Kategoria: Manga

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 15

Banana Fish

luukku-15-banaanikala

Tunnetta ja toimintaa.

Mangaka: Akimi Yoshida
Julkaisulehti ja -aika: Betsucomi (Shogakukan), 1985-1994
Pokkareita luettuna: 19/19
Milloin löysin: Jossain 2002-2003 paikkeilla
Mistä kertoo: Nykkiläinen jengipomo Ash ja Japanista saapunut valokuvaaja Eiji päätyvät metsästämään yhdessä mystistä Banana Fish -huumetta.

Matkani Banana Fishin kanssa on ollut epätavallisen pitkä. Aloitin lainaamalla sarjaa kirjastosta niihin aikoihin, kun kaupan pokkareihin lyötiin hinta sekä euroina että markkoina. Koska kirjastosta ei enempää saanut ja koska olin ehkä vähän liian pikkuinen ymmärtääkseni Akimi Yoshidan karua piirrosjälkeä, jäi lukeminen tuolloin kolmeen pokkariin.

Unohdin sarjan pitkäksi aikaa, ja aloin ostaa pokkareita vasta vuosia myöhemmin, kun Fantasiapeleistä löytyi vanhaa flipattua painosta höpsönhalpaan hintaan. Sitten ostelin uudempaa painosta lisää silloin tällöin ja vähitellen koukkuunnuin. Vaikka sarja on luettu iät sitten, on kerääminen edelleen kesken, sillä out of print -kurimuksen pyörteisiin hukkuneesta kolmannesta pokkarista saa nykyisin pulittaa kovan hinnan.

Muistan yhtäältä oikein hyvin sen, ettei sarja jaksanut herättää suurta kiinnostusta, kun alun perin aloitin lukemisen. Toisaalta mieleen on jäänyt erityisen selkeästi sarjan loppu, joka on yksi niistä noin neljästä mangalopetuksesta, jotka ovat repineet sydämeni ja kaikki muutkin sisuskaluni riekaleiksi. Sarjan yleissävy on muutenkin kokonaisuudessaan hurja, kun väkivalta leimuaa valtoimenaan. Rankin sisältö löytyy kuitenkin Ashin lapsuuteen liittyvästä hyväksikäytöstä ja muusta kamalasta, jota ei tarvitse sivuilla katsella, mutta joka kummittelee hahmon koko olemuksen taustalla.

Banana Fish erottuu sohjosarjain massasta erityisesti seinen-henkisen, Katsuhiro Otomon tyyliä muistattavan piirrosjälkensä ansiosta. Yoshida on yksi niistä harvoista shoujomangakoista, jotka eivät lainkaan seuraa tyttöinsarjojen visuaalisia sääntöjä. Hahmoilla on pienet silmät, vahvat leuat ja leveät hartiat. Ruutujako nojaa suorastaan kliinisen tiukasti suorakulmioihin, eikä tyttöjensarjoille tyypillisiä kukkais- ja muita kuviorastereita näy missään. Ronskissa visuaalisessa ilmeessä ei ole kerrassaan mitään herkkää, tyttömäistä tai siloiteltua.

Tunnepuolen kuvaus ja hahmovetoisuus kuitenkin tekevät ensisijaisen kohderyhmän selväksi. Ashin ja Eijin hienovaraisen homohtava suhde vetää intensiivisyydellään mukaansa, ja muutenkin sarja on täynnä mielenkiintoisia hahmojännitteitä ja monimutkaisia tunteita. Tämän klassikon uudelleen lukemiselle pitäisi ehdottomasti raivata aikaa lähitulevaisuudesta.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 14

Fruits Basket

luukku-14-furuba

Lämmin, hupsu ja edetessään kypsyvä draama.

Mangaka: Natsuki Takaya
Julkaisulehti ja -aika: Hana to Yume (Hakusensha), 1998-2006
Pokkareita luettuna: 23/23
Milloin löysin: Jossain 2004-2006 paikkeilla
Mistä kertoo: Lukiotyttö Touru päätyy asumaan kolmen miehen luokse. Nämä ja monet muut näiden vanhan suvun jäsenet muuttuvat kiinalaisen horoskoopin eläimiksi vastakkaisen sukupuolen edustajan heitä halatessa. Kommelluksia seuraa.

Fruits Basketin anime oli minulle jo yläasteaikoina tärkeä sarja. Silloin tuntui, ettei maan päältä sellaista ihmistä löydykään, joka ei olisi tuosta animesta tykännyt. Mangaa maistelin enemmän vasta lukiossa, kun lainailin pokkareita kaverilta ja lueskelin ilman suurempia intohimoja. Ihan kiva sarja, mutta kaikki se slapstick-huumori alkoi olla vähän liikaa.

Kun kuitenkin reippaan vuoden ranskaa opiskeltuani reissasin äitini kanssa Pariisissa, ja tukeakseen kielenopiskeluani hän tarjoutui ostamaan mangaa. Valitsin loppumattoman oloisesta tarjonnasta helpon oloisia teoksia, kuten Furubaa siitä kohdasta alkaen, johon olin englanninkielisissä pokkareissa jäänyt. (Lisäksi mukaan lähti Kaori Yukin God Childia, josta opin nopeasti paljon tyypillistä Yuki-sanastoa, kuten ”tappaa”, ”kiduttaa”, ”pettää”, ”veri” ja ”vihata”.)

Näin ollen Furuba oli ensimmäinen mangasarja, jota luin ranskaksi. Tämä tarina kannattaa muuten muistaa, jos satut opiskelemaan jänniä kieliä ja joskus mietityttää, miten vanhemmilta saisi enemmän rahallista tukea harrastukselle. En liioittele kovin paljoa, kun sanon, että opin ranskan kielen lukemalla mangaa. Harrastajalle manga on motivoiva lukukohde, ja sarjakuvista saa selvää silloinkin, kun proosatekstin lukeminen vieraalla kielellä ei vielä suju, koska kuvituksesta voi usein päätellä tapahtumien ytimen ja tuntemattomien sanojen merkityksen.

Furuba itsessään kestää oikein hyvin lukemista ainakin alkupuolen hösökohtia lukuun ottamatta, ja sarja paranee edetessään harppauksin. Piirrostyylin radikaali kehitys johtaa siihen, että loppuosien miellyttävän pehmoisenseesteisen ulkoasun jälkeen silmät putoavat päästä, jos erehtyy heti vilkaisemaan tikkukulmikkaan susirumia varhaisia pokkareita.

Häsellyshuumorin volyymi vääntyy pikku hiljaa pienemälle ja draamapanokset kasvavat. Loppupuoliskon mielenkiintoiset ja taidolla toteutetut psykologiset kehityskulut tekivät usein todellisen vaikutuksen. Natsuki Takaya on saanut puristettua hupsun oloisesta alkuasetelmastaan paljon enemmän potentiaalia kuin alussa olisi millään uskonut. Draama myös äityy kerronnan lämminhenkisyydestä huolimatta usein yllättävän rankaksi. Suunnilleen kaikki ihmissuhdesotkut ratkeavat myös lopulta tyydyttävästi ja monet niistä myös kiitettävän kypsällä otteella.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 13

Hide and Seek (Himegoto asobi)

luukku-13-kuurupiilo

Kiva paridynamiikka.

Mangaka: Yaya Sakuragi
Julkaisulehti ja -aika: Asuka Ciel (Kadokawa Shoten), 2011-2014
Pokkareita luettuna: 2/3
Milloin löysin: 2013
Mistä kertoo: Vanhanaikaista karkkipuotia pitävä rento yksinhuoltajamies Shuji Tanihara tutustuu pelottavan näköiseen lastenlääkäri Takafumi Sajiin.

Yaya Sakuragi on yksi vanhoista BL-mangakasuosikeistani. Reipas vuosi sitten käteen osunut Hide and Seek muistutti taas pitkästä aikaa, miksi. Tarina ei ole sinänsä mitenkään ihmeellinen BL-hötöksi, vaan ihan samaa kaksi tyyppiä tapaa ja ihastuu -tavaraa tämä on kuin kaikki muutkin BL-draamat. Tämän tapauksen toteutus kuitenkin pisti heti silmään positiivisesti.

Sarja jaksaa uskottavasti perustella, miksi päähahmot tuntevat vetoa toisiinsa. Tämä tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta ei valitettavasti sellainen ole. Pääparin sukupuolijakaumasta riippumatta fiktioromanssit luottavat aivan liian usein siihen, että päähenkilöt ihastuvat toisiinsa, koska he ovat kummatkin päähenkilöitä. Shujin ja Takafumin suhde rakentuu konkreettisesti kummankin osapuolen persoonallisuuden ja historian ympärille, eikä tyydy pelkkiin perinteisiin ja riisipaperinohuisiin ”Hän oli kiltti minulle kerran” ja ”Hän oli niin söpö silloin kerran” -selityksiin.

Pääparin dynamiikka toimii muutenkin harvinaisen nätisti. He juttelevat paljon pienistä asioista, eikä harvinaisen lukukelpoisten seksikohtaustenkaan dialogi koostu pelkästä ähkimisestä. He ovat koko ajan vuorovaikutuksessa keskenään ja reagoivat toisiinsa varsin herkullisilla tavoilla.

Kerrontanäkökulmakin vaihtelee miesten välillä, eikä semeä jätetä pelkäksi etäiseksi mysteerimieheksi, kuten usein on tapana. Muutenkin on kiva, etteivät semen ja uken roolit määritä hahmoja ensinkään, vaan kummankin persoonallisuus tulee esille vahvasti ja suhdedynamiikka tuntuu tasapainoiselta. Myös ne ainaiset väärinkäsitykset tuntuvat kerrankin tosi hyvin perustelluilta, kun hahmot ovat periaatteessa sopineet, ettei kyseessä ole mikään vakava suhde, minkä takia kumpikin välttelee tunteistaan ja koko suhteesta keskustelemista toisen kanssa.

Visuaalisesti sarja on taattua Sakuragia. Hahmojen kasvot ovat omituisen muotoisia, eivätkä kannen potretit esittäydy aivan edukseen. Minulle kuitenkin kelpaavat aina leveät suut ja väsyneet silmät. On myös kiva, että Sakuragi on saanut miehistään selkeästi eri näköisiä ilman voimakasta seme-uke-tyypittelyä, vaikkakin vain roikkusilmäinen Shuji näyttää jatkuvasti hyvältä, kun taas Takafumin naama hörppäilee välillä miten sattuu.

Kokonaisuudessaan viime vuosien kivoimpia, mieleenpainuvimpia ja kuumottavimpia BL-elämyksiä, ja odotan viimeistä osaa jo vesi kielellä.

Kategoriat
Avautuminen Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 12

Bakuman

luukku-12-bakuman

Raatakaa pojat raatakaa.

Käsikirjoittaja: Tsugumi Ohba
Piirtäjä: Takeshi Obata
Julkaisulehti ja -aika: Weekly Shounen Jump (Shueisha), 2008-2012
Pokkareita luettuna: 20/20
Milloin löysin: 2008
Mistä kertoo: Mashiro ja Takagi lyöttäytyvät yhteen lukiossa kynäilläkseen Jumpin myyvimmän mangan. Mashiro sopii ääninäyttelijäksi tähtäävän ihastuksensa Azukin kanssa, että he menevät naimisiin sitten kun mangakakaksikon tuotos saa animen, jonka pääosan Azuki näyttelee.

Death Note oli aikoinaan herättänyt kiinnostuksen Tsugumi Ohban ja Takeshi Obatan seuraavaan yhteiseen sarjaan, ja edeltäjäänsä verrattuna tyyliltään täysin päinvastainen Bakuman onkin ainoa manga, jonka olen seurannut alusta loppuun asti tasaiseen viikoittaiseen tahtiin.

Suhteemme on silti ollut kivinen ja usein karvas. Heti ensimmäinen luku lähes vieroitti minut käsittämättömän typerällä romantiikkasivujuonellaan, jonka on vissiin ihan aidosti tarkoitus olla romanttinen eikä typerä. Mielenkiintoinen industry-näkökulma kuitenkin sai jatkamaan.

Vuosien saatossa mangakakaksikon ja näiden ystävien seuraamisesta muodostui pikkuhiljaa yhä enemmän näreyttä herättävä panttivankitilanne, sillä mangassa on lukuisten vahvuuksiensa lisäksi aivan käsittämätön määrä kökköä. Twitteriin liityttyäni keväällä 2011 tapanani oli lähes joka viikko oksentaa ulinatööttejä uusimmasta Bakuman-luvusta. Kokemus oli kaksijakoinen. Yhtäältä tarina veti sen verran hyvin, että aina piti saada tietää, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu ja millaisia mangan tekemisen kiemuroita seuraavaksi käsitellään. Toisaalta samalla täytyi sietää kaikki uuden luvun mukanaan tuomat tyhmyydet.

Ja tyhmyyksistä puheen ollen – uskollisen seuraamistahdin lisäksi toinen syy muistaa Bakuman on, että olen harvoin ahdistunut ja suorastaan pahastunut minkään sarjan naiskuvasta yhtä paljon. Sanaa naisviha käytetään fanipalvelusarjojen yhteydessä usein kovasti väärin, koska jalustalle nostaminen ja esineellistäminen harvoin ilmentää vihaa, mutta jos joku sarja mielestäni oikeasti vihaa naisia niin tämä. Avauduin aiheesta aikoinaan pitemminkin, ja kyseinen kirjoitus on edelleen blogissani luetuimpien joukossa ja ehdottomasti blogin historian kommentoiduin postaus.

Manga-alan toiminnan avaaminen ja hämmentävän seksismin kylväminen ovat sarjan muistamisen arvoiset kuriositeetit minulle. Muista fiktioarvoista oli yllä linkatun postauksen kirjoittamisen aikaan paljon hyvääkin sanottavaa, mutta loppua kohti sarjan ärsytystasot nousivat sen verran, ettei siitä jäänyt kovin paljoa uutta ylistettävää. Sarja oli joskus huvittava lukea, usein raivostuttava ja aina tyyliltään niin omituinen, etten oikein tiedä mitä siitä pitäisi sanoa.

Paitsi että Pipo-kun eli Fukuda oli aina sarjan pelastava valopilkku. Oli siistiä, miten hahmo esiteltiin alun perin ikävänä tyyppinä, mutta sitten hänestä tulikin se koko porukan sielu ja yhteishengen ylläpitäjä. Aina niin valmis auttamaan muita, hyvä Pipo-kun!

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 11

Kuroshitsuji

luukku-11-kuroshit-on-kivoin

Pakollinen Kuroshit-luukku.

Mangaka: Yana Toboso
Julkaisulehti ja -aika: GFantasy (Square Enix), 2006-
Pokkareita luettuna: 19/19+
Milloin löysin: 2008
Mistä kertoo: Orpo aristokraattipoika ja hänen demonibutlerinsa tekevät Englannin kuningattaren likaiset työt.

Monille lähinnä animea vilkaisseille on saattanut syntyä käsitys Kuroshitsujista vannoutuneena turvallisen polun kulkijana. Riittävästi homobaittia, paljon kauniita miehiä, höhliä huumorihahmoja, laiskasti toteutettu semihistoriallinen miljöö, ripaus angstia, saavillinen fanipalvelua – kaikki tämä marinoituna jännillä yliluonnollisuuksilla. Sarja on suuren suosionsa ansiosta helppo sivuuttaa kaavaa seuraavana fujoshibaittauksena.

Itse olen ylistänyt Kuroshitsujia ja yrittänyt levittää sen ilosanomaa suu vaahdossa hiljattain animeversionkin saaneen Sirkus-tarinakaaren päättymisestä lähtien (esim. täällä, täällä, täällä ja täällä). Sarjan lukeminen on ollut jatkuvasti niin vahva kokemus minulle, että olen kokenut tarvetta tuoda sitä esiin uudestaan ja uudestaan. Suureksi osaksi tämä kokemus kumpuaa asioista, joista olen puhunut ja kirjoittanut aikaisemminkin: Se paranee edetessään ja on täynnä hienoja hahmoja, hahmokemioita sekä muikeaa genreleikittelyä.

Tänään haluankin tuoda esiin puolen, johon en ole aiemmin paneutunut kovin paljoa, mutta joka on vaikuttanut lukukokemukseeni valtavasti. Sarjakuvallisesti Kuroshitsuji  nimittäin on kaikkea muuta kuin tylsä ja tavanomainen. Yana Toboso on kehittynyt taitavammaksi ja kokeilevammaksi mangakaksi kuin miltä hän ensivilkaisulla vaikuttaa.

Hän rakentaa kohtauksensa usein hieman eri tavalla kuin olisin odottanut ja käyttää jatkuvasti pieniä narratiivisia temppuja luomaan kerrontaan jatkuvaa tuoreuden tuntua. Aina kun kuvittelen lukevani ihan perussettejä, eteen tulee jännästi aseteltuja kollaasisivuja, valtavan pompöösejä koko sivun ruutuja tai erityisen muikeita kuvakulmia ja rytmitysefektejä. Kerrontanäpertelyt tuntuvat myös aina sopivan tilanteeseen, jossa niitä käytetään. Toboson tiukasti käsi kädessä kulkevat visuaalinen ja käsikirjoituksellinen kerronta kuplivat riemukkaasti, eikä sarjassa ole pitkään aikaan näkynyt valjua toteutusta.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kokonaisuudessaan Kuroshitsujin kanssa samassa lehdessä pyörivä toinen suosikkini Pandora Hearts saattaa hyvinkin olla näistä kahdesta varsin samantyyppisestä mangasta se tasaisemmin parempi sarja. Se on toisaalta sarjakuvateknisesti konventionaalisemmin kerrottu. Jun Mochizukin kerrontatyyli on läpeensä tehokas, muttei kovin yllätyksellinen. Luen parhaillani Pandora Heartsia uudestaan, ja hajanaisia reaktioitani voi seurata Twitterissä. Pandora Heartsiin liittyvän voimakkaimman kokemukseni voi käydä lukemassa täältä.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 10

Salapoliisi Conan (Meitantei Conan)

luukku-10-salapoliisi-conan

Pirteä dekkari.

Mangaka: Gosho Aoyama
Julkaisulehti ja -aika: Weekly Shounen Sunday (Shogakukan), 1994-
Pokkareita luettuna: 47/83+
Milloin löysin: 2004
Mistä kertoo: Lukiolaisetsivänero Shinichin ruumis kutistuu onnettoman sattumuksen kautta kuusivuotiaaksi. Hän ottaa käyttöön nimen Conan, mutta rikosten ratkaiseminen muuttuu uskottavuuspulan ja identiteetin piilottelun takia entistä haastavammaksi.

Ihastuin ala-asteen jälkimmäisellä puoliskolla Agatha Christien dekkareihin ja varsinkin Hercule Poirot -kirjoihin. Christien siivellä tuli peruskoulun aikana lueskeltua muitakin kulta-ajan dekkareita ihan riittävästi. Siispä kun muun muassa Christien ja Arthur Conan Doylen töiden inspiroima Salapoliisi Conan rantautui Suomeen vuonna 2004, aloin lukea sitä innolla. Ostin kaupasta uskollisesti jokaisen uuden pokkarin, kunnes osa 28 jäi ostamatta, eikä sen jälkeenkään ollut enää oikein intoa. Kaverin vinkattua jonkin siistin jutun tapahtuman pokkarin 40 tienoilla luin kirjaston antimina vielä sinne asti ja vähän ylikin.

Sitten Conanin aika oli salapoliisikirjallisuuden tavoin osaltani ohi. Ei niinkään siksi, että sarja olisi huono, vaan enemmänkin sen takia, että koin saaneeni jo kaiken, mitä sillä on annettavanaan. Se on mielestäni aidosti hauska sarja, enkä ole yhtäkään toista mangaa seurannut yhtä pitkälle. Sen episodiluonteisuus vain ei jaksanut lopulta enää vangita mukaansa.

Silti sarjan murhamysteerit olivat entiselle dekkarien ystävälle aina mukavaa lukemista, ja erityisesti viihdyin niiden tarinoiden parissa, joissa Conan touhuaa tarhakavereidensa kanssa. Todennäköisesti tulen palaamaan sarjan pariin vielä tulevaisuudessa vähintäänkin lukemalla uudestaan varhaisia pokkareita.

Gosho Aoyaman piirrostyyli ansaitsee erityiskehun ja toisenkin. Sen tunnistettavuus hakee vertaistaan menettämättä kuitenkaan omaleimaisuutensa takia piiruakaan siisteydestään, ilmeikkyydestään ja lähestyttävyydestään. Harva manga näyttää yhtä voimakkaasti omanlaiseltaan ja samalla yhtä korostetulla tavalla mangalta. Suurisilmäiset hahmot ovat usein kekseliäillä tavoilla ilmeikkäitä, ja hahmomallit pysyvät täydellisesti mangakan otteessa, vaikka tämä käyttää harvinaisen monipuolisesti erilaisia kasvo- ja vartalomalleja.

Hyllyssä Conanin suomijulkaisut pitävät ylpeänä paikkaansa. Psykedeelisen väriset kannet olivat pokkareita ostaessa suuri iloni, kansikuosit tuntuvat niin vallattoman itsevarmoilta että pakkohan selkämyksistä muodostuvaa sateenkaarta on rakastaa. Julkaisu on muutenkin tosi hauska ja pirteä, ja varsinkin selkämysten yläosan kuvista muodostuva jatkotarina jaksaa edelleen viihdyttää joka kerta, kun päädyn tutkailemaan kodin shounen-hyllyn sisältöä.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 9

Boys Next Door (Shounen zanzou)

luukku-9-naapurinpoijjat

Loisteliaiden sekasotkujen mestarin ainoa tarinallisesti tiukka tuotos.

Mangaka: Kaori Yuki
Julkaisulehti ja -aika: Hana to Yume Step -erikoisnumero (Hakusensha), 1998
Pokkareita luettuna: ½/½ (satasivuinen lyhäri, samaan pokkariin on koottu muitakin lyhäreitä, mutta ne ovat aika kökköjä)
Milloin löysin: 2005
Mistä kertoo: Adrian on kiva lastentarhanopettaja, jonka lapsuudentraumat ajavat hänet öisin murhaamaan miesprostituoituja, kunnes potentiaalisen uhri Lawrencen kanssa alkaa muodostua romanssia.

Kaori Yuki on yksi varhaisemmista mangakasuosikeistani, muttei välttämättä täysin mangantekotaitojensa vuoksi, sillä niistä löytyy puute jos toinenkin. Yukin tarinankerrontatyyli koostuu usein siistien ideoiden keksimisestä ja niiden tunkemisesta kulloinkin kesken olevaan teokseen vailla suurempaa systematiikkaa. En kuitenkaan ole voinut olla nauttimatta Yukin tuotoksista, sillä ne ovat kaikessa sinkoilevuudessaan todella viihdyttäviä, ja mangakan tarinasta toiseen toistuvat, överiskitsot suosikkikonseptit kutkuttavat dramatiikkahermoani kivasti. Hahmopuoleltakin löytyy yleensä ainakin jotain täysillä tykkäämisen arvoista (esimerkiksi tämä tyyppi on koskettanut kovasti).

Päädyin lukiossa pläräämään uudestaan läpi satasivuisen Boys Next Doorin saatuani käsiini ranskalaisen julkaisun. Tarina oli jo silloin yläasteajoilta tuttu vanha suosikki Yukilta, mutta muistot siitä eivät olleet kovin vahvoja. Yllätys olikin suuri, kun jouduin tarinan luettuani toteamaan sen olevan täysin koherentti ja selkeästi etenevä tarina. Alku, keskiosa ja loppu muodostavat eheän kokonaisuuden.

Yukin muut lyhärit tuntuvat usein tunkevan sisältöönsä suhteessa vielä enemmän tavaraa kuin pitemmät sarjat, joten nekin polveilevat yleensä joka suuntaan. Mutta ei Boys Next Door, joka sitoo punaisella langallaan itsensä tiukasti yhdelle polulle ja seuraa sitä alusta loppuun.

Tämä on se Yukin kerrontateknisesti katsoen toimiva nimeke, ja taitaapa olla myös hänen ainoa oikeasti BL-tarinaksi laskettava työnsä. Kaikista suureellisin ja coolein tai edes mielenkiintoisin hänen tuotannostaan se ei välttämättä ole, mutta traaginen rakkaustarina on rakennettu voimakkaasti ja jopa tyylillä. Tarinan lopun heti alkuun paljastava rakenne muodostaa myös tehokkaan kehyksen tarinalle ja pitää koko ajan lukijan mielessä, ettei lopetus tule olemaan onnellinen.

Minulle Boys Next Door onkin tuosta uudelleen lukemisesta lähtien ollut hyvä muistutus siitä, että mangakat saattavat toisinaan yllättää tekemällä jotain eri tavalla kuin yleensä. Pitkä lyhäri koostuu kaikesta siitä siisteydestä, joka meitä dramatiikanahmijoita Yukin muissakin töissä vetää. Se kuitenkin tuntuu paljon muuta tuotantoa ammattilaismaisemmin kerrotulta.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 8

I Am a Hero

luukku-8-i-am-a-hero-hyi-helvetti

Hyi helvetti.

Mangaka: Kengo Hanazawa
Julkaisulehti ja -aika: Big Comic Spirits (Shogakukan), 2009-
Pokkareita luettuna: 4/15+
Milloin löysin: 2012 tai 2013
Mistä kertoo: Mangaka Hideo Suzuki yrittää selvitä hengissä zombiapokalypsistä.

Zombi-invaasio ei ole koskaan ollut mielestäni erityisen mielenkiintoinen konsepti, ja eksyn aihetta käsittelevän viihteen pariin melko harvoin. Kengo Hanazawan I Am a Hero -mangaa tuli kuitenkin kokeiltua pari vuotta sitten, kun olin kuullut siitä paljon hyvää.

Sarja on näkökulmaltaan varsin mielenkiintoinen, sillä tapahtumia seurataan hieman omituisen päähenkilön kokemusten kautta. Hideon päähänpinttymänomaiset käyttäytymiskuviot tekevät hänestä jännän näkökulmahahmon. Hän on raikas päähenkilö siinä mielessä, ettei hän tunnu kuitenkaan edustavan mitään tavanomaista hassua mangastereotyyppiä. Hahmon outoja piirteitä ei koomisesti liioitella, vaan ne esitetään melko realistisesti hieman asperger-tyyppisinä oireina. Kerronta myös käyttää ainakin sarjan alussa valtavan paljon aikaa päähenkilönsä tutkisteluun ja tämän käytöksen seuraamiseen, ja Hideosta rakennetaankin varsin sympaattinen tyyppi. Hanazawan kerronta painottaa muutenkin yksityiskohtia ja hetkien merkitystä enemmän kuin varsinaista toimintaa.

Jännän erilaisen päähenkilökuvauksen lisäksi sarja mehustelee myös zombi-mytologiallaan antaumuksella. Hahmojen verrattain arkipäiväinen suhtautuminen ympärillä leviävään zombi-infektioon on hauskassa kontrastissa oikeasti selkäpiitä karmivien zombien riehumisen kanssa. Sarjan pullistelevasuoniset epäkuolleet ovat kirpeästi toteutetun uncanny valley -vaikutuksen ansiosta poikkeuksellisen superällöjä.

Toisaalta realistinen piirrostyyli tuo tilanteeseen todentuntua, joka tyylitellymmistä zombimaailmanlopuista puuttuu. Erityisen kiehtovilta tuntuvat kohtaukset, joissa Hideo pääsee todistamaan zombiksi muuttumisen prosessia, jossa tartunnan saaneen ihmisen tietoisuuden ja ajattelun taso murenee vähän kerrallaan sekavammaksi ja käyttäytyminen muuttuu samalla verenhimoisemmaksi. Kiinnostavaa zombikuvauksessa on myös se, että olennot jäävät usein toistelemaan sellaisia konsepteja, jotka olivat ihmiselle tärkeitä ennen zombiksi muuttumista.

Kiitos siis nyt vain kaikista aiheuttamistasi painajaisista, Hanazawa. Nyt en ole pitkään aikaan lukenut sarjaa, enkä siksi myöskään joutunut unissani taistelemaan ympärille kerääntyviä, tunnistettavasti juuri I Am a Heron inspiroimia eläviä kuolleita vastaan. Vähän turhankin onnistunut zombisarja luikertelee alitajuntaan niin tehokkaasti, että katsotaan, milloin uskaltaudun jatkamaan lukemista.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 7

Antique Bakery (Seiyou Kottou Yougashiten)

luukku-7-antique

Niin paljon ihania leivoksia!

Mangaka: Fumi Yoshinaga
Julkaisulehti ja -aika: Wings (Shinshokan), 1999-2002
Pokkareita luettuna: 4/4
Milloin löysin: Varmaan joskus 2005-2006 paikkeilla, ei voi muistaa tarkasti ;__;
Mistä kertoo: Neljän miehen kööri pyörittää yömyöhään auki olevaa leipomoa.

Fumi Yoshinaga on vakuuttanut töillään kerta toisensa jälkeen, ja onkin yksi suosikkimangakoistani. Hänen töistään yksikään toinen ei ole kuitenkaan yltänyt aivan samanlaisiin tykytyksiin kuin varhaiseen tuotantoonsa kuuluva Antique Bakery. Sarja on täyttä hahmojen vuorovaikutuksen juhlaa, jossa jokainen pieni hetki niin leipomon pyörittäjien kuin sen monien asiakkaidenkin elämässä tuntuu merkitykselliseltä.

Yoshinagan mangoille ominainen jäyhä ja vaalea visuaalinen tyyli näyttää tihrusilmäisine hahmoineen alkuun hieman omituiselta. Se kuitenkin sointuu mangakan maanläheiseen, pieniä asioita korostavaan tarinankerronnalliseen otteeseen kuin keksipohja juustokakkuun. Yoshinagan dramatisoinnin tyyppipiirre, poikkeuksellisen runsaan sivutilan antaminen hahmojen hienovaraisille reaktioille, tuntui Antique Bakeryn lukemisen aikaan suorastaan vallankumoukselliselta. Tämä tekee nimenomaan rennon arkisesta Antique Bakerystä herkullisen elämäniloisen sarjan, kun pieniltä vaikuttavat asiat esitetään juuri niin suurina kuin miltä sellaiset monesti omassakin elämässä tuntuvat.

Sarja on myös täynnä rakkaita hahmohetkiä, joiden muistelu tuo liikutuksen rintaan tai hymyn kasvoille. Varsinkin homoseksuaalin sokerileipuri Onon kehitys kosketti syvästi. Erityisen vahvasti on jäänyt mieleen hetki, kun elämänsä läpi ajelehtinut mies ymmärtää ratkaisevalla hetkellä, että aikaisemmista välinpitämättömistä väitöksistään huolimatta hän on alkanut aivan huomaamattaan suhtautua ammattiinsa intohimoisesti ja löytää siitä tukipilarin elämälleen.

Toisaalta puodin monista asiakkaista on jäänyt hauskoja muistoja. Erityisen unohtumattomaksi voisin nostaa jäykän ankarasta olemuksestaan huolimatta salaa kakkuja rakastavan hillityn herran. Hänen hassun töksähtävä hymynsä ja monet muut sarjan vakavan koomiset hetket saavat minut edelleen hihittämään. Harva toinen manga on iskenyt huumorinsa osalta yhtä kovasti.

DMP:n julkaisemien pokkareiden scratch and sniff -kannet ovat muuten täyttä huijausta. En ikinä haistanut mitään, vaikka kuinka raaputin. :/

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 6

Hyvää itsenäisyyspäivää, vaikka päivän muistosarja ei siihen liitykään!

Servamp

luukku-6-servamp

Vampyyriseikkailussa on riittävästi hahmoja.

Mangaka: Strike Tanaka
Julkaisulehti ja -aika: Comic Gene (Media Factory), 2011-
Pokkareita luettuna: 5/6+
Milloin löysin: 2013
Mistä kertoo: Lukiolaispoika Mahiru tekee vahingossa sopimuksen laiskuuden kuolemansyntiä edustavan Kuro-vampyyrin kanssa. Sitten pitäisi kerätä kaikki seitsemän kuolemansyntivampyyriä yhteen pistämään loppu kaaosta kylvävän antagonistin touhuille.

Tarkoituksenani oli olla ottamatta kalenteriin sarjoja, joita ei ole järkevää määrää saatavilla ihmisten kielillä eli suomeksi tai englanniksi. Teen kuitenkin nyt poikkeuksen Strike Tanakan Servampin kanssa, sillä vaikka fanikäännöksiä löytyy vain pokkarin verran, on Seven Seas aloittamassa maaliskuussa virallisen englanninkielisen julkaisun (itse olen lukenut sarjaa ranskaksi).

Sarjan juoni vaappuu jatkuvasti vähän hassuihin suuntiin vähän päämäärättömästi, eikä kyseessä ole muutenkaan maailman hallituin teos. Ensimmäinen pokkari ei vielä oikein vakuuttanutkaan, mutta sen loppu jättää ihan kivan koukun lukea seuraavakin. Pian sarjan pokkarit nousivat odotetuimpien julkaisujeni listalle, eikä putoamisen merkkejä ole näkyvissä.

Servamp on miellyttävän vilpitön sarja ja löytää melko omanlaisensa tasapainon koomisen ja dramaattisen kerronnan välillä. Se tekee ihan mitä huvittaa, ja onnistuu juuri tästä syystä olemaan hurmaava ja viihdyttävä. Neoshounen-tropeet lentelevät iloisesti joka suuntaan, ja uutta nättipoikaa tai pariakin pukkaa kuvioihin tasaisesti joka pokkarissa. Vampyyrien menneisyydestä paljastuu kihelmöivän hitaasti jännyyksiä, jotka tekevät hahmoista mielenkiintoisia, ja varsinkin tylsähkönä flegmaatikkona aloittanut Kuro kiehtoo yhä enemmän ja enemmän.

Suuri kiitos sarjan vetävyydestä kuuluu Tanakan hyperdynaamiselle piirrostyylille, joka onnistuu samaan aikaan näyttämään letkeän venyvältä ja pitämään hahmomallinsa luontevasti kasassa. Ääriviivojen paksuutta runsaasti vaihteleva tussausjälki lisää taiteeseen omaleimaisen kulmikkuuden sävähdyksen, ja Tanaka hurjastelee hahmojen ilmeiden kanssa muikean estottomasti. Hahmodesigneissakin nähdään kaikkea hauskaa ja chuunia, kuten siipireppuja, hakaneuloilla napitettuja paitoja ja tyyppi, jonka päähän on pinottu kolme paperipussia (kuvassa toinen vasemmalta).

Servamp ei ole välttämättä aikamme suurin mestariteos, mutta letkeässä arvaamattomuudessaan se on ilahduttanut elämääni suuresti. Uuden pokkarin lukeminen tuntuu aina vähän samalta kuin lahjapaketin avaaminen.