Kategoria: Joulukalenteri

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 24

Jouluaatto on vihdoin täällä, ja Missing Linkin joulukalenteri saapuu päätökseensä jo neljättä kertaa! Koska aloitin kalenterin tekemisen lennosta marraskuun viimeisenä päivänä, oli luukkujen väsääminen joulu- ja koulukiireiden lomassa välillä vähän raskasta. Sain kuitenkin kalenterin myötä elää uudestaan monia ikimuistoisia hetkiäni tärkeän harrastukseni parissa, ja koko joulunodotus hurahti ohi pää ihan mahdottoman täynnä tunteita.

Olen tässä kalenterissa käynyt läpi muistoja mangoista, joihin olen törmännyt vuosina 2002-2013. Tänään on vuorossa aaton kunniaksi kourallinen sellaisia sarjoja, joihin liittyviä kokemuksia tulen varmasti muistamaan tältä vuodelta 2014.

Lue lisää ”Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 24”
Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 23

Onani Master Kurosawa

luukku-22-onani-master-kurosawa

Rikoksia ja rangaistuksia.

Käsikirjoittaja: Katsura Ise
Piirtäjä: Takuma Yokota
Julkaisulehti ja -aika: Doujinshi, 2007-2009
Pokkareita luettuna: 4/4
Milloin löysin: 2009
Mistä kertoo: Luokkalaisiaan ylenkatsova yläastelainen Kakeru Kurosawa harrastaa tyttöjen vessassa masturboimista. Eräänä päivänä hän päättää rankaista koulukiusaajatyttöjä heittämällä mällit näiden koulupuvuille sillä välin, kun nämä ovat liikuntatunnilla. Tilanne rupeaa eskaloitumaan kiusatun tytön saadessa tietää touhusta.

Onani Master Kurosawa on todellinen yllättäjä. Hölmönällöstä alkuasetelmasta ei kannata hämääntyä, sillä omakustanteena toteutettu sarja ylittää helposti kaikki alkumetriensä nostattamat epäileväiset ennakko-odotukset.

Sarjan alku on kylmä ja kamala, täynnä aktiivista ja passiivista koulukiusaamista, ylemmyydentunteita, katkeruutta, kiristystä, välinpitämättömyyttä ja ilkeyttä. Päähenkilö itse on alussa sellainen ihmisvihaajaskitso, että sopisi loistavasti The Flowers of Evilin hahmokaartiin. Muutenkin alun lohduton tunnelma muistuttaa kyseisen teoksen nostattamia fiiliksiä.

Sarjan asenne alkaa kuitenkin ennen pitkää muuttua pikku hiljaa, eikä alussa kumuloituvista kamaluuksista seuraakaan odotettua kurjuudella ja pervoilulla mehustelevaa junaonnettomuutta. Päin vastoin, ennen kuin huomasinkaan, oli tarina alkanutkin kertoa rohkeudesta, toveruudesta, ystävyydestä ja vastuun ottamisesta. Juveniilistä höhöttelyalkuasetelmasta oli kuoriutunut yksi kypsimmistä ja elähdyttävimmistä kasvamisen kuvauksista, joihin olen saanut ilon tutustua.

Sarja ei koskaan äidy vaaleanpunaisessa hattaramassassa loikkimiseksi, vaan pitää jalkansa tiukasti maassa. Silti sen viesti on mieltäylentävän positiivinen. Kukaan hahmoista ei ole menetetty tapaus, vaan tehdyt virheet voidaan hyvittää ja niistä voidaan päästä yli. Synninpäästö ei kuitenkaan tule pahantekijöille ilmaiseksi, vaan sen eteen on tehtävä töitä.

Onani Master Kurosawalla ja The Flowers of Evilillä on paljonkin yhteistä, mutta edellisessä hahmot alkavat ennen pitkää tehdä oikeita valintoja, kun taas jälkimmäinen rypee omassa kamaluudessaan ja on siitä ylpeä. Selvästi amatöörimäisemmällä otteella piirretty mutta silti tehokkaasti sanottavansa ilmaiseva doujinshi päihittääkin kamaluuspröystäilyn kuusinolla. Takuma Yokota ja Katsura Ise ovat loihtineet kaikkien odotusteni vastaisesti liikuttavan tarinan, joka uskoo ihmisiin ja tuntuu hyvältä mielessä ja sielussa.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 22

1999 Shanghai (1999nen 7 no Tsuki Shanghai)

luukku-23-1999-shanghai

Kielletty rakkaus väkivallan keskellä.

Mangaka: Setona Mizushiro
Julkaisulehti ja -aika: Hanaoto (Houbunsha), 1996-1998 (päättymisvuosi on vähän arvaus, koska infoa siitä löytyy nihkeästi)
Pokkareita luettuna: 4/4
Milloin löysin: 2005
Mistä kertoo: Dawun ja Xiaoxuen välille syntyy suhde, vaikka nuorukaiset kuuluvat kilpaileviin hongkongilaisjengeihin.

Boys Next Doorin tavoin 1999 Shanghai on sellainen yläasteelta jäänyt BL-suosikki, joka tuli luettua myöhemmin uudestaan ja joka jätti silloin vielä syvemmän vaikutuksen kuin ensimmäisellä kerralla. Mietin eräänä iltana lukion loppumisen tai yliopistoilun alun aikoihin, miksi sarja oikeastaan oli jäänyt niin voimakkaasti mieleen. Puoliväliin päästyäni kello oli jo paljon, joten kävin nukkumaan aikeenani jatkaa lukemista aamulla. Puoli tuntia jaksoin kieriskellä sängyssä ennen kuin oli pakko palata lukemaan viimeiset kaksi pokkaria.

Harvassa sarjassa on ollut niin paljon imua, ettei lukemista ole kerta kaikkiaan voinut jättää kesken. Yleensä kulutan mangaa luvun yhdestä sarjasta, pokkarin toisesta ja sitten muutaman luvun vielä kolmannesta, eikä useampipokkarista sarjaa ole useinkaan tarvetta rohmuta kokonaan kerralla. 1999 Shanghai  on kuitenkin sekä kerronnallisesti että emotionaalisella tasolla niin voimakkaasti rytmitetty, että lukemista on vain pakko jatkaa.

Romeo ja Julia -skenaario tarjoaa tukevan pohjan sydäntä vääntävälle ja suorastaan ahdistavan jännitteiselle hahmodraamalle. Tarina on rankka eikä säästele lukijan tunteita, hahmoista nyt puhumattakaan. Kerronnan intensiivisyys kasautuu loppua kohti samalla tavalla kuin rinteen laelta pyörimään lähetetty lumipallo kerää matkallaan alas yhä enemmän massaa ja nopeutta.

Dawun ja Xiaoxuen välille muodostuva romanssi on esitetty varsin kauniisti ja dramaattisesti, mutta silti siitä on jäänyt erityisesti mieleen sen hieman surumielinen raukeus, joka leimaa suhdetta sarjan alati tiukentuvan ilmapiirin keskelläkin. Hahmosuhteita löytyy mukavasti pääparin ohella muitakin, mutta kaikki suhdesolmut on toisaalta sidottu tarinaan tukemaan pääromanssia ja sen kehittymistä. Sarjan tarinallinen vetovoima puskee esille siitäkin huolimatta, että Setona Mizushiron piirrosjälki ei ollut todellakaan huipussaan vielä 90-luvulla.

Mielestäni 1999 Shanghai on Mizushiron kovalaatuisen tuotannon intohimoisin teos, sillä useissa tämän myöhemmissä sarjoissa on lähtökohtaisesti kylmempi perussävy. Kaikista Mizushiron sarjoista juuri tämä onkin tehnyt minuun suurimman vaikutuksen tunneväkevyytensä takia. Lopun lähestyessä alkaa aina olla pala kurkussa.

Ainiin ja kannattaa lukea myös stargayn neljän vuoden takainen teksti sarjasta.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 21

House of Five Leaves (Saraiya Goyou)

luukku-21-viidenlehdenkilta

Tunnelmointidraama vailla vertaa.

Mangaka: Natsume Ono
Julkaisulehti ja -aika: IKKI (Shogakukan), 2006-2010
Pokkareita luettuna: 8/8
Milloin löysin: 2010
Mistä kertoo: Ujo mutta taitava isännätön samurai Masanosuke ajautuu mukaan Viideksi lehdeksi itseään nimittävän kidnappausjengin keikkoihin.

House of Five Leaves on mangakasuosikkeihini kuuluvaa Natsume Onoa parhaimmillaan. Mielestäni Onon makusteleva, hiljaisen draaman kautta etenevä ja hahmosuhteita korostava kerronta pääsee siinä oikeuksiinsa mangakan töistä kaikista parhaiten sarjan pituuden ansiosta. Ono taitaa myös hyvin lyhyet tarinat, mutta tässä hahmoja ehditään todella syventää. Masanosuken ja kidnappausjengin pomo Yaichin välille kasvava ystävyys on sarjan sydämenä mielenkiintoinen ja koskettava. Sen kehittyminen ja alkupisteestä katsoen suorastaan ympäri kääntyminen on rakennettu kertakaikkisen loisteliaasti.

Vaikka sarja oli kokonaisuutena yksi kauneimmista lukukokemuksistani, on siitä jäänyt kaikkein parhaiten mieleen yksittäinen viimeisen pokkarin sivu. Se kiinnitti huomioni ensi kertaa lukiessa ja on palanut kiinni muistiini.

Tässä sivussa rakastuin välittömästi asetteluun, joka esittelee tilanteen ensin hieman alakulmasta, sitten lähikuvilla hahmojen kasvoista ja lopuksi vielä vahvasta yläperspektiivistä. Sen dynaamisuus tuo esille sekä ilmeet että ruumiinkielen ja korostaa kuvatun hetken tärkeyttä ja intensiivisyyttä. Sivu myös kiteyttää kaiken, mitä House of Five Leavesissä arvostan.

Hahmojen kasvot ilmaisevat häkellyttävän paljon, ja tekevät sen kovin vaikeaselkoisesti ja monitulkintaisesti. Kohtauksen miesten väliset tunteet hyppäävät ruuduista esille monimutkaisina ja ristiriitaisina. Piirrosjälki on pinnallisesti katsottuna vähän suhaistun näköistä, mutta ilmeisiin käytetty huomio ja niiden tarkkuus paljastavat Onon ilmaisun emotionaalisen täsmällisyyden.

luukku-21-sivu

Leveät suut ja väsyneet silmät, ei kai parempia hahmodesignpiirteitä olekaan!

Tämä sivu on ikuisesti kirjanmerkittynä omassa pokkarissani, sillä käyn aina välillä katselemassa sitä, kun tarvitsen jotain täydellistä maailmaani.

Ylipäänsä Onon rosoinen, luonnosmainen ja hallitun venyvä piirrostyyli tuo hänen sarjoihinsa hyvin omintakeisen raukean tunnelman. Myös Onon tarinankerronta erottuu valtavirrasta siinä mielessä, että se vaatii lukijalta kohtuullisen annoksen kärsivällisyyttä aidosti paneutua sarjakuvan lukemiseen. Tyypillisestihän mangasarjat ohjaavat tehokkaalla katseenkuljetuksella lukemiskokemuksen hyvin nopeaan liikkeeseen, kun taas Onon sarjat kutsuvat tarkkailemaan tunnelmaa ja tilanteita kaikessa rauhassa.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 20

One Piece

luukku-20-nep-ece

Riemukas joukko.

Mangaka: Eiichiro Oda
Julkaisulehti ja -aika: Weekly Shounen Jump (Shueisha), 1997-
Pokkareita luettuna: 30/75+
Milloin löysin: 2009
Mistä kertoo: Iloinen merirosvojoukkio jahtaa unelmiaan ja törmää matkalla kaikenlaisiin kommelluksiin.

One Piece on ollut minulle äärettömän haastava sarja lukea. En pitkään aikaan ollut tippaakaan kiinnostunut siitä, mutta joka puolelta valuva suitsutus ja yleissivistysargumentti saivat lopulta tekemään aloittamispäätöksen.

Alkuun sarjan lukeminen tuntui työltä ja tuskalta, enkä meinannut millään päästä sisään – paitsi sitten lopulta vähitellen Arlong Park -kaaren kohdalla Namin perhekuviot alkoivat jo vähän koskettaa. Siitä eteenpäin olen välillä tykännyt enemmän ja välillä en ihan niin paljon. Alabasta-juonikaari upposi tosi hyvin, Skypiea piti kakistella alas. Sen jälkeen olen jumiutunut sinne pokkarin 30 tienoille noin puoleksitoista vuodeksi, kun ei ole ollut innostusta ottaa uutta läpyskää käteen.

Mistä sitten kiikastaa, paitsi tietysti siitä, että suhtaudun lähtökohtaisesti epäilevästi mihin tahansa Shounen Jumpissa ilmestyneeseen sarjaan? En yksinkertaisesti oikein pidä Eiichiro Odan piirrostyylistä.

Tyyli on ilmaisuvoimainen, Oda osaa käyttää sitä taidokkaasti, ja tyylikäs vaatesuunnittelukin mieheltä sujuu. Minun silmääni voimakkaan karrikoitu kumiukkotaide ei kuitenkaan näytä houkuttelevalta. Mikä pahinta, Odan taide on niin vahvaa, että se jää kummittelemaan mieleeni: One Piecen lukemisen jälkeen kaikki mielessäni näyttää pelkältä Ykspalalta. Tämän takia en halua lukea sarjaa iltaisin; liikaa hämmentynyttä sängyssä kierimistä.

Lisäksi taistelukohtaukset tulee usein vain plärättyä summaarisesti läpi, sillä mielestäni ne ovat pääsääntöisesti tylsiä. Monesti suuri osa kerronnasta on pelkkää tappelua tappelun vuoksi, joten aikani käy välillä pitkäksi: horisontissa olisi vielä ainakin kolme pokkarin tai puolikkaan pituista taistelua, vaikka jo ensimmäinen uuvutti. Pohdin aikoinaan suhdettani taistelukohtauksiin, jolloin totesin, että minut lumotakseen tällainen kohtaus tarvitsee jotain erityistä toteutuksellista tai sisällöllistä antia. One Piecen viljelemät bulkkitaistelut tarjoavat tällaista herkkua mielestäni vain harvoin. Sen sijaan suurin fokus on yleensä rehdisti siinä, kuka voittaa kenet milläkin voimalla.

Kaikesta tästä huolimatta One Pieceä on vaikea olla kunnioittamatta. Sarja osaa olla tunnevoimainen ja käsitellä aiheitaan tehokkaasti ja aina vähän omalla tavallaan. Se on hauska ja sympaattinen, mutta tarvittaessa myös julma, liikuttava ja dramaattinen – usein kaikkea tätä jopa yhtä aikaa, mihin suurin osa fiktiosta ei ähkimättä taivu. Oikein hyvä sarja, jolla on kaiken energisen hulluttelunsa allakin yleensä jotain sanottavaa.

En myöskään kuulemani mukaan ole vielä edes päässyt parhaisiin paloihin, joten aion varmasti jatkaa lukemista. Se on vain hieman vaikeaa, kun kaikki sarjassa jaksaa muistuttaa siitä, etten ole kohderyhmää.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 19

Lychee Light Club

luukku-19-litsit

Groteski tajunnanräjäytys.

Mangaka: Usamaru Furuya
Julkaisulehti ja -aika: Manga Erotics F (Outa Shuppan), 2005-2006
Pokkareita luettuna: 1/1
Milloin löysin: 2011
Mistä kertoo: 14-vuotiaat pojat rakentavat litsien voimalla toimivan mahtirobotin, laittavat sen kaappaamaan nättejä tyttöjä palvottavakseen ja tekevät muutenkin kaikkea hölmöä ja kamalaa.

Lychee Light Club pääsee kalenteriin kaakkoon väännettyjen shokkiarvojensa ansiosta. Suorastaan koomisen teatraalisella tavalla ympäriinsä lentävät veret ja sisälmykset ja muu gorejuhla saivat aikoinaan tapittamaan sivuja silmät suurena ja miettimään, minkälaisen ihmisen aivosta pursuaa tällaista tavaraa ja miksi.

Sarjan hektinen, väkivaltainen ja mustan huumorin maalaama maailma tuntui läpeensä epämiellyttävältä, mutta silti ihmeen vetävältä kunnon junaturman tapaan. En usko, että olen koskaan lukenut toista kamaluudellaan yhtä riemukkaasti mässäilevää teosta, enkä välttämättä haluakaan lukea. Lychee Light Club tuntuu kärjistävän kaikki mangaka Usamaru Furuyan tyyppipiirteet muutamalla potenssilla, ja vuoristorata on melkoinen.

Teoksen kiinnostavuus löytyy kuitenkin lopulta shokkitykityksen alla piilottelevasta vahvasta kauneuden etsimisen ympärille kiertyvästä tematiikasta. Tarinan kerrontaa elävöittää myös mielenkiintoisesti teatteriesitystä imitoiva esillepano. Rytmitys toimii myös hyvin, ja lopputulos on sataprosenttisen mieleenpainuva ja erittäin toimiva yhdistelmä räiskyvää ilotulistusta ja hallittua tarinankuljetusta. Tarinaan on myös sidottu juuri tarpeeksi sympaattisia elementtejä niin, ettei lopputulos tunnu The Flowers of Evilin tapaan pelkästään ikävältä.

Litsivalopoikien veriset seikkailut tuntuivat mahan pohjalla niin voimakkaina, että kiinnostus Furuyan muitakin töitä kohtaan heräsi. Loppupeleissä aluksi valtavaksi paisunut innostus mangakaan pehmeni melko nopeasti, sillä hänen sarjansa tuntuvat usein turhankin kylmän pompööseiltä. Alkuinnostuksen laantumisen jälkeenkin Furuya on kuitenkin jäänyt mieleen poikkeuksellisen voimakkaan ja kumartelemattoman tyylinsä ansiosta. Välillä on jännä lukea hänen töitään herkullisen shokeeraavuuden, kunnianhimoisen hienostuneenkarun piirrostyylin ja epätyypillisten aiheiden takia, vaikkei teoksille kovin kummoisia sympatiapisteitä usein tipukaan.

Litsivalokerhon korkeiden NSFW-arvojen takia on muuten ironista, että luin julkaisun ensimmäisen puolikkaan nimenomaan töissä.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 18

Merry Checker

luukku-18-Merry-Checker

Blogitus on paras!

Mangaka: Tsuta Suzuki
Julkaisulehti ja -aika: Chara Selection (Tokuma Shoten), 2009-2010
Pokkareita luettuna: 1/1
Milloin löysin: 2012
Mistä kertoo: Kyyninen Shio ja rauhallisen ystävällinen Miya tapaavat blogimiitissä.

Merry Checker on sinänsä aika normaali kiva ja moderni BL-tarina. Se, mikä tekee tästä mangasta muistoissani erityisen, on yksinkertaisesti pääpariskuntaa yhdistävä bloggaamisharrastus. Blogiin kirjoittaminen on iso osa omaakin elämääni, joten teoksella on hedelmällinen samaistumispinta.

Ylipäänsä minusta on kauhean kiva aina, kun fiktiossa tulee vastaan hahmoja, joilla on tärkeitä harrastuksia tai muuten voimakkaita intohimoja, jotka vaikuttavat tarinan kulkuun. Merry Checkerissä bloggaaminen ei ole vain muutaman maininnan tasolle jäävä koriste, vaan se muodostuu merkittäväksi osaksi tarinaa.

Kumpikin päähenkilöistä pitää suosittua blogia, ja he tapaavat ensimmäistä kertaa kasvokkain blogimiitissä. Alkujännite heidän välillään muodostuu ensinnäkin siitä, että kummatkin arvostavat toisen blogia ja kirjoitustyyliä. Toiseksi Shio hämmentyy tapaamisessa siitä, että bloginsa pehmoisen tyylin perusteella yleisesti lukiotytöksi luultu Miya onkin pitkä ja harteikas mies.

Romanssin kehittyminen sidotaan kivasti siihen, kuinka hahmot miettivät ja analysoivat niin toistensa kuin omiakin blogejaan ja kirjoitustyylejään. Muutenkin kumpikin herroista tuntuu ajatuksenjuoksunsa perusteella oikeasti fiksulta, ja heidän persoonallisuutensa sointuvat nätisti heidän blogeihinsa, joista kerrotaan mukavan paljon.

Merry Checker on oikein mukava ja nopealukuinen pieni romanssi, joka käyttää hahmojensa yhteistä harrastusta oivallisesti syventämään sekä hahmoja että näiden välistä kanssakäymistä. Tunteet eivät lentele villeinä, vaan miehet kasvavat suhteeseen rauhallisesti ja sympaattisesti, kuten Tsuta Suzukin töissä on tapana.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 17

Saiyuki

luukku-17-saiyuki

Dramaattista posetusta ja hienoja hetkiä.

Mangaka: Kazuya Minekura
Julkaisulehti ja -aika: Saiyuki: GFantasy (Square Enix), 1997-2002; Reload: Zero-Sum (Ichijinsha), 2002-2009; Reload Blast: Zero-Sum, 2009-; Gaiden: Zero-Sum Ward, 2000-2009; Ibun: Zero-Sum Ward, 2009-
Pokkareita luettuna: Suunnilleen kaikki/9+10+2+4+1+
Milloin löysin: 2006
Mistä kertoo: Neljä jätkää lähtevät matkaamaan länteen palauttaakseen rauhan ihmisten ja youkaiden välille Journey to the West -kiinalaiseepoksen uusversioinnissa.

Saiyukiin iskin silmäni Banana Fishiä myöhemmin. Se on kuitenkin kulkenut mangamatkallani mukana tasaisemmin siitä lähtien, kun otetaan huomioon kaikki sarjaperheen tulemiset alkuperäisestä Saiyukista suoriin jatko-osiin (Saiyuki Reload ja Saiyuki Reload Blast) ja esiosiin (Saiyuki Gaiden ja Saiyuki Ibun). Yksikään toinen manganimike ei ole jättänyt muistoihini yhtä montaa tärkeää, voimakkaita tunteita nostattavaa hetkeä.

Minut meinaa nielaista tunneähky, kun rupean vain ajattelemaankin suosikkihetkiäni Saiyukin varrelta. Kun normaalisti porukan epäkypsin Goku lätkäisee mahjong-palikat pöydälle ja rökittää lannistusmielen pois matkakumppaneista. Kun nuori Gojyo istuu ahdistuneena huoneessaan isoveljen rauhoitellessa väkivaltaiseksi käynyttä äitipuolta. Kun Hakkai tuo Gojyolle sateenvarjon. Kun Konzen palauttaa berserk-Gokun järkiinsä. Kun Goku ihailee Gatin lihaksia. Kun pääantagonisti Ukoku luuttuaa Sanzolla lattioita. Kun Gojyo itkee katarttisesti välibossin luokse johtavilla portailla. Kun kuusi miinus kaksi on yhteensä nolla mandariinia, koska jokainen päänelikosta syö yhden.

Mieleeni ikimuistoisina pinttyneitä hetkiä on niin valtavasti, ettei niistä ole mahdollista listata kuin murto-osa. Pieniä ja suuria, hauskoja ja liikuttavia, dramaattisia ja arkipäiväisempiä, niitä vain riittää. Saiyukissa viehättää myös sen suuruus tarinana, ja useaan tytärsarjaan jakaminen rytmittää sitä mielenkiintoisesti.

Saiyuki Gaiden sisältää yhden niistä neljästä sydämensirpaloijalopetuksesta, jotka mainitsin Banana Fishistä kirjoittaessani. Minekuran kynästä on lähtöisin myös toinen tällainen erityisen ihanankamalankomea ja katkeransuloisenhirveä loppu. Kyseessä olevasta Stigma-tarinasta ja siihen liittyvistä fiiliksistäni voi lukea tänään tilaajille ilmestyvästä uusimmasta Anime-lehdestä numero 80, Lukemattomia mangoja -palstalta.

Myös Minekuran Wild Adapter on herättänyt kaikki tunteet ja enemmänkin. Minekura-tägi paljastaa kaikki blogiin kirjoittamani lukuisat fiilikset hänen töistään, enkä siltikään ole ehtinyt kirjoittaa kaikesta merkittävästä vielä. Mikään toinen teos ei ole tainnut iskeä ihan yhtä kovalla voimalla sieluun ja sydämeen kuin Minekuran sarjat.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 16

Velvet Kiss

luukku-16-velvet-kiss

Mielenkiintoinen eroottinen draama.

Mangaka: Chihiro Harumi
Julkaisulehti ja -aika: Vitaman (Takeshobo), 2009-2012
Pokkareita luettuna: 4/4
Milloin löysin: 2013
Mistä kertoo: Toimistotyöläinen Shin päätyy sattumusten sarjan kautta velkakurimukseen, ja vaihtoehtoiseksi suoritustavaksi tarjotaan Kano-nimisen nuoren neidin ”ystäväksi” ryhtymistä.

Nappasin Velvet Kissin ensimmäisen osan mangahyllyn erotiikkaosuudesta enimmäkseen kuriositeettiarvona, sillä aina välillä on kiva korkata uusi genre. Juuri tämä sarja päätyi koekappaleeksi, koska poikaystävän haalimista lapsilta kielletyistä se sattui olemaan kivoimman näköinen. Ensimmäisen pokkarin kannessa paljastavassa yöpaitulissa istuksivan neitokaisen välinpitämätön katse kiehtoi surumielisen vivahteensa takia, eikä kaunis kansi johda yhtään harhaan. Chihiro Harumin taide on myös pokkarin sisällä kovin nättiä.

Vähän ohuesta toiveentoteutuslähtöasetelmastaan huolimatta sarja yllätti tarinapitoisuudellaan. Ensimmäisen osan jälkeen paloin halusta tietää, miten Shinin ja Kanon suhde tulisi kehittymään. Se on mielenkiintoisen määrittelemätön, kun Kanon kanssa ”ystävystyminen” tuntuu koostuvan välittömästä toimintavalmiudesta milloin ostosreissujen kantojuhdaksi, milloin intiimimpään kanssakäymiseen.

Pomottava mutta viileä Kanoko ärsyttää Shiniä, jonka työsuoriutumista ja muutakin elämää neidon jatkuvat oikut häiritsevät. Toisaalta Kanon yksinäisyys herättää hänessä sympatiaa ja tämän persoonallisuus kiehtoo häntä. Pikkuhiljaa järjestely alkaa saada oikeankin ystävyyden piirteitä, kun hahmot tutustuvat toisiinsa, mutta Shinin velkajärjestely pitää heidän välejään jännittyneinä. Tykkäsin varsinkin Kanon hahmonrakennuksesta ja -kehityksestä.

Varsinaista pornoahan sarjassa ei ole, sillä sukuelimiä ei näytetä. En pahemmin välitä pornomangassa yleisestä eritekeskeisyydestä, joten Velvet Kissin hillitty ja siistimpi näkemys tuntuu ihan miellyttävältä. Estetiikan- ja erotiikantajultaan sarja toimiikin omaan makuuni myös varsin kivasti. Yksi seksikohtaus per luku -rakenne tosin tuntuu välillä vähän puuduttavalta ja pakotetultakin, koska luvut ovat melko lyhyitä. Tämä on kuitenkin aika pieni paha, kun nämä kohtaukset ovat sisällöltään melko vaihtelevia.

Kaikkiaan sarja oli oikein mukava sukellus vähän heterompaan mangaerotiikkaan, ja se on innostanut kokeilemaan muitakin genren edustajia. Selvästi joskus kannattaa kokeilla ennakkoluulottomasti uusia juttuja – voi löytää kultakimpaleita ja hyviä muistoja.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 15

Banana Fish

luukku-15-banaanikala

Tunnetta ja toimintaa.

Mangaka: Akimi Yoshida
Julkaisulehti ja -aika: Betsucomi (Shogakukan), 1985-1994
Pokkareita luettuna: 19/19
Milloin löysin: Jossain 2002-2003 paikkeilla
Mistä kertoo: Nykkiläinen jengipomo Ash ja Japanista saapunut valokuvaaja Eiji päätyvät metsästämään yhdessä mystistä Banana Fish -huumetta.

Matkani Banana Fishin kanssa on ollut epätavallisen pitkä. Aloitin lainaamalla sarjaa kirjastosta niihin aikoihin, kun kaupan pokkareihin lyötiin hinta sekä euroina että markkoina. Koska kirjastosta ei enempää saanut ja koska olin ehkä vähän liian pikkuinen ymmärtääkseni Akimi Yoshidan karua piirrosjälkeä, jäi lukeminen tuolloin kolmeen pokkariin.

Unohdin sarjan pitkäksi aikaa, ja aloin ostaa pokkareita vasta vuosia myöhemmin, kun Fantasiapeleistä löytyi vanhaa flipattua painosta höpsönhalpaan hintaan. Sitten ostelin uudempaa painosta lisää silloin tällöin ja vähitellen koukkuunnuin. Vaikka sarja on luettu iät sitten, on kerääminen edelleen kesken, sillä out of print -kurimuksen pyörteisiin hukkuneesta kolmannesta pokkarista saa nykyisin pulittaa kovan hinnan.

Muistan yhtäältä oikein hyvin sen, ettei sarja jaksanut herättää suurta kiinnostusta, kun alun perin aloitin lukemisen. Toisaalta mieleen on jäänyt erityisen selkeästi sarjan loppu, joka on yksi niistä noin neljästä mangalopetuksesta, jotka ovat repineet sydämeni ja kaikki muutkin sisuskaluni riekaleiksi. Sarjan yleissävy on muutenkin kokonaisuudessaan hurja, kun väkivalta leimuaa valtoimenaan. Rankin sisältö löytyy kuitenkin Ashin lapsuuteen liittyvästä hyväksikäytöstä ja muusta kamalasta, jota ei tarvitse sivuilla katsella, mutta joka kummittelee hahmon koko olemuksen taustalla.

Banana Fish erottuu sohjosarjain massasta erityisesti seinen-henkisen, Katsuhiro Otomon tyyliä muistattavan piirrosjälkensä ansiosta. Yoshida on yksi niistä harvoista shoujomangakoista, jotka eivät lainkaan seuraa tyttöinsarjojen visuaalisia sääntöjä. Hahmoilla on pienet silmät, vahvat leuat ja leveät hartiat. Ruutujako nojaa suorastaan kliinisen tiukasti suorakulmioihin, eikä tyttöjensarjoille tyypillisiä kukkais- ja muita kuviorastereita näy missään. Ronskissa visuaalisessa ilmeessä ei ole kerrassaan mitään herkkää, tyttömäistä tai siloiteltua.

Tunnepuolen kuvaus ja hahmovetoisuus kuitenkin tekevät ensisijaisen kohderyhmän selväksi. Ashin ja Eijin hienovaraisen homohtava suhde vetää intensiivisyydellään mukaansa, ja muutenkin sarja on täynnä mielenkiintoisia hahmojännitteitä ja monimutkaisia tunteita. Tämän klassikon uudelleen lukemiselle pitäisi ehdottomasti raivata aikaa lähitulevaisuudesta.