Kategoriat
Anime Manga Meta

The First Rule of Fight Club Is…

Pidän väkivallasta viihteessäni. Siitä huolimatta, kuten edellisen postauksen lopussa mainitsin, en ole ikinä välittänyt kauheasti taistelukohtauksista, ainakaan ellei niitä ole toteutettu tosi seksikkäänä animaationa. Kun muutama kommentoijistakin tarttui aiheeseen, tuli suuri tarve avautua sen tiimoilta lisää.

Alkuun voisin tarkentaa vähän minkälaista mättöä tarkoitan tässä postauksessa. Tappeluksi tai taisteluksi lasken kaikki sellaiset kahden tai useamman hahmon yhteenotot, joissa käytetään fyysistä voimaa tai henkistä voimaa, jonka ilmentymänä on fyysinen isku. Muunlaiset kilpailutilanteet, joissa kunkin osallistujan tavoitteena on esimerkiksi pelata gota tai tanssia balettia toista paremmin, eivät kuulu tämän postauksen alaan. Samoin kohtaukset, joissa mukilointi on täysin yksipuolista, jäävät pois tästä pohdinnasta. Edellä mainitut rajaukset ovat varmaan aika lailla itsestäänselvyyksiä muutenkin, mutta halusin tuoda ne esiin ihan syystä. Ei-fyysiset kilpailutilanteet ja yksipuolinen väkivalta ovat nimittäin itselleni yleensä varsin mielenkiintoista katsottavaa, kun taas mättötappelut käyvät helposti vain tympeiksi, oli kyse elämästä ja kuolemasta tai pelkästä harjoitusottelusta.

Tappeluita vain tunnutaan käytettävän aivan liikaa pelkästään siksi, ettei esimerkiksi toimintaelokuva pääse levitykseen asti ilman eeppistä lopputaistelua ja sopivaa määrää aseiden paukutusta ja nyrkkien heilumista. Liian suuri osa fiktion tappelukohtauksista on liian suureksi osaksi pelkkää tylsämielistä mäiskmäiskpumpum-mättöä, panoksena maailman tulevaisuus ja sankarina lihaksikas mies, jolla on persoonallisuutta kuin ahvenella. Väkivalta kiehtoo minua viihteessä pääasiassa sen takia, että sen avulla voi helposti tuplata draaman, herättää vahvoja tunteita ja kertoa jotain uutta hahmoista. Tässä monet tappelut kuitenkin feilaavat olemalla liian itseisarvoisia ja pitämällä menon liian neutraalina ja arvattavana, aivan kuin tarkoituksena olisi vain antaa katsojille yksinkertaista mättöä, josta mäiskinnälle nyrpistelevä yleisö ei saa mitään otetta. Itse kaipaisin enemmän tarinallista ja kerronnallista panostusta yhteenottoihini, joten tässä vähän erittelyä siitä, millaisilla tavoilla eri medioiden taistelut ovat voittaneet minut puolelleen.

Kategoriat
Anime Hype Meta Taide ja tyyli

Animaation taika

Kun animea on katsonut aikansa, alkaa uutuudenviehätys ja ainakin osa alkuinnostuksen aiheuttaneesta eksotiikasta ja ernuilufunktiosta väistämättä pikkuhiljaa hiipua. Mikä siis pitää animepopulan suosikkiviihteensä ääressä vuoden toisensa jälkeen? En voi tietenkään sanoa muista, mutta itseni kohdalla vastaus on pelkistetyimmillään yksinkertainen kuin mikä: anime on animaatiota.

Kun pienenä katselin lasten piirrettyjä, en osannut pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Ihmettelin lakkaamatta, miten rakastamani piirretyt olivat syntyneet. Ymmärryskykyyni ei mahtunut vanhempieni selitys siitä, miten monta hieman erilaista piirrosta peräjälkeen kuvattuna voisi saada aikaan liikettä – ainakaan sellaista, jolla suurempibudjettiset animaatioelokuvat lumosivat minua niin. Kuten olen varmaan tehnyt selväksi, olen aina kovasti fanittanut Disneyn klassikoita ja muidenkin studioiden animaatioleffoja. Länsimaisen animaation kanssa häiritsi vain sen rajoittuneisuus. Meillä oli suurin piirtein Disney-tyyli, jota kaikki muut isot talot apinoivat 90-luvulla, Don Bluthin 80-luvun synkemmät kokoperheen leffat, iso valikoima lasten aamupiirrettyjä, joista olen välittänyt vain aika valikoivasti (kuinka osuvaa muuten, että monet lapsuuden suosikkisarjoista paljastuivat myöhemmin ainakin osittain japanilaiseksi tuotannoksi) ja Simpsonit seuraajineen. Vielä leveämmin voisi yleistää läntiseen kulutuskulttuuriin juurtuneen perusasenteen siitä, että animaatio on lapsille paria harvaa mainstream-komediaa ja selvästi pienempiin piireihin hautautunutta muun tyylistä tapausta lukuun ottamatta.

Animeen tutustuminen tavallaan mullisti tämän maailman minun kohdallani. Animen suureksi vahvuudeksi mainitaan monesti juuri sen monipuolisuus länsimaiseen animaation verrattuna. Kumma on, jos jokaiselle ei ole olemassa muutamaa kuin aivan omiin makuihin räätälöityä sarjaa. Sen sijaan enemmän varjoon tuntuu jäävän se, että minulle ja epäilykseni mukaan monelle muullekin animen pointti on siinä, että se on nimenomaan animaatiota. Monipuolisuutta löytyy monesta paikasta, mutta meille animeharrastajille sen pitää yleensä olla juuri animaatiota. Miksi?

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Valokeilassa: Masayuki Nakajima

Intropostaus

Animesta Ghost Hound.

Kuka siis? Pikkukaupunkiin juuri muuttanut entinen koulukiusaaja, joka rupeaa kahden muun pojan kanssa kehostairtautumiskokemustensa myötä selvittämään kyläsen henkimaailman mysteerejä.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: House of Five Leaves

Noniin, jospa vihdoinkin olisi aikaa ja jaksamusta kaiken Amerikan-matkailun ja muuttamishässäkän ja obsessiivisen läntisen viihteen maratoonausvaihteen jälkeen vähäsen kirjoitella taas jotain animusta. Viimeinen hahmopostaus toistaiseksi, kun muutakin tarinan aihetta löytyisi.

Ujo mutta taitava isännätön samurai ajautuu mukaan Viideksi lehdeksi itseään nimittävän kidnappausjengin keikkoihin.

Yllätyksettömästi House of Five Leaves on osoittautunut omaan makuun suvereenisti parhaaksi sarjaksi sitten toiseen saman tekijän eli Natsume Onon mangaan perustuvan Ristorante Paradison vuosi sitten. Suosionsa tämän fanitytön kirjoissa molemmat sarjat saavuttivat ehdottomasti hahmojensa kautta. HoFL ei ole kerrassaan mitään muuta kuin hahmodraamaa, vaikka moni katsoja ehti varmasti odottaa vesi kielellä komeita miekkataisteluita – onhan tarinan päähenkilö Masa sentään loisteliaan taitavasti miekkaa käsittelevä rounin ja studio sarjan takana Manglobe, jonka tuotoksissa yhteenotot ovat perinteisesti olleet hienoa seurattavaa.

Terätaiturointi ja muukin toiminta jätetään kuitenkin hyvin tietoisesti HoFL:ssä aivan minimiin. Katanat ja puukot ovat toki esillä useammassakin kohtauksessa, mutta varsinaiset taistelut vältetään kerta toisensa jälkeen. Nekin muutamat tilanteet, kun veitsiä päästään oikeasti heiluttamaan, ovat ohi melkein nopeammin kuin ehtivät alkaakaan, eikä ainuttakaan kunnon matsia nähdä ruudulla. Tämä asenne siirtää ovelasti enemmän painoarvoa hahmoihin, mutta on onnistunut varmasti samalla vieraannuttamaan osan katsojista. Olisinhan toki itsekin mielelläni kuolannut sexyjä Manglobe-koreografioita, mutta fyysisten yhteenottojen olemattomuus sarjassa, jossa niitä kaiken järjen ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan olisi pitänyt olla, luo todella kiinnostavan ja tuoreen lopputuloksen hahmojen kannalta.

Oujee nyt se haastettiin kaksintaisteluun! Ai se juoksi pois… Oujee nyt nää ottaa harjottelumatsia! Eiku eipäs sittenkään… Oujee nyt tulee vaarallinen pelastuskeikka! Oho se loppu jo...

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: FMAB

Kehonsa kielletyllä ihmissynteesillä runnelleet alkemistiveljekset etsivät Viisasten kiveä palatakseen ennalleen ja törmäävät koko maailmaa uhkaavaan salaliittoon.

Fullmetal Alchemist: Brotherhood loistaa tarinankerronnallisilla alueilla reippaasti kirkkaammin kuin hahmojensa käsittelyssä. Se on paljon ensimmäistä sarjasta tehtyä animeversiota tarinapainotteisempi, tai ainakin tarinassa on tällä kertaa jotain tolkkua, mutta sen sijaan hahmot ja näiden kautta toimiva tunnelataus jäävät selvästi syrjempään kuin edeltäjässä.

Tämä ei tosin tarkoita etteikö Brotherhood olisi täynnä cooleja ja tyksittäviä ja mielenkiintoisiakin hahmoja. Päinvastoin sarjan valtava hahmokaarti on täynnä oivaa materiaalia ja takaa todella monipuolisen porukan, mutta yksittäiset hahmot palvelevat ensisijaisesti miehittämiään ihailtavan yksityiskohtaisia juonikuvioita. Lopputuloksena on suuri ja värikäs jengi kivoja ja hienoja, mutta hahmofokuksen vähäisyyteen suhteutettuna asiaankuuluvasti hieman yksinkertaisiin muotteihin kaiverrettuja hahmoja.



Kuten jokaiseen sääntöön, tähänkin löytyy toki jokunen poikkeus.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Hakuouki

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.
——————————————————-

Shinsengumi-bishit kehittelevät vampyyrizombiksi muuttavaa lääkettä ja saavat paijattavakseen kyseisen rohdon kanssa häärännyttä ja sittemmin kadonnutta isäänsä etsivän tyttösen.

Jaksoja katsottu: 10/12

Ragetetaan nyt vaikka ensin alta pois se sama itku, jonka kävin läpi jo ensikatsaustekstissäni: Chizuru Yukimura on superhyödytön ja kertakaikkisen persoonaton käänteishaaremin keskushahmo. Minunlaiseni positiivisesti ajatteleva viaton sieluparka olisi mielessään melkein kuvitellut, että hahmon hajuttomuudelle ja mauttomuudellekin täytyisi lopulta löytyä jokinlainen raja, mutta Chizuru todistaa surukseni toisin. Muuten jättäisinkin hänet jokseenkin rauhaan ja olisin kuin häntä ja hänen tyhmänhyveellistä, lampisilmät ammollaan mollottavaa mukaluonnettaan ei olisikaan, mutta hänen ulkoinen yhdennäköisyytensä ja roolinsa yhteneväisyys suuren suosikkini Ouranin pragmaattisen ja skeptisen Haruhin kanssa saa minut näkemään punaista. Chizuru on varsinainen anti-Haruhi, ja ottaen huomioon, kuinka paljon jumaloin Haruhia

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: RAINBOW

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.

————————————————————————————–

Seitsemän jätkää saavat kestää sadistista kohtelua ja bondata keskenään 50-luvun nuorisolaitoksessa.

Jaksoja katsottu: 11/??

Jos Uraboku on ennen kaikkea tarinavetoinen sarja höystettynä parituskelpoisilla geneerisillä pojilla (ja yhdellä tosi ihanalla kaksikolla), niin Rainbow yrittää puolestaan kovasti olla hardcorein hahmovetoinen sarja koskaan. Se repii hahmoistaan irti kaiken mahdollisen kärsimyksen, urheuden ja toivon kipinän ja pistää nämä vuodattamaan miehisiä kyyneliä jokaisessa jaksossa.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Uraboku

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.
——————————————————-

Orpopoika saa tietää olevansa taikaörkkejä vastaan taistelevan suvun jäsen ja paikallisen parantajaneidon reinkarnaatio. Kaupanpäällisiksi tulee pitkä, tumma ja komea suojelijaseme.

Jaksoja katsottu: 10/24

Nyt heti Durararan jälkeen pitää ottaa käsittelyyn Uragiri wa boku no namae wo shitteiru eli Betrayal Knows My Name eli Uraboku (argh mikä nimihirviö), ihan vain siksi, että sen asenne hahmoihinsa on suunnilleen Durararan asenteen antiteesi. Durararaa kiitin hahmoliikkeistä ja siitä, miten niiden animointi antaa ääninäyttelijöille mahdollisuuden kunnolla paneutua hahmoihinsa ja ihan oikeasti näytellä. Urabokua katsoessa taas meininki on aika tuskallista tällä saralla. Innostiko, kun sarjan seiyuu-lista paljastui yleisösuosikkien täyttämäksi? Innostiko enää sitten kun tajusit, etteivät Urabokun hahmot anna minkäänlaista tilaa näyttelijöilleen näytellä, koska puusta veistetyt miehekkeet vain patsastelevat perusasennoissa ja selittävät sarjan maailmaa pihalla olevalle päähenkilöukelle?

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Durarara!!

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.
——————————————————-

Ikebukuron kaduilla liikkuu kaikkea kummaa porukkaa ja päätön irlantilaiskeiju.

Jaksoja katsottu: 24/24

Durararan suurin viehätys lähtee ehdottomasti hahmoista. Hahmopainotteisuus on sarjan jälkipuoliskolla käynyt yhä selvemmäksi, kun jaksot ovat olleet täynnä hahmovetoisia pitkiä keskusteluja sen sijaan, että keskityttäisiin toimintaan, cooleihin tappeluihin ja juonen eteenpäin viemiseen. Sarja todellakin vaikutti täysin pysähtyneen pinoamaan hahmojen epävarmuutta useamman jakson ajaksi, ennen kuin toiseksi viimeinen jakso tuli ja toi mukanaan takaisin toiminnan ja tarinan liikkuvuuden. Moni bloggaaja alkoikin jo menettää kärsivällisyyttään sitä edeltävien puhetulvajaksojen aikana, ja ilmeisesti kuulun siihen häviävän pieneen vähemmistöön, joka on pitänyt tätäkin puolta sarjasta kiehtovana.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Angel Beats!

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.

———————————————————————————

Kuolleet lukiolaiset kapinoivat tuonpuoleisen opinahjonsa sääntöjä vastaan välttyäkseen reinkarnaatiolta.

Jaksoja katsottu: 12/13

AB! ratsastaa ennen kaikkea maailmansa mysteereillä, kuten kaikesta blogaajien teorisoinnista helposti näkee. Onko kuolemanjälkeinen limbolukio oikeasti kiirastuli vai odotussali ennen seuraavan elämän vastaanottoa? Vai kenties roolipelimaailma? Miksei meille kerrota, miten keskeiset henkilöt tarkalleen ottaen kuolivat? Miksei henkilö X kadonnut/siirtynyt eteenpäin, vaikka näyttäisi päässeen sinuiksi selvittämättömien asioidensa kanssa? Nämä mysteerit kuitenkin ammentavat suuriman osan voimastaan hahmokaartista, mikä tekee AB!:sta hahmovetoisemman sarjan kuin ensinäkemältä vaikuittaisi.