaisiin tykytyksiin kuin varhaiseen tuotantoonsa kuuluva Antique Bakery. Sarja on täyttä hahmojen vuorovaikutuksen juhlaa, jossa jokainen pieni hetki niin leipomon pyörittäjien kuin sen monien asiakkaidenkin elämässä tuntuu merkitykselliseltä.

Yoshinagan mangoille ominainen jäyhä ja vaalea visuaalinen tyyli näyttää tihrusilmäisine hahmoineen alkuun hieman omituiselta. Se kuitenkin sointuu mangakan maanläheiseen, pieniä asioita korostavaan tarinankerronnalliseen otteeseen kuin keksipohja juustokakkuun. Yoshinagan dramatisoinnin tyyppipiirre, poikkeuksellisen runsaan sivutilan antaminen hahmojen hienovaraisille reaktioille, tuntui Antique Bakeryn lukemisen aikaan suorastaan vallankumoukselliselta. Tämä tekee nimenomaan rennon arkisesta Antique Bakerystä herkullisen elämäniloisen sarjan, kun pieniltä vaikuttavat asiat esitetään juuri niin suurina kuin miltä sellaiset monesti omassakin elämässä tuntuvat.

Sarja on myös täynnä rakkaita hahmohetkiä, joiden muistelu tuo liikutuksen rintaan tai hymyn kasvoille. Varsinkin homoseksuaalin sokerileipuri Onon kehitys kosketti syvästi. Erityisen vahvasti on jäänyt mieleen hetki, kun elämänsä läpi ajelehtinut mies ymmärtää ratkaisevalla hetkellä, että aikaisemmista välinpitämättömistä väitöksistään huolimatta hän on alkanut aivan huomaamattaan suhtautua ammattiinsa intohimoisesti ja löytää siitä tukipilarin elämälleen.

Toisaalta puodin monista asiakkaista on jäänyt hauskoja muistoja. Erityisen unohtumattomaksi voisin nostaa jäykän ankarasta olemuksestaan huolimatta salaa kakkuja rakastavan hillityn herran. Hänen hassun töksähtävä hymynsä ja monet muut sarjan vakavan koomiset hetket saavat minut edelleen hihittämään. Harva toinen manga on iskenyt huumorinsa osalta yhtä kovasti.

DMP:n julkaisemien pokkareiden scratch and sniff -kannet ovat muuten täyttä huijausta. En ikinä haistanut mitään, vaikka kuinka raaputin. :/

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 6

Hyvää itsenäisyyspäivää, vaikka päivän muistosarja ei siihen liitykään!

Servamp

luukku-6-servamp

Vampyyriseikkailussa on riittävästi hahmoja.

Mangaka: Strike Tanaka
Julkaisulehti ja -aika: Comic Gene (Media Factory), 2011-
Pokkareita luettuna: 5/6+
Milloin löysin: 2013
Mistä kertoo: Lukiolaispoika Mahiru tekee vahingossa sopimuksen laiskuuden kuolemansyntiä edustavan Kuro-vampyyrin kanssa. Sitten pitäisi kerätä kaikki seitsemän kuolemansyntivampyyriä yhteen pistämään loppu kaaosta kylvävän antagonistin touhuille.

Tarkoituksenani oli olla ottamatta kalenteriin sarjoja, joita ei ole järkevää määrää saatavilla ihmisten kielillä eli suomeksi tai englanniksi. Teen kuitenkin nyt poikkeuksen Strike Tanakan Servampin kanssa, sillä vaikka fanikäännöksiä löytyy vain pokkarin verran, on Seven Seas aloittamassa maaliskuussa virallisen englanninkielisen julkaisun (itse olen lukenut sarjaa ranskaksi).

Sarjan juoni vaappuu jatkuvasti vähän hassuihin suuntiin vähän päämäärättömästi, eikä kyseessä ole muutenkaan maailman hallituin teos. Ensimmäinen pokkari ei vielä oikein vakuuttanutkaan, mutta sen loppu jättää ihan kivan koukun lukea seuraavakin. Pian sarjan pokkarit nousivat odotetuimpien julkaisujeni listalle, eikä putoamisen merkkejä ole näkyvissä.

Servamp on miellyttävän vilpitön sarja ja löytää melko omanlaisensa tasapainon koomisen ja dramaattisen kerronnan välillä. Se tekee ihan mitä huvittaa, ja onnistuu juuri tästä syystä olemaan hurmaava ja viihdyttävä. Neoshounen-tropeet lentelevät iloisesti joka suuntaan, ja uutta nättipoikaa tai pariakin pukkaa kuvioihin tasaisesti joka pokkarissa. Vampyyrien menneisyydestä paljastuu kihelmöivän hitaasti jännyyksiä, jotka tekevät hahmoista mielenkiintoisia, ja varsinkin tylsähkönä flegmaatikkona aloittanut Kuro kiehtoo yhä enemmän ja enemmän.

Suuri kiitos sarjan vetävyydestä kuuluu Tanakan hyperdynaamiselle piirrostyylille, joka onnistuu samaan aikaan näyttämään letkeän venyvältä ja pitämään hahmomallinsa luontevasti kasassa. Ääriviivojen paksuutta runsaasti vaihteleva tussausjälki lisää taiteeseen omaleimaisen kulmikkuuden sävähdyksen, ja Tanaka hurjastelee hahmojen ilmeiden kanssa muikean estottomasti. Hahmodesigneissakin nähdään kaikkea hauskaa ja chuunia, kuten siipireppuja, hakaneuloilla napitettuja paitoja ja tyyppi, jonka päähän on pinottu kolme paperipussia (kuvassa toinen vasemmalta).

Servamp ei ole välttämättä aikamme suurin mestariteos, mutta letkeässä arvaamattomuudessaan se on ilahduttanut elämääni suuresti. Uuden pokkarin lukeminen tuntuu aina vähän samalta kuin lahjapaketin avaaminen.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 5

The Flowers of Evil (Aku no hana)

luukku-5-pahan-kukat

Kaikki on kamalaa.

Mangaka: Shuzo Oshimi
Julkaisulehti- ja aika: Bessatsu Shonen Magazine (Kodansha), 2009-2014
Pokkareita luettuna: 9/11
Milloin löysin: 2013
Mistä kertoo: Lukemista harrastava Takao Kasuga varastaa hetken mielijohteesta ihastuksensa jumppavaatteet ja joutuu seurauksena teon nähneen outopallotytön kiristämäksi ja pompottamaksi.

Harva sarja on aiheuttanut minussa yhtä vahvan negatiivisen reaktion kuin The Flowers of Evil. Inhosin varsinkin alkuun sen lukemista syvästi, enkä ole pystynyt löytämään sarjasta kovin montaa miellyttävää elementtiä.

Huonoksi en silti voi mennä haukkumaan, sillä The Flowers of Evil on itse asiassa varsin vahva sarja. Shuzo Oshimin kerronta on niin tehokasta ja selkeää, että sivut kääntyvät lukiessa kuin itsestään ja pokkari toisensa jälkeen taittuu hujauksessa. Intellektuellilla tasollakin sillä on jotain annettavaa, ja tiettyjä nuoruuden aspekteja käsitellään varsin mielenkiintoisesti.

Silti manga on niin kylmän kamala ja esittää päähenkilönsä niin lohduttomassa valossa, että lukiessani suunnaltani kuuluu väistämättä ulinaa hahmojen tyhmyydestä. Teennäinen ja nahjusmainen möllykkäpääpoika kuvittelee olevansa ikätovereitaan suurestikin syvällisempi ihminen, koska hänen suosikkikirjansa on Charles Baudelairen Pahan kukat, vaikkei hän siitä mitään ymmärräkään. Kummatkin ympärillä pyörivät tytöt taas ovat täysiä psykopaatteja. Kaikki tekevät kerta toisensa jälkeen huonoimpia mahdollisia valintoja, eikä kellekään tule edes mieleen kohdella toisia tai edes itseään ihmisarvoisina olentoina. Sarja vääntää kaikesta hahmojen vuorovaikutuksesta perversioita.

Kamaluudet seuraavat toisiaan, ja jollain nurinkurisella tavalla sarjan vihaaminen tuntuu jopa hyvältä, kun lukemista ei ole tarkoituskaan kokea miellyttävänä. Sarja esittelee tarkoituksellisen mukasyvällisen maailmansa ja sitä asuttavat, ihmisiksi kelpaamattomat hahmonsa täysin tietoisena niiden tökeröydestä, mutta silti ylpeänä kuin pikkulapsi opittuaan itse sitomaan kengännauhat.

Ihan viimeisimmissä lukemissani käänteissä on alkanut erottua jotain vähän sympaattista muistuttavia vivahteitakin. Kenties siis loppua kohden vihauksen voi kääntää vähän pienemmälle liekille. Kahden viimeisen pokkarin aikana ehtinee toistaalta tapahtua vielä vaikka mitä kamalaa.

Mikään positiivinen kehitys ei kuitenkaan voi poistaa sataprosenttisen epäsympaattisen alkupuoliskon lukemisen anteeksiantamatonta tuskaa. Toisaalta erityisen voimakkaat lukukokemukset ovat aina arvokkaita, vaikka ne välillä olisivatkin negatiivisia.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 4

Sugar Sugar Rune

luukku-4-ssr-ja-mahtihiukset

Ihania taikatyttöjä kirpeällä maustetun makean nälkään.

Mangaka: Moyoco Anno
Julkaisulehti ja -aika: Nakayoshi (Kodansha), 2003-2007
Pokkareita luettuna: 8/8
Milloin löysin: 2009
Mistä kertoo: 10-vuotiaat noitakuningatarehdokkaat ja parhaat ystävykset Chocola ja Vanilla joutuvat kilpailemaan Taikamaan hallitsijan tittelistä ihmisten maailmassa keräämällä ihmisten tunteista muodostuvia kristallisydämiä.

Kun Sangatsu Manga alkoi julkaista Sugar Sugar Runea suomeksi, en olisi voinut vähempää välittää lapsellisen näköisestä taikatyttöhöpöilystä (on täysin mahdollista, etten ole aina osannut arvostaa tyttömäistä höpöilyä yhtä paljon kuin nykyisin). Petteri Uusitalon silloiseen Otaku-fanzineensä kirjoittama ylistävä teksti sarjasta (löytyy myös blogikirjoitusmuodossa täältä) herätti kuitenkin mielenkiintoni. Ennen pitkää innostuin kokeilemaan ennakkoluuloista huolimatta.

Eiköhän sarja sitten iskenytkin ja varsin kovasti. Sen ulkoasu yksinään on kovin vetävä. Niin paljon glitteriä, tähtiä ja sydämiä, sekä tietysti niitä muutama joulu takaperin ylistämiäni ihananihania vaatekokonaisuuksia, että sydän vallan pakahtuu pelkästä sarjan muistelemisesta. Hektinen ja tyyliltään uniikki ruutujako ja täyteen ahdetut sivut lisäävät myös panoksensa sarjan visuaaliseen ilotulitukseen.

Sarjan paukut eivät pääty sen ulkonäköön, vaan myös tarinasta ja hahmoista löytyy runsaasti iloa pienelle sydämelle. Chocola on ärhäkässä söpöydessään aivan valloittava päähenkilö. Tykkään siitä, miten hänen tyttömäisyytensä esitetään voimakkaina tunteina, reippautena ja itsevarmuutena ilman, että hänen täytyisi olla missään määrin poikatyttö. Alkuun tylsältä pehmytpöhmykältä vaikuttavan Vanillankin hahmokaari yllätti aikoinaan positiivisesti.

Moyoco Anno kertoo tyypillisimmillään tarinoita aikuisista naisista, eikä kaihda negatiivisiakaan näkökulmia. Nuorille tytöille suunnattu SSR on hänen tuotannostaan vähiten kyynisestä päästä, mikä tekee sarjasta monia mangakan muita teoksia positiivisemman tapauksen. Taianomaisuus ei kuitenkaan synny pelkästä söpöilypöfföilystä, vaan ennen kaikkea mangakan josei-puolelta mukanaan tuomasta särmikkyydestä ja uskaliaisuudesta.

SSR oli minulle kokonaisuudessaan ja kaikin puolin valtava yllätys. Sarja on sähäkkä, eloisa ja aito. Se myös onnistuu käsittelemään ihmistunteita paljon kypsemmin ja oivaltavammin kuin moni vanhemmalle yleisölle suunnatuista sarjoista. Myöhemmin lukemani Annon aikuisille naisille kynäilemät sarjat tuntuvat aina jäävän kiprakanihanan, kauniin ja kiireisen taikatyttöilyn varjoon.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 3

 Cut

luukku 3 cutcutcut

Parhaat angstipojat.

Mangaka: Touko Kawai
Julkaisulehti- ja aika: Magazine Be x Boy (Biblos, nykyisin Libre), 2003
Pokkareita luettuna: 1/1
Milloin löysin: 2004
Mistä kertoo: Chiaki käyttäytyy itsetuhoisesti ja Eiji kärsii traumaperäisestä stressihäiriöstä. Yhdessä he alkavat päästä yli ongelmistaan.

Touko Kawai on yksi varhaisista BL-suosikeistani siltä ajalta, kun en paljon muita genrejä yläasteella lukenutkaan. Hänen sarjansa tykyttävät vieläkin kivasti, ja sydäntäni lähimpänä niistä on edelleen se ensimmäinen lukemani. Cut yhdistää kamalan angstin ja ihanan romanttisuuden sillä optimaalisella tavalla, johon vain Kawai pystyy.

Cut taitaa edelleen olla eheyttävin mangakokemukseni. Pääpojat saavat toisistaan tuen ahdistavien perhesuhteidensa kestämiseen ja niiden aiheuttamien traumojen ylitse pääsemiseen. Chiakin ja Eijin välille syntyy tiivis ja uskottava suhde. Heidän mielenterveydelliset ongelmansa ovat vakavia, mutta laadultaan varsin erilaisia. Kumpikin pystyy siksi näkemään toisen tilanteen sen verran eri vinkkelistä, että he pystyvät auttamaan toisiaan. Tuloksena suhde rakentuu mukavan vastavuoroiseksi.

Kawaille tyypillinen seme-uke-roolien tunnuspiirteitä sekoittava parinrakennustyyli tuntui silloin mukavan erilaiselta BL:n valtavirtaan verrattuna, ja se on myös pitänyt tarinan yhä elinkelpoisena. Romuluinen piirrostyyli puolestaan on selvästi 2000-luvun alkupuolta, eikä ollenkaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Poikien taustat ovat suorastaan itseisarvoisen ja ylilyödynkin angstisia jopa vähän hupsulla tavalla. Itsehän kuitenkin popsin yliraamitettua angstia suurella ruokahalulla, ja tarinassa on muutenkin tunne on kohdallaan. Rikkinäiset ihmiset eivät saa selvitettyä sotkujaan aivan haavereitta, mutta lopusta jää hyvä ja kaunis mieli, kun haasteita ei tarvitse ylittää yksin. Toivo tulevaisuudesta voimistuu, ja maailmasta löytyy lopulta paljon kauneutta.

Tykkään myös lekalla päähän -tyylisistä metaforista, joten kannen lentoon lähdössä oleva pulunen koskettaa sydäntäni mukavasti. :)

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 2

Cesare

luukku-2-cesare-v2

Historiakekeilyn timanttiaatelia.

Mangaka: Fuyumi Souryo
Julkaisulehti- ja aika: Morning (Kodansha), 2005-
Pokkareita luettuna: 6/10+
Milloin löysin: 2009
Mistä kertoo: Elämänkerrallinen tarina 1400-luvun lopulla eläneestä Cesare Borgiasta ja hänen nousustaan valtaan Italiassa.

Yleensä tasaisen vahvan Fuyumi Souryon kovin panos Cesare ei vain perustu tosielämän henkilöön, vaan pyrkii esittämään tämän vaiheet niin historiallisesti tarkasti kuin mahdollista. Sarja on tehty tiiviissä yhteistyössä aikakauden asiantuntijan kanssa, ja lopputulos on yhtä huikean historiallisesti uskottava kuin Kaoru Morin tunnetumpi Aron morsiamet. Cesare teki minuun kunnianhimoisemmalla otteellaan aikoinaan ehkä hieman suuremman vaikutuksen kuin sinänsä lukukokemuksena nautittavampi mutta samalla tarinaltaan matalalentoisempi ja elämänviipaleisempi Aron Morsiamet.

Näiden sarjojen eteen tehdyn tarkan taustatyön ansiosta lukeminen vie joka tapauksessa pienelle aikamatkalle aivan eri tavalla kuin valtaosa historiallissävytteisistä mangoista. Tiukan historiallisesta näkökulmasta huolimatta Cesaren tarinasta on saatu myös dramaattisesti toimiva. Näkökulmahahmona toimiva Angelo, joka tutustuu Cesareen tämän opiskeluaikoina, aloittaa melko tyhjänä tauluna, mutta nimihahmo itse hohkaa karismaa ja älykkyyttä.

Sarja on pedanttisen asenteensa ansiosta komean ja uniikin näköinen henkeäsalpaavan kauniita Aron morsiamia karummassa, mutta yhtä yksityiskohtaisessa realistisuudessaan. Souryon verraten tyylittelemättömät hahmodesignit pienine mutta yksityiskohtaisesti piirrettyine silmineen sopivat Cesaren maailmaan saumattomasti. Piirrostyylin hienoinen jäykkyys tosin saa visuaalisen etenemisen tuntumaan välillä hitusen töksähtelevältä.

Sarja etenee hidastempoisesti ja historiatiedon murusia makustellen, uhaten välillä lipsua raskauden ja jopa pitkäpiimäisyyden puolelle. Se onnistuu kuitenkin esittämään tapahtumat ja etenkin hahmojen vuorovaikutustilanteet niin varmalla otteella, ettei kyllästyminen ole ollut lukiessa ongelma. En ole pitkään aikaan koskenut sarjaan, mutta siihen uudelleen tarttuminen on vain ajan kysymys, ja onpahan sitten riittävästi kiinniotettavaa.

Cesare Borgiasta kertoo muuten myös You Higurin fantasiahörpändörppäisempi kolmiodraamasohjoilu Cantarella, johon liittyvästä tärkeästä mangakokemuksesta olen myös muinoin kirjoittanut muutaman sanan.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 1

Inuyasha

paiva 1 inujaska

Kohtalokas ensitapaaminen.

Mangaka: Rumiko Takahashi
Julkaisulehti ja -aika: Weekly Shonen Sunday (Shogakukan), 1996-2008
Pokkareita luettuna: noin 18/56
Milloin löysin: 2002
Mistä kertoo: Yläastelainen Kagome tulee imaistuksi menneisyyteen, jossa päätyy keräämään hajonneen taikakuulan palasia äksyn puoliyoukai Inuyashan kanssa estääkseen niiden joutumisen vääriin käsiin.

Inuyasha oli ensimmäinen lukemani manga. Sitä tuli lainailtua kirjastoista yläasteen alussa silloin, kun kaikki manga vielä flipattiin ja Rumiko Takahashi oli kuumin ja ajankohtaisin mangaka. Luin Inuyashan rinnalla myös Ranma ½:a ja pian muitakin Takahashin töitä, mutta hänen tyylinsä on aina tiivistynyt mielessäni koirayoukain ja koulutytön seikkailuihin.

Takahashin sarjat alkavat aina ennen pitkää toistaa itseään, enkä olekaan tainnut saada mitään pitemmistä sarjoista luettua kokonaisuudessaan, ja Inuyashakin jäi 18 pokkarin paikkeille. Toisaalta Takahashin lähtöasetelmat ja hahmokemiat ovat usein erittäin hyviä.

Inuyashan ja Kagomen välinen aluksi hieman antagonistinen ja hiljaksiin lämpenevä dynamiikka toimi mielestäni hyvin edelleen, kun lukaisin alkupokkarit vuonna 2005 alkaneen suomijulkaisun myötä. Inuyashan ja Kagomen edellisen inkarnaatio Kikyon monimutkainen suhde oli myös sarjan draamallisesti kiehtovimpia elementtejä. Nimihahmon tsundere-henkinen hahmokuvaus ja hänen puoliyoukai-verenperintöön liittyvät epävarmuutensa tekivät tästä mielenkiintoisen ja viihdyttävän hahmon. Rakastin etenkin osuuksia, jolloin hän muuttuu väliaikaisesti ihmiseksi ja menettää youkaivoimansa. Tällaiset tilanteet tuovat esille aivan uuden puolen ihmisvertaan häpeävästä hahmosta ja nostavat esiin sekä tämän heikkouksia että vahvuuksia.

Nykyisin piirrostyyli tuntuu vanhentuneelta ja varsinkin teräväkulmaiset naamat tönköiltä. Sarja kuitenkin näyttää moitteettoman selkeältä ja visuaalinen tarinankerronta on toteutettu ilmavasti ja vetävästi. Lisäksi Takahashin karmivanpuoleinen youkai-kuvasto vakuuttaa edelleen tehokkaasti.

Silmäillessäni nyt pitkästä aikaa sarjan ensimmäisiä lukuja tekisi melkein mieli ottaa se uudestaan lukujonoon. Muistan edelleen Inuyashaa suurella lämmöllä ja hyvänä sarjana, vaikka saman toisto ja pitkittyminen alkaakin kuluttaa sitä jo ensimmäisen viidenneksen jälkeen.