Jo pitkään on ollut tarkoituksena lukea uudelleen Kazuya Minekuran Wild Adapterin ilmestyneet kuusi osaa, joten päätin kirjoittaa niistä omat postaukset. Sanottavaa totisesti pitäisi riittää, sillä kyseessä on tämän hetken suosikkisarjani suosikkimangakalta. Hyödyttömänä infona voisin mainita, etten yleensä ole kovin innokas lukemaan tai katsomaan sarjoja uudelleen, sillä uuttakin materiaalia olisi jonossa aivan riittämiin ja omaksun fiktiota sen verran vahvasti, että asiat pysyvät melko hyvin mielessä vielä pitkänkin ajan päästä.
Minekura on kirjoissani vahvassa etulyöntiasemassa muihin mielestäni erityisen taitaviin mangakoihin verrattuna, sillä – paitsi että hänellä on sekä tarinankerronta että visuaalinen puoli hallussa – hän tarjoilee minulle suurin piirtein mittatilaustyönä tehtynä juuri niitä elementtejä, joita arvostan fiktiossa aivan erityisesti. Fokus on vahvasti henkilöiden välisissä suhteissa, löytyy tyylikästä väkivaltaa, traumaattisia menneisyyksiä, vahvasti asennetta, yksityiskohtainen, mutta hieman karu piirrostyyli, paljon rinnastuksia ja kerrontaan upotettua symboliikkaa, BL-vivahteita, fiksua ja vuorovaikutteista dialogia, älykkäästi rakennettuja voice-overeita, moraalidilemmoja, vahvoja ja johdonmukaisesti käytettyjä, tekijälleen tyypillisiä kerronnan tehokeinoja, ympäristöönsä sointuvaa terävän pienieleistä komiikkaa… Listaa voisi jatkaa ikuisuuksiin, koska Minekura todellakin harrastaa kaikkia suosikkitropeitani.
Ensimmäistä kertaa WA:n aloitusosaa lukiessani olin kuitenkin itse asiassa varsin pettynyt tulokseen. Kubota jätti minut täysin kylmäksi hahmona, sillä se yksi Minekuran konventio, josta en ole ikinä ollut niin kovin innostunut, on periaatteessa lähes kaikkivoipa, voittamaton päähenkilö. Saiyukin Sanzo keikkui juuri tämän piirteensä takia lähes koko ensimmäisen sarjan ajan listoillani rasittavuuden rajamailla, mutta ei koskaan onnistunut käymään varsinaisesti rasittavaksi, sillä Saiyukin poikien vuorovaikutus on niin tiivistä, ettei Sanzo kuitenkaan jää varsinaisesti etäiseksi hahmoksi (flashbackien käyttö auttaa myös). Kubota sen sijaan on tarkoituksellisesti etäännytetty lukijasta (kuten myös Bus Gamerin samasta voittamattomuussyndroomasta kärsivä Toki). En saanut miehestä lainkaan otetta ennen aivan pokkarin loppua.
WA kärsi valitettavasti ensimmäisellä lukukerralla siitä, ettei Kubotan äärimmäisellä henkisellä eristäytymisellä ollut kunnollista vertailukohdetta, vastapainoa tai funktiota, jotka kaikki tulevat peliin vasta seuraavissa osissa. Nyt toisella lukukerralla katson Kubotaa täysin eri perspektiivistä, enkä ole lainkaan yllättynyt siitä, että lukuelämys parani varsin kiitettävästi. Kyseessä ei edelleenkään ole sarjan paras osa, mutta WA 1 pesee silti lattioita suurimmalla osalla muusta kirjahyllystäni.
[Käsittelen pokkarin sisältöä sen verran yksityiskohtaisesti, että spoilerivaroitus ykkösosan tapahtumia koskien lienee paikallaan.]
