Kategoria: Länsiviihde

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Helinä-keiju

Eli Tinkerbell elokuvasta Peter Pan (1953).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Tink keijupoly

Kipakka pikkuneito levittää unelmat toteuttavaa keijupölyä.

Kuten mainitsin Leena-analyysin kohdalla, olen aina suhtautunut Peter Paniin kaikin puolin intohimottomasti. Nyt tuoreen uudelleenkatselun jälkeenkään en välitä hajanaiseksi jäävästä kokonaisuudesta, mutta leffa ei silti ole ilman arvojaan. Helinä on erityinen ja erottuva hahmo monella tapaa ja nousee leffan valopilkuksi, vaikka myös sen rasittavimmat puolet liittyvät häneen.

Lue lisää ”Prinsessapäiväkirjat: Helinä-keiju”
Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat Vertailu

Prinsessapäiväkirjat: Leena Kultanen

Eli Wendy Darling elokuvasta Peter Pan (1953).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Leena

Leena pääsee arpomaan lapsuuden satuihmeiden ja aikuisuuden vastuunoton välillä.

Peter Pan ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini edes Disneyn vanhemmista klassikoista, joista en ylipäänsä välitä yhtä paljon kuin renessanssituotoksista. Suureksi osaksi tämä johtuu leffan kevyen hupsuttelevasta otteesta sekä tarinaansa että hahmoihinsa. Unelmointiseikkailu on makuuni liian kepeä olematta kuitenkaan erityisen hauska tai edes taiteelliselta anniltaan muistettava. Se on kuitenkin mielenkiintoisesti yksi niistä harvalukuisista Disneyn klassikoista, jotka nostavat estradille peräti kaksi naispääosaa, joista Leena pääsee käsittelyyn tänään ja Disneyn ikoniksi paikkansa vakiinnuttanut Helinä-keiju seuraavaksi.

Elokuva itsessään ei sytyttänyt edelleenkään nyt pitkän tauon jälkeen uudelleen katsottuna. Kumpikin sen tärkeistä naishahmoista tuo kuitenkin estradille jotain selkeästi uutta aikaisempiin sankarittariin verrattuna.

Lue lisää ”Prinsessapäiväkirjat: Leena Kultanen”
Kategoriat
Analyysi Avautuminen Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Liisa

Elokuvasta Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1951).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Liisakakkuvalhetta

Liisan kakku oli valhetta.

Liisa Ihmemaassa on suurin inhokkini näkemistäni Disneyn klassikoista. Narratiivisesti Liisa-tyttösen unta kuvaava leffa on yhtä tyhjän kanssa, sillä siinä tuskin edes on tarinaa, ei ainakaan missään määrin mielenkiintoista sellaista. Elokuvan pointti on, että päähenkilö nukahtaa ja hortoilee unessaan ympäri hassua unimaailmaa, jossa kaikki on vinksin vonksin ja heikun keikun. Jatkuvan happosateen lisäksi kokonaisuudesta ei jää käteen muuta kuin ikävä fiilis.

Lue lisää ”Prinsessapäiväkirjat: Liisa”
Kategoriat
Analyysi Hahmot Hype Länsiviihde Musiikki Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: ”Jos se on hän” eli Tuhkimon romanssi

Erotin Tuhkimon romanssin omaksi postauksekseen, koska halusin samalla käsitellä So This is Love / Jos se on hän -kappaleen musikaalikohtauksena (linkki suomen- ja englanninkieliseen versioon) ja pohtia hieman Tuhkimo III:n panosta romanssiin.

Tuhkimotanssahtelee

Riittääkö yksi romanttinen tanssikohtaus?

Tuhkimon ja Prinssin rakkaustarina on Lumikinkin tarinaa paljaampi romanssi. Tuhkimon Prinssi on jälleen marginalisoitu, kun taas höpsö Kuningas ja tämän sidekick Suurherttua hoitavat kohtauksen, jossa päätetään lasikengän olevan paras tapa löytää kadonnut neito.

Tämä johtunee ainakin osaksi kustannussyistä, sillä vahvasti tyyliteltyjä koomisia hahmoja oli varsinkin 1900-luvun puolivälissä helpompi ja todennäköisesti myös hauskempi animoida kuin dramaattisempia ja realistisemmin liikkuvia hahmoja. Kohtaus tuntuu kuitenkin keskittyvän aivan vääriin hahmoihin, vaikka se olisi voinut avata myös Prinssin näkökulmaa uhraamatta täysin koomista luonnettaan.

Kaikeksi onneksi Tuhkimon ja Prinssin tanssiaiskohtaus on tunnelmallinen ja onnistunut. Se myös luo aidosti romanttisen tunnelman parin välille. Hahmojen välitöntä sielunyhteyttä korostetaan heidän valssitaustaan mukautuvan yhteisen ääneenlaulamattoman duettonsa harmonialla. Lisäksi he tanssahtelevat eristyksiin muista juhlijoista hämärään puutarhaan, jonka design tuntuu uneliaan epätodelliselta. Kumpikaan ei tunnu tajuavan aikaa ja katsojakin tuudittautuu kohtauksen raukeantäydelliseen tunnelmaan niin että sen katkaiseva keskiyötä osoittava kellon kumahdus suorastaan säikäyttää jälleen hereille seuraamaan leffan tapahtumia.

Lue lisää ”Prinsessapäiväkirjat: ”Jos se on hän” eli Tuhkimon romanssi”
Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Tuhkimo

Elokuvasta Tuhkimo (Cinderella, 1950)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

tuhkimonkenka

Disneyn monessakin mielessä vaatimattomimpiin neitokaisiin kuuluvan Tuhkimon toive toteutuu palkintona vuosien tsemppaamiselle.

Lumikin jälkeen Disney keskittyi poikapäähenkilöiden johtamiin ja muutenkin miesvetoisiin tarinoihin Pinokkion, Dumbon ja Bambin muodossa. Sota-ajan kokoomaelokuvat olen pääasiassa jättänyt suosiolla katsomatta, eikä niistä muutenkaan taida juurikaan merkittäviä naisrooleja löytyä. Seuraava naispääosalla varustettu klassikko Tuhkimo taas on aina herättänyt minussa ristiriitaisia tunteita. Jossain siellä kissahiirimelskeen lomassa piilottelee aineksia komeaan ja hyvään leffaan, mutta elokuvassa keskitytään mielestäni aivan liian vähän itse nimihahmoon ja tähän liittyvään draamaan.

Lue lisää ”Prinsessapäiväkirjat: Tuhkimo”
Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Lumikki

Elokuvasta Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Lumikkipaijaaotuksia

Varhaisvaikutelmien vastaisesti Lumikki ei olekaan pelkkä kiltti ja avuton eläinten ystävä.

Lumikin edellisestä näkemisestä oli ennen uusintakatselua vuositolkulla aikaa ja muistikuva kovin vaivainen. Olin jäänyt siihen uskoon, että Disneyn ensimmäinen prinsessa ja sankaritar olisi maailman tylsin hahmo, joka ei oikeastaan tee leffassaan yhtään mitään, vaan kelluu vain muiden vietävänä. Nyt uusintakatselun jälkeenkään en missään nimessä voi juhlia Lumikkia tuotantotalon syvällisimpänä hahmona. Löysin hänestä kuitenkin ihan reippaasti piirteitä, jotka tekevät hänestä eheän hahmon, ja kaikkien odotuksieni vastaisesti jollain tasolla jopa vahvan naishahmon.

Lue lisää ”Prinsessapäiväkirjat: Lumikki”
Kategoriat
Blogi Hahmot Joulukalenteri Länsiviihde

Prinsessapäiväkirjat: intro

Edit 9.3.2015: Sivupalkista löytyy koonti kaikista Prinsessapäiväkirjat-projektin teksteistä.

Kuten näkyy, tänäkään vuonna en ole saanut aikaiseksi joulukalenteria. Olisin väsännyt sellaisen mielelläni viime vuoden tauon jälkeen, mutten ole opiskelijavaihdon olosuhteissa kyennyt valmistelemaan kalenteria kunnolla.

Vaihtokaupunki Pariisin fyysinen läheisyys Disneylandiin on kuitenkin sekoittanut pääni oikein kunnolla ja saanut minut vaahtoamaan itselleni ja kaikille tielleni päätyville päättymätöntä ja vähän jopa obsessiivis-kompulsiivisuuteen vivahtavaa syvä- ja pinta-analyysiä Disneystä. Erityisesti huomioni on keskittynyt hiiritalon klassikoiden unohtumattomiin animaatiosankarittariin.

disneyprinsessat

Vahvoja naishahmoja vai ylituotteistettuja heittopusseja?

Mielessäni käväisi syksyllä ajatus Disneyn prinsessat -aiheisesta joulukalenterista harhaillessani Disneylandin puotien prinsessatilpehöörin keskellä. Tämä oli kuitenkin tuhoon tuomittu idea ensinnäkin siitä syystä, että opiskelijavaihtokokemusta ei ole kiva kuormittaa niin työläällä projektilla kuin analyysipainotteisen joulukalenterin väsääminen blogiin. Toisekseen kalenteriformaatti ei olisi toiminut siksi, että koeanalyysini Lumikista ja Tuhkimosta päätyivät kummatkin yli tuhatsanaisiksi, mikä on aivan liian raskas pituus jokapäiväisiä postauksia ajatellen sekä kirjoittajan että lukijan näkökulmasta.

Koska Disneyn ihanat neidot kuitenkin liikuttavat pientä prinsessasydäntäni kovasti, analyysiä on vuotanut tekstinkäsittelyohjelmaan kiitettäviä määriä. Tarkoituksena onkin käsitellä yksi neitokainen joka viikko loppujoulukuun ajan. Vuoden alusta lähtien tähtään siihen, että saisin uuden sankaritaranalyysin blogiin kerran kuukaudessa.

Disneyn päänaisista saa aina välillä kuulla väitteitä liiasta seksualisoinnista, samankaltaisuudesta ja romanssikeskisyydestä, kyseenalaisia feminiinisiä stereotypioita toteuttavista rooleista ja etenkin vanhempien prinsessojen kohdalla myös passiivisuudesta ja heikkoudesta. Osaltaan nämä väitteet pitävät toki paikkansa kukin vähintään tiettyjen neitien kohdalla, mutta mielestäni sankarittarista löytyy monenlaista toimijaa, persoonaa ja roolimallia. Prinsessa-franchisen nerokkuus perustuukin juuri siihen, että kaikki prinsessat ovat vähän erilaisia. Jokainen pikkutyttö ja kaikki muutkin animaationaiskauneutta arvostavat tytöt ja pojat voivat valita heidän joukostaan suosikkinsa niin ulkonäön kuin luonteenkin puolesta.

Lue lisää ”Prinsessapäiväkirjat: intro”
Kategoriat
Arvostelu Länsiviihde Tapahtumat

Season Film Festival 2013: Farewell, My Queen ja Kahaani

Season Film Festivalin ja Fashion Film Festivalin muodostama kombo tarjosi mukavan erilaisia leffoja. Vaikka naiskeskeisyys nousi kaikissa katsomissani neljässä leffassa tärkeäksi tekijäksi, osoittautuivat ne tyylillisesti ja aiheensa puolesta kukin hyvin omanlaisekseen kokemukseksi.

Farewell, My Queen
(Les adieux à la reine, Ranska & Espanja 2012)

Farewell, My Queen tarkastelee kuningatar Marie-Antoinetten moneen otteeseen kerrattua tarinaa erittäin virkistävän näkökulman kautta. Leffassa käydään läpi muutama Bastillen valtauksen aikaan sijoittuva vuorokausi Versailles’n palatsissa kuningattaren lukijatyttö Sidonien näkökulmasta. Marie-Antoinettea kaikesta sydämestään ihaileva Sidonie seuraa mustasukkaisena kuningattaren onnetonta ihastusta tämän ystävättäreen, ruhtinatar de Polignaciin. Näin pienellä skaalalla ja ruohonjuuritasolta kuvattuna Marie-Antoinetten tarina saa aivan uudenlaisen perspektiivin ja toimii siksi kiehtovana kontrastina suuremman skaalan tarinoille, kuten Sofia Coppolan karkkiväriselle Marie-Antoinette-elokuvalle ja Riyoko Ikedan Rose of Versailles -mangaklassikolle animeversiointeineen.

Diane Kruger on häkellyttävän komea Marie-Antoinette. Hän ottaa roolin täysin haltuunsa ja saa välitettyä vakuuttavasti niin roolihahmonsa hemmotellun ailahtelevaisen puolen kuin Pariisin levottomuuksien nostattaman syvän ahdistuksenkin. Hän kykenee myös pelkän näyttelynsä voimin luomaan itsensä ja muiden hahmojen välille yhteisen historian tuntua, vaikka häneen suhteensa muihin hahmoihin kuten kuningas Ludvig XVI:an ei saa kovin runsasta valokeilaa kameran pysyessä visusti Sidonien näkökulmassa. Erityisen vahvasti mieleen jäi kuningattaren sydäntäsärkevä pettymys, kun hänen ehdotettuaan lojaaliuttaan Polignacille Sveitsiin siirtymistä turvaan ystävä suostuu oitis lähtemään hänen luotaan. Sidonie sen sijaan jää melko etäiseksi hahmoksi vankkumattoman vakavuutensa takia, ja olisin toivonut hänen hahmoonsa hieman enemmän eloa.

Visuaalisesti leffa on kaunis, mutta sen eteneminen on monessa kohtaa melko epäselkeää. Tämä johtuu suureksi osaksi paikoittain sekavasta kuvauksesta ja vähän liian innokkaasta historiallisesta namedroppailusta. Vaikka tapahtumat jäävät välillä hieman epäselviksi, keskiössä pyörivää kuningattaren sekä tämän ystävättären ja lukijattaren välistä hyvin intensiivistä keskuskolmiodraamaa on kuitenkin helppo seurata. Elokuvan epätavallinen ydinfokus toimiikin loistavasti, mikä tekee siitä kiehtovan leffaelämyksen.

Lue lisää ”Season Film Festival 2013: Farewell, My Queen ja Kahaani”
Kategoriat
Arvostelu Länsiviihde Tapahtumat

Season Film Festival 2013: Yli vuorten ja Helter Skelter

Syksyllä pyörivien Rakkautta & Anarkiaa -leffafestarien tuore pikkusisko Season Film Festival ja sen kyljessä pyörivä Fashion Film Festival nappasivat Aranaa mukaansa neljän elokuvan verran (joista kahta ensimmäistä pohdin tässä ja kahta jälkimmäistä seuraavassa postauksessa). Festaritarjonnassa näkyvälle jakkaralle nostetut naistekijät ja -teemat kiinnostivat, ja sulan muutenkin muoti-ihanuuksille visuaalisena tehokeinona.

Bio Rex alkaa näiden kokemusten jälkeen hyvää vauhtia lähestyä sijoitusta henkilökohtaisella bännättyjen leffateatterien listallani Dubrovnikin ja Kino Engelin seurana, sillä niskatuettomat istuimet käyvät todella epämukaviksi varsinkin jos niillä täytyy kärsiä useampi leffa saman viikon tai viikonlopun aikana (tai jopa saman päivän, kuten tällä kertaa).

Yli vuorten (Dupa Dealuri, Romania, Ranska & Belgia 2012)

Olin rankasti harhaanjohtavan trailerin perusteella kuvitellut meneväni katsomaan tiukan uskonnollisen ympäristön keskellä kamppailevaa tyttörakkaustarinaa, mutta leffa paljastuikin täysin erilaiseksi tapaukseksi. Orpokodissa yhdessä kasvaneet Voichita ja Alina ovat selkeästi menneisyydessä rakastaneet toisiaan, mutta päätyneet eri teille katsojalle hieman hämäriksi jääneistä, mutta silti tarpeeksi pohjustetuista syistä. Leffan alkuun Saksasta takaisin Romaniaan saapuva Alina hämmentyy, kun paikallisen luostarin nunnaksi ryhtynyt Voichita ei enää haluakaan lämmitellä suhdetta romanttiselle tasolle löydettyään Jumalan uudesta kotiyhteisöstään. Romanssielementin jääminen pelkäksi taustaksi nuorten naisten haparoivalle ystävyyssuhteen ylläpitämiselle ja Alinan henkisten ongelmien kanssa taistelulle on leffalta hyvin mielenkiintoinen ja odottamaton veto.

Trailerin nostattamat odotukset käännetään muutenkin ympäri, kun ortodoksiluostarin pappi ja vanhin nunna ovatkin oikeastaan aika mukavia ja suorastaan ymmärtäväisiä ja huolehtivaisia tyyppejä. Katsojalle tulee täysin selväksi, että he ovat hyviä ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa mukaan auttaa luostarissa hämmennystä herättävää, useaan otteeseen aggressiiviseksi yltyvää Alinaa.

Leffan suurin ongelma on toisaalta se, että sen keskiössä pyörivät päähenkilöneidit itse eivät ole tippaakaan sympaattisia. Kroonisen vihamielinen Alina ripustautuu mustasukkaisesti Voichitaan, käyttäytyy uhkaavasti kaikkia muita kohtaan ja saa hallitsemattomia väkivaltaisuuskohtauksia. Mielenterveydeltään järkkyvä nainen on suurimman osan leffan ruutuajasta niin joko niin paranoidissa, passiivis-aggressiivisessa tai psykoottisessa tilassa, etten ainakaan itse saanut häneen minkäänlaista kontaktia. Voichita puolestaan jää suorastaan epämiellyttävän passiiviseksi ja voimattomaksi hahmoksi.

Vaikka leffa on turhan pitkä, on se ohjauksellisesti ja kuvauksellisesti kaunis. Dialogissa riittää jännästi sivullisten arkisia keskusteluja, jotka eivät liity mitenkään tarinaan, mutta tuovat siihen aitouden tuntua. Tällainen käsikirjoitustyyli soveltuu tositapahtumiin perustuvaan tarinaan varsin hyvin. Kokonaisuudessaan leffa on teknisesti komea ja käsikirjoituksellisesti toimiva, mutta sen pääparin pohjaton epäsympaattisuus tekee siitä hyvin raskaan katselukokemuksen. En silti kadu sen katsomista, sillä pidin sen tapaa kuvata maailmaa realistisesti ja monisyisesti. Toiste en kuitenkaan välittäisi tämän pariin palata, kun emotionaaliset siteet jäivät hyvin köyhiksi.

Näytöksen jälkeen Alinaa varsin hyvin näytellyt Cristina Flutur saapui hetkeksi vastaamaan yleisön kysymyksiin elokuvan teosta. Tällaiset vierailijat piristävät aina leffakokemusta, ja Fluturin näkemyksiä olikin ilo kuulla, kun hänellä selkeästi oli niitä ja hän halusi niistä kertoa. (toisin kuin esimerkiksi vuonna 2011 R&A-kierroksella esitetyn Apflickorna-elokuvan paikalle saapunut ohjaaja, jonka vastaus jokaiseen yleisökysymykseen kuului ”Se on katsojan tulkinnan varassa”, ja josta ei siten ollut mitään iloa). Toisaalta puolen tunnin väliaika Yli vuorten ja Helter Skelterin välillä tuntui pakottavan kysymystilaisuuden turhan lyhyeksi. Olisi mukavaa, jos leffojen välille jätettäisiin kunniavierasesiintymistilanteissa vähän enemmän aikaa.

Lue lisää ”Season Film Festival 2013: Yli vuorten ja Helter Skelter”
Kategoriat
Anime Länsiviihde Tapahtumat

R&A 2012: Perjantai 28.9. ja lauantai 29.9.

Aranan R&A-ohjelma 2012:

pe 21.9. King of Pigs
su 23.9. Keep the Lights On, Damsels in Distress
ma 24.9 Whore’s Glory
ti 25.9. A Royal Affair
ke 26.9. War Witch
pe 28.9. A Letter to Momo, Ace Attorney
la 29.9. Laurence Anyways
su 30.9. Love Rebels (en jaksanut Bio Rexin niskatuettomia tuoleja)

A Letter to Momo (Momo e no Tegami, Japani 2011)

Kirje Momolle on äärettömän herttainen ja yllättävän uskottava ja koskettavakin tarina uudelle paikkakunnalle isänsä kuoleman jälkeen muuttavan tyttösen sopeutumisvaikeuksista. Hirveän kivaa katsottavaa; hauska ja rento ja monella tapaa hirveän vaivaton leffa, joka ei vaadi katsojalta hirveästi omia ponnisteluja, mutta antaa sisällölliseen ennalta-arvattavuuteensa ja kunnianhimottomuuteensa nähden hyvin paljon katselukokemuksena.

Pidin erityisesti Momo-tytön ja tämän nuoren leskiäidin kanssakäymisistä, josta leffan tärkeimmät konfliktit kumpuavat. Heidän välilleen on rakennettu onnistuneen lämmin suhde, jota isän kuoleman aiheuttama suru ja siitä toipuminen on ymmärrettävästi vaurioittanut hieman. Kurittomat entiset jumalolennot taas tuovat tarinaan mukavan annoksen miellyttävän osuvaa ja raikkaan nenäkästäkin huumoria.

Tyylillisesti ja tunnelmallisesti leffa toi elävästi mieleen pari vuotta sitten R&A:n Finnkino-kilpailun voittaneen Summer Warsin. Kummatkin ovat seesteisiä, normaalia perhe-elämää fantastisilla/skifistisillä piirteillä ryydittäviä draamoja. Varsinkin yhteistyötä korostava kliimaksikoitos on hyvin saman tyyppinen ja nostaa tunnelman yhtä korkealle.

Hintansa väärti? Kaikin tavoin hirveän herttainen koko perheen leffa, jonka kaunista animaatiota katsoi mielellään ihan teatterissa asti.

Ace Attorney (Gyakuten saiban, Japani 2012)

Olin ensimmäisiä trailereita katsellessani melko skeptinen sen suhteen, toimisivatko mahdollisimman autenttisesti videopelin kampauksia kornisti jäljittelevät fabuhiukset ja muu hyperuskollisuus live action -leffassa. Japanilaiset tuntuvat useinkin pyrkimään mahdollisimman tarkkaan jäljittelyyn manga-, anime- ja peliperäisissä live action -leffoissa, mutta samalla karsiutuu helposti osa tuotoksen uskottavuudesta näytellyn elokuvan formaatin puitteissa. Joskus pilkuntarkka alkuperäisen designin seuraaminen antaa hahmoista aivan väärän kuvan, koska animedesignit toimivat eri tavalla kuin normaalit. Menisikö viimeiseen asti sliipattu Miles Edgeworth esimerkiksi istuntosaliin näyttäen siltä kuin olisi unohtanut kammata kuivashampoot hiuksistaan aamulla?

Yllätyin kuitenkin iloisesti, sillä pätkää katsoessa tönköt animekampaukset istuivat hulvattoman itseironisesti muun peleistä lainatun etenemislogiikan ja kuivahkon huumorin jatkoksi. Leffa ei yritäkään toimia täysin uskottavasti live action -leffana, vaan se esittelee ylpeänä pelijuuriaan niin rakastettavan pilke silmäkulmassa, ettei näitä elementtejä voi edes pitää teennäisinä. Samalla draama on kuitenkin sovitettu toimimaan valkokankaalla varsin esimerkillisesti ja tarina on muokattu ensimmäisen Ace Attorney -pelin oikeustapauksista liiat episodimaisuudet nätisti välttäväksi kokonaisuudeksi.

Kauniin teräväkärkisen ja alkuperäismateriaalilla ilkamoivan ihanuuden vastapainona leffan kanssa on myös tehty jonkin verran hyvin omituisia toteutusratkaisuja, jotka monesti eivät osu aivan maaliin. Ilmiselvimpinä heikkouksina mieleen jäivät pelien pirtsakan sidekick-tyttö Maya Feyn heikko rooli – hän on monesti mukana vain mukana olemisen vuoksi ja silloinkin murjottaa kajaaliensa alla – sekä etenkin pääantagonisti, syyttäjä von Karma. Pelottavan piinkovan ja viiltäväkatseisen mutta arvokkaan vanhan herran sijaan ruudulla pyörii tukeva ja mediaa nuoleskeleva mulkero, joka ei tuo kunnollista voittamattoman vastuksen tuntua ja jää lavakarismansa puolesta kauas onnistuneiden pääosien, Phoenix Wrightin ja Miles Edgeworthin taakse.

Hintansa väärti? Toteutuksen ajoittaisista epätasaisuuksista ja joistakin epäonnistuneista näyttelijävalinnoista huolimatta äärimmäisen kiva leffa, joka rakastaa lähdemateriaaliaan ja palvelee sen faneja ihailtavan pyyteettömästi unohtamatta kuitenkaan elokuvallisia ansioita.

Laurence Anyways (Kanada 2012)

Elokuva punoo yhteen opettaja-runoilija Laurencen sukupuolenvaihdospäätöksen ja tämän ja ohjaajavaimo Fredin myrskyisen rakkaustarinan varsin hyvin. Hahmot jäävät kuitenkin hieman etäisiksi, sillä ohjaaja-käsikirjoittaja, nuori lahjakkuus Xavier Dolan, tuntuu tekevän mielellään tulisia mutta sielultaan kylmiä tarinoita. Mukavan tiukan alkupuoliskon jälkeen eteneminenkin jää haparoimaan tyhjäkäynnillä liian pitkiksi hetkiksi, eikä kerronta ole aina tarpeeksi selkeää.

Kunnianhimoa löytyy vähän liiankin paljon. Aggressivinen ohjaus, sävähdyttävät musiikkivalinnat, räiskähtelevä tyylitaju, ajoittaiset ja päälleliimatun oloiset taidehomoilut ja hektinen dialogi eivät kaikki oikein mahdu samaan pätkään, mikä tekee leffasta tyylillisesti turhan raskaan ja hajanaisen.  Toisaalta varsinkin monet huippuhetket on saatu elävöitettyä esimerkillisen voimakkaasti ja vaikuttavasti juuri tämän määrätietoisen aggressiivisuuden ansiosta.

Hintansa väärti? En kadu että katsoin, mutta Dolanin leffat olisivat nautittavimpia, jos hän osaisi hieman rajoittaa ylitsepursuavaa taiteellista näkemystään koherentimmiksi kokonaisuuksiksi.

——————–

Tällainen setti siis tänä vuonna – hyvin erityyppisiä leffoja sattui haaviin, ja kaikki sysihuonoa ja umpitylsää King of Pigsiä lukuun ottamatta maistuivat aika muikeasti. Tämän kierroksen ehdottomat tähdet olivat A Royal Affair ja Ace Attorney. Livebloggaaminen ei onnistunut valitettavasti ihan nätisti, kun vapaa-aika ja jaksaminen jäivät melko vähille töiden ja opiskelujuttujen (ja tietysti leffojen) takia, mutta tulipahan tehtyä, kun  itse tykästyin tähän muotoon enemmän kuin pelkkään loppukoontiin. Nyt sitten vain odottelemaan ensi syksyn leffafestareita!