Tekijä: Arana

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Hakuouki

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.
——————————————————-

Shinsengumi-bishit kehittelevät vampyyrizombiksi muuttavaa lääkettä ja saavat paijattavakseen kyseisen rohdon kanssa häärännyttä ja sittemmin kadonnutta isäänsä etsivän tyttösen.

Jaksoja katsottu: 10/12

Ragetetaan nyt vaikka ensin alta pois se sama itku, jonka kävin läpi jo ensikatsaustekstissäni: Chizuru Yukimura on superhyödytön ja kertakaikkisen persoonaton käänteishaaremin keskushahmo. Minunlaiseni positiivisesti ajatteleva viaton sieluparka olisi mielessään melkein kuvitellut, että hahmon hajuttomuudelle ja mauttomuudellekin täytyisi lopulta löytyä jokinlainen raja, mutta Chizuru todistaa surukseni toisin. Muuten jättäisinkin hänet jokseenkin rauhaan ja olisin kuin häntä ja hänen tyhmänhyveellistä, lampisilmät ammollaan mollottavaa mukaluonnettaan ei olisikaan, mutta hänen ulkoinen yhdennäköisyytensä ja roolinsa yhteneväisyys suuren suosikkini Ouranin pragmaattisen ja skeptisen Haruhin kanssa saa minut näkemään punaista. Chizuru on varsinainen anti-Haruhi, ja ottaen huomioon, kuinka paljon jumaloin Haruhia…

Jatka artikkelin ”Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Hakuouki” lukemista →

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: RAINBOW

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.

————————————————————————————–

Seitsemän jätkää saavat kestää sadistista kohtelua ja bondata keskenään 50-luvun nuorisolaitoksessa.

Jaksoja katsottu: 11/??

Jos Uraboku on ennen kaikkea tarinavetoinen sarja höystettynä parituskelpoisilla geneerisillä pojilla (ja yhdellä tosi ihanalla kaksikolla), niin Rainbow yrittää puolestaan kovasti olla hardcorein hahmovetoinen sarja koskaan. Se repii hahmoistaan irti kaiken mahdollisen kärsimyksen, urheuden ja toivon kipinän ja pistää nämä vuodattamaan miehisiä kyyneliä jokaisessa jaksossa.

Jatka artikkelin ”Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: RAINBOW” lukemista →

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Uraboku

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.
——————————————————-

Orpopoika saa tietää olevansa taikaörkkejä vastaan taistelevan suvun jäsen ja paikallisen parantajaneidon reinkarnaatio. Kaupanpäällisiksi tulee pitkä, tumma ja komea suojelijaseme.

Jaksoja katsottu: 10/24

Nyt heti Durararan jälkeen pitää ottaa käsittelyyn Uragiri wa boku no namae wo shitteiru eli Betrayal Knows My Name eli Uraboku (argh mikä nimihirviö), ihan vain siksi, että sen asenne hahmoihinsa on suunnilleen Durararan asenteen antiteesi. Durararaa kiitin hahmoliikkeistä ja siitä, miten niiden animointi antaa ääninäyttelijöille mahdollisuuden kunnolla paneutua hahmoihinsa ja ihan oikeasti näytellä. Urabokua katsoessa taas meininki on aika tuskallista tällä saralla. Innostiko, kun sarjan seiyuu-lista paljastui yleisösuosikkien täyttämäksi? Innostiko enää sitten kun tajusit, etteivät Urabokun hahmot anna minkäänlaista tilaa näyttelijöilleen näytellä, koska puusta veistetyt miehekkeet vain patsastelevat perusasennoissa ja selittävät sarjan maailmaa pihalla olevalle päähenkilöukelle?

Jatka artikkelin ”Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Uraboku” lukemista →

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Durarara!!

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.
——————————————————-

Ikebukuron kaduilla liikkuu kaikkea kummaa porukkaa ja päätön irlantilaiskeiju.

Jaksoja katsottu: 24/24

Durararan suurin viehätys lähtee ehdottomasti hahmoista. Hahmopainotteisuus on sarjan jälkipuoliskolla käynyt yhä selvemmäksi, kun jaksot ovat olleet täynnä hahmovetoisia pitkiä keskusteluja sen sijaan, että keskityttäisiin toimintaan, cooleihin tappeluihin ja juonen eteenpäin viemiseen. Sarja todellakin vaikutti täysin pysähtyneen pinoamaan hahmojen epävarmuutta useamman jakson ajaksi, ennen kuin toiseksi viimeinen jakso tuli ja toi mukanaan takaisin toiminnan ja tarinan liikkuvuuden. Moni bloggaaja alkoikin jo menettää kärsivällisyyttään sitä edeltävien puhetulvajaksojen aikana, ja ilmeisesti kuulun siihen häviävän pieneen vähemmistöön, joka on pitänyt tätäkin puolta sarjasta kiehtovana.

Jatka artikkelin ”Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Durarara!!” lukemista →

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Angel Beats!

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.

———————————————————————————

Kuolleet lukiolaiset kapinoivat tuonpuoleisen opinahjonsa sääntöjä vastaan välttyäkseen reinkarnaatiolta.

Jaksoja katsottu: 12/13

AB! ratsastaa ennen kaikkea maailmansa mysteereillä, kuten kaikesta blogaajien teorisoinnista helposti näkee. Onko kuolemanjälkeinen limbolukio oikeasti kiirastuli vai odotussali ennen seuraavan elämän vastaanottoa? Vai kenties roolipelimaailma? Miksei meille kerrota, miten keskeiset henkilöt tarkalleen ottaen kuolivat? Miksei henkilö X kadonnut/siirtynyt eteenpäin, vaikka näyttäisi päässeen sinuiksi selvittämättömien asioidensa kanssa? Nämä mysteerit kuitenkin ammentavat suuriman osan voimastaan hahmokaartista, mikä tekee AB!:sta hahmovetoisemman sarjan kuin ensinäkemältä vaikuittaisi.

Jatka artikkelin ”Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Angel Beats!” lukemista →

Coniraportti desu~!

No oliko Desucon 2010 Suomen paras con?

Joo, kyllä se taisi olla.

Kaikki ovat tietenkin jo kirjoittaneet aiheesta ummet ja lammet, mutta jokaisen conikokemus onkin erilainen. Itse olin tosi aidoissa conitunnelmissa, kun lauantai-iltana neljän ja yhdeksän välillä orastava päänsärky ei halunnut jättää rauhaan ja sunnuntainakin oli vähän outo olo noin kolmen ja puolen  tunnin hajanaisten yöunien jälkeen (ah näitä koko vuorokauden conien iloja; pakkohan siellä oli heilua pikkutunneille). Eipä tuo menoa haitannut, mutta lievästi kehnoinen olo sai kyllä arvostamaan kahta kovemmin sitä, että missä tahansa olinkin, vierestä löytyi aina kylmää vettä. Anime- ja AMV-huoneiden antia kerkesin katsastamaan aika vähän, mutta sunnuntai-aamuna oli kyllä oikein mukava käydä ennen conin kunnollista toiminnallista heräämistä tapittamassa Spice and Wolfin ensimmäiset jaksot. Erittäin kiva, kun conista löytyy tällaistakin ohjelmaa, varsinkin kun animelista oli oikein hyvin kasattu.

Minulle Desucon 2010 oli ehdottomasti tähänastisista conikokemuksista hienoin ja ikimuistoisin, koska uskaltauduin itse ensimmäistä kertaa jopa puhujanpönttöön asti (no okei, olin viime vuonnakin sopertamassa jotain yaoi-paneelissa, kun Janne Kemppi oli kipeytynyt viime hetkessä). Pieni askel ihmiskunnalle, ajattelette ehkä, mutta ujolle, esiintymistä neuroottisella tarmolla koko elämänsä karttaneelle pienelle Aranalle kyseessä oli jättiläismäinen harppaus.

Vähän ehdin jo pelästyä, kun edeltäjäni kirjautui ulos koneelta oman ohjelmansa jälkeen ja läppäri päätti tietysti, että juuri silloin oli se kaikkein täydellisin aika ruveta asentamaan päivityksiä. Noh, eipä se viivyttänyt Utena-luentoa kuin viisi minuuttia, pahemminkin olisi voinut käydä. Yllättävän rauhallinen olin sitten kun pääsin puhumaan. Unohdinpa siinä hötäkässä kuitenkin kysyä luennon alkuun, olisiko joku salissa tarvinnut briiffausta Utenasta sarjana ennen yksityiskohtiin menoa – aika olennainen moka, mutta kyllä monet vaikuttivat sitten jälkeenpäin olevan ihan tyytyväisiä, vaikka alkuun oli kuulemma tuntunutkin aika sekavalta.

Kaikki kuitenkin lopulta pelitti tosi hienosti, enkä tuota alku-unhoitusta lukuun ottamatta möhlinytkään juurikaan. Lopuksi oli tosi hienoa, kun yleisöstäkin tykitettiin fiksuja pointteja ja syntyi keskustelua. Ylipäänsä olin ihan yllättynyt siitä, miten paljon porukkaa siellä oli, kun olin odottanut jotain maksimissaan parinkymmenen hengen väenpaljoutta. Kiitos kaikille, olitte hyvä yleisö! ~<3

Illemmalla suoriuduin sitten vähän kehnommin, kun esittelimme Maijan kanssa yaoi-ohjelmassa genren parhaimmistoa. Meikäläisen puhetaito on vähän niin ja näin, enkä oikein ollut siinä vaiheessa iltaa enää kovassa iskussa, mutta toivottavasti ohjelma nyt edes täytti tarkoituksensa ja katsojat löysivät jotain uutta tai ainakin saivat bongailla omia suosikkejaan listoiltamme.  Huomattiin sitten vielä myöhemmin, että aurinko häikäisi niin, etteivät diat näkyneet aivan kunnolla, mikä tietysti jäi potuttamaan. PDF-faili powerpointista kannattaa kuitenkin ladata Maijan blogista, jos BL yhtään kiinnostaa, koska dioista löytyy aika laaja kirjo kaikenlaista hauskaa sieltä paremmasta päästä ja toivottavasti moneen makuun.

Ainiin ja kiitosta sinulle, joka tulit ohjelman jälkeen suosittelemaan Prunus Girliä, vähänkö ihana sarja <3. Enpä ennen tiennytkään, että poikarakkauttakin löytyy heteropojille suunnattuna, mutta Hideyoshi-fanit varmasti ahmisivat päähenkilötyttöpojan suihinsa jos saisivat tästä anime-version.

Jatka artikkelin ”Coniraportti desu~!” lukemista →

Nostalgiaa: Babar – norsujen kuningas

Tässä koko ajan hektistyvässä maailmassa selvitäkseen on aina joskus pakko ottaa vähän takapakkia, ettei ihan hulluksi tulisi. Paras keino tähän on tietysti kaivaa esiin jokin lapsuuden suosikkiteos. Kun viime aikoina suomalaisessa blogosfäärissä tuntuu olevan nostalgiaa ilmassa, niin liitynpä joukkoon. Kaikki oman ikäluokkani ihmiset altistuivat tietämättään penskana ainakin osittain Japanissa tuotetuille lastensarjoille, mutta tämän päivän animaatiosuositus ei tule nousevan auringon maasta, vaan Kanadasta.

Vuoden 1989 Babar-adaptaatio perustuu ranskalaisten Jean ja Laurent de Brunhoffin lastenkirjoihin, joissa seikkailee ihmisten kaupunkiin eksyvä norsulapsi Babar, joka tuo ihmiskulttuurin kotiviidakkoonsa ja kruunataan sitten norsujen kuninkaaksi. Kirjat ovat asenteeltaan hidastahtista fiilistelyä, ja televisiosarja eroaakin niistä tunnelmaltaan melko paljon reippaammalla ja humoristisemmalla otteellaan, vaikka tarina on lähtökohdiltaan aivan sama. Jaksoissa aikuinen Babar kertoo lapsilleen nuoruutensa seikkailuista ja välillä keskitytään norsuperheen kommelluksiin nykyhetkessä.

Kun Suomessa ilmestyneet jaksot julkaistiin DVD-boksina viime vuonna, pääsimme pikkuveljeni kanssa tuijottamaan sarjaa pitkästä aikaa, vhs-nauhoille tallennetut jaksot kun olivat jo aikaa sitten käyneet katselukelvottomiksi. Jos todella hyvän lastenohjelman tunnistaa siitä, että jaksoja katselee vanhempanakin enemmän kuin mielellään useampaan otteeseen, voisin ristiä Babarin heti yhdeksi ehdottomasti parhaista lapsille tehdyistä sarjoista. Se ei näin parikymppisenä katsottuna ole vain niin viihdyttävä kuin muistin, vaan jopa parempi. Jokaista jaksoa on yksinkertaisesti hauska katsoa, kiitos sarjan näppärän ja lämminhenkisen huumorintajun ja asenteen, joka ei aliarvioi katsojiaan. Sarjan suomidubbi on myös ehdottomasti aivan loistava, ja päihittää ainakin englantivastineensa mennen tullen, minkä takia onkin todella sääli, että vain puolet tehdyistä jaksoista on näytetty meillä päin.

Jatka artikkelin ”Nostalgiaa: Babar – norsujen kuningas” lukemista →

Wild Adapter 3 (1/2)

Edelliset WA-postaukset: vol. 1, vol. 2

Jälleen on tullut aika käydä kiinni Kazuya Minekuran upeaan noir-tarinaan. Tällä kertaa tähtäimessä on Wild Adapterin kolmas kirja. Edellisen osan tavoin tämäkään ei ole ollut varsinaisesti maata järisyttävä lukukomus, ainakaan samalla tavalla kuin seuraavat kolme osaa, mikä johtunee suurimmaksi osaksi kolmannen alpan hieman väsähtäneestä soluttautumisjuonesta. Ei sillä, ettenkö pitäisi soluttautumistarinoista, mutta olisin ollut ilahtuneempi asetelman jonkinlaisesta uudistamisesta.

Nyt Minekura tyytyy lähinnä viemään tarinansa läpi ainakin juonellisella tasolla hyvin syviä soluttautumisjaksojen uria myötäillen. Antisankaripariskuntamme Kubota ja Tokito värväytyvät epäilyttävän kultin seuraajiksi ja ottavat selville huumehämäryydet sen sisäpiirissä Takizawa-nimisen salaperäisen journalistin avustuksella ja yllyttämänä. Onneksi minekuramaista hillittyä silmäkulman pilkettä on sentään havaittavissa siinä, että perusjuonen tyypillisyyttä vähän lampsheidataankin, kun  Kubota huomioi, että ”These organizations always have something sketchy in the basement.” Lisäksi hahmojen tarinat on istutettu kulttijakson perusjuonenkäänteisiin erittäin onnistuneesti, mikä saa lopputuloksen tuntumaan vähemmän kuluneelta. Olen kuitenkin pitänyt tätä osaa sarjan heikoimpana, sillä vaikka sivuilta löytyy kohtuullisen voimakkaita hetkiä, ne eivät tunnu nivoutuvan niin hallituksi ja taidokkaasti rakennetuksi kokonaisuudeksi kuin muiden kirjojen tapahtumat.

Minun täytyikin lukea albumi läpi muutamaan otteeseen saadakseni kunnollisen otteen sen rivienvälistön sisällöstä, joka on sekin esitetty jokseenkin sirpaleisemmin kuin muissa kirjoissa, ja on siksi hankalammin kiinni saatavissa. Kokonaiskuvan siitä, mitä muilla kuin konkreettisen juonen tasoilla tapahtuu onnistuin kokoamaan vasta käytyäni pokkarin läpi muutaman kerran ja merkittyäni muistiin kaikki yhtään tärkeämmät ja erottuvammat hetket, jolloin arvostukseni tätä kolmatta osaa kohtaan nousikin yllättäen rytinällä.

Spoilerit seuraavat alpan yksityiskohtaista käsittelyä.
Jatka artikkelin ”Wild Adapter 3 (1/2)” lukemista →

Tämä ei ole taidetta.

Surrealisti René Magritte maalasi viime vuosisadan alkupuolella nätin kuvasen piipusta. Sitten hän kirjoitti piipun alle sanat: Ceci n’est pas une pipe; Tämä ei ole piippu. Voilà! Tavallisesta maalatusta piipusta oli tullut taidetta.


René Magritte: Kuvien petos

Jos Magritten piipun alapuolella ei olisi tuota paradoksaalisen tuntuista tekstiä, väki katsoisi, että onpas ihan söpö piippu, ja ohittaisi teoksen nopeasti. Mutta tekstin ansiosta ihmiset jäävätkin pohtimaan: ”Miten niin ei muka ole piippu? Kyllä se ihan piipulta näyttää…” tai ”Hmm, miksihän tässä lukee näin? Mitähän syvempää ajatusta taiteilija on tällä tekstillään hakenut?” tai jopa ”Pyh mitä tekotaidetta, taas joku hömelö luulee tehneensä jotain suurta lisäämällä piippunsa alle pinnallisen negaation, jolla ei oikeasti ole mitään tarkoitusta.”

Selitys tekstille on loppujen lopuksi härnäävän yksinkertainen ja ilmeinen: No eihän se nyt mikään piippu ole, vaan se on maalaus, joka esittää piippua. D’oh.

Ja silti kaikkein perimmäinen syy sille, miksi tämä teos on olemassa sellaisena kuin sen näemme, on tai ainakin voi olla jossain muualla kuin siinä, mikä teokseen ikuistettu objekti todellisuudessa on tai ei ole. Yleensähän Kuvien petoksen merkityksen on tulkittu olevan siinä, että se haastaa katsojansa mieleen juurtuneet käsitykset ympäristöstään, ei niinkään siinä, että Magritte nyt vain keksi hauskan jutun ja halusi trollata porukoita (vaikka en epäile hetkeäkään, etteikö hän olisi saanut kicksejä siitä kun ihmiset tuijottivat taulua hämmentyneinä). Arvoa voi ja pitää antaa myös erityisesti sille, että epäpiippu saa ihmiset ajattelemaan. Sitä ei voi vain ohittaa mitään miettimättä; siihen on pakko ottaa kantaa. Siksihän sitä taiteeksi kutsutaan.

Edellisen postaukseni kommenteissa nousi esille keskustelua koskien taidetta ja tekotaidetta. Keskustelun kohteena olivat Akiyuki Shinboun ja Masaaki Yuasan tavaramerkkimäisen taidehakuisesti häröilevät sarjat. Tounis valitti, että Yuasan sarjoja ylistetään taideteoksina, vaikka ne tekevät ihan samaa kuin Shinboun sarjat, joille pyöritellään silmiä niiden tekotaiteellisuuden vuoksi.

Erinomainen aihe takertua, sillä todellakin: mikä kumma erottaa taiteen tekotaiteesta tai epätaiteesta?

Jatka artikkelin ”Tämä ei ole taidetta.” lukemista →