Tekijä: Arana

R&A 2010: Tiistai 21.9.

Aranan R&A-ohjelma 2010:

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ti 21.9. The Housemaid
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars
su 26.9. Raavan

The Housemaid (Hanyo)

Vaikken tästä pätkästä ehkä yhtä paljon pitänytkään kuin joistain aikaisemmista, nimeäisin sen kuitenkin tähän mennessä vaikuttavimmaksi leffaksi näillä festareilla. Toteutus pysyy tekijöidensä hyppysissä varsin esimerkillisesti, eikä hallittuna loppuun asti säilyvästä kokonaisuudesta sojota irtosuortuvia. Kaikki ainekset vaivihkaisen ahdistavista musiikeista aina yllättävään loppuratkaisuun ja hyisen karmivaan, kuin kauhuleffasta lainattuun epilogikohtaukseen saakka istuvat lopputuotteeseen täydellisesti.

Housemaid pyörii lähes täysin hahmojensa varassa, jotka taas muodostavat hiuksenhienon ja yhä räjähdysherkemmäksi haurastuvan perheidyllin rikkaan perheen ja palvelusväen muodostamassa omassa pikku maailmassa. Kaikki hahmot vaikuttavat aluksi arkkityypeiltä, mutta väistävät hahmokliseensa lopulta näppärästi, tai ainakin saavat kunnon taustoitusta ja kunnioittavaa kohtelua, jopa kapuloita rattaisiin pistävä ikävä anoppi. Erityisen tuoreelta tuntui päähenkilön virkaa toimittava kiltti kotiapulainen Eun-yi, joka paljastuu eläväisemmäksi, kovapäisemmäksi ja vähemmän viattomaksi kuin olisi voinut odottaa. Suosikeikseni hahmopuolelta nousivat kuitenkin yrmeydestään huolimatta sympaattinen taloudenhoitajatäti Cho ja isäntäparin pikkuvanha, mutta silti lapsekkaassa suorapuheisuudessaan uskottava tytär Nami.

Elokuvan kylmyys ja objektiivisuus tekivät vaikutuksen sikäli, ettei edes Eun-yistä maalata maahan potkittua uhria, vaikka kyse on on kotiapulaisesta, jolla on vastassaan talon rikkaat naiset. Tästä toki myös seuraa, ettei leffa päästä katsojaa kovin lähelle itseään. Toisaalta virkistävältä vaihtelulta tuntui sekin, että kerrankin vastaan tulee elokuva, joka yrittää aivan tietoisesti välttää yleisön emotionaalista manipuloimista.

————————–

Hintansa väärti? Elokuva itsessään ehdottomasti, mutta omaa ja kummastuneesta päiden kääntelystä päätellen monien muidenkin katselukokemusta häiritsi salin takaosassa himmeästi seinän läpi kuuluva televisiolähetys, Maikkarin uutistunnari kun ei oikein sointunut painostavan hiljaisten kohtausten taustalle.

R&A 2010: Sunnuntai 19.9.

Aranan R&A-ohjelma 2010

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars
su 26.9. Raavan


Evanglion Rebuild 2.0: You Can (Not) Advance

Jiihaa, Bardielin suolenpätkiä valkokankaalla!

Tai siis… Bardielin sisäelimet eivät suinkaan ole se asia, joka sai minut hihkumaan kaikkein eniten tässä leffassa ja joiden näkemistä isolta screeniltä odotin kaikkein malttamattomimmin…

Joka tapauksessa You Can (Not) Advance näyttää jumalaiselta, kuten edeltäjänsäkin, mutta ennen kaikkea toimii elokuvana paremmin. You Are (Not) Alonesta paistaa vielä episodirakenne läpi vähän kömpelösti, vaikka kokonaisuudessaan varsin hieno remake-leffa sekin on. You Can (Not) Advance on kuitenkin tiukemmin ja elokuvallisemmin kirjoitettu ja saattaa kunnialla kankaalle etenkin sarjan jaksot 18 ja 19, jotka ovat nostalgia-suosikkejani. Tapahtumia on onneksi uskallettu rohkeasti muokata niin, ettei leffan kattamaa yhtätoista jaksoa ole vain litistetty pinnalliseksi pikakelaukseksi sarjasta (köhLastAirbenderköh). Toinen hieno veto tekijöiltä on se, että leffa ikään kuin jatkaa sitä dialogia, jota Gurren Lagann on käynyt alkuperäisen NGE-sarjan kanssa.

Rebuildin toinen osa jatkaa myös suureksi ilokseni hahmojensa viilaamista sarjavastineitaan miellyttävämmiksi ihmisiksi tinkimättä kuitenkaan sarjan psykologisesta otteesta ja hahmojen syvälle juurtuneista ongelmista. Ihmissuhdeverkostossa tapahtuvasta vuorovaikutuksesta ja sen ryydittämästä hahmonkehityksestä todella otetaan kaikki irti.

Hintansa väärti? Täysin. Erityissuosittelut niille, joita sarjan toteutus jäi rassaamaan. Toisaalta mitään ei ole pilattu vannoutuneillekaan EVA-nördeille.

————————-

The Secret of Kells

Kells olikin loistava tilaisuus päästä näkemään oikeasti erilaista animaatiota kuin kokopitkiltä animaatioilta on tottunut odottamaan. Tyylin korostettu kaksiulotteisuus toimii loistavasti ja sitä jopa käytetään hyväksi itse tarinassa. Eräät kohdat jäivät mieleen valtavan kauniina. Toiset hetket taas nostivat karmivuudessaan niskavillat pystyyn, etunenässä matopelin käärmeen itseään syövä painajaisversio.

Tarina leffassa onkin sitten kohtuullisen laimeaa tavaraa, eikä herättänyt oikein mitään intohimoja mihinkään suuntaan. Hahmot ovat kivoja, mutta aika kunnianhimottomia. Kaikista ilmeikkäimmiksi otuksiksi jäivät kerrankin täysin autenttisesti eläimen lailla käyttäytyvä suloinen Pangur Ban -kissa-sidekick ja kerrassaan ihastuttava Aisling-metsänhenki, joka minut leffaa katsomaan alun perin houkuttelikin.

Hintansa väärti? Esteettisesti niin lumoava ja kekseliäs leffa, että mikä vain tarina nyt menee siinä sivussa tuijotellessa. Paksumpaa irkkuaksenttia jäin tosin kaipaamaan.

———————–

Burlesque Undressed

Menin katsomaan dokkaria burleski-tyylistä, tulin kotiin tietäen siitä noin kuusi tease-esitystä enemmän ja ilman mitään informaatiota, mitä niistä ei voinut päätellä. Dokumentin tunnusmerkkejä pätkä ei edes täyttänyt, sillä kaikki spekulointi ja kritiikki loisti poissaolollaan, informatiivisyydestä nyt puhumattakaan. Ei ehkä sinällään ihme, kun pätkän keskushenkilö on burleskin kunigattareksi ylistetty Immodesty Blaize itse, joka on selvästi halunnut lähinnä mainostaa itseään ja paria kamuaan puolentoista tunnin ajan. Eikä neiti lopputuloksesta päätellen ole katsellut paljoa muita dokumentaarisia tuotoksia kuin DVD-lättyjen mukana tulevia mainosdokkareita, joissa kukaan ei uskalla sanoa muuta kuin miten hienoa kyseisen filmausporukan kanssa oli tehdä leffaa.

Onneksi aiheena sentään oli kurvikkaat naiset strippaamassa kuumissa fetissialusvaatteissa, koska muuten olisin niin lähtenyt salista puoliväliin mennessä.

Hintansa väärti? Yhyy miksi tarvitsee maksaa ylipitkän ja puuduttavan mainoksen katsomisesta? No ainakin kuva oli terävämpi kuin tuubissa…

R&A 2010: Lauantai 18.9.

Aranan R&A-ohjelma 2010

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars
su 26.9. Raavan

Love Exposure (Ai no mukidashi)

Tämän päivän leffaan piti raahautua vielä kipeämpänä kuin eilen, mistä aiheutuva puolikuolleisuus epäilemättä vaikutti reaktioihini jossain määrin. Joka tapauksessa Love Exposure on kaikin puolin suurin piirtein yhtä kaukana eilisen Brotherhoodista kuin leffojen tuotantomaat Japani ja Tanska toisistaan. Jos Brotherhoodin tarina oli ennalta-arvattava niin Love Exposuressa se poukkoilee mitä odottamattomampiin suuntiin. Jos Brotherhoodin tunnekartta oli hienovarainen ja hellän karu niin Love Exposuressa tulikuumat tunteet riepottelevat hahmoja kuin myrskytuuli paperinpalasia. Jos Brotherhood herätti yleisössä awww-huokailua niin Love Exposure sai salin raikumaan räkänauruista.

Nelituntisen eepoksen ensimmäisestä puolikkaasta tykkäsin kuin hullu puurosta. Kung fu -pantyshotit ja muut absurdilla huumorilla leikkivät käänteet onnistuivat naurattamaan kieroutuneella hyväntuulisuudellaan ja hahmojen tarinat jaksoivat oikeasti kiinnostaa. Viimeisestä kolmanneksesta taas jäi suuhun harvinaisen paha maku, kun alkupuoliskon absurdi komedia saikin kyytipojakseen verisohjoista ahdistusta ja aivan liian suuren määrän mauttomuutta. Stondis-vitseille jaksan nauraa vain aika rajallisesti, ja parantumattoman sairaiden, toinen toistaan ikävemmiksi käyvien ihmistenkin katselu alkaa ennen pitkää rasittaa, kun emotionaalista tarttumapintaa heihin on tarjolla heikosti. Juonenkäänteiden syy-seuraus-suhteet ja kerronnan selkeyskin rupeavat loppua kohti kovasti hajoilemaan.

Vaikka toivonkin, että olisin läksinyt salista väliajalla, täytyy krediittiä antaa hienosta musiikin käytöstä, joka muistuttaa valtavasti Quentin Tarantinon übercoolia musiikkiohjaustyyliä. Visuaaliseltakaan puolelta en löydä muuta kuin positiivista sanottavaa, sen verran kovasti valkokangas tursusi kaunista katsottavaa niin kuvauksen kuin asetteluiden ja näyttelijöidenkin osalta. Kokonaisuutena leffa muistuttaa vikkelässä kipeydessään kovasti viime vuoden korealaista vampyyriraina Thirstiä, joka kuitenkin jäi mieleen paljon positiivisemmin jo eheämmän käsikirjoituksensa ansiosta.

————-

Hintansa väärti? Eeppinen alkupuolisko kyllä, mutta olisin lähtenyt teatterista paremmin mielin ilman jälkipuoliskon käsiin murenevaa epätoivoisuutta.

R&A 2010: Perjantai 17.9.

Vuoden 2010 Rakkautta & Anarkiaa -kierros pyörähti eilen käyntiin ja alkoi omalta osaltani tänään. Tänä vuonna ajattelin kokeilla liveblogata festarin tarjontaa, kun melkein päivittäin on tiedossa leffaa seuraavat puolitoista viikkoa. Näin meinasin tehdä jo viime vuonna, mutta en sitten saanut aikaiseksi, joten katsotaan, miten toimii. Synopsista saapi kurkkia R&A:n kotisivuilta.

Brotherhood (Broderskab)

Kämppiksen kanssa tarvitsi vain bongata synopsiksesta sanat ”homo” ja ”uusnatsi”, kun jo osoitimme leffan nimeä yksissä tuumin: ”Toi mennään kattomaan.” Aihepiirinsä ansiosta Brotherhood siis lukkiutui ensimmäiseksi must see -pätkäksi, ja onnistuikin aloittamaan R&A-viikon lippu korkealla. Juonikaari tietysti toimii juuri kuten homoista uusnatseista kertovan leffan pitääkin – kiellettyjä tunteita, kovaa ryhmäpainetta, dramaattinen paljastuminen, rankka huipennus ja niin päin pois. Sillä saralla ei siis mitään uutta taivaan alla, tämähän on kuin American History X:n ja Brokeback Mountainin rakkauden hedelmä (mikä ei sinällään ole huono juttu, koska kehnommatkin vanhemmat voisi leffamaailmassa saada).

Reippaasti tuoreemmalta sen sijaan tuntuu pätkän korostuneen pohjoismainen tunteenkuvaus ja amerikkalaisesta tyylistä selkeästi erottuva turhia sliippaamaton kerronta. Tämä tarina jäi mieleen vaikuttavana ja vakuuttavana ilmestyksenä vähemmän kekseliäästä juonesta huolimatta nimenomaan koska kaikki ruudulle heijastuva dramatiikka tuntui täysin uskottavalta. Oli kyse sitten Jimmyn kylmäpäisestä säikähdyksestä tämän herätellessä huumetokkurassa vessaan tuupertunutta veljeään tai Larsista yrittämässä epätoivoisesti keksiä jotain sanottavaa uudelle kämppikselle, missään ei takuulla vilku pienintäkään teennäisyyden häivettä. Erittäin aidolta tuntui myös miesten toistensa ympärillä kiertely, eikä leffa rankasta subject matteristään ja synkän realistisesta asenteestaan huolimatta pelkää heittäytyä hurjan söpöksi sopivan paikan tullen. Yleisö awwwwasi muutamassa kohdassa hyvinkin kuuluvasti.

Oman maininnan ansaitsevat pääosien esittäjien jännittävät kasvonpiirteet. Thure Lindhardtin muuten poikamaisissa kasvoissa korostuvat terävät ja tuimat piirteet. David Dencik taas näyttää muuten aivan täydelliseltä skinhead-kovikselta, mutta kasvoista paistavat valtavat, tunteikkaat ja kauniit silmät pehmentävät kokonaisvaikutelmaa. Näyttelijät myös käyttävät näitä ristiriitaisia piirteitään hyväkseen rooliensa elävöittämisessä suorastaan ihailtavan tehokkaasti.

———————-

Hintansa väärti? Ehdottomasti. Brotherhoodilla on vielä monta näytöstä edessä, joten mars kaikki pääkaupunkiseudun asukit katsomaan, jos aikataulu suinkin antaa periksi ja mitään kiinnostusta aiheeseen löytyy.

The Second Rule of Fight Club Is…

Edellisessä postauksessa höpötin vastustajista, musiikista ja tyylikkyydestä.

Taistelut voivat toimia hyvin myös hahmonkehityksen ja hahmojen ilmaisemisen vinkkelistä. Evangelionin mecha-rynkytykset ovat erinomaista katsottavaa taisteluiden cooliuden lisäksi myös sen vuoksi, että sarja antaa melkoisesti huomiota sille, miten voimakkaasti taistelut enkelien kanssa vaikuttavat pilotteihin. Sekin toki auttaa, että EVAt nyt vain on varustettu seksyimmällä mecha-designilla koskaan. Myös Utenan kaksintaistelut toimivat ennalta-arvattavuudestaan huolimatta ensisijaisesti sen takia, että ne vievät hahmoja psykologisesti äärirajoilleen. Näissä tapauksissa taistelun fokus ei olekaan enää iskujen latelemisessa, vaan selkeästi enemmän hahmojen psykologiassa.

Utenan seitsemännen jakson kaksintaistelun aikana takaumat paljastavat kätketyt tunteet, jotka motivoivat Juria taisteluun.

Toradoran yllättävän rankka catfight nousee esille hienon animoinnin ja räiskyvien tunteiden ohella myös erityisesti luomalla vahvan kontrastin sarjan yleensä painottamaan normaaliin lukiodraamaan. Taigan ja Kanoun leiskuva välienselvittely korostuu kirkkaasti muun doraman seasta juuri siksi, ettei kyseessä ole tappelusarja, eivätkä riitapukarit ole statukseltaan minkäänlaisia tappelijoita, vaikka puumiekkaa tottuneesti heiluttavatkin ja kipakkaa luonnetta löytyy. Harvoin normitytöt pääsevät animessa ottamaan yhteen yhtä raivokkaasti. Kohtaus käyttää käsikähmää oivaltavasti voimakkaana tunteidenpurkumetodina, ja emotionaalisesti väkevämpää tappelua saakin animemaailmasta hakea kissojen ja koirien kanssa. Rohkeasti normaalimmasta kouluhömpsöilystä erottuva tappelu jäikin yhdeksi sarjan selvästi mieleenpainuvimmista kohtauksista.

Jatka artikkelin ”The Second Rule of Fight Club Is…” lukemista →

The First Rule of Fight Club Is…

Pidän väkivallasta viihteessäni. Siitä huolimatta, kuten edellisen postauksen lopussa mainitsin, en ole ikinä välittänyt kauheasti taistelukohtauksista, ainakaan ellei niitä ole toteutettu tosi seksikkäänä animaationa. Kun muutama kommentoijistakin tarttui aiheeseen, tuli suuri tarve avautua sen tiimoilta lisää.

Alkuun voisin tarkentaa vähän minkälaista mättöä tarkoitan tässä postauksessa. Tappeluksi tai taisteluksi lasken kaikki sellaiset kahden tai useamman hahmon yhteenotot, joissa käytetään fyysistä voimaa tai henkistä voimaa, jonka ilmentymänä on fyysinen isku. Muunlaiset kilpailutilanteet, joissa kunkin osallistujan tavoitteena on esimerkiksi pelata gota tai tanssia balettia toista paremmin, eivät kuulu tämän postauksen alaan. Samoin kohtaukset, joissa mukilointi on täysin yksipuolista, jäävät pois tästä pohdinnasta. Edellä mainitut rajaukset ovat varmaan aika lailla itsestäänselvyyksiä muutenkin, mutta halusin tuoda ne esiin ihan syystä. Ei-fyysiset kilpailutilanteet ja yksipuolinen väkivalta ovat nimittäin itselleni yleensä varsin mielenkiintoista katsottavaa, kun taas mättötappelut käyvät helposti vain tympeiksi, oli kyse elämästä ja kuolemasta tai pelkästä harjoitusottelusta.

Tappeluita vain tunnutaan käytettävän aivan liikaa pelkästään siksi, ettei esimerkiksi toimintaelokuva pääse levitykseen asti ilman eeppistä lopputaistelua ja sopivaa määrää aseiden paukutusta ja nyrkkien heilumista. Liian suuri osa fiktion tappelukohtauksista on liian suureksi osaksi pelkkää tylsämielistä mäiskmäiskpumpum-mättöä, panoksena maailman tulevaisuus ja sankarina lihaksikas mies, jolla on persoonallisuutta kuin ahvenella. Väkivalta kiehtoo minua viihteessä pääasiassa sen takia, että sen avulla voi helposti tuplata draaman, herättää vahvoja tunteita ja kertoa jotain uutta hahmoista. Tässä monet tappelut kuitenkin feilaavat olemalla liian itseisarvoisia ja pitämällä menon liian neutraalina ja arvattavana, aivan kuin tarkoituksena olisi vain antaa katsojille yksinkertaista mättöä, josta mäiskinnälle nyrpistelevä yleisö ei saa mitään otetta. Itse kaipaisin enemmän tarinallista ja kerronnallista panostusta yhteenottoihini, joten tässä vähän erittelyä siitä, millaisilla tavoilla eri medioiden taistelut ovat voittaneet minut puolelleen.

Jatka artikkelin ”The First Rule of Fight Club Is…” lukemista →

Animaation taika

Kun animea on katsonut aikansa, alkaa uutuudenviehätys ja ainakin osa alkuinnostuksen aiheuttaneesta eksotiikasta ja ernuilufunktiosta väistämättä pikkuhiljaa hiipua. Mikä siis pitää animepopulan suosikkiviihteensä ääressä vuoden toisensa jälkeen? En voi tietenkään sanoa muista, mutta itseni kohdalla vastaus on pelkistetyimmillään yksinkertainen kuin mikä: anime on animaatiota.

Kun pienenä katselin lasten piirrettyjä, en osannut pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Ihmettelin lakkaamatta, miten rakastamani piirretyt olivat syntyneet. Ymmärryskykyyni ei mahtunut vanhempieni selitys siitä, miten monta hieman erilaista piirrosta peräjälkeen kuvattuna voisi saada aikaan liikettä – ainakaan sellaista, jolla suurempibudjettiset animaatioelokuvat lumosivat minua niin. Kuten olen varmaan tehnyt selväksi, olen aina kovasti fanittanut Disneyn klassikoita ja muidenkin studioiden animaatioleffoja. Länsimaisen animaation kanssa häiritsi vain sen rajoittuneisuus. Meillä oli suurin piirtein Disney-tyyli, jota kaikki muut isot talot apinoivat 90-luvulla, Don Bluthin 80-luvun synkemmät kokoperheen leffat, iso valikoima lasten aamupiirrettyjä, joista olen välittänyt vain aika valikoivasti (kuinka osuvaa muuten, että monet lapsuuden suosikkisarjoista paljastuivat myöhemmin ainakin osittain japanilaiseksi tuotannoksi) ja Simpsonit seuraajineen. Vielä leveämmin voisi yleistää läntiseen kulutuskulttuuriin juurtuneen perusasenteen siitä, että animaatio on lapsille paria harvaa mainstream-komediaa ja selvästi pienempiin piireihin hautautunutta muun tyylistä tapausta lukuun ottamatta.

Animeen tutustuminen tavallaan mullisti tämän maailman minun kohdallani. Animen suureksi vahvuudeksi mainitaan monesti juuri sen monipuolisuus länsimaiseen animaation verrattuna. Kumma on, jos jokaiselle ei ole olemassa muutamaa kuin aivan omiin makuihin räätälöityä sarjaa. Sen sijaan enemmän varjoon tuntuu jäävän se, että minulle ja epäilykseni mukaan monelle muullekin animen pointti on siinä, että se on nimenomaan animaatiota. Monipuolisuutta löytyy monesta paikasta, mutta meille animeharrastajille sen pitää yleensä olla juuri animaatiota. Miksi?

Jatka artikkelin ”Animaation taika” lukemista →

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: House of Five Leaves

Noniin, jospa vihdoinkin olisi aikaa ja jaksamusta kaiken Amerikan-matkailun ja muuttamishässäkän ja obsessiivisen läntisen viihteen maratoonausvaihteen jälkeen vähäsen kirjoitella taas jotain animusta. Viimeinen hahmopostaus toistaiseksi, kun muutakin tarinan aihetta löytyisi.

Ujo mutta taitava isännätön samurai ajautuu mukaan Viideksi lehdeksi itseään nimittävän kidnappausjengin keikkoihin.

Yllätyksettömästi House of Five Leaves on osoittautunut omaan makuun suvereenisti parhaaksi sarjaksi sitten toiseen saman tekijän eli Natsume Onon mangaan perustuvan Ristorante Paradison vuosi sitten. Suosionsa tämän fanitytön kirjoissa molemmat sarjat saavuttivat ehdottomasti hahmojensa kautta. HoFL ei ole kerrassaan mitään muuta kuin hahmodraamaa, vaikka moni katsoja ehti varmasti odottaa vesi kielellä komeita miekkataisteluita – onhan tarinan päähenkilö Masa sentään loisteliaan taitavasti miekkaa käsittelevä rounin ja studio sarjan takana Manglobe, jonka tuotoksissa yhteenotot ovat perinteisesti olleet hienoa seurattavaa.

Terätaiturointi ja muukin toiminta jätetään kuitenkin hyvin tietoisesti HoFL:ssä aivan minimiin. Katanat ja puukot ovat toki esillä useammassakin kohtauksessa, mutta varsinaiset taistelut vältetään kerta toisensa jälkeen. Nekin muutamat tilanteet, kun veitsiä päästään oikeasti heiluttamaan, ovat ohi melkein nopeammin kuin ehtivät alkaakaan, eikä ainuttakaan kunnon matsia nähdä ruudulla. Tämä asenne siirtää ovelasti enemmän painoarvoa hahmoihin, mutta on onnistunut varmasti samalla vieraannuttamaan osan katsojista. Olisinhan toki itsekin mielelläni kuolannut sexyjä Manglobe-koreografioita, mutta fyysisten yhteenottojen olemattomuus sarjassa, jossa niitä kaiken järjen ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan olisi pitänyt olla, luo todella kiinnostavan ja tuoreen lopputuloksen hahmojen kannalta.

Oujee nyt se haastettiin kaksintaisteluun! Ai se juoksi pois… Oujee nyt nää ottaa harjottelumatsia! Eiku eipäs sittenkään… Oujee nyt tulee vaarallinen pelastuskeikka! Oho se loppu jo...

Jatka artikkelin ”Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: House of Five Leaves” lukemista →

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: FMAB

Kehonsa kielletyllä ihmissynteesillä runnelleet alkemistiveljekset etsivät Viisasten kiveä palatakseen ennalleen ja törmäävät koko maailmaa uhkaavaan salaliittoon.

Fullmetal Alchemist: Brotherhood loistaa tarinankerronnallisilla alueilla reippaasti kirkkaammin kuin hahmojensa käsittelyssä. Se on paljon ensimmäistä sarjasta tehtyä animeversiota tarinapainotteisempi, tai ainakin tarinassa on tällä kertaa jotain tolkkua, mutta sen sijaan hahmot ja näiden kautta toimiva tunnelataus jäävät selvästi syrjempään kuin edeltäjässä.

Tämä ei tosin tarkoita etteikö Brotherhood olisi täynnä cooleja ja tyksittäviä ja mielenkiintoisiakin hahmoja. Päinvastoin sarjan valtava hahmokaarti on täynnä oivaa materiaalia ja takaa todella monipuolisen porukan, mutta yksittäiset hahmot palvelevat ensisijaisesti miehittämiään ihailtavan yksityiskohtaisia juonikuvioita. Lopputuloksena on suuri ja värikäs jengi kivoja ja hienoja, mutta hahmofokuksen vähäisyyteen suhteutettuna asiaankuuluvasti hieman yksinkertaisiin muotteihin kaiverrettuja hahmoja.



Kuten jokaiseen sääntöön, tähänkin löytyy toki jokunen poikkeus.

Jatka artikkelin ”Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: FMAB” lukemista →