Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 4: Kolmiodraamat

Osa 0: Esittely
Osa 1: Sankarit
Osa 2: Neidot pulassa
Osa 3: Pahikset

Star Driverissa pidetään poikia kädestä.

Kaikki kolme sarjaa, Revolutionary Girl Utena, Star Driver ja Mawaru Penguindrum, kiertyvät edetessään yhä tiukemmin merkittävään osaan nousevan kolmiodraaman ympärille. Kolmiodraamat ovat tietysti perinteistäkin perinteisempi tapa luoda dramaattista jännitettä, sillä hyvä tarinankertoja tietää, ettei mikään liikuta yleisöä niin kuin täyttymätön rakkaus ja vaikea valinta. Yhdessäkään näistä sarjoista ei ole kuitenkaan kysymys aivan perinteisestä kolmen ihmisen välisestä kaksi poikaa tykkää samasta tytöstä tai kaksi tyttöä samasta pojasta -kuviosta, jossa ratkaisevaksi tekijäksi nousee ihastuksen kohteen valinta kilpakosijoiden välillä.

Yhteinen piirre kaikille näille kolmelle kolmiodraamalle onkin se, ettei ratkaisu ole koskaan yhden osapuolen varassa, vaan kolmikkojen suhteet kasvavat monimutkaisemmiksi tarinan edetessä. Toinen merkittävä huomio on, että romanttinen rakkaus ei ole yhdessäkään näistä kolmesta suhteesta se kaikkein merkittävin muuttuja, vaikka pyöriikin mukana jokaisessa.

Spoilerivarot.
Jatka artikkelin ”Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 4: Kolmiodraamat” lukemista

Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 3: Pahikset

Osa 0: Esittely
Osa 1: Sankarit
Osa 2: Neidot pulassa

Utenassa päähenkilöä symboloiva pinkki ruusu saa kenkää, kun Akio astuu kuvaan.

Pahis tekee tarinan, kuten tropee kertoo. Sankarittaren ahdinko motivoi päähenkilöitä ja saa juuri heidät liikkumaan, mutta pahiksen juoni on yleensä jollain tapaa sankarittaren ahdingon takana. Siten pahis on viime kädessä se voima, joka saa muut hahmot ja koko tarinan liikkeelle. Loppupeleissä kaikkien kolmen käsiteltävänä olevan sarjan pääantagonistit ovatkin järjestäneet koko sarjan rakenteen omien etujensa saavuttamiseksi tai vähintäänkin hyödyntävät sitä kuin olisivat sen rakentaneet.

Niin Revolutionary Girl Utenan, Star Driverin kuin Mawaru Penguindruminkin Isot Pahat ovat juonittelevia manipuloijia, joilla riittää valtaa ja karismaa, ja jotka eivät epäröi hetkeäkään käyttää muita ihmisiä pelinappuloinaan näille koituvista seurauksista piittaamatta. Siitä huolimatta jokaisessa näistä miehistä tuodaan esille vaivihkaisesti myös traagisempi puoli – tekojen taustalla ainakin jossain vaiheessa häilyneet täyttymättömät toiveet ja unelmat.

Spoilereita kaikista sarjoista.
Jatka artikkelin ”Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 3: Pahikset” lukemista

Animevuoden 2011 vaarallinen matka

Vuosikatsaukset tuntuvat jäävän joka vuosi myöhempään, mutta ollaanhan tässä vielä alkuvuoden puolella! En hienoista aikomuksistani huolimatta saanut viime vuonna aikaan osavuosikatsauksia, mutta yritetään tänä vuonna uudestaan. Haluan kuitenkin tehdä koonnin viimekätisistä reaktioistani vuoden sarjoihin, sillä on ikävää, jos pelkät alkufiilikset jäävät roikkumaan ilman lopullista tuomiota. Viime vuonna tosin ensivaikutelmienkin kirjoittelu tahtoi jäädä vähän laiskaksi, mutta yritän petrata siinäkin tänä vuonna (en muuten kirjoittanut ensivaikutelmia talven sarjoista, ”hups”).

Animevuodesta 2011 jäi päällimmäisenä mieleen vahvojen sarjojen runsaslukuisuus. En katsonut yhtä paljon animea kuin vuonna 2010, mutta katsomistani suurempaa osaa voisin kehua katselekokemuksellisesti selkeästi keskivertoa paremmaksi. Toisaalta niitä erittäin heikkojakin esityksiä vaikuttaisi olleen aika paljon, mutta sain melko hyvin väisteltyä pahimmat möhlät.

Talvikauden sarjat saivatkin jo vähän kattavammat loppupäätelmät, joten jatketaan suoraan keväästä. Syksyllä 2010 alkaneeseen Star Driveriin en mene tässä sen syvemmin kuin sanomalla, että nautin sarjan katsomisesta ja etenkin sen asenteesta suuresti, vaikkakin kokonaisuus jäikin lopulta alle alkuhypen nostattamien odotusten. Lisää settiä Star Driverista löytyy tästä postaussarjasta.

Kevät

(ensivaikutelmia)

Kevät oli kokonaisuutena katsoen itselleni vahvin kausi, sillä katsoin loppuun kaikki sarjat, joita päädyin seuraamaan, eikä yhdenkään viimeiseen jaksoon pääseminen ollut missään määrin työlästä tai edes puuduttavaa.

Tiger & Bunny oli suoranaista rakkautta ensi silmäyksellä. Katsottuamme silloisen kämppiksen kanssa ensimmäisen jakson istuimme hetken hiljaa ja varmistimme sitten toisiltamme epäuskoisina, vaikuttiko sarja todella niin hyvältä kuin siitä jäänyt fiilis antoi ymmärtää. Tapitimme sarjan läpi yhdessä aika hysteerisissä meiningeissä ja rakastimme sitä koko sydämestämme sen lukuisista heikkouksista ja puutteista huolimatta. T&B kömmähtelee ja kompastelee vähäsen joka kulmassa, ja myötähäpeätilanteiden määrä kertyi sarjan mittaan kunnioitettavan suureksi. Se saa kuitenkin anteeksi isommatkin fibansa ihan vain olemalla valtaisan rakastettava ja suurisydäminen. T&B tietää olevansa vähän hassu sarja, ja pystyy siksi moneen otteeseen yllättämään nokkeluudellaan.

Hyvin tykättävän päähenkilökaksikon kemiat toimivat hyvin loppuun asti, ja heidän suhteensa kehittymisen seuraaminen lämmitti mieltä. Parin vanhempi osapuoli Kotetsu varsinkin varmisti paikkansa sydämessäni lisäyksenä lukuisaan äijäihastushaaremiini. Suurin osa muista hahmoista jää valitettavasti häiritsevän stereotyyppisiksi ja pintapuolisesti käsitellyiksi. Varsinkin Fire Emblemin flaming gay -kaakatus olisi voitu toteuttaa miljoona kertaa tahdikkaammin ja uskottavammin. T&B on kuitenkin siitä harvinainen sarja, ettei sen hukkaama potentiaali kuitenkaan jää ihan kauheasti potuttamaan sarjan yleisen ihastuttavuuden, näppäryyden ja tuoreuden ansiosta.

T&B: Istuvimmat tuotesijoittelut, kaunein bromanssi, fetisseimmät nilkat.

Jatka artikkelin ”Animevuoden 2011 vaarallinen matka” lukemista

Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 2: Neidot pulassa

Osa 0: Esittely
Osa 1: Sankarit

Prinsessa Ruusu linnassa, linnassa, linnassa…

Yhteistä Revolutionary Girl Utenalle, Star Driverille ja Mawaru Penguindrumille on myös se, että klassinen jatkuvasti pelastamista kaipaava sankaritar on tärkeässä roolissa kaikissa. On huomattava, että kyse on taas roolina hyvin perinteisestä prinsessakuvasta; neito pulassa on melko passiivinen hahmo, eikä toimi aktiivisesti juurikaan. Pulaan jäävän sankarittaren tehtävä tarinassa on pohjimmiltaan saada pelastava sankari näyttämään hyvältä, sillä tarinat kertovat yleensä enemmän aktiivisista toimijoista kuin tornissaan pelastamista odottelevista neitokaisista. Perinteiselle prinsessaroolille on hyvin ominaista myös se, että prinsessan ahdinko on päähenkilön suurin motivaatio ja liikkeelle paneva voima, minkä takia päähenkilön täytyy välittää prinsessahahmosta suuresti. Tässäkin kohtaa kaikki kolme sarjaa ovat suunnanneet yhtenevistä lähtökohdista aivan eri teille pulaan joutuvan neitokaisensa kanssa.

Mielenkiintoisesti kukin sarjoista asettaa näyttämölle sen ilmeisen prinsessahahmon lisäksi toisenkin prinsessakandidaatin, jota voisi ehkä sanoa jonkinlaiseksi varjoprinsessaksi. Jossain mielessä nämä hahmot ovat ehkä jopa ilmeisiä prinsessahahmoja oikeampia neitoja pulassa, vaikka eivät muodolliselta rooliltaan täysin täytäkään perinteisen prinsessahahmon kriteerejä.
Spoilereita vähän kaikista mutta merkittävimmin Utenasta. Jatka artikkelin ”Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 2: Neidot pulassa” lukemista

Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 1: Sankarit

Missing Link on tänään ilahduttanut internetsejä tasan kolmen vuoden ajan! Päivää sietää juhlistaa aloittamalla tämän kolmivuotishistorian eeppisin triplajuustoburgeri kolmesta hienosta sarjasta, joihin kiteytyvät kauniisti kaikki syyt siihen, miksi animea kannattaa katsoa ja miksi siitä blogaaminen on niin hauskaa.

——————-

Osa 0: Esittely

sankari-sd

Star Driverin Takuto on mallisankari.

Aloitetaan suuri mittelömme hahmoista, yhdestä sarjan kuin sarjan olennaisimmista ainesosista. Tarinan sankari on luonnollinen kandidaatti ensimmäiseksi vertailukohteeksi Revolutionary Girl Utenan, Star Driverin ja Mawaru Penguindrumin taistossa, sillä sankari on olennainen rooli kaikissa kolmessa. Tässä tapauksessa sankarin roolia ei tule sekoittaa päähenkilöön, vaikka ne usein kulkevatkin käsi kädessä, sillä kuka tahansa tohelo ei käy oikeasta sankarista – jollaisen prototyypin jokainen varmasti tunnistaa. Kukin sarja nostaakin hyvin perinteisesti rohkeuden, sinnikkyyden, itsenäisyyden, lempeyden ja epäitsekkyyden keskeisiksi luonteenpiirteiksi sankarilleen. Sankarit myös keräävät ihailua ja huomiota positiivisesti säteilevän, voimakkaan persoonallisuutensa voimalla, ja ennen kaikkea pelastavat hädänalaisia vaatimatta mitään vastineeksi toimien siten ihanne-esikuvina ja roolimalleina.

Näitä kolmea sankaria yhdistää sekin, että kullakin heistä on apuvälineenään taistoissaan tärkeä maaginen esine. Sarjojen sankarikuvat ovat samoista lähtökohdista huolimatta kuitenkin hyvin erilaisia ja eri tyylillä toteutettuja.

Teksti spoilaa lähinnä Penguindrumia. Jatka artikkelin ”Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 1: Sankarit” lukemista

Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 0: Esittely

Pilvilinnoista, tähtitomusta ja pingviineistä, niistä on hienot sarjat tehty.

Animeskene kuohahti vuoden 2010 syksyn uutuussarja Star Driverista (alhaalla oikealla),  eikä aivan syyttä, sillä sarjan kirjoittajana hääri Yoji Enokido, eli sama tyyppi, joka viitisentoista vuotta sitten kynäili elitistiklassikon maineeseen nousseen Revolutionary Girl Utenan (alhaalla vasemmalla). Eikä tässä vielä kaikki, sillä vuoden 2011 kesällä alkoi pyöriä Mawaru Penguindrum (ylhäällä), Utenan aikoinaan ohjanneen Kunihiko Ikuharan uusi projekti. Enokido on vuosien varrella tehnyt muutakin, mutta Star Driverin lähtöasetelma, tyyli ja rakenne tekevät välittömästi selväksi, että sarja aikoo avoimesti haastaa Utenan. Samankaltaisuuksia riittää, eivätkä ne ole sattumaa. Ikuhara taas ei ole Utenan jälkeen tehnyt mitään merkittävää, joten hänen palaamisensa ohjaajan ja tällä kertaa myös käsikirjoittajan pallille oli skenessä iso juttu. Penguindrumin konkretian rajamailla tanssahteleva kerronta ja symbolikuorrutus tuovatkin välittömästi mieleen ohjaajan aikaisemman sarjan.

Utenassa prinssin urasta haaveileva Utena-tyttö sotkeutuu ystäväänsä puolustaessaan koulunsa oppilaskunnan hallituksen harjoittamiin salaisiin kaksintaisteluihin, ja päättää sitten vapauttaa taisteluiden palkintona toimivan hiljaisen luokkatoverinsa Himemiyan kiertopokaalin roolista. Star Driverissa puolestaan pirtsakan sankarillinen nuorimies Takuto muuttaa salaperäiselle saarelle, jonka varjoissa joutuu pian taistelemaan fetissibondageasuisia salareuran jäseniä vastaan suojellakseen Wakoa, yhtä saarta suojelevista pyhättöneidoista, joiden perässä salaseura on. Penguindrumissa taas veljekset Kanba ja Shouma päätyvät metsästämään mystistä pingviinirumpua pelastakseen kuolemansairaan sisarensa Himarin, jonka elinkaarta lahjapuodista ostettu tytön välillä valtaansa ottava pingviinihattu on pidentänyt.

Kaikkien kolmen sarjan alkuasetelmat ovat siis vähintäänkin omituisia, elleivät jopa suoranaisen pöljiä, mutta epätyypilliset lähtökohdat avaavat myös kiinnostavia mahdollisuuksia. Tällaisista lähtöpisteistä kun voidaan lähteä kuljettamaan tarinaa ihan mihin vain suuntaan. Kukin sarjoista ottaa omakseen heti varsin kiintoisan tyylillisen asenteen ja käyttää animaatio-mediaansa tehokkaasti hyväkseen. Ennen kaikkea nämä kolme ovat erittäin onnistuneita ja erikoisia sarjoja. Mutta mikä niistä onkaan paras ja miksi?

Lupailin Star Driverin alkaessa eeppistä loppuvertailua Utenan kanssa, mutta sen toimittaminen viivästyi niin ikävästi, että pistetään nyt pystyyn kaksinverroin eeppinen taisto, ja otetaan vielä kolmaskin kilpailija mukaan! Tässä kirjoitussarjassa vertailen kolmikkoa vähän joka kulmasta – niistä kun löytyy paljon yhdistäviä piirteitä, jotka on kuitenkin toteutettu himppusen eri tavoilla.

Huomaa, että tämä kisa ei missään nimessä ole kovin reilu taikka jännittävä, sillä olen nähnyt Utenan useita kertoja ja julistanut sitä suosikkianimekseni viisitoistavuotiaasta lähtien. Star Driverin ja Penguindrumin taas olen nähnyt kummankin kokonaan vain kertaalleen (vaikkakin joitain osia useampaan otteeseen). Tarkoituksena on siis lopulta enemmän pohtia sarjojen tekemiä ratkaisuja vertailevasti kuin jännätä sitä, mikä niistä on paras.

Hevoskuiskaaja

Don Rosan kootut -julkaisun ensimmäisen osan elämänkertaosiossaan ankkamaestro Don Rosa kertoo, ettei lapsena välittänyt erityisen paljon Aku Ankasta ja kumppaneista, vaikka pitikin sarjakuvista kovasti. Ainoan poikkeuksen teki se ”hyvä piirtäjä”, jonka sarjoja kesti lukea. Myöhemmin se ”hyvä piirtäjä” osoittautui tietysti ankkahistorian tärkeimmäksi vaikuttajaksi eli Carl Barksiksi. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan kerro Rosasta tai Barksista, vaan henkilöstä, jonka jokainen heppalehtiä pienenä lukenut muistaa sinä heppasarjakuvien ”hyvänä piirtäjänä” eli piirtäjänä, jonka tarinat erottuivat heppasarjisten harmaasta ja mitäänsanomattomasta massasta ylivoimaisella parhaudellaan. Kyse on siis meille suomalaisille Hevoshullu-lehdessä ilmestyneistä sarjakuvistaan tutuksi tulleesta Lena Furbergistä.

Kiitos Afurekon Cillalle tämän nostalgisen heppapiirtäjän palauttamisesta mieleeni. Esimerkit ovat 90-luvun alusta, koska ihanaisella kämppikselläni sattui olemaan juuri näitä vuosikertoja tarjolla luettavaksi. Alt-teksteissä ylimääräisiä visuaaliseen kikkailuun liittyviä huomioita.

Lumivalkeat höyhenet (Hevoshullu 10/1995)

Jatka artikkelin ”Hevoskuiskaaja” lukemista

Miniarvostelussa talven 2011 sarjat

Blogin arkistoja kaivellessani huomasin viime keväänä kirjoittaneeni tällaisen setin kuvia vaille valmiiksi. Olin ansiokkaasti unohtanut koko tekstin syystä tai toisesta, mutta pistetään se nyt tänne osana vuodenloppukatsaustani.

Ensivaikutelmat viime talven sarjoista löytyvät täältä.

Level E

Baka toimittaa vuoden asenteikkaimman ansailun.

Suunta ensivaikutelmasta: alaspäin.

Level E putosi minun näkökulmastani samaan sudenkuoppaan kuin komediat yleensä; se ei onnistunut hauskuuttamaan minua loppuun saakka. Color Rangers -tarinakaari onnistui vielä huvittamaan ja viihdyttämään, mutta sen jälkeen en muista pitäneeni mitään kohtaa sarjan jälkipuoliskosta juuri millään tasolla hauskana, vaikka se monessa kohtaa yrittääkin olla hauska. Aluksi oivaltavaksi kehumani huumori siis väljähtyi juuri sellaiseksi väsähtäneeksi slap-stickiksi, jota en jaksa sietää.

Ehdin jo alkuun toivoa tapahtumien takapiruna pyörivästä alienprinssi Bakasta vähän monisyisempää hahmoa kuin komediapäähenkilöltä on aiheellista odottaa.Valitettavasti jo ensimmäinen tarinakaari paljastaa kaikki kortit, joita sarjalla on hihassaan Bakan suhteen. Ensivaikutelmien vihjaama syvyys onkin pelkkää trollausta – prinssi on superälykäs ja epämiellyttävä kiusanhenki, eikä missään vaiheessa yritäkään olla mitään muuta.

Onneksi sarjan itsenäisistä tarinakaarista osa keskittyy johonkin aivan muuhun kuin Bakaan, jonka katselu rupesi nopeasti käymään hermoilleni. Bakan huvituksekseen supersankareiksi värväämän poikaviisikon Color Rangers -seikkailut ilahduttivat. Samoin olin iloinen siitä, että osa tarinoista painottui aivan muunlaiseen tunnelmaan kuin komediaan. Silti todennäköisesti juuri sarjaa vainoavan komediahengen vuoksi läpeensä huumoriton merenneitotarinakaan ei oikein saa kunnolla tulta alleen, sillä sarjan puhtaan komediaton draama taas jää melko flegmaattiseksi elämykseksi. Tämän takia yksikään hahmoista ei jäänyt mitenkään erityisemmin mieleen, tietenkin ärsyttävyydellään erottuvaa Bakaa lukuun ottamatta. Hahmojen mitäänsanomattomuus ei suuremmin häirinnyt katsoessa, mutta se varmistaa sarjan helpon unholaan uppoamisen.

Kaikesta huolimatta Level E:n otteessa on 90-luvun puolivälissä pyörineen alkuteoksen jossain määrin vanhentuneesta fiiliksestä ja aihepiiristä kumpuavaa virkistävyyttä. Retrous on tässä suhteessa valttia, sillä sarja tuo sen ansiosta markkinoille aidosti muista komedioista erottuvan genreteoksen. Level E on niin vanha, että se tuntuu suorastaan uudelta.
Jatka artikkelin ”Miniarvostelussa talven 2011 sarjat” lukemista

Puolivillainen desukertomus

Menneenä viikonloppuna taisi olla joku Desucon Frostbite, jossa yritin itsekin vähän kehnolla menestyksellä pyöriä. Blogin talviloma on siis hyvä virallisesti lakkauttaa nopeasti yhtään pohtimatta kyhättyyn ajatuksenvirtaiseen coniraporttiin.

Kaikki viikonloppuna vilauksen meikäläisestä nähneet varmaan huomasivat, että olin poissaoleva ja huonotuulinen melkein koko viikonlopun, ja feidasinkin kumpanakin päivänä paljon ennen loppuburgerointeja, koska conihengaus ilman kiinnostavaa puheohjelmaa rupesi ahdistamaan liikaa. Tämä jäi tietenkin näin jälkeenpäin ajatellen harmittamaan, mutta siinä vaiheessa itse tapahtuman aikana ei vain riittänyt henkinen kapasiteetti, kun järeä väsymys puski päälle aika eeppisesti.

Tapahtuman syytähän tämä ei ollut, vaan omien huonojen unenlahjojen ja stressitilanteen. Frostbite itsessään oli varsin kivasti järjestetty. Varsinkin tilojen talviset koristelut ilahduttivat, ja kerrankin desusääkin antoi conikansan kulkea kastumatta. Hotellimählät eivät osuneet omalle kohdalle juurikaan, mutta jälkipuinti on ollut conin tekijöiden puolelta varsin kiitettävää.

Ohjelman puolesta varsinkin lauantai nappasi äärimmäisen lujaa. Mielenkiintoista tavaraa riitti, mutta hyvin iso osa seuraamistani numeroista tuntui myös sisällöllisesti kovalta tavaralta.

Lauantaiaamun käynnisti blogosfäärin sohjotietäjä Whistlen bishiluento. Puhujan ensikertalaisuuden huomasi, sillä esiintymisvarmuus ei ollut aivan huipussaan, mutta toisaalta hän oli lavalla varsin söpö, joten ihan mielelläni seurasin häntä. Sisällöltään ohjelma jäi kuitenkin mielestäni vajaaksi, sillä sen vahva esittelyluonteisuus vei suurimman osan kiinnostavuudesta vähän varttuneemman fanin näkökulmasta. Oivaltavuuttakin oli kuitenkin onneksi mukana varsinkin sohjoromanssien ja länsimaisten tuhkimotarinoiden rinnastamisen muodossa. Tällaisia huomioita ohjelma olisi kaivannut lisää saadakseen enemmän massaa ja sisältöä, mutta tästä on hyvä lähteä kehittämään.

Seuraavaksi vuorossa oli Airinin luontevasti, hauskasti ja vaivattoman oloisesti BL-fanityttöjen läheisille tarjoama vertaistukiohjelma. Kuten odottaa saattaa, hyväntuulisen naljailun seassa naputeltiin yleisöä katsomaan poikarakkausgenreä ja siihen uponnutta harrastajaa avoimin mielin ja ennakkolulottomasti. Sanoma lämmitti syvältä, ja pätee oikeastaan mihin vain muuhunkin harrastukseen ja innostukseen.

Tämän jälkeen pitikin itse olla äänessä. Kuroshitsuji-hekumointini onnistui mielestäni ihan kohtuullisen näppärästi, vaikka esiintyminen jännää edelleen, eikä suju ihan rutiinilla. Esityksen rakenne oli tuottanut päänvaivaa pitkästi ennen conia, mutta sitten päätin kokeilla jotain vähän erilaista ja käydä koko sarjan läpi samalla tuoden esille ja analysoiden sen parhaita puolia. Valitsin tämän esittämistavan sen vuoksi, että yksi Kuroshitin vahvuuksista on nimenomaan se, miten se rakentaa aikaisempien säpinöiden päälle aina lisää. Taisin tosin feilata asiasta mainitsemisen itse ohjelman puitteissa, joten sanonpas sitten täällä. Mielelläni kuulen, jos jollakulla on antaa palautetta.

Saman tien pitikin jatkaa jonkun pantsupaneelin kanssa. Kun olin viimeksi samassa conissa lupautunut kahteen ohjelmaan, lupasin itselleni, etten enää tekisi sitä toiste, koska esiintyminen on minulle aika työlästä. Johonkin tuo lupaus oli sitten matkan varrella unohtunut, joten pantsumeininki kehittyi väsähtämisen myötä vähän tuskaisaksi. Esiintymiseni oli ainakin omasta vinkkelistä ihan ala-arvoista, mistä anteeksipyynnöt yleisölle ja kanssapanelisteille. Onneksi pantsukuutti niidel veti homman sen verran hyvin, että puolihorroksessakin pystyin ehkä jotenkuten seuraamaan. Muuten ohjelma oli varsin onnistunut siihen nähden, miten vaikeaa paneelikeskusteluista on saada oikeasti sisällökkäitä ja rakenteeltaan toimivia.

Pantsuista piti juosta kuulemaan stargayn No.6-animen opening- ja ending-videoita avaavaa luentoa, joka oli niin puheohjelmaksi aika harvinaislaatuiselta aiheeltaan kuin burgeritasoltaan kaunista settiä. Alku- ja loppuanimaatioiden yksityiskohtainen läpikäyminen ja sen pohtiminen, miten niissä kuvatut elementit kuvaavat itse sarjan sisältöä, oli hauskan tuore ja innovatiivinen lähestymistapa puheohjelmaan. Vastaavaa itsekin täällä blogin puolella harrastaneena arvostin suuresti. Sisällöltäänkin ohjelma oli onnistunut, pätkistä löydettiin kaikenlaista oivallusta, ja esitystapakin toimi erittäin kivasti.

Afurekon tyttöjen animen suomidubbauksen historiaa läpikäyvä ohjelma oli hauskaa seurattavaa nippelitietojen, dubbausnäytteiden ja etenkin kotimaisen animendubbausskenen kehityksen yleispiirteiden ansiosta. Lohen siskosten edelliset ohjelmat ovat olleet seiyuuaiheiden takia asiaankuuluvan namedroppailun jäljiltä monesti vähän raskaita, mutta tämä oli selvästi kevyempi ja ilmavampi tapaus.

Sitten seurailin vähän Vili Lehdonvirran mangan ympärille kehittynyttä nettifanitusta käsittelevää ohjelmaa, ja vilkaisin juhlasalin puolella Gaalaakin. Minut oli itse asiassa pyydetty siellä tuomaroimaan, mutta kun edeltävä viikko oli vähän heikko niin kieltäydyin kunniasta viime tipassa. Sekin jäi vähän harmittamaan, mutta ihan oikeita palkinnonsaajia oli ilman minuakin näköjään valittu.

Mangapuolelta Planetes oli ainoa, jonka saatoin kuvitella vievän palkinnon, ihan vain sen takia, että on yksinkertaisesti hienoa, että kotimaisille markkinoille tuodaan uudenlaista sarjaa, joka ei vastaa ihmisten normikäsityksiä mangasta mediana eikä skifistä genrenä. Lisäksi Planetes on ihan aidosti hieno ja laadukas teos, ja Suomi-julkaisukin on onnistunut. Tapahtumana Traconin suosio on ymmärrettävä näin vanhan leirin Hopeanuoli-fanittajan näkökulmasta, vaikkakaan tapahtuma ei yhtä paljon kiintoisaa ohjelmaa tarjonnutkaan kuin Desucon. Mieleen hypähti ajatus siitä, että vain kaksi blogia ehdolla vuoden blogiksi voisi kenties viestiä jotain skenen blogien tilasta. Viime vuosi on ollut ehkä vähän hiljaista aikaa, ja ainakin ei-cosplay-blogeissa Vahvinta, Bubukuutia ja Afurekoa lukuunottamatta päivitystahti on aika poikkeuksetta tainnut hiljentyä joka puolella.

Seuraavaksi ohjelmassa oleva Bleach-vihaus oli suuri parannus Pararinin edellisiin ohjelmiin, sillä tällä kertaa asiaa ja sisältöä riitti koko ohjelmaslotin ajaksi. Rakastavasta vihaamisesta huokuva innostus sai yleisön täysillä mukaan, ja asenteella vedetty setti viihdytti äärimmäisen tehokkaasti.

Vahvana tarkoituksena oli jäädä kuulemaan, kuinka ihanat pojat rakastavat animea, mutta sitten elämä hajotti ja meninkin nukkumaan. Seuraavana aamuna täytyi herätä kuulemaan Huilaileen nätti paketti animetyttöjen hahmosuunnittelusta. Kokoavana ja esittelevänä settinä ohjelma toimi hyvin ja ajoi asiansa kivasti, vaikka yleisesti koenkin analyyttisemmän puheohjelman mielekkäämmäksi seurattavaksi omasta näkökulmastani.

Sunnuntain toinen ohjelma oli sitten Natasha Kihlakosken Pokémon-luento, joten sinnehän täytyi tunkea. Meno oli ihan hauskaa ja aihe selvästi lähellä puhujan sydäntä. Hieman jäi kuitenkin häiritsemään se, että ohjelma oli lähinnä nettimeemukooste groteskinrealistisine pokémonesittelyineen ja potkitaan 10-v. pipanat pihalle metsästämään ötököitä ja tappelemaan niillä toisiaan vastaan -mentaliteettikauhisteluineen. Logiikkapohdinnassa saatiin onneksi vähän puhujan omaakin innovatiivisuutta.

Siihen päättyikin oma conini, ensi kerralla pitää kyllä yrittää jaksaa paremmin.

 

 

Joulukalenteri 2011: 24. päivä – Kuumimmat kurvit ja kihelmöivimmät katseet

Joulu on vihdoin ovella, ja on aika avata hahmodesignkalenterin viimeinen luukku! Tälle päivälle säästin itselleni hyvin rakkaan aiheen, joka on samalla mielestäni melko olennainen osa yleisön silmää lähtökohtaisesti miellyttämään pyrkivän viihteen hahmosuunnittelua. Tänään puhutaan siis seksikkyydestä. Valitsen länsimaisen animaation parista viisi seksikkäintä naispääosaa ja tarkastelen samalla, millaiset ominaisuudet tekevät heistä niin vetovoimaisia.

Disney on perinteisesti ollut vahvoilla naishahmojensa kanssa, eikä vähiten näiden hotin hahmosuunnittelun ansiosta. Ehdokasparvea täytyikin rajata voimakkaasti, jotta neitokaiset säilyisivät vertailukelpoisina, eikä allekirjoittanut hukkuisi runsaudenpulaan. Ehdolle kelpuutin siis nimenomaan pääroolissa olevat ihmisnaiset. Atlantiksen komea ja kovapintainen toimintanainen Helga Sinclair saa silti heti alkuun kunniamaininnan kypsän ja aikuisen, silmäkulman kauneuspilkun koristaman kuumuutensa ansiosta.

Huomatkaa, että nyt on kyse nimenomaan seksikkäimmistä naisista, eikä seksikkäimmäksi julistaminen välttämättä tarkoita automaattisesti, että kyseinen neitonen olisi myös hahmosuosikkejani tai että tykkäisin juuri tätä mimmiä deitata.
Jatka artikkelin ”Joulukalenteri 2011: 24. päivä – Kuumimmat kurvit ja kihelmöivimmät katseet” lukemista