Kategoriat
Analyysi Hype Manga Taide ja tyyli

Kirsikankukkia ja dramaattista posetusta (osa 1/4)

 

 

Oheistaiteen hamstraaminen on aina kivaa, mutta harva mangaka on saanut aikaan yhtä paljon arttia kuin suuri suosikkini Kazuya Minekura. Tarjolla on niin röykkiöittäin silmäkarkkia, että olisi helppo kuvitella toiston jo imevän kaikki mehut kuvien tuijottelusta. Minekuran jälki on kuitenkin vuodesta toiseen säilynyt katsomisen arvoisena, sillä hänen arttinsa tuntuu jatkuvasti pursuavan niin uusia ideoita kuin vanhempien onnistunutta jalostamista. Toistoa esiintyy väistämättä materiaalin runsauden vuoksi, ja Minekuran tyyppipiirteet näkyvät selvästi kaikissa kuvissa, mutta mukana on mangakan ehtymättömän kokeilunhalun ja uskalluksen ansiosta aina jotain uutta ja katsomisen arvoista. Tunnelmallisesti mennään sarjojen välillä ja samankin sarjan kuvituksen kohdalla todella suloisesta reippaan hyväntuulisuuden kautta aina häiritsevän pelottaville ja sydäntäriipaisevan kauniille laitumille.

Käyn seuraavien viikkojen aikana lyhyehköissä ja kuvapainotteisissa postauksissa läpi sitä, miten Minekura käyttää artissaan erilaisia tyylikeinoja ja saa niiden avulla kuvituksensa pysymään tuoreena ja aina yhtä kuolattavana. Oheistaiteeksi lasken kaiken teoksiin liittyvän artin, joka ei ole osa sarjakuvamuotoista tarinankuljetusta.

Tulen kesän Desuconissa puhumaan Marja Heikkilän kanssa Minekuran tarinankerrontatrendeistä, joten jos kiinnostuit tekijästä niin tule ihmeessä seuraamaan ohjelmaamme lauantaina kello yhdeltä. Ohjelma sopii paitsi Minekurasta kiinnostuneille myös yleisemmin tarinankerronnasta ja sarjakuvakerronnasta kiinnostuneille.

Viemällä hiiren kuvan päälle näet listausta siinä käytetyistä Minekuralle tyypillisistä visuaalisista elementeistä. Kuvat saa klikkaamalla isommiksi.

Kategoriat
Analyysi Länsiviihde Musiikki

Musikaalikohtaus: Arabian Nights / Arabian yöt (Aladdin)

[Suomenkielinen versio (muokattu); englanninkielinen versio: alkuperäinen ja muokattu]

Huomasinpa että olen tehnyt tälle musikaalikohtaukselle suurta vääryttä jättämällä sen pois toissavuoden joulukalenteristani. En ymmärrä, miten saatoin missata näin olennaisen musikaalikohtauksen parhaimmistolistaltani, mutta korjataan nyt tämä valitettava virhe.

Kyseessä on nimittäin varmasti yksi hienoimmista esittelykohtauksista koskaan – Arabian Nights avaa Aladdinin erikoisella ja voimakkaalla tavalla, joka korostaa tapahtumapaikan eksoottisuutta ja vierautta länsimaiselle yleisölle. Jälkisensuurin mielestä näin kävi liiankin kanssa, kun lyriikoista piti mennä poistamaan korvankatkomiset monien elokuvan ystävien harmiksi. Kyseiset säkeet (”Korvat pois leikataan / aina muukalaisten, / se luo kotoisen tunnelman.”) olivat jo natiaisena omakin suosikkikohta – kappaleen suomeksi tulkitseva Antti Pääkkönen päästää kyseisten säkeiden aikana ääneensä niin herkullista kihelmöintiä, että kohta jää väkisinkin mieleen päällimmäisenä koko laulusta. En ole ikinä edes päässyt kuulemaan muokattua versiota kappaleesta suomeksi (”Horisontti ei näy / hiki kainaloon käy, / se luo kotoisen tunnelman”), mutta on hankala uskoa, että se voisi mitenkään pärjätä alkuperäiselle, jonka voima perustuu hurmaavan kieli poskella -asenteen ja karmaisevan mielikuvan yhteisvaikutukseen. Toki muutos on ihan perusteltu, mutta sääli silti. Alkuperäisversio ei kärsi ainakaan omissa korvissani muutoksesta yhtä paljon kuin suomiversio, mikä johtunee ainakin osittain siitä, että tosiaan rakastin tuota kohtaa pienenä.

Arabian Nightsissa on joka tapauksessa jotain taianomaista. Kohtaus ei liity suoraan itse elokuvan tapahtumiin, vaan toimii kehyskertomuksena ja esittelee miljöön yleisölle integroitumatta tarinaan juurikaan (ainakin Herkules käyttää taustakertomustaan paljon tehokkaammin itse tarinan osana, kun kertojina toimivat Muusat esiintyvät hyvin näkyvästi läpi leffan). Pidänkin nokkelana vetona sitä, että laulavaan Kauppiaaseen palataan taas Aladdin-franchisen päättävän Aladdin ja varkaiden kuningas -leffan lopussa, jossa koko kappale saa varsin kelvollisen pienen repriisin, vaikkei se ylläkään yhtä suureen vaikuttavuuteen kuin alkuperäinen Arabian Nights. (Myös Jafarin paluu ja televisiosarja käyttävät samaa kappaletta, mutta aina alkuteksteissä.) Varkaiden kuninkaan Reprise sulkee ympyrän näppärästi sekä sitoo Kauppiaan hahmon tarinaan ja täydentää siten hauskasti alkuperäistä kappaletta. Pelkässä ensimmäisen Aladdin-leffan kontekstissa Kauppias jää vähän irralliseksi, mikä johtunee siitä, että IMDB:n mukaan hänen oli tarkoitus alun perin paljastua lopussa Hengeksi, mitä ei lopullisessa versiossa tapahtunutkaan.

Kohtauksen ja koko elokuvan ensimmäiset sekunnit esittelevät kauniin yksinkertaisesti elokuvan läpi toistuvat väriteemat – hyvää symboloiva sininen savukiehkura pahaa symboloivalla punaisella liekkitaustalla. Ensimmäisten viidentoista sekunnin aikana kuva ja ääni käyvät yhteen kerrassaan täydellisesti ja luovat salaperäisen, kiehtovan tunnelman. Tämänkin jälkeen kohtaus onnistuu pitämään otteessaan, vaikkei sisälläkään muuta toimintaa kuin kamelilla ratsastavan Kauppiaan matkalla Aghrabaan. Iso kiitos tästä kuuluu kameratyöskentelylle. Kamera on jatkuvassa liikkeessä ja johdattaa yleisön Kauppiaan mukana tapahtumakaupunkiin niin intensiivisesti, että ainakin tämän katsojan koko huomio on liimattu kohtaukseen, vaikka samaa settiä olisi jo luupattu puoli tuntia yhteen menoon.

Lauluna kyseessä on komea kappale varsinkin suomeksi. Pääkkösen esitys mukailee alkuperäistä, mutta pistää jokaisen siirtymän kohdalla paremmaksi. Pääkkönen saa esitykseen valtavasti voimaa varsinkin kun hänellä ei ole hassua aksenttia, joka Bruce Adlerin versiossa syö kohtauksen upeutta hieman. Pääkkösen laulussa korkeuden, voimakkuuden ja sävyn vaihtelut pääsevät oikeuksiinsa vaikuttavammin kuin Adlerin tulkitsemana. Kohtaus leikittelee sekä visuaalisessa että auditiivisessa mielessä lyhyeen kestoonsa nähden hyvin paljon näillä vaihteluilla. Kappale lähtee liikkeelle melkein kuiskaten ja käväisee vähän leikkisyydenkin puolella, rupeaa sitten nostattamaan tunnelmaa ja räjähtää lopulta valtavan eeppiseksi kailotukseksi vain sammuakseen aivan yhtä yllättäen viimeisen säkeen aikana ja kääntyäkseen Kauppiaan humoristiseksi avauspuheeksi.

Uhuuh, kylmät väreet.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot Hype

Korvaamaton seiyuu-suoritus: Daisuke Namikawa Masanosuke Akitsuna

Monet ääninäyttelysuoritukset ovat hyviä ja tukevat elävöittämiään hahmoja – ovathan seiyuut ammattilaisia isossa bisneksessä. En ole kiinnittänyt ääninäyttelijöiden panokseen erityisen paljon huomiota ennen aivan viime vuosia, mutta nykyisellään yritän parantaa havaintokykyäni tälläkin alueella. Aina tuon tuosta olen kuitenkin törmännyt äänirooliin, joka on niin vastaansanomattoman loistava, ettei minun ole tarvinnut edes erikseen kiinnittää siihen huomiota vaikuttuakseni. Nämä ovat sellaisia suorituksia, joita kuunnellessani en pysty kuvittelemaan kenenkään toisen seiyuun kykenevän tulemaan äänellään kuvaamakseen hahmoksi yhtä saumattomasti ja täydellisesti.

Olen yleensä identifioinut Daisuke Namikawan nimen siihen vähän rasittavaan nasaalipiipitykseen, jonka kärjistetyimmällä versiolla herra kuvaa Hetalian hyödytöntä ja pumpulipäistä nimihahmo Italiaa. Myönnettäköön, että Namikawa kuvaa vinkuvan ja parkuvan Italian aivan täydellisesti. Hänellä on itse asiassa taipumusta tulkita kaikki hahmonsa aivan nappiin, mutta se ei poista tuon kimityksen ärsyttävyyttä. Koska olen tuntenut Namikawan nimenomaan tästä äänestä, maailmani suurin piirtein mureni ympäriltäni kun älysin, että mies on vastuussa myös viime vuoden ylivoimaisen animesuosikkini, kidnappausjengiin ajautuvasta isännättömästä samuraista kertovan House of Five Leavesin päähenkilö Masanosuke Akitsun eli tuttavallisemmin Masan äänihuulista.

Namikawa käyttää roolissa aivan erilaista ääntä. Kyse ei ole vain siitä, että hän näyttelisi roolin eri tavalla kuin Italian. Hän on sikäli ihailtava seiyuu, että näyttelee ainakin oman kieltämättä aika rajoittuneen kokemukseni mukaan ylipäänsä jokaisen roolinsa eri tavalla hahmosta riippuen. Italia on näyttelymaneerien kannalta täysin eri hahmo kuin vaikkapa Saiyuki Reloadin Kamisama tai Level E:n Baka, vaikka Namikawa käyttääkin kaikissa samaa nasaalivinkuääntä. Masan roolissa hänellä on kuitenkin täydellisen ja absoluuttisen eri ääni niin voimakkaasti, että on hankala uskoa kummankin äänityylin lähtevän samasta miehestä. Ilman faktatietoa olisi täysin mahdotonta arvata että Masan tummalla, kypsällä ja matalalla äänellä on mitään tekemistä Italian lapsekkaan kimeän vinkunan kanssa.

(Sattumoisin Masan ääni on sama, jota Namikawa käyttää Senkou no Night Raidin tiukkapipoisen ja sliipatun Kazuran roolissa. Arvatkaapa kuka on suosikkihahmoni sarjasta ja pitkälti juuri matalan no-nonsense-äänensä ansiosta?)

Kategoriat
Analyysi Anime Musiikki Taide ja tyyli

Kuroshitsuji II OP

Kun nyt kerran olen aiemmin kiinnittänyt erityistä huomiota Kuroshitsujin eli Black Butlerin introihin, pitänee jatko-osankin alkupätkille uhrata muutama ajatus, kun nekin tekevät kovin mielenkiintoisia juttuja ja miellyttävät lopulta enemmän kuin varsinainen sarja, jonka käsiin leviäminen oli aika traagista katsottavaa.

Tämä on sen sarjan OP, jona Kuroshitsuji II:ta promottiin. Uusina päähenkilöinä kuvataan psykoottisesti virnuilevaa aristokraattipoika Aloisia ja stoalaisen ilmeetöntä demonihovimestari Claudea vanhan parin Cielin ja Sebastianin tilalla. Ennakkotieto päähenkilöiden vaihdosta aiheutti kevään mittaan fanipiirissä paljon nurinaa, mutta itse odotin innolla, mitä uudesta parista saataisiin irti. Sitä paitsi käänne kuulosti ihan järkevältä, koska ensimmäisen sarjan lopusta uuteen tarinaan kiemurtelemista olisi tuskin voinut tehdä kovin tyylikkäästi.

Ja onkin tosiaan aika häpeilemättömän tyylikäs intro; jos sarjaa lähdettäisiin pelkästään alkutekstien perusteella katsomaan, niin kyllä minä tuon perusteella ottaisin  tämän ohjelmaani. Pätkän dramatisointi on aivan samaa sarjaa kuin ensimmäisen sarjan ensimmäinen intro, josta niin pidän. Säästeliäästi käytetyt kirkkaat värit pomppivat esille muuten mustavalkoisesta kuvasta ja symboliikkaa annostellaan runsaalla kädellä (hurrdurr hämähäkkejä ja ruusun terälehtiä). Myös vanhan sarjan introsta tuttuja visuaalisia elementtejä toisinnetaan.  Huomattavin tyylillinen muutos ensimmäisen sarjan introon on se, että ne kieli poskella -hetket (olol kohti ammuttuja luoteja lennosta nappaava Sebastian :’D) puuttuvat uuden sarjan introsta.

Tarpeetonta sanoakaan, miten mieluusti olisin nähnyt tämän OP:n kuvaaman sarjan. Valitettavasti ensimmäisen jakson lupaavuus osoittautui rölläämiseksi viimeistään kakkosjakson intron pärähtäessä soimaan.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Giant Killing

Omalaatuinen uusi valkku yrittää nostaa horjuvan futistiimin takaisin jaloilleen.

Aloitin Giant Killingin katsomisen keväällä varoen, sillä penkkiurheilu kiinnostaa kiviäkin vähemmän, enkä totuuden nimissä uskonut hetkeäkään koskaan saavani sarjaa katsottua loppuun. Tarkoituksena oli lähinnä antaa mahdollisuus urheilusarjalle ihan vain katsomiskulttuurin monipuolisuuden nimissä. GK muotoutui kuitenkin vastoin kaikkia odotuksiani ehdottomasti kevään suurimmaksi yllättäjäksi ja pidän jo kovasti peukkuja toiselle tuotantokaudelle. Syyt löytyvät jälleen kerran hahmopuolelta.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Valokeilassa: Masayuki Nakajima

Intropostaus

Animesta Ghost Hound.

Kuka siis? Pikkukaupunkiin juuri muuttanut entinen koulukiusaaja, joka rupeaa kahden muun pojan kanssa kehostairtautumiskokemustensa myötä selvittämään kyläsen henkimaailman mysteerejä.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: House of Five Leaves

Noniin, jospa vihdoinkin olisi aikaa ja jaksamusta kaiken Amerikan-matkailun ja muuttamishässäkän ja obsessiivisen läntisen viihteen maratoonausvaihteen jälkeen vähäsen kirjoitella taas jotain animusta. Viimeinen hahmopostaus toistaiseksi, kun muutakin tarinan aihetta löytyisi.

Ujo mutta taitava isännätön samurai ajautuu mukaan Viideksi lehdeksi itseään nimittävän kidnappausjengin keikkoihin.

Yllätyksettömästi House of Five Leaves on osoittautunut omaan makuun suvereenisti parhaaksi sarjaksi sitten toiseen saman tekijän eli Natsume Onon mangaan perustuvan Ristorante Paradison vuosi sitten. Suosionsa tämän fanitytön kirjoissa molemmat sarjat saavuttivat ehdottomasti hahmojensa kautta. HoFL ei ole kerrassaan mitään muuta kuin hahmodraamaa, vaikka moni katsoja ehti varmasti odottaa vesi kielellä komeita miekkataisteluita – onhan tarinan päähenkilö Masa sentään loisteliaan taitavasti miekkaa käsittelevä rounin ja studio sarjan takana Manglobe, jonka tuotoksissa yhteenotot ovat perinteisesti olleet hienoa seurattavaa.

Terätaiturointi ja muukin toiminta jätetään kuitenkin hyvin tietoisesti HoFL:ssä aivan minimiin. Katanat ja puukot ovat toki esillä useammassakin kohtauksessa, mutta varsinaiset taistelut vältetään kerta toisensa jälkeen. Nekin muutamat tilanteet, kun veitsiä päästään oikeasti heiluttamaan, ovat ohi melkein nopeammin kuin ehtivät alkaakaan, eikä ainuttakaan kunnon matsia nähdä ruudulla. Tämä asenne siirtää ovelasti enemmän painoarvoa hahmoihin, mutta on onnistunut varmasti samalla vieraannuttamaan osan katsojista. Olisinhan toki itsekin mielelläni kuolannut sexyjä Manglobe-koreografioita, mutta fyysisten yhteenottojen olemattomuus sarjassa, jossa niitä kaiken järjen ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan olisi pitänyt olla, luo todella kiinnostavan ja tuoreen lopputuloksen hahmojen kannalta.

Oujee nyt se haastettiin kaksintaisteluun! Ai se juoksi pois… Oujee nyt nää ottaa harjottelumatsia! Eiku eipäs sittenkään… Oujee nyt tulee vaarallinen pelastuskeikka! Oho se loppu jo...

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: FMAB

Kehonsa kielletyllä ihmissynteesillä runnelleet alkemistiveljekset etsivät Viisasten kiveä palatakseen ennalleen ja törmäävät koko maailmaa uhkaavaan salaliittoon.

Fullmetal Alchemist: Brotherhood loistaa tarinankerronnallisilla alueilla reippaasti kirkkaammin kuin hahmojensa käsittelyssä. Se on paljon ensimmäistä sarjasta tehtyä animeversiota tarinapainotteisempi, tai ainakin tarinassa on tällä kertaa jotain tolkkua, mutta sen sijaan hahmot ja näiden kautta toimiva tunnelataus jäävät selvästi syrjempään kuin edeltäjässä.

Tämä ei tosin tarkoita etteikö Brotherhood olisi täynnä cooleja ja tyksittäviä ja mielenkiintoisiakin hahmoja. Päinvastoin sarjan valtava hahmokaarti on täynnä oivaa materiaalia ja takaa todella monipuolisen porukan, mutta yksittäiset hahmot palvelevat ensisijaisesti miehittämiään ihailtavan yksityiskohtaisia juonikuvioita. Lopputuloksena on suuri ja värikäs jengi kivoja ja hienoja, mutta hahmofokuksen vähäisyyteen suhteutettuna asiaankuuluvasti hieman yksinkertaisiin muotteihin kaiverrettuja hahmoja.



Kuten jokaiseen sääntöön, tähänkin löytyy toki jokunen poikkeus.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Hakuouki

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.
——————————————————-

Shinsengumi-bishit kehittelevät vampyyrizombiksi muuttavaa lääkettä ja saavat paijattavakseen kyseisen rohdon kanssa häärännyttä ja sittemmin kadonnutta isäänsä etsivän tyttösen.

Jaksoja katsottu: 10/12

Ragetetaan nyt vaikka ensin alta pois se sama itku, jonka kävin läpi jo ensikatsaustekstissäni: Chizuru Yukimura on superhyödytön ja kertakaikkisen persoonaton käänteishaaremin keskushahmo. Minunlaiseni positiivisesti ajatteleva viaton sieluparka olisi mielessään melkein kuvitellut, että hahmon hajuttomuudelle ja mauttomuudellekin täytyisi lopulta löytyä jokinlainen raja, mutta Chizuru todistaa surukseni toisin. Muuten jättäisinkin hänet jokseenkin rauhaan ja olisin kuin häntä ja hänen tyhmänhyveellistä, lampisilmät ammollaan mollottavaa mukaluonnettaan ei olisikaan, mutta hänen ulkoinen yhdennäköisyytensä ja roolinsa yhteneväisyys suuren suosikkini Ouranin pragmaattisen ja skeptisen Haruhin kanssa saa minut näkemään punaista. Chizuru on varsinainen anti-Haruhi, ja ottaen huomioon, kuinka paljon jumaloin Haruhia

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: RAINBOW

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.

————————————————————————————–

Seitsemän jätkää saavat kestää sadistista kohtelua ja bondata keskenään 50-luvun nuorisolaitoksessa.

Jaksoja katsottu: 11/??

Jos Uraboku on ennen kaikkea tarinavetoinen sarja höystettynä parituskelpoisilla geneerisillä pojilla (ja yhdellä tosi ihanalla kaksikolla), niin Rainbow yrittää puolestaan kovasti olla hardcorein hahmovetoinen sarja koskaan. Se repii hahmoistaan irti kaiken mahdollisen kärsimyksen, urheuden ja toivon kipinän ja pistää nämä vuodattamaan miehisiä kyyneliä jokaisessa jaksossa.