Kategoria: Manga

The Second Rule of Fight Club Is…

Edellisessä postauksessa höpötin vastustajista, musiikista ja tyylikkyydestä.

Taistelut voivat toimia hyvin myös hahmonkehityksen ja hahmojen ilmaisemisen vinkkelistä. Evangelionin mecha-rynkytykset ovat erinomaista katsottavaa taisteluiden cooliuden lisäksi myös sen vuoksi, että sarja antaa melkoisesti huomiota sille, miten voimakkaasti taistelut enkelien kanssa vaikuttavat pilotteihin. Sekin toki auttaa, että EVAt nyt vain on varustettu seksyimmällä mecha-designilla koskaan. Myös Utenan kaksintaistelut toimivat ennalta-arvattavuudestaan huolimatta ensisijaisesti sen takia, että ne vievät hahmoja psykologisesti äärirajoilleen. Näissä tapauksissa taistelun fokus ei olekaan enää iskujen latelemisessa, vaan selkeästi enemmän hahmojen psykologiassa.

Utenan seitsemännen jakson kaksintaistelun aikana takaumat paljastavat kätketyt tunteet, jotka motivoivat Juria taisteluun.

Toradoran yllättävän rankka catfight nousee esille hienon animoinnin ja räiskyvien tunteiden ohella myös erityisesti luomalla vahvan kontrastin sarjan yleensä painottamaan normaaliin lukiodraamaan. Taigan ja Kanoun leiskuva välienselvittely korostuu kirkkaasti muun doraman seasta juuri siksi, ettei kyseessä ole tappelusarja, eivätkä riitapukarit ole statukseltaan minkäänlaisia tappelijoita, vaikka puumiekkaa tottuneesti heiluttavatkin ja kipakkaa luonnetta löytyy. Harvoin normitytöt pääsevät animessa ottamaan yhteen yhtä raivokkaasti. Kohtaus käyttää käsikähmää oivaltavasti voimakkaana tunteidenpurkumetodina, ja emotionaalisesti väkevämpää tappelua saakin animemaailmasta hakea kissojen ja koirien kanssa. Rohkeasti normaalimmasta kouluhömpsöilystä erottuva tappelu jäikin yhdeksi sarjan selvästi mieleenpainuvimmista kohtauksista.

Jatka artikkelin ”The Second Rule of Fight Club Is…” lukemista →

The First Rule of Fight Club Is…

Pidän väkivallasta viihteessäni. Siitä huolimatta, kuten edellisen postauksen lopussa mainitsin, en ole ikinä välittänyt kauheasti taistelukohtauksista, ainakaan ellei niitä ole toteutettu tosi seksikkäänä animaationa. Kun muutama kommentoijistakin tarttui aiheeseen, tuli suuri tarve avautua sen tiimoilta lisää.

Alkuun voisin tarkentaa vähän minkälaista mättöä tarkoitan tässä postauksessa. Tappeluksi tai taisteluksi lasken kaikki sellaiset kahden tai useamman hahmon yhteenotot, joissa käytetään fyysistä voimaa tai henkistä voimaa, jonka ilmentymänä on fyysinen isku. Muunlaiset kilpailutilanteet, joissa kunkin osallistujan tavoitteena on esimerkiksi pelata gota tai tanssia balettia toista paremmin, eivät kuulu tämän postauksen alaan. Samoin kohtaukset, joissa mukilointi on täysin yksipuolista, jäävät pois tästä pohdinnasta. Edellä mainitut rajaukset ovat varmaan aika lailla itsestäänselvyyksiä muutenkin, mutta halusin tuoda ne esiin ihan syystä. Ei-fyysiset kilpailutilanteet ja yksipuolinen väkivalta ovat nimittäin itselleni yleensä varsin mielenkiintoista katsottavaa, kun taas mättötappelut käyvät helposti vain tympeiksi, oli kyse elämästä ja kuolemasta tai pelkästä harjoitusottelusta.

Tappeluita vain tunnutaan käytettävän aivan liikaa pelkästään siksi, ettei esimerkiksi toimintaelokuva pääse levitykseen asti ilman eeppistä lopputaistelua ja sopivaa määrää aseiden paukutusta ja nyrkkien heilumista. Liian suuri osa fiktion tappelukohtauksista on liian suureksi osaksi pelkkää tylsämielistä mäiskmäiskpumpum-mättöä, panoksena maailman tulevaisuus ja sankarina lihaksikas mies, jolla on persoonallisuutta kuin ahvenella. Väkivalta kiehtoo minua viihteessä pääasiassa sen takia, että sen avulla voi helposti tuplata draaman, herättää vahvoja tunteita ja kertoa jotain uutta hahmoista. Tässä monet tappelut kuitenkin feilaavat olemalla liian itseisarvoisia ja pitämällä menon liian neutraalina ja arvattavana, aivan kuin tarkoituksena olisi vain antaa katsojille yksinkertaista mättöä, josta mäiskinnälle nyrpistelevä yleisö ei saa mitään otetta. Itse kaipaisin enemmän tarinallista ja kerronnallista panostusta yhteenottoihini, joten tässä vähän erittelyä siitä, millaisilla tavoilla eri medioiden taistelut ovat voittaneet minut puolelleen.

Jatka artikkelin ”The First Rule of Fight Club Is…” lukemista →

Wild Adapter 3 (1/2)

Edelliset WA-postaukset: vol. 1, vol. 2

Jälleen on tullut aika käydä kiinni Kazuya Minekuran upeaan noir-tarinaan. Tällä kertaa tähtäimessä on Wild Adapterin kolmas kirja. Edellisen osan tavoin tämäkään ei ole ollut varsinaisesti maata järisyttävä lukukomus, ainakaan samalla tavalla kuin seuraavat kolme osaa, mikä johtunee suurimmaksi osaksi kolmannen alpan hieman väsähtäneestä soluttautumisjuonesta. Ei sillä, ettenkö pitäisi soluttautumistarinoista, mutta olisin ollut ilahtuneempi asetelman jonkinlaisesta uudistamisesta.

Nyt Minekura tyytyy lähinnä viemään tarinansa läpi ainakin juonellisella tasolla hyvin syviä soluttautumisjaksojen uria myötäillen. Antisankaripariskuntamme Kubota ja Tokito värväytyvät epäilyttävän kultin seuraajiksi ja ottavat selville huumehämäryydet sen sisäpiirissä Takizawa-nimisen salaperäisen journalistin avustuksella ja yllyttämänä. Onneksi minekuramaista hillittyä silmäkulman pilkettä on sentään havaittavissa siinä, että perusjuonen tyypillisyyttä vähän lampsheidataankin, kun  Kubota huomioi, että ”These organizations always have something sketchy in the basement.” Lisäksi hahmojen tarinat on istutettu kulttijakson perusjuonenkäänteisiin erittäin onnistuneesti, mikä saa lopputuloksen tuntumaan vähemmän kuluneelta. Olen kuitenkin pitänyt tätä osaa sarjan heikoimpana, sillä vaikka sivuilta löytyy kohtuullisen voimakkaita hetkiä, ne eivät tunnu nivoutuvan niin hallituksi ja taidokkaasti rakennetuksi kokonaisuudeksi kuin muiden kirjojen tapahtumat.

Minun täytyikin lukea albumi läpi muutamaan otteeseen saadakseni kunnollisen otteen sen rivienvälistön sisällöstä, joka on sekin esitetty jokseenkin sirpaleisemmin kuin muissa kirjoissa, ja on siksi hankalammin kiinni saatavissa. Kokonaiskuvan siitä, mitä muilla kuin konkreettisen juonen tasoilla tapahtuu onnistuin kokoamaan vasta käytyäni pokkarin läpi muutaman kerran ja merkittyäni muistiin kaikki yhtään tärkeämmät ja erottuvammat hetket, jolloin arvostukseni tätä kolmatta osaa kohtaan nousikin yllättäen rytinällä.

Spoilerit seuraavat alpan yksityiskohtaista käsittelyä.
Jatka artikkelin ”Wild Adapter 3 (1/2)” lukemista →

Moe~?

Tsubasa kirjoitti pari viikkoa sitten jargonin muutoksesta esimerkkinään moe terminä ja sen erilaiset merkitykset tuoden esiin erityisesti Sdshamselin aikaisemmin esittelemän jaottelun aktiiviseen ja staattiseen moeen.

Kirjoitus sai minut palaamaan ensimmäiseen kertaan, kun törmäsiin ilmiöön. Se on siitä erikoinen, ettei tuohon ensikohtaamiseen kuulunut minkäänlaista suoraa selitystä kyseiselle käsitteelle, mutta siitä huolimatta minulle valkeni välittömästi ja kristallinkirkkaasti moen sisältö. Kyse on eräästä Densha Otokon kohtauksesta, joka tekee ainakin minulle täysin selväksi sen, mitä moella haetaan. Kohtauksessa nörttipäähenkilöön tutustunut hieno neiti tapaa päähenkilön nörttiystäviä, joiden mielestä neiti on äärimmäisen moe.

Huomasin vasta törmätessäni paljon myöhemmin sanallisiin selityksiin moesta, kuinka hankala termi se voi olla. Monesti sitä on yritetty tuskaisesti määritellä jonkinlaiseksi suojenlunhaluksi ja välittämiseksi ilman varsinaista seksuaalista vetoa. Mutta aina määritelmä jää jotenkin vajaaksi, toisin kuin tuossa Densha Otokon moe-hetkessä.

Jatka artikkelin ”Moe~?” lukemista →

Täydellisyys ärsyttää, y/n?

Viimeksi vaahtosin siitä, miten Mononoke Himen päähenkilö Ashitaka saa otsasuonen tykyttämään, joten ajattelin laajentaa hieman tästä aiheesta.

Päähenkilöhahmot ovat yleensä muita keskeisiä henkilöitä suuremmassa vaarassa suistua kahteen yleisesti aika epätoivottavaan suuntaan. Yhtäällä heidät höylätään särmättömiksi samaistumiskohteiksi yleisölle. Kielekkeen tälle puolelle tipahtaneet päähenkilöt ovat tylsiä ja suurimmaksi osaksi täysin keskivertoja hajuttomia ja mauttomia nahjuksia, joita yleisö jaksaa sietää ainoastaan päästäkseen seuraamaan mielenkiintoisempia muita hahmoja tai tarinaa (haaremisarjojen näkökulmajannut lienevät pahamaineisin esimerkki). Sille toiselle puolelle taas liukuvat nämä Ashitakan kaltaiset kaikkivoipaiset messiaat, jotka tuntuvat pystyvän ihan mihin tahansa sitten ryhtyvätkin saamatta edes hikeä pintaan. Näissä täydellisissä hahmoissa minua kismittää erityisesti kaksi seikkaa, joista kumpi tahansa saa yleensä aikaan irvistelyä.

(Joskus nämä hahmot ovat toki muitakin keskeisiä hahmoja kuin nimenomaan näkökulmahenkilöitä. Yleistäen voisi ehkä sanoa, että mitä kauemmas näkökulmahenkilöstä mennään, sitä vähäisemmäksi täydellisyysärsytyskin käy.)

Ensinnäkin moraalinen oikeellisuus on omiaan aiheuttamaan suonenvetoa. Ashitakassa jäi kismittämään juuri se, että hän valitsee aina moraalisesti oikein, eivätkä nämä valinnat edes aiheuta minkäänlaista sisäistä konfliktia hänessä. Samoin jaksan edelleen muistella kauhulla niitä aikoja, kun kavereiden yllytyksestä rupesin lukemaan R.A. Salvatoren Forgotten Realms -fantasiakirjoja, joiden päähenkilö Drizzt Do’Urdenin moraalinen kartta on täynnä toinen toistaan rasittavampia hyveitä. Sarjan vanhimmassa trilogiassa (Jäätuulen laakso) Drizzt toimii vielä ilman suurempaa headdeskausta, kun hänen alkuperäistä ”lolol tuollon jotain örkkejä meen teurastamaan ne ihan huvin vuoks :D” -asennettaan ei ole vielä korvattu myöhempien kirjojen moraalinysvöilyllä. Kaikki muutkin kirjojen päähenkilötiimin jäsenet saavat toki varsinkin myöhemmissä kirjoissa osansa ylihyvistelystä, joten olin valitettavasti kurkkuani myötä Salvatorea siihen mennessä, kun pääsin niihin kirjoihin, jotka olisivat keskittyneet enemmän antagonistirintaman kiinnostavampiin hahmoihin.

Tällainen sisäänrakennettu täydellinen hyveellisyys inhottaa yleensä vain, jos sillä on takanaan tekijöiden täysi tuki, kuten normaalisti on asian laita. Toisin sanoen kun tekijä tai tekijät antavat kerronnan kautta ymmärtää ihannoivansa päähenkilöään täysin rinnoin. Jos tämä ihannointifunktio jää pois, saattaa hahmo kasvaa ihan mielenkiintoiseksikin. Trigunin Vashista esimerkiksi pidän kovasti, sillä hänen sinänsä moraalisilla ylikierroksilla käyvä vakaumuksensa olla tappamatta ketään kireimmässäkään pinteessä on ainakin animessa esitetty kera tervejärkisen kritiikin tekemällä selväksi, kuinka hankalaksi moinen vakaumus tekee henkipaton elämän.

Jatka artikkelin ”Täydellisyys ärsyttää, y/n?” lukemista →

xxxHolicista 3/3

Ensikatsauspostaus

Viimeksi postasin CLAMPin xxxHolicin ja sisarsarja Tsubasa RESERVoir CHRoNiCLEn suhteesta ja sitä ennen puoli vuotta vanhoja ajatuksiani edellisestä, joten nyt on vuorossa katsaus sarjaan nykyhetken valossa, kun seuraan sitä viikoittain. Tämä on niitä harvoja sarjoja, jotka ovat aloittaneet syvimmistä pohjamudista ja kivunneet alppa kerrallaan puun latvaa kohti. Reilun kahdensadan tuskastuttavan lyhyen lukunsa ajan  xxxHolic on tähän asti parantanut asemiaan kaikin puolin koko ajan ja hyvin pikkuhiljaa myötähäpeyttävästä siedettäväksi, kevyesti mielenkiintoiseksi, aidosti viihdyttäväksi ja ajatuksia herättäväksi ja lopulta TRC:n päätyttyä saavuttanut tämän lukijan silmissä todellisen hienouden.

Tämän koko ajan positiivisena säilyvän kehityksen kääntöpuolena on, kuten aiemmin mainitsin, että muutos kämyisestä kimaltelevaksi on ollut hidas. Ylämäkeä on siis kuljettu sen verran tasaisesti, ettei kärsivällisyys koskaan loppunut kesken (toisin kuin TRC:n kanssa, joka sai minut headdeskaamaan useampaan otteeseen tosi kipeästi), mutta sen verran hitaasti, että turhautumustakin ehti matkalla kertyä. Toisaalta, kuten myös huomautin Watanukin hahmonkehityksestä kirjoittaessani, tämä on myös tietyllä tavalla sarjan suurin vahvuus, kun kerrankin asiat muuttuvat juuri niin piinaavan hitaasti kuin ne näin irlinäkin tapaavat tehdä.

Spoileria molemmista sarjoista luvassa.

Jatka artikkelin ”xxxHolicista 3/3” lukemista →

xxxHolicista 2/3

Ensivaikutelmani sarjasta
Edellisessä postauksessa myöhemmät fiilikseni.

Käsitellään nyt tässä välissä pois alta se pakollinen Tsubasa: RESERVoir CHRoNiCLE -osuus.

Netissä on tullut vastaan paljon närää siitä, miten ne, jotka ryhtyvät lukemaan xxxHolicia joutuvat nieleskelemään alas TRC:takin, koska tarinat overlappaavat tuon tuosta ja toista tarvitaan, jotta voisi kunnolla ymmärtää toista. Sama pätee myös toisin päin, eli vaikka joku ei jaksaisi xxxHolicista innostua, pitää siihenkin tutustua, jos ei halua että tietyt kohdat TRC:n loppupuolelta jäävät täysin tai puoliksi auki. Jatkuvat viittaukset TRC:een saivat minutkin kahlaamaan sisarsarjan läpi, vaikka sen kiinnostavuusprosentti muuten oli jossakin nollan pinnassa.

Sarjat siis tarvitsevat toisiaan kovasti, mikä on mielestäni kiinnostava ratkaisu tekijätiimiltä, sillä käsittääkseni kyseessä on mangamaailmassa kohtuullisen vähän käytetty kerrontajippo. Amerikkalaisilla sisarsarjoillahan on tapana aina välillä pitää yhteyttä toisiinsa, kun spinoffin hahmot tulevat vierailemaan emosarjassa tai toisin päin. Näissä tapauksissa pidetään kuitenkin yleensä huolta siitä, ettei katsojan tarvitse seurata kumpaakin sarjaa kärryillä pysyäkseen, toisin kuin tässä CLAMPin rohkeassa kokeilussa.

Jatka artikkelin ”xxxHolicista 2/3” lukemista →

xxxHolicista 1/3

Kirjoitin viime vuonna elokuun lopussa tällaisen tekstin koskien xxxHolicin osia 2-11, jotka olin silloin lukenut, mutta en jostain syystä jaksanut koskaan naputtaa sitä loppuun. Nykyisin seuraan sarjaa viikoittain, joten rustaan pian päivityksiä, mutta olkoon tässä ensin välipalaksi mietteitäni sarjan välittömistä jatkosuorituksista ensimmäisen osan murska-arvosteluni jälkeen:

———————

Hei CLAMP, aloititteko xxxHolicin ihan tahallanne pohjamudista, jotta pääsisitte sarjan edetessä esittelemään ilmiömäisiä hahmonkehitysskillzejänne? Olen kyllä vaikuttunut, mutta se ei siitä huolimatta tunnu ihan reilulta…

Mutta tosiaan, kuten ennustelin viimeksi ensimmäisestä osasta valittaessani, sarja paranee hitaasti, mutta varmasti kirja kirjalta. Tämä on sikäli kaksiteräinen miekka, että varsinkin hahmojen syventyminen ja kokonaiskuvan laajeneminen tapahtuvat todellakin tuskastuttavan matelevalla vauhdilla, mutta verkkaisella tahdilla saadaan samalla luotua kunnioitettavan hienovaraista ja uskottavaa kehitystä, joka ei toimisi puoliksikaan yhtä hyvin nopeammalla tempolla kerrottuna. Etenkin Watanukin, haamuja ja henkiä näkevän päähenkilömme käytöksessä kikka toimii todella hyvin, kun pojan rääkymiset ja teatraaliset huitomiset vähenevät pikkuhiljaa ja lähes huomaamatta koko ajan samaa tahtia hänen kypsyytensä ja itsehillintätaitojensa lisääntyessä.

Jatka artikkelin ”xxxHolicista 1/3” lukemista →

FMAB-huomioita

Fullmetal Alchemist: Brotherhood on sarja, jota katson pääasiassa sen toteutuksen vuoksi, sillä tarina ja hahmot ovat jo tuttuja mangan puolelta eikä anime yleensä yritäkään tuoda niihin lisää muuten kuin äänen osalta. Yleisesti ottaen FMAB pääsee melko harvoin samalle jännityksen, tunnelman, hahmonkuvauksen tai visuaalisen miellyttävyyden tasolle kuin alkuperäisversio, mutta pysyy silti melko tiukasti esikuvansa hännillä. Varauksena täytyy tosin pitää mielessä, että se ensimmäiseksi tutustuttu versio asettaa normaalisti mittapuun sille, mitä toisen version pitäisi olla – varsinkin jos ensiksi on tutustuttu mangaan, josta on myöhemmin tehty anime. Joka tapauksessa olen avannut tähän muutamia erityisesti silmään pistäneitä huomioita FMABin toteutuksellisten ratkaisujen onnistumisista ja epäonnistumisista.

Ylipäänsä Brotherhoodin taso on noussut kovasti sen jälkeen kun se malttoi rauhoittaa tahtiaan alun kiirehtimisestä. Alkuvaiheiden pikakelaukseen studiolla oli kieltämättä varsin pätevä syy, koska monet valittivat jo läpi juostuista alkujaksoista, että hohhoijaa kun mitään uutta ei tapahdu, kun ne pakolliset ensimmäisessä animessa käydyt asiat on rohmuttava uudestaan ennen kuin päästään siihen pisteeseen, jossa vuoden 2005 versio ja manga erosivat toisistaan lopullisesti. Hyvä syy ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, etteivät Brotherhoodin alkujaksot ole itsenäisenä osana tarinaa kovinkaan onnistuneita suurimman osan ajasta täysin pieleen menevän rytmityksen vuoksi, josta ollaan tosiaan nyttemmin päästy eroon. Huumorinkin puolelta anime on ruvennut koko ajan enemmässä määrin malttamaan mieltään ja löytänyt itsensä. Nykyisellään suuri osa vitseistä toimii, kun niitä ei yritetä syöttää niin läpitunkevasti ja tiheään kuin sarjan alussa.

Spoilin asioita sille, joka ei ole Edin ja Alin ensikohtaamiseen Isän kanssa saakka sarjaa seurannut.

Jatka artikkelin ”FMAB-huomioita” lukemista →