Manga – Missing Link

Rakkaudesta tarinoihin ja viihteellisyyteen

Viime kuukausina ajatukseni ovat pörränneet säännöllisesti saman teeman ympärillä. Kyseessä on fiktion jako viihteelliseen ja korkeakirjalliseen. Olen puhissut tästä aiheestä lähipiirilleni ja itsekseni lukemattomia kertoja, joten yritän nyt järjestellä ajatuksiani enemmän tai vähemmän koherenttiin kirjalliseen muotoon, niin ehkä saisin rauhan tästä ajatusmyllystä.

Aiheen pyörittelyyn ovat kannustaneet etenkin kaksi hyvin erilaista kirjoitusta, jotka ovat toimineet ponnistuslautana aiheen laajempaankin miettimiseen. En siis ehkä pyri kritisoimaan tässä nimenomaisesti näitä kahta tekstiä, vaan enemmän sitä yleisempää ajatusmaailmaa, jonka heijastuksen niissä näen.

***

Näistä kirjoituksista ensimmäinen on 11.12.2020 Hesarin kulttuurisivuilla julkaistu teksti ”Irlantilainen viihdekirjailija on noussut suomalaisten suursuosikiksi etenkin äänikirjoissa – ”Sarja tarjoaa matkan pois tästä todellisuudesta””. Artikkelissa kerrotaan, miten viihdekirjallisuus on saavuttanut suurta suosiota, ja avataan sen vetovoimaa – eskapismi ja turvallisuus toki, mutta myös vahvat hahmotarinat, moniäänistyminen, oman elämän kohtaaminen, vakavien asioiden käsittely kevyessä muodossa sekä samaan teossarjaan sukeltaminen uudestaan ja uudestaan. Lisäksi artikkelissa nostetaan esille hyvänä pointtina, etteivät nämä viihdekirjat saa palkintoja tai esimerkiksi arvosteluja Hesarin kulttuurisivuilla, koska niiden taiteellista arvoa ylenkatsotaan.

Kuulostaa ihan hyvältä ja lukemispositiiviselta tähän asti. Mutta sitten artikkeli päättyykin siihen, että tutkimusten mukaan korkeakirjallisuus kehittää aivoja ja tunnetaitoja viihdekirjallisuutta paremmin, joskin kyllä silti voi välillä antaa itselleen luvan viihdekirjojen lukemiseen, koska ”ei se ole kauhean vaarallista, jos etsii jotain, mistä tulee hyvä olo. Se voi kasvattaa omia voimavaroja kohdata arkea, joka ei ole aina niin romanttista.” Viihdekirjojen lisäksi kannattaa kuulemma kuitenkin lukea myös hitaammin aukeavaa korkeakirjallisuutta, ja viihdekirjallisuus voikin toimia hyvänä porttina, joka houkuttaa korkeakirjallisuudenkin pariin.

”Onko siitä mitään haittaa että lukee näitä vähemmän hyviä naisten kirjoja?”

Muuten varsin järkevältä vaikuttaneen artikkelin loppu hämmentää minua. Myös sen käyttämä termistö kummastuttaa. Artikkelissa täsmennetään, että ”viihdekirjallisuudella” tarkoitetaan etenkin kevyempää, naisille suunnattua romantiikkaa, mutta korkeakirjallisuus määritellään vain sillä, että se on ”hitaammin aukeavaa”. Ehkä kyse on vain minun omasta sivistymättömyydestäni, mutta kuulostaa mielestäni siltä, että artikkelissa pistetään vastakkain yhtäältä selkeä kirjallisuusgenre – naisille suunnattu romanssi – ja toisaalta joku mystinen korkeamman tason kirjallisuus, joka on jollain tavalla sivistävämpää ja parempaa kuin se naisille suunnattu romanssi.

Kielitoimiston sanakirja kertoo, että korkeakirjallinen tarkoittaa taiteelliseen, esteettiseen korkeatasoisuuteen pyrkivää teosta. Mutta eihän se ole mikään genre, vaan arvottavaa luokittelua! Genre taas tarkoittaa nähdäkseni sitä, että samaan lajityyppiin kuuluvilla teoksilla on tiettyjä yhdistäviä ominaisuuksia. Tässä siis tuntuu ehkä siltä, että jyvät ja akanat ovat menneet vähän sekaisin? Mutta isompi ongelma artikkelissa on, että se arvottaa kokonaisen genren iloisesti tasolle, joka ei tavoittele taiteellista tai esteettistä korkeatasoisuutta. Palataan tähän kohta.

***

Tätä ennen se toinen teksti, johon yllä viittasin, oli Hyllyy-sarjakuvablogissa 10.2.2021 julkaistu teksti nimelta ”Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.” Hyllyy on yksi suosikkiblogeistani: se käsittelee sarjakuvia hyvin monipuolisesti ja mielenkiintoisesti, ja se on toiminut minulle ikkunana muuhun sarjakuvamaailmaan, johon näkyvyyteni on mangan ulkopuolella aika vajavainen. Mielestäni on aina tosi mielenkiintoista kuulla vähemmän mangaa kuluttavien ihmisten fiiliksiä mangasta, joten tämä Aron morsiamet -sarjan arvostelu oli mielenkiintoinen pulahdus erilaiseen näkökulmaan. Siinä olikin paljon mielenkiintoisia huomioita sarjasta.

Kuitenkin postauksesta ja sen kommenteissa käydystä keskustelusta tihkuu silmissäni vastaavanhenkinen jaottelu viihteelliseen ja korkeakirjalliseen sarjakuvaan kuin mitä Hesarin artikkeli esitteli. Termejä ei tosin käytetä samassa merkityksessä: viihteellisyyttä ei tässä postauksessa käsitellä genrenä, vaan enemmän teoksen syvällisyyttä kuvaavana terminä. Lisäksi tässä Hyllyy-postauksessa ei käytetä viihteellisyyden vastinparina korkeakirjallisuutta tai muutakaan termiä, mutta itse ainakin luen tekstistä implikaation jonkun tällaisen korkeamman vastinparin olemassaolosta.

Tekstissä töksähti erityisesti se, miten se yksioikoisesti arvottaa siihen viihteelliseen kategoriaan kaiken ”stereotyyppisen mangan”, ilmeisesti ilman juurikaan kokemusta tällaisen ”stereotyyppisen mangan” lukemisesta. Jälleen olen kummissani: en edelleenkään ymmärrä tätä kahtiajakoa ja mitä ihmiset tarkoittavat näillä sanoilla. (Ja lisäksi olen vähän ärsyyntynyt, koska rakastan mangaa ja otsasuoni tykyttää kiihtyneesti aina, kun minulle tärkeää valtavaa sarjakuvateollisuutta vähätellään ja niputetaan.)

EDIT 22.2.2021: Kommenteista kannattaa käydä lukemassa Hyllyyn pitäjän ajatuksia siitä, miten hän käyttää taide-viihde-sanaparia vähän eri tavalla kuin yllä tulkitsin. Nyt ymmärrän hänen tapaansa käyttää näitä sanoja paremmin! Jatka artikkelin ”Rakkaudesta tarinoihin ja viihteellisyyteen” lukemista →

Hahmotyypeistä ja suosikkihahmoista

Animepiireissä puhutaan usein parhaista pojista ja parhaista tytöistä sekä suosikkihahmotyypeistä. Fiktiossa hahmot ovat minulle ehdottoman tärkeä osa tarinaa, ja olen aina kokenut itseni ensisijaisesti hahmokeskeiseksi fiktion kokijaksi ja kuluttajaksi. Hahmot ovat minulle aina teoksen ydin ja selkäranka, minkä takia minun on vaikea nauttia teoksista, jotka eivät ole hahmokerronnaltaan kiinnostavia tai jotka fokusoivat vahvasti johonkin ihan muuhun kuin hahmoihin – vaikka ne toimisivat muilta osiltaan miten hyvin tahansa.

Esimerkiksi Disneyn 101 dalmatialaista on jäänyt vahvasti mieleen leffana, joka on kerrassaan menevä seikkailu mutta joka häviävän heikon hahmofokuksensa takia ei herätä minussa mitään tunteita. Kevätkauden originaalianimesarja Fairy Gone on täynnä mielenkiintoisia maailmapiirteitä sekä tyylikästä ja ihan mahdottoman kivasti koreografioitua toimintaa, mutta hahmofokuksen puute tekee sarjasta kovin puisevan, kun hahmojen henkilökohtaiset tavoitteet jätetään hyvin pieneen rooliin, ja he lähinnä tekevät työtään ilman erityisen intohimoista tai henkilökohtaista otetta siihen.

Tykkään hahmoista tosi paljon, kiinnyn hahmoihin ja usein muistan teoksen ensisijaisesti hahmojen kautta. Niin nurinkuriselta kuin tuntuukin kirjoittaa näin, joskus jopa tiedän sarjan lähinnä jonkun tykkäämäni hahmon kautta, vaikka en olisi koskenut itse teokseen, vaan vain tutustunut hahmotaiteeseen ja -lauluihin.

Tykkään valtavasti tietyistä visuaalisista ja persoonallisuuselementeistä, jotka tulevat esille jo heti hahmon designista ja olemuksesta. Tytöille suunnattujen poikia tulvivien tuoteperheiden osalta ihastun usein siihen lihaksikkaaseen, paita auki rymistelevään poikaan, joka uhkuu naiivia suorasukaisuutta. Lisäksi tykkään kovasti yhtäältä väsynytsilmäisistä herrasmiehistä ja toisaalta vihaisista pojista, jotka punastelevat herkästi.

Fate/Grand Order -mobiilipelin tyylikäs vanhempi herrasmies Moriarty, Monogatari-sarjan väsähtäneen pahaenteinen pahis Kaiki ja King of Prismin pöljän itsevarma (ja Shunsuke Takeuchin superihanan kirkkaan matalalla äänellä laulava) Alexander Yamato ovat kaikki hahmoja, joista tykkään. Yhtäkään heistä en kuitenkaan ole koskaan nähnyt siinä heidän omassa dramaattisessa ympäristössään – eli teokset itsessään ovat täysin kuluttamatta. Enkä välttämättä ole kauhean innostunut koskaan niitä kokemaankaan, koska itse teokset eivät minua suuresti kiinnosta (tai no, kyllä se King of Prism pitää joskus saada koettua).

Katsomatta hyviä hahmoja.

Tämän kaltainen hahmotykkäys tuntuu edelleen itselleni vähän vieraalta sen ilmeisen pinnallisuuden takia. Minulla ei ole hahmojen persoonallisuuksista tai tarinoista oikein muuta käsitystä kuin hahmodesignit. Nykyisessä hahmotyyppikulttuurissa olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tämäkin on ihan hyvä tapa tykätä hahmoista ja tunnistaa niitä piirteitä, jotka erilaisissa hahmoissa vetoavat. Edellä mainittujen hahmojen osalta ihastukseni kohdistuu ennen kaikkea hahmotyyppiin, en niinkään hahmon henkilökohtaiseen tarinaan ja kehityskaareen. Puhdas hahmotyyppitykkääminen ei sinällään tosiaan välttämättä tarvitse kontekstia.

Minulle tärkeämpi tapa tykätä hahmoista on kuitenkin edelleen se, jossa yhdistyvät nämä pinnalliset hahmotyyppielementit ja hahmon tarinan, kehityksen, tunteiden, toiveiden ja haasteiden tunteminen. Tällainen hahmotykkääminen taas vaatii, että teos on kulutettuna ainakin riittävin osin, ja on huomattavasti syvempää ja monipuolisempaa, sillä hahmosta saa enemmän tietoa, johon tarttua. [Edit 19.8.2019: Kappaleen viimeinen virke lisätty selkeyttämään tekstiä]

Esimerkiksi polvihousuiset nuoremmat pojat eivät sinänsä ole hahmotyyppinä erityisesti minun juttuni, mutta Yana Toboson Kuroshitsujin päähenkilö, Englannin kruunun likaisia töitä hoitava, isänsä toimen liian nuorena perinyt jaarli Ciel Phantomhive on yksi suosikkihahmoistani koskaan. Hänen pyrkimyksensä pitää yllä aristokraattiasemaansa ja vaikutusvaltaansa ja hänen nuori ja hento mutta henkisesti kovettunut olemuksensa ovat täynnä kontrasteja. Visuaalisista elementeistä suosikkini hänessä ovat silmälappu ja silinterit ja muu viktoriaaninen pukeutuminen sekä erityisesti ärtyneen vakava ilmeskaala. En varsinaisesti samaistu Cieliin, mutta hän on minulle monisyisesti rakennettu, mielenkiintoinen ja yhtäältä sympaattinen mutta toisaalta välillä hyvin traagisella tavalla julma hahmo, joka kerää aina kaiken huomioni Kuroshitsujia lukiessani.

Jun Mochizukin Pandora Heartsin historian mysteereitä kaivelevan päähenkilöporukan mentorina toimiva nuorekas setämies Xerxes Break taas edustaa sellaista karismaattista, aina tilanteen tasalla olevaa, hieman pahaenteistä veijarihahmoa, josta on ensialkuun vaikea saada selvää. Hahmon kuori alkaa kuitenkin tarinan edetessä rakoilla, kun askel kerrallaan lukija tutustuu myös tämän heikkouksiin ja motivaatioihin. Harvasta asiasta lähtee niin paljon tunnetta kuin minusta silloin, kun Break jännittää kamalasti terveydentilastaan kertomista rakkaimmalle läheiselleen tai kun takauma paljastaa, miten hän on ennen ollut alati pahaenteisesti virnuilevan manipuloijan sijaan nurkassa murjottava ja sähisevä traumapussi.

Sekä Ciel että Break ovat valloittavan karismaattisia hahmoja, joista paljastuu jatkuvasti uusia puolia ja jotka kehittyvät lukijan silmien edessä valloittavan kerroksellisiksi.

Parhaat yksisilmäiset poikani Ciel ja Break. (Sebastian on Cielin kuvassa vain proppina, hänestä en yksittäisenä hahmona niin välitä.)

Myös Utenan salaperäisen etäinen, sarjan hämärien kaksintaisteluiden voittajalle tämän morsiamena kuuluva Anthy Himemiya on tehnyt suuren vaikutuksen minuun. Hän ei sinänsä ole kovin sympaattinen hahmo, vaan sarjan suuri mysteeri, jonka pahaenteisyys kasvaa sarjan edetessä ja jonka vaikeaselkoiset ja ristiriitaiset tunteet prinssityttö Utenaa kohtaan tekevät hänestä kuitenkin kokonaisen, ymmärrettävän ja ehdottoman kiehtovan hahmon, jonka olemassaoloa jäytävä yksinäisyys ja lohduttomuus jäävät kalvamaan pitkään sarjan katsomisen jälkeenkin.

Pari viime vuotta olen myös ihastellut aivan toivottomasti Re:Zeron kuningattaren paikasta kisaavan puolihaltianeito Emilian perään – mutta tällä kertaa täysin eri syistä. Hänellä on yksi kauneimmista hahmodesigneista koskaan, ja hänen vaaleanvioletilla aksentoitu valkoinen värimaailmansa vetävät minua puoleensa. Ennen kaikkea kuitenkin ihastuin yhtäältä hahmon suureen kiltteyteen ja pehmeyteen, toisaalta taas hänen järkevyyteensä ja omanarvontuntoonsa. Emilia ei anna epätasapainoisen päähenkilö Subarun kävellä ylitseen, vaikka suhtautuukin poikaan lämpimästi. Emilia lämmittää sydäntäni niin monella tavalla, että täytyn ihanista, positiivisista tunteista häntä ajatellessani ja hänet nähdessäni.

Himemiya nostattaa ihoni kananlihalle, Emilia taas herättää ihailunsekaista hykerrystä.

Olen myös huomannut, että löydän usein suurta samaistumis- ja empatiapintaa itsestään epävarmoista hahmoista, jotka kokevat sosiaaliset tilanteet pelottavina. Kalastusanime Tsuritaman päähenkilö Yukin voimakas sosiaalinen ahdistus kuvataan metaforisesti hukuttavana tunteena, joka saa hänet irvistelemään hapenpuutteessa ja vaikeuttaa uusiin ihmisiin tutustumista. Asahi Tsutsuin ratsastusaiheisen joseimanga Jumpingin päähenkilö Ranin itsetunto on niin sirpaleinen, että myös hän jäätyy sosiaalisissa tilanteissa ja näkee itsensä hyvin negatiivisesti (Ranista puhuin pitemmin Mangakartan viidennessä jaksossa). Molemmat saavat onneksi reipasotteisen ystävän, joka onnistuu vetämään heidät mukaan harrastukseen, jonka kautta heidän on helpompi havaita omat vahvuutensa ja voittaa ahdistuksensa.

Yuki ja Ran pukevat jännittävien tilanteiden kohtaamisen mielikuviksi samaistuttavan tehokkaasti.

Io Sakisakan shoujosarjan Love Me, Love Me Not (Omoi, omoware, furi, furare) toinen päätyttö Yuna taas on gasellinsilmineen ja paksuine hiuksineen huikean söötti tyttö, mutta hänen ujoutensa tekee muiden ihmisten lähestymisen haastavaksi. Kaiton Blue Flag -mangassa vetäytyvä pääpoika Taichi taas on lyhyydessään ja eläväisine ilmeineen valtavan herttainen ilmestys, mutta niin epävarma itsestään, että on ajautunut erilleen hyvästä lapsuudenystävästään alemmuuskompleksinsa takia.

Yuna ottaa askeleen toisensa jälkeen eteenpäin, Taichin matka taas on koukeroisempi ja epätasaisempi.

Minulla ei ole ollut koskaan kovaa sosiaalista ahdistusta, mutta olen introvertti ja porukassa alan tuntea oloni helposti ulkopuoliseksi. Nykyään olen paljon rohkeampi kommunikoija, mutta etenkin nuorempana tuntui siltä, että on hirveän vaikea saada puheenvuoroa juttelussa ja että ajatukseni kulkevat niin hitaasti, etten oikein ehdi sanoa mitään järkevää ennen kuin keskustelu on jo edennyt seuraavaan aiheeseen. Edelleen mietin usein sosiaalisten tilanteiden jälkeen, että tulikohan puhuttua jotain tosi tyhmää. Näiden omien kokemusten valossa tuollaiset ylempänä mainitut ujot, epävarmat ja heikkoitsetuntoiset hahmot, jotka kokevat sosiaaliseet tilanteet haastavina, tuntuvat usein tietyllä tavalla hyvin läheisiltä. Tuntuu siltä, että tiedän, mitä haasteita nämä hahmot käyvät läpi. Haluan tsempata heitä, kun he yrittävät kehittää sosiaalisia taitojaan, ja iloitsen suuresti aina, kun he pääsevät ylittämään jonkun kohtaamansa esteen.

Intouduin keräämään tähän mietteitä siitä, miten eri tavoilla hahmoista voi tykätä. Samaistuminen, sympaattisuus, empatiakyky, uskottava tunnekuvaus, mielenkiintoinen kehityskaari, tunnistettavat hahmopiirteet ja monikerroksinen persoonallisuus ovat usein tärkeitä tekijöitä minulle, mutta niiden suhde voi vaihdella suosikkihahmosta toiseen. Tärkeintä suosikkihahmossa on, että se herättää minussa yleisönä voimakkaita tunteita tavalla tai toisella.

Kuvat:
Fate/Grand Order © TYPE-MOON / FGO PROJECT
Monogatari © Nisioisin/Kodansha, Aniplex, SHAFT
King of Prism © T2A/S/API/KPH
Kuroshitsuji © Yana Toboso, Square Enix
Pandora Hearts © Jun Mochizuki, Square Enix
Revolutionary Girl Utena @ Be-Papas, Chiho Saito, Shogakukan, TV Tokyo
Re:Zero @ Tappei Nagasaki, Kadokawa Corporation/Re:ZERO PARTNERS
Tsuritama @ Tsuritama Partners
Jumping @ Asahi Tsutsui, Shueisha
Love Me, Love Me Not @ Io Sakisaka, Shueisha
Blue Flag @ Kaito, Shueisha

Mangakartta ja Anime-Alias

En ole kauheasti harrastanut tällaisia kuulumispostauksia, mutta nyt teki mieli vähän mainostaa omia aktiviteetteja.

Jännittävä uusi projekti

Olen nyt keväällä nimittäin intoillut kovasti podcastaamishommista, kun päätimme jokin aika sitten Petteri Uusitalon kanssa perustaa manga-aiheisen podcastin, jonka nimeksi tuli Mangakartta. Saimme juuri eilen julkaistua podcastin toisen jakson, ja olen edelleen ihan täpinässä, koska tähän mennessä homma on ollut tosi kivaa, ja haluan taas pian päästä höpöttämään seuraavasta sarjasta.

Jaksojen alussa keskustelemme aina muutamasta valikoidusta ajankohtaisesta aiheesta, minkä jälkeen siirrymme juttelemaan jakson pääaiheena olevasta sarjasta arvostelutyyliin. Tähän mennessä fokukseen ovat päätyneet Sherlock Holmes -tarina Patriootti Moriarty ja lohikäärmeseikkailu Lindbergh. Jaksojen loppupuolella käymme vielä läpi muutaman noston viime viikkojen mangalukemisistamme. Ainakin tähän mennessä olen ollut tyytyväinen formaattiin – on kiva ettei rakenne ole liian sirpaleinen, mutta päästää silti puhumaan useammasta sarjasta ja aiheesta.

Tällä hetkellä Suomessa pyörii Mangakartan rinnalla käsittääkseni kaksi vanhempaa ja enemmän animeen keskittyvää podcastia, Siniristiotakut ja Teheanicast. Meillä Petterin kanssa oli kuitenkin tarve höpistä nimenomaan mangasta, koska parhaista sarjakuvista ei voi koskaan olla liikaa pöhinää ja keskustelua. Rakastamme molemmat mangaa, mutta painotamme lukiessamme vähän erilaisia asioita, joten aiheesta on kovin hauska keskustella.

En ole koskaan ollut kovin itsevarma itsestäni puhujana, vaan olen aina pitänyt itseäni ensisijaisesti hyvänä kirjallisena ilmaisijana. Toisaalta sitä suuremmalla syyllä olen ajatellut, että podcastaaminen voisi olla arvokasta harjoitusta. Tekniikka ei ole ominta alaani, joten Petteri hoitaa kaiken teknisen säätämisen.

Toivottavasti tulevaisuudessa puhuminen alkaa sujua pikkuisen vähemmän jäisesti, ja ehkä se täytesanojen, ajatustaukojen ja takeltelujen määrä jää myös ennen pitkää vähemmäksi. Ja tulevaisuudessa pitää ehdottomasti kiinnittää enemmän huomiota siihen, että muistaisi kustakin sarjasta puhuttaessa tiivistää lyhyesti, mistä tarina kertoo. Mutta jospa saisimme tästä leivottua aika säännöllisen jutun, niin varmasti harjaantuminen alkaa jossain vaiheessa näkyä. Kaikki palaute on tervetullutta ja sarjatoivomuksiakin saa laittaa.

aliaskuva

Anime-Alias-korteista löytyy jo yli tuhat selitettävää nimeä ja termiä.

Lahdessa taas pidetään tuttuun tapaan Desucon 14.-16. kesäkuuta. Minulla on taas pitkästä aikaa useampiakin ohjelmaideoita, mutta kesä-Desu seuraa sen verran nopeasti alkuvuoden Desucon Frostbiteä, että en uskaltanut lähteä tarjoamaan puheohjelmaa. Mutta toivottavasti löydyn ensi talven Frostbiten ohjelmakartasta taas ihan puheohjelman merkeissä.

Sen sijaan menemme Petterin kanssa vetämään kesä-Desuun tämän vuoden Frostbitestä tuttua Anime-Alias-pelipajaa. Pelihän toimii Alias-pelin lailla sanaselityspelinä, mutta kortit olemme tehneet itse ja keränneet niihin anime- ja mangasarjoja ja niiden hahmoja, tekijöitä mangakoista ohjaajiin sekä viihteestä tuttuja tropeita, esineitä ja paikkoja. Peli löytyy sunnuntain viimeiseltä ohjelmaslotilta klo 15-16:30, ja ajatuksena on tarjota loppuconiin vähän aktiivisempaa puuhaa, jos puheohjelmassa istuminen alkaa väsyttää mutta päättäjäisiin pitäisi vielä jaksaa. Paikalle saa tulla pelaamaan niin kauan kuin pelaajia mahtuu, tai sitten ihan vain seuraamaan sivusta.

Kannesta kanteen: Pandora Hearts

Pysähdyinpä pitkästä aikaa miettimään mangakansia.

Vahvoissa sarjoissa on usein (mutta ei toki aina) toimiva kansisuunnittelu, sillä monet hyvät mangakat osaavat kuvastaa sarjaansa sen kansissa tavalla, joka herättää lukijoiden mielenkiinnon. Tämä havainto pätee monen muun teoksen ohella Jun Mochizukin Pandora Heartsiin, joka on yksi suurimmista mangasuosikeistani ja jonka kannet muodostavat todella mielenkiintoisen kokonaisuuden.

Neljän suuren herttuasuvun edustajat yrittävät estää sata vuotta sitten sattunutta, koko silloisen pääkaupungin tuhonnutta tragediaa toistumasta ja selvittävät samalla menneisyyden saloja.

Sarjan kansien tehokkuuden salaisuus löytyy niiden yksinkertaisesta designista ja yhtenäisestä teemasta. Jokainen kansi esittelee jonkun hahmon valkoisella taustalla, jolle on painettu jokin hahmoon liittyvä symboli ja välillä jotain rekvisiittaa. Kansien tärkein elementti on, että kansikuvahahmo on aina jollain tavalla vuorovaikutuksessa kahlekettinkien kanssa.

Kahleet liittyvät karmeasta Abyss-todellisuudesta ihmisten todellisuuteen pyrkiviin chain-hirviöihin, sekä temaattisella tasolla hahmoihin. Kahleet edustavat sarjassa ennen kaikkea menneisyyden painolastia, jota kaikilta hahmoilta löytyy valtava määrä. Kansikuvissa osaa heistä kahleet sitovat, toiset pitelevät kettinkiä käsissään tai rikkovat kahleensa, ja joidenkin kohdalla ne vain kulkevat hahmon taustalla tai edessä. Kahleiden ja muiden kansielementtien asettelu kuvastaa kunkin hahmon sisäisiä konflikteja ja näiden roolia tarinassa.

Toisin kuin Magin kannet, joista olen kirjoittanut aikaisemmin ja jotka tuntuvat kuvaavan jotain oikeaa tilannetta sarjassa, Pandora Heartsin kansissa hahmot vain pönöttävät ja poseeraavat itselleen tyypilliseen tapaan. Ratkaisu ei kuitenkaan ole ollenkaan tyhmä, sillä Pandora Heartsin kannet yhdistävät kansikuville tyypillisen pönötysposeerauksen ja itse tarinan kertomiseen osallistumisen.

Kansista löytyy osuvaa hahmonrakennusta, joka kannustaa tarinan edetessä lukijaa pohtimaan, mitä kukin kansi kuvastaa hahmostaan. Näin kannet tuovat tarinan kokonaisuuteen sellaisen tason ja tiivistävät tiettyä hahmoa koskevaa informaatiota sellaiseksi esitykseksi, jota sarja ei välttämättä muutoin suoraan sano. Jokainen kansi kertoo jotain kansikuvahahmosta ja ohjaa sen avulla lukijan huomiota etenkin kyseisen pokkarin tapahtumien osalta mutta myös muutoin tarinan kontekstissa.

Esimerkiksi pokkarin 9 kannessa Julman Vincent Nightrayn tahdottomana kätyrinä toimivaa surumielistä Echoa kahleet puristavat melkein joka raajasta, ja tyttö näyttää kohtaloonsa tyytyvältä mutta ahdistuneelta. Taustalle painettu siipiornamentti, jonka päähenkilö Oz lahjoittaa Echolle siipifestivaaleilla, tuo kuitenkin kanteen esille myös Echon osin tiedostamattoman toiveen olla oikea henkilö ja vapaa tekemään niin kuin itse näkee oikeaksi. Pokkarin 15 kannessa taas tiedonkeruuseen erikoistuneen salamyhkäisen ja todellisia tarkoitusperiään piilottelevan Barman herttuan jalkojen välistä kaulan ympäri kiertyvä kahle on vain hädin tuskin näkyvissä, ja hän myös peittää kasvonsa viuhkallaan.

Kukin kansi kertoo näin oman tarinansa esittämästään hahmosta, ja se saa lukijankin kiinnostumaan siitä, miten tarina jatkuu. Kannet ja niiden esittämien hahmojen erilaiset tärkeät esineet ja symbolit sekä se, miten kukin hahmo on tekemisissä kahleidensa kanssa, tekevät selväksi, että sarjan jokaisella hahmolla on tarina kerrottavanaan, ja minä ainakin paloin halusta saada tietää hahmoista lisää.

Sekin toki auttaa, että Mochizuki paitsi piirtää erittäin kauniisti, on myös äärimmäisen taitava visuaalinen tarinankertoja. Hänen kykynsä ilmaista tunnetiloja sekä hahmojen taustoja, mielenliikkeitä ja persoonallisuutta on aivan ilmiömäistä, ja taidot näkyvät myös kansissa. Hänen ilmetyöskentelynsä on yhtä aikaa monisyisen hienovaraista ja loisteliaan ilmaisuvoimaista. Kansien häkellyttävä vesivärihenkinen värityöskentely ihanine liukuväripintoineen saa myös kansiin kauniin eläväisen sävyn. Mochizukin väripinnat eivät ole koskaan tasavärisiä, vaan sävyn vaihtelu kankaissa ja hiuksissa tuo niihin kolmiulotteisuutta ja tunnelmaa.

Summauksena Pandora Heartsin kansia on kiva katsoa, mutta ne tuovat lisäksi omaa sisältöään sarjan kokonaisuuteen ja ohjaavat lukijan ajattelua kunkin hahmon olennaisiin konflikteihin.

Kuvat @ Jun Mochizuki, Square Enix

Mangahaaste: Dystopia

Hanna-chanin kirjallisuushaasteen (jonka muokkasin mangahaasteeksi) osalta olen saanut käsiteltyä jo jännityksen, kauhun ja viimeksi utopian. Itse haasteaika on jo kulunut loppuun pari kuukautta sitten, mutta utopia-teksti kaipaa ainakin dystopia-tekstin vielä tuekseen. Näitä tekstejä on ollut tosi mielenkiintoista kirjoittaa näin genrenäkökulmasta, sillä tietty näkökulma auttaa aina näkemään teoksesta vähän erilaisia asioita kuin pelkkä yleistason arvio teoksen onnistuneisuudesta. Kenties jaksan siis ensi vuoden puolellakin kirjoittaa vielä muutamasta teoksesta samalla linjalla.

Tarkastaja Akane Tsunemori

kannet

Vaikka sarjan fokus on toiminnassa ja yhteiskunnallisessa sanomassa, se esittää sanottavansa vahvasti hahmojen kautta, ja hahmot nousevat tärkeimpään rooliin myös vaikuttavissa kansikuvissa.

Kuten utopia-postauksessa alustavasti mietin, utopian ja dystopian raja on usein hiuksenhieno. Jonkun utopia voi olla jonkun toisen dystopia, kuten Psycho-Pass-animen mangasovituksessa, Hikaru Miyoshin Tarkastaja Akane Tsunemorissa (Kanshikan Tsunemori Akane).

Tarinan maailmassa Sibylla-niminen tekoälyjärjestelmä pystyy mittaamaan ihmisten rikostaipuvaisuuden. Kun tämä rikoskerroin nousee henkilöllä liian korkeaksi, hänet julistetaan latentiksi rikolliseksi ja eristetään yhteiskunnasta. Sibylla-järjestelmä päättää myös kansalaisten soveltuvuuden ammatteihinsa. Akane Tsunemori (yllä kuutoskannessa) on luokkansa priimus, joka aloittaa sarjan alussa työn julkisen turvallisuuden viraston tarkastajana. Tarkastajan tehtävänä on valvoa toimeenpanijoita, jotka ovat latentteja rikollisia ja joiden on tarkoitus hoitaa poliisityön likaiset hommat, jotta tarkastajien rikoskertoimet eivät kasvaisi ja psyykepassit samenisi.

Sibylla-järjestelmän käyttöönotto on vähentänyt rikollisuutta ja tehnyt muusta maailmasta eristäytyneestä Japanista entistä turvallisemman paikan elää. Minority Report -henkisen maailman on kuitenkin tarkoitus näyttää lukijan silmään selkäpiitä karmivalta ihmisoikeuksien polkemiselta, kun ihminen tuomitaan eristysseuraamukseen ennaltaehkäisevästi rikospotentiaalin eikä varsinaisten tekojen seurauksena.

Sarja rakentaa alkumetreiltään lähtien kuvaa dystooppisesta yhteiskunnasta, jonka alkuun virheettömäksi kehutusta oikeusjärjestelmästä alkaakin paljastua monia aukkoja. Sibylla-järjestelmään sokeasti luottava yhteiskunta on myös avuton, kun tarinan pahis Makishima astuu kuvioihin. Makishima kuuluu harvinaiseen vähemmistöön, jonka rikoskerroin ei nouse, vaikka hän suorittaisi kuinka kamalia rikoksia.

akane5

Sibylla-järjestelmää ja sitä kyseenalaistamatta tottelevia kansalaisia kritisoiva Makishima pyrkii järkyttämään yhteiskunnan perusteita.

Jatka artikkelin ”Mangahaaste: Dystopia” lukemista →

Mangahaaste: Utopia

Aiemmin olen pohtinut Hanna-chanin haastetta jännäri– ja kauhugenrejen osalta, ja tänään on vuorossa mietintöjä utopiasta.

Hanna-chanin listalta utopia vaikutti alkujaan aika haastavalta lajityypiltä, jonka alle en oikein saanut sijoitettua mitään mangaa. Sitten älysin, että ranskalainen BL-kirjakerhoni on jo ehtinyt puskea minulle useampia omegaverse-teoksia, joista muutamaan olen melko ennakkoluuloisin mielin tarttunut, kun kerran olen niistä maksanutkin – ja toistaiseksi olen ollut kohtuullisen positiivisesti yllättynyt.

Olen aikaisemmin lukenut näistä Ichi Ichikawan Tadaima, okaeri -sarjan ensimmäisen osan ja Kevin Tobidasen Aborenbo Honeyn. Nyt otin tähtäimeeni Sachimon kaksiosaisen Yes, My Destinyn (Kashikomarimashita, Destiny) sekä sen kaksiosaisen jatko-osan Yes, My Destiny: Answerin (Kashikomarimashita, Destiny: Answer).

Kaikki mainitut nimikkeet ovat ilmestyneet Fusion Productin aiheeseen keskittyvässä Omegaverse Project -lehdessä, ja pokkarien alussa on avulias neljän sivun kertaus siitä miten omegaverse toimii lehden kaanonin mukaan. Alustuksena omegaverse-maailmaa tuntemattomille summattakoon, että ihmisiä on kolmentyyppisiä. Neutraalit betat vastaavat hormonitoiminnaltaan suunnilleen meitä normimaailman ihmisiä ja muodostavat suurimman osan väestöstä. Alfoja taas pidetään vahvimpina ja lisääntymiskykyisimpinä ja he hallitsevat yhteiskuntaa, ja pienimmäksi ryhmäksi jäävät heikkoina pidetyt ja väheksytyt omegat. Toisinaan alfa ja omega saattavat olla sielunkumppaneita ja muodostaa keskenään siteen, joka sitoo heidät yhteen eliniäksi, ja sekä naiset että miehet pystyvät siittämään ja tulemaan raskaaksi. Omegaverseily on alun perin syntynyt länsimaisessa fanfic-kulttuurissa ja levinnyt viime vuosina myös Japanin BL-skeneen.

Yes, My Destiny

yesmydestiny

Tarina kertoo vaikeista tunteista ja suhteista, joten on osuvaa, etteivät pariskuntien katseet kohtaa kansikuvissa.

Yes, My Destiny -sarjat kertovat omegapoika Aoista, joka joutuu isänsä kuoleman jälkeen alfaperheensä hylkäämäksi ja päätyy uskollisen betahovimestarinsa Miyauchin kanssa töihin toisen perinteikkään alfasuku Saionjin kartanolle. Saionji-perheen nuori alfaperijä Jiroo sattuu olemaan Aoin sielunkumppani, vaikkei haluaisikaan sitä myöntää. Miyauchilla on tunteita Aoita kohtaan, ja Jiroon hovimestari Kudoo taas rakastuu jähmeän alun jälkeen Miyauchiin.

Omegaverse on minulle vähän omituinen konsepti, joka ei ole juuri herättänyt kiinnostusta. Alfa-beta-omega-suhteet sielunkumppaneineen, kiima-aikoineen ja mpreg-puuhineen tuntuvat kovin kaukaisilta ja vähän hassuilta näin asiaan sen kummemmin perehtymättömälle. Vaikka oma fiilis omegaversen maailmanrakennukseen on vähän nihkeä, näkisin kuitenkin, että pohjimmiltaan omegaverse-teokset ovat nimenomaan utopistisia tarinoita ja koko konseptin tarkoitus on rakentaa utopistisia tilanteita.

answer1

Hahmojen tarinoita käydään läpi hahmokerronnan kannalta oivaltavalla tavalla myös luvunaloituskuvissa.
Vasemmalla Miyauchi ja Aoi, oikealla Jiroo ja Kudoo.

Jatka artikkelin ”Mangahaaste: Utopia” lukemista →

Mangahaaste: Kauhu

Jatketaan tänään Hanna-chanin haastetta kauhuteemalla.

Uzumaki

Tarina höpsön huomionkipeistä spiraalihiuksista ei välttämättä ollut paras valinta kansikuvitukseksi.

En ole ennen tarttunut Junji Iton teoksiin, mutta kauhu on mangassa vähän harvinaisempi laji, ja käsillä olevat vaihtoehtoni olivat Ito tai Ajokoira ja muita H. P. Lovecraftin tarinoita. Kumpikaan ei kiinnostanut tyylillisesti kauheasti, mutta Ito on sen verran nimekäs mangaka, että koin hänen teoksiinsa tutustumisen yleissivistävämmäksi.

Lukuun pääsi kolmepokkarinen, Vizin yksissä kansissa julkaisema Uzumaki. Sarjassa seurataan Kirie-tytön näkökulmasta hänen pikkukaupunkiaan, jossa alkaa tapahtua outoja, kun asukkaat alkavat tavalla tai toisella tulla hulluiksi spiraalimuodosta. Yksi ihastuu spiraaleihin niin kovasti että kiertyy lopulta itsekin spiraaliksi, toinen taas alkaa muuttua spiraalikoteloiseksi etanaksi ja kolmannen otsassa oleva arpi alkaa porautua spiraalina tämän kalloon syöden lopulta koko ihmisen.

Uzumaki_romeojajulia

Kun rakastavaisten perheet estävät heitä karkaamasta yhdessä junalla, he muuttuvat yhteen kietoutuneeksi käärmeeksi, joka katoaa mereen. Pupillien katoaminen merkitsee ihmisyyden hylkäämistä.

Teoksen kauhuelementti painottuu body horroriin, painostavaan tunnelmaan ja yleiseen ällöilyyn enemmän kuin pelotteluun tai säikäyttelyyn, jollaista taas viimeksi aiheena ollut jännärimanga The Promised Neverland harrastaa urakalla. Ällöilykauhua korostetaan itsessään inhojen ajatusten ja konseptien toteuttamisella mahdollisimman kuvottavina kuvituksina.

Ito ei ole hahmokirjoittaja, eikä tunnu tarinassaan olevan kovin kiinnostunut hahmoista. Uzumakin hahmokerronta muistuttaakin Grimmin satujen tyylistä toteavaa kerrontaa, jossa hahmoja kohtaan ei ole oikeastaan tarkoituskaan tuntea juuri sympatiaa tai empatiaa.

Hahmot ovat Uzumakin tarinoissa kertakäyttöisiä ja palvelevat lähinnä yksittäisiä tarinoitaan. Erityisesti Kirie on kertoja- ja näkökulmahahmona nukkemainen. Hän reagoi kauhulla, kun näkee jonkun muuttuvan spiraalihirvitykseksi tai muuten kuolevan edessään, mutta mikään kauhun kokemus ei jätä häneen jälkeä, vaan seuraavan tarinan alkaessa kaikki on taas ihan hyvin kunnes tulee seuraava hetkellisen kauhistuksen paikka.

Robottimaisesti status quo -tilassaan pysyvän Kirien kautta Ito ohjaa lukijan tarkkailemaan tapahtumia ja hahmojen hirveitä kohtaloita kaukaisen tuntuiselta näköalapaikalta, eikä tuo kauheuksia lukijan iholle ja tunteisiin. Tämä lähestymistapa tuo oman karmivuuden ulottuvuutensa sarjaan, ja mahdollistaa myös sen, että ällökauhu alkaa saada mustan huumorin piirteitä. Tapahtumat ovat oikeastaan vähän höpsöjä, kun niitä katsoo ilman suurta empatiaa hahmoja kohtaan. Toisaalta ne kuitenkin säilyttävät nakertavan ällöyden tunteen, joka puristaa vähän vatsanpohjaa sopivan kliinisellä tavalla.

Uzumaki_vieteri

Haudan takaa Kirielle kummitteleva entinen luokkakaveri muuttuu vieterizombiksi.

Rakenteellisesti sarja on kokonaisuutena hyvin määrätietoisen ja suunnitelmallisen oloinen. Aluksi tarinat tuntuvat yksittäisiltä, ja niitä yhdistävät kiinnehahmoina lähinnä Kirie taustalla hääräävine perheineen sekä Kirien poikaystävä Shuichi. Edetessään sarja alkaa hiljalleen rakentaa jatkuvajuonisempaa muotoa, kunnes viimeinen kolmannes on jo täysin jatkuvaa kerrontaa alun episodimaisten kauhutarinoiden sijaan.

Samalla tarinat alkavat saada toinen toistaan oudompia, absurdimpia ja tietysti kuvottavampia käänteitä, ja kaupunkia vaivaavat yliluonnollisuudet muuttuvat yhä läpitunkevammiksi. Lopulta koko kaupunki jää tornadojen vangiksi, eikä spiraali päästä enää alueelle uskaltautuvia apujoukkojakaan poistumaan. Uzumaki kiertyy näin loppuaan kohden tiiviimmäksi, yltiömäisemmäksi, kokonaisemmaksi ja oudommaksi tarinaksi spiraalin lailla.

Uzumaki_etana

Ihminen itse on tietysti loppujen lopuksi se kauhein hirviö.

Tämä alati kiihtyvä rakenne tekee Uzumakista nopeasti ahmittavan ja intensiivisen teoksen. Se on pöhkö, ällö ja omaan makuuni melko tyhjän tuntuinen lukupaketti. Olen sen verran hahmokeskeinen lukija, etten koe kauheasti tarvetta ihan heti vetää hyllystä seuraavaa Iton mangaa, mutta tulipahan sivistyttyä, ja olihan se ihan jännä kokemus.

Mangahaaste: Jännitys

Päätin rynnätä vielä näinkin myöhäisessä vaiheessa vuotta mukaan Hanna-chanin Monimuotoinen Kirjallisuus -haasteeseen, mutta mangaversiona.

Tarkoituksena olisi siis löytää kuhunkin Hanna-chanin listaamista kirjallisuustyypeistä soveltuva manga, lukea ainakin yksi pokkari sitä ja mahdollisesti kommentoida blogiin jossain laajuudessa ajatuksia teoksesta erityisesti genrenäkökulmasta. Kaikkien haastesarjojen ei tarvitse olla uusia itselleni, vaan uusi pokkari jo aiemmin aloitetusta sarjasta käyköön myös.

Haaste on alun perin kirjallisuuskeskinen, joten haasteessa mainitut kirjallisuustyypit eivät täysin istu siihen, miten sarjoja on mangapiireissä totuttu luokittelemaan. Oikeastaan juuri tämä herättikin innostukseni tarttua haasteeseen, kun rupesin miettimään, mitenhän hyvin mangaa voisi luokitella vaikkapa noiden Hanna-chanin listaamien kirjallisuustyyppien alle. Innostuin ajatuksesta, että voisin etsiä ja toivottavasti saada vähän pohdiskeltua luettuja teoksia erityisesti genrenäkökulmasta täällä blogin puolella. Haasteaika on lokakuun loppuun asti ja tuskinpa saan siihen mennessä kovin monesta sarjasta kirjoitettua, mutta jatkan sitten iloisesti ensi vuoden puolelle. Voi toki olla etten kaikista jaksa kauheasti kirjoitella mutta kirjoittelen niin kauan kuin inspiraatiota riittää.

Ensimmäiseksi haastekategoriaksi päätyi jännitys.

The Promised Neverland

Pokkarikansien voimakkaasti kuvan keskukseen painottuva asettelu tuo painoa kuville, vaikka hahmoilla onkin reippaat ilmeet. Reunoja kohti hahmot nielaisevaksi pyörteeksi kiertyvä tausta lisää pahaenteisyyttä.

Kaiu Shirain käsikirjoittama ja Posuka Demizun piirtämä The Promised Neverland (Yakusoku no Neverland) on dystooppiseen miljööseen sijoittuva pakojännäri, josta olen saanut luettua ensimmäiset kolme osaa ja joka on tehnyt niiden aikana melkoisen vaikutuksen.

Muusta maailmasta eristetyssä orpokodissa asuvat kodin vanhimmat ja fiksuimmat lapset Emma, Norman ja Ray saavat tietää orpokodin olevan todellisuudessa farmi, jossa lapsia kasvatetaan herkuiksi muuta maailmaa asuttaville hirviöille. He päättävät paeta farmilta suureen tuntemattomaan, mutta kaikkien pienten lasten karkaaminen turvallisesti orpokotia johtavan Äiti Isabellan valvovan silmän alla ei ole ihan helppo tehtävä.

Voimakkaat luvunaloituskuvat heijastelevat usein symbolisella tasolla tarinan tapahtumia. Suosikkejani ovat etenkin päähenkilöiden mitättömyyttä voimakkaampien hahmojen ja olentojen rinnalla korostavat kuvat.

The Promised Neverland on herkullisen täynnä hengen salpauttavia vähältä piti -tilanteita. Niissä Isabella, tämän paikkaa himoitseva kätyri Sisar Krone ja päälapsikolmikko yrittävät jatkuvasti harhauttaa toisiaan, päästä askeleen edelle toisia ja punoa suunnitelmiaan muilta piilossa. Kaikki orpokodin lapset on lähetetty pois ”adoptoitavaksi” eli todellisuudessa hirviöiden syötäväksi viimeistään heidän täyttäessään 12 vuotta. Tämän takia ikärajaa lähestyvillä Emmalla, Normanilla ja Rayllä on vain rajallisesti aikaa laatia ja toteuttaa vaarallinen pakosuunnitelma, ja kello tikittää uhkaavasti.

Sarjasta on muodostunut ainakin kolmen ensimmäisen pokkarin aikana yksi intensiivisimmistä tielleni sattuneista jännäreistä, ja sen vahvuudet perustuvat täysin jännityksen rakentamiseen. Pinnalta katsoen miellyttävä ja sydämellinen orpokoti muuttuu karun paljastuksen myötä klaustrofobiseksi paikaksi, jossa harvat paikalla olevat aikuiset tarkkailevat lapsia jatkuvasti, ja pienikin murentuma pokerinaamassa voi koitua kohtalokkaaksi virheeksi ja johtaa siihen, että sooloilijat vaiennetaan.

Demizun piirtojälki on erittäin omaleimaista ja tukee tarinan intensiivisyyttä tehokkaasti, vaikkei olekaan erityisen kaunista katsottavaa. Rosoreunaiset hahmodesignit ovat selkeitä ja tunnistettavia mutta tyytliltään karkeita, eivätkä hahmot pysy hahmomalleissaan kovin johdonmukaisesti etenkään eri perspektiiveistä kuvattuina.

Toisaalta venyväiset hahmomallit sallivat naamojen vääntyilemisen mainioihin skitsoiluilmeisiin. Aikuisten antagonistien lisäksi lapsipäähenkilöilläkin nähdään useampaan kertaan kovan asteen ilmeilyjä, jotka korostavat asetelman painostavuutta. Itse kukin pääkolmikosta on hurjan fiksu, mutta vääntyneet ilmeet korostavat tuntua siitä, kuinka lyhyessä hirressä he roikkuvat ja kuinka tietoisia tilanteensa ja taistelunsa mahdottomuudesta he ovat. Lasten altavastaaja-asema tekee heidän kamppailustaan kihelmöivän.

Sarja onnistuu aidosti säikäyttämään usein kun joku ilmestyy yllättäen päähenkilöiden taustalle.

Erityisesti normaalisti lempeän ja rauhallisen Normanin ajoittaiset irvistelyt hytisyttävät.

Sarja ratsastaa tunnelmalla ja käänteillä, mutta ei niinkään hahmoillaan. Päähenkilöt ovat melko suoraviivaisia shounen-hahmoja, eivätkä hahmojen väliset suhteet tai hahmonkehitys saa juurikaan tilaa. Hahmot ovat kuitenkin tarpeeksi erottuvia, jotta jaksan välittää lasten ahdingosta ja kannustaa heitä. Toisaalta pahikset nostattavat niskavillat pystyyn kamppausyllätyksillään. Enempää ei tässä vaiheessa tarvitakaan, sillä hahmoihin panostetaan juuri sen verran, että heistä saadaan irti mehukkaita reaktioita ja käänteitä, mutta ei toisaalta niin paljon, että heihin keskittyminen veisi huomiota jännityksen nostattamiselta.

Yhteen paikkaan sidottuna sarjan ensimmäinen osuus on nimenomaan puhdas juonittelujännäri, joskin sen jälkeen kun lasten karkusuunnitelma onnistuu, sarjalla on potentiaalia muuttua enemmän seikkailuhenkiseksi. Odotankin mielenkiinnolla, miten tyyli muuttuu tulevassa käännekohdassa.

Joka tapauksessa The Promised Neverland erottuu etenkin alussa omintakeisen ja uhkaavan alkuasetelmansa ansiosta. Siinä on myös kutkuttavia kauhutarinan piirteitä, kun näennäisesti iloisen oloinen miljöö muuttuukin synkäksi vankilaksi, josta pakeneminen on taistelu aikaa vastaan.

Äiti Isabella on niin hyytävä, että hätkähtelen lukiessa samaan tahtiin lasten kanssa.

Kannesta kanteen: Tähdet laitumen yllä

Mallinuran hiipuessa hienohelmapääpoika päätyy apupojaksi maatilalle ja ystävystyy talon reippaan tyttären ja äkäisen ponin kanssa.

Luen suomeksi julkaistuja yksipokkarisia sohjopalasia aina välillä, mutta ne eivät useinkaan varsinaisesti innosta. Kun pari vuotta sitten näin Yu Tomofujin Tähdet laitumen yllä -pokkarin ärrällä ensimmäistä kertaa, sen kannesta tuli kuitenkin välittömästi täysin erilainen fiilis kuin yleensä tällaisista lyhytromansseista. Se näytti niin nätiltä ja ihanalta, että tiesin heti, että tämä on pakko lukea sen sijaan, että olisin ajatellut, että nojaa, voisihan tuota kokeilla, ei siinä kovin paljoa aikaa huku vaikka olisikin kökkö.

Pokkarin kansi on niin iloinen, energinen ja lämmin, että olin siis myyty jo ennen kuin sain kurkistettua sisälle. Selät vastakkain seisovat päähenkilöt näyttävät nauttivan toistensa seurasta ja heidän välillään on selvästi sohjoromanssien perusaineksen eli romanssinjyväsen lisäksi ystävyyttä ja kumppanuutta. Käsissä olevat lapiot tuovat kanteen ja hahmojen suhteeseen reippautta ja yhdessä puuhaamisen tuntua. Kansi välittää siis heti kuvan siitä, että näiden kahden suhdetta voisi hyvinkin olla kiva seurata.

En aluksi edes huomannut alakulmassa kuvaan kurkistavaa ponia, joka ei näytä yhtään ponilta. Lähemmällä tarkastelulla siitäkin tulee kuitenkin hauskan tsundere vaikutelma, kun se haluaa selvästi kovasti halia pääpoikaa ja näyttää silti myrtsiä naamaa ihan periaatteesta.

Pisteenä iin päällä ovat kannen vasenta yläkulmaa koristavat pienet tähdenlennot ja se, että tarinan nimen ä-kirjaimen pisteet ovat tähtiä. Tähdet ovat pieni ja höpsö yksityiskohta muuten varsin yksinkertaisessa kannessa, mutta ne tuovat kanteen mukavasti veikeyttä ja vielä lisää ihanuutta. Nimifontti on myös sopivan söötti ja vekkulimainen.

Tähän kanteen tiivistyy niin valtaisa määrä positiivisuutta, että tulen onnelliseksi ihan vain sen katsomisesta. Suureksi ilokseni itse tarina olikin sitten juuri sitä mitä kansi lupasi ja päädyin tykkäämään päätarinasta tosi paljon. Suositan lukemista ihan kaikille. On vain sääli, että tarina on niin kovin lyhyt, sillä siinä olisi aineksia jatkuvaksi sarjaksikin.

Vaikka Tomofujin toinen suomeksi julkaistu lyhäri Wollfull Moon ei tehnyt ollenkaan samanlaista vaikutusta kantensa tai tarinansa puolesta, Tähdet laitumen yllä sai minut pitämään silmällä mangakaa tulevaisuuden varalta, ja Yen Pressin lisensoima Sacrificial Princess and the Kingdom of Beasts on myös oikein kiva pitempi sarja.

BL-hyllyn uumenista: Gelateria Supernova

gelateria-supernova

Opiskelija Satoya ja liikemies Kio ovat tavanneet deittisivustolla ja käyvät syömässä jätskiä aina muuten puhtaan fyysisten tapaamistensa aluksi.

Pokkareita luettuna: 1/1

Lyee Kitahalan Gelateria Supernova oli erinomaisen näppärä pieni kertomus ihmissuhteen kehittymisestä. Kumpikaan pääpariskunnasta ei jäänyt hahmona juuri mieleen, mutta tarinan sivuilla heitä ja heidän kanssakäymistään oli oikein mielenkiintoista seurata.

Tarina kerrotaan vahvasti hieman melankolisen Satoyan näkökulmasta, ja vaikka uke-näkökulma onkin mahdollisimman perustason BL-kerrontaelementti, Kitahala pystyy tuomaan sen avulla kerrontaan aidosti syvyyttä, varsinkin kun loppupuolella näkökulmaa vaihdetaan äkisti. Satoya tarkkailee jatkuvasti ystävällistä ja lempeän vakaata mutta luokseenpäästämätöntä Kioa, joka ei tunnu haluavan syventää suhdetta sänkypuuhien ulkopuolella. Satoya sen sijaan kaipaisi myös henkistä läheisyyttä.

Vaikka tarina voisi muuten jäädä vähän turhan yksinkertaiseksi, sen nostaa erityisen toimivaksi kokonaisuudeksi jäätelöteema, joka sekä yhdistää että erottaa pääpariskuntaa. Satoya valitsee joka kerta vaniljan, Kio taas kokeilee aina eri makua, mutta ei koskaan vaniljaa. Jäätelön kanssa Satoyan kotiin kävely ja samalla juttelu muodostaa kaksikon välille siteen, mutta Kio lähtee aina petipuuhien jälkeen, jolloin side murtuu. Toisaalta tarinan lopussa jäätelöitä ja makuvalintoja käytetään erityisen oivaltavasti luomaan yhteyden katkeamisen jälkeen uusi side kaksikon välille jonkin uuden alkamisen merkiksi.

Tarina on hyvin määrätietoisella tavalla lempeän surumieliseksi sävytetty. Tästä syntyvä haikea tunnelma, yhteyden luomista ja sen vaikeutta pyörittelevä tematiikka sekä erityisesti jäätelöiden merkitys teeman rakentamisessa tekevät tarinasta kauniin ja miellyttävän kokonaisuuden. Tarina myös tuntui juuri sopivan pituiselta yhden pokkarin sivuille.