Kategoria: Analyysi

Elokuvasta Leijonakuningas 2 – Jylhäkallion ylpeys (The Lion King 2: Simba’s Pride, 1998).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Leijonakuningas Simban tytär etsii itseään ja rakastuu edellisen leffan pahis Scarin ulkomaille karkoitettuun ottopoikaan.

[Elikkäs tarkoitus oli kirjoittaa tiivis pieni sepustus Kiarasta, mutta en koskaan osaa kirjoittaa tiiviisti, joten tästä tulikin vähän pitempi setti. Tämän kirjoituksen syntyprosessi oli itse asiassa malliesimerkki siitä, miksi tykkään kirjoittaa hahmoanalyysejä. En ollut oikein mitään mieltä Kiarasta ennen kuin rupesin kirjoittamaan, mutta tekstin myötä aloinkin ajatella hahmoa selvemmin positiivisessa valossa.]

Jylhäkallion ylpeys vaatii leffana hyvin anteeksiantavaisen asenteen, sillä koko alkuasetelma on niin tunkkaista retconnausta, että uskottavuus kärsii kovasti. Mitä ovat nämä Scarille uskolliset leijonat, joita ei viime leffassa näkynyt? Miksi kukaan olisi ollut uskollinen Scarille, kun oli selvää, ettei tämä kohdellut ketään naarasleijonaa arvostaen? Miksi sekä jylhäläislauma että hatusta vedetty ulkolaislauma ovat yhtäkkiä kumpikin isompia kuin alkuperäinen lauma, vaikka kaikki ovat sieltä kotoisin? Scarilla oli puoliso? Ja lapsia? Ja lisäksi adoptoitu lapsi (joka näyttää ihan häneltä)? Missä? Miten? Häh?

Jos näin paljon retconnausta pystyy kuitenkin jalosti antamaan anteeksi, on Jylhäkallion ylpeys mielestäni Disneyn parhaita jatko-osia. Se näyttää kivalta – ei toki yhtä henkeäsalpaavan komealta kuin Leijonakuningas, mutta kivemmalta kuin valtaosa jatko-osista. Varsinkin hahmoanimaatiota kelpaa katsoa. Leffa ei edes yritä tunkea liian paljon porukkaa liikkumaan ruudulle kerralla, mutta valokeilaan pääsevät liikkuvat oikein nätisti, vaikkakaan eivät enää yhtä autenttisen eläinmäisesti kuin edeltäjässä. Värimaailmaa ja valaistusta käytetään myös hyvin tehokkaasti.

Elokuvasta Leijonakuningas (The Lion King, 1994).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Leijonaneito kannustaa velvollisuuksiaan isän kuoleman jälkeen pakenevaa prinssisulhoaan ottamaan paikkansa ekosysteemin kuninkaana.

Leijonakuningas kuuluu itselleni tutuimpiin klassikkoihin, mutta ei ehkä niihin kaikkein rakkaimpiin. Leffa on hämmentävän komea pläjäys visuaalisesti ja ohjauksen osalta. Ikonisia, unohtumattomia kohtauksia riittää pilvin pimein, ja koomiset ja dramaattiset hetket vaihtelevat sujuvasti pitäen tunnelman koko ajan soveliaan vakavana ja suureellisena mutta myös tarpeeksi kevyenä ja viihdyttävänä. Varsinkin musiikkipuoli aivan salpaa hengen.

Leffa ei kuitenkaan kykene oikein vangitsemaan tunteitani, vaan sen arvot ovat minulle ennen kaikkea esteettisiä. Hahmot tuntuvat jäävän vähän latteiksi. Naispääosa Nalan ponneton rooli kohtuullisen vähämerkityksisenä love interest -hahmona päähenkilö Simballe ei ainakaan auta emotionaalisessa sitoutumisessa leffaan.

Edelleen elokuvasta Aladdin (1992).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Tällä kertaa prinsessan rooli ei ole kovin suuri, mutta Jasmine tekee silti vaikutuksen.

Jasminenkin teksti oli lopulta katkaistava keskeltä kahtia pituuden vuoksi, vaikka hän ei ole edes yhtä keskeisessä roolissa kuin kaksi edellistä neitokaista. Hups.

Nyt Aladdinin uusimmalla katsomiskerralla huomioni kiinnittyi erityisesti veitsenterävään ohjaukseen. Yksinkertaisen värimaailman täydellinen hallinta, tapahtumien näyttäminen heijastusten kautta ja tehokkaat perspektiivit tekevät leffasta aivan huikean toimivan paketin. Varsinkin hämärissä iltakohtauksissa valaistus- ja värisuunnittelu saavat leffan näyttämään todella kauniilta, ja Jafarin päästessä valtaan palatsissa leimuava punainen hehku luo tehokkaasti painostavan tunnelman loppumittelöön. Jasmine ei siis ole ainoa nätti asia leffassa, vaan koko pätkä näyttää upealta alusta loppuun, vaikkeivät Ihmeiden onkalossa käytetyt tietokone-efektit enää nykypäivänä aivan vakuutakaan.

Ensimmäisessä osassa pohdittiin Jasminen persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia. Nyt vuorossa ovat roolitus sekä romanssi ja suhde isään. Sympaattisuus-kohdan säästin jälleen viimeiseksi summaamaan analyysin.

Elokuvasta Aladdin (1992).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Sulttaanin tytär ihastuu katupoikaan, joka tulee myöhemmin pyytämään hänen kättään Lampun Hengen muutettua tämän prinssiksi.

Lapsuudentalouteni puhkikulutetuimman VHS-kasetin kansista saattoi hyvinkin löytyä taikasana ”Aladdin”. Leffa tuli tapitettua hyvin tehokkaasti ulkomuistiin jo pienenä, ja olen aina tykännyt siitä kovasti. En kuitenkaan ollut nähnyt sitä hetkeen ennen kuin katsoin sen tätä analyysiä varten, ja olin odottanut reagoivani varsinkin Jasminen pelastamista kaipaavaan prinsessahahmoon negatiivisemmin kuin ennen.

Yllätyin siis varsin paljon siitä, miten suuri osa leffaa Jasmine onkaan, ja muistin taas elävästi, miksi olen pienestä pitäen tykännyt hahmosta. Kaunottaren ja Hirviön tavoin Aladdin onnistuu tuomaan estradille erittäin sympaattisen ja mielenkiintoisen romanttisen pariskunnan.

Voi näitä renessanssineitokaisia, kun tekstiä vain tulee. Olin meinannut saada Jasminen mahtumaan yhteen postaukseen, mutta eipä onnistunut tälläkään kertaa. Loppuosa tulossa siis ensi viikon alkupuolella!

Edelleen elokuvasta Pieni merenneito (The Little Mermaid, 1989).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Äänen menettäminen ei juuri unelmaansa täysillä elämään pääsevää neitosta häiritse.

Pieni merenneito on ainoa renessanssiajan klassikko, jota en tapittanut pienenä miljoonia kertoja, koska taloudestamme ei jostain syystä löytynyt sitä punakuorista vhs-julkaisua. Leffa tuli nähtyä muutamaan otteeseen perheystävien luona vieraillessa, mutta harvakseltaankin nähtynä se teki vaikutuksen ja jäi mieleen vahvasti. Jälkikäteen mietittynä tämän on täytynyt johtua juuri Arielin hahmokuvauksen voimakkuudesta.

Ensimmäisessä osassa mehusteltiin läpi Arielin persoonallisuus, hahmonkehitys ja hahmodesign. Nyt vuorossa ovat roolitus ja sympaattisuus sekä romanssi ja suhde isään.

Elokuvasta Pieni merenneito (The Little Mermaid, 1989).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Tarinaa vilpittömyydellään kannatteleva pieni merenneito halajaa ihmisten pariin ja tekee varomattomasti epäedullisen sopimuksen merennoidan kanssa unelmansa toteuttaakseen.

Pieni Merenneito on monella tapaa tärkeä siirtymävaiheteos Disneyn klassikoiden historiassa. Siinä yhdistyvät sekä vanhemmat Disneyn tyylipiirteet että renessanssituotosten tuomat uudet tuulet.

Yhtäältä Broadway-henkiset, spektaakkelimaiset musikaalikohtaukset (joiden suuntaan oli menty jo Oliver ja kumppanit -leffassa) sekä entistä syvempi ja psykologisesti kiinnostavampi hahmofokus ovat suuri harppaus modernimpaan tarinankerrontatyyliin. Toisaalta jäänteinä vanhemmista klassikoista leffassa on yhä tarinan pysäyttäviä huumorikohtauksia ja suoraviivaisemman iltasatumaista fiilistä.

Huomio: Teksti on hälyttävän pituutensa vuoksi pätkäisty kahteen osaan, joista seuraava luvassa alkavan viikon aikana.

Eli Eilonwy elokuvasta Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Prinsessa seisoo sikopaimenpojan takana tumput suorina kun tämä pelastaa maailman sotaisan pahiskuninkaan luurankoarmeijalta.

Olen nähnyt Hiidenpadan pari kolme kertaa elämässäni, mutta koskaan siitä ei ole oikein jäänyt mitään mieleen. Nyt uudelleenkatselun alla leffa pääsi jakamaan inhokki-klassikoni paikan Liisan Ihmemaassa kanssa. Leffa epäonnistuu traagisesti kaikilla tasoilla, suureksi osaksi töksähtelevän ja tylsän käsikirjoituksen takia. Visuaalisesti se tuo jotain uutta pöydälle synkeän makaaberilla lookillaan, mutta hahmodesignit ovatkin sitten täysin samasta puusta veistettyjä kuin hahmodesign-inhokissani Miekka kivessä. Elenan umpitylsä hahmo ei edes yritä pelastaa kokemusta millään mittapuulla.

Lisäksi menetin satoja aivosoluja Hornansarvi-pahiksen linnan arkkitehtuurille, jossa ei ole mitään järkeä.