Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Angel Beats!

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.

———————————————————————————

Kuolleet lukiolaiset kapinoivat tuonpuoleisen opinahjonsa sääntöjä vastaan välttyäkseen reinkarnaatiolta.

Jaksoja katsottu: 12/13

AB! ratsastaa ennen kaikkea maailmansa mysteereillä, kuten kaikesta blogaajien teorisoinnista helposti näkee. Onko kuolemanjälkeinen limbolukio oikeasti kiirastuli vai odotussali ennen seuraavan elämän vastaanottoa? Vai kenties roolipelimaailma? Miksei meille kerrota, miten keskeiset henkilöt tarkalleen ottaen kuolivat? Miksei henkilö X kadonnut/siirtynyt eteenpäin, vaikka näyttäisi päässeen sinuiksi selvittämättömien asioidensa kanssa? Nämä mysteerit kuitenkin ammentavat suuriman osan voimastaan hahmokaartista, mikä tekee AB!:sta hahmovetoisemman sarjan kuin ensinäkemältä vaikuittaisi.

Jatka artikkelin ”Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Angel Beats!” lukemista

Coniraportti desu~!

No oliko Desucon 2010 Suomen paras con?

Joo, kyllä se taisi olla.

Kaikki ovat tietenkin jo kirjoittaneet aiheesta ummet ja lammet, mutta jokaisen conikokemus onkin erilainen. Itse olin tosi aidoissa conitunnelmissa, kun lauantai-iltana neljän ja yhdeksän välillä orastava päänsärky ei halunnut jättää rauhaan ja sunnuntainakin oli vähän outo olo noin kolmen ja puolen  tunnin hajanaisten yöunien jälkeen (ah näitä koko vuorokauden conien iloja; pakkohan siellä oli heilua pikkutunneille). Eipä tuo menoa haitannut, mutta lievästi kehnoinen olo sai kyllä arvostamaan kahta kovemmin sitä, että missä tahansa olinkin, vierestä löytyi aina kylmää vettä. Anime- ja AMV-huoneiden antia kerkesin katsastamaan aika vähän, mutta sunnuntai-aamuna oli kyllä oikein mukava käydä ennen conin kunnollista toiminnallista heräämistä tapittamassa Spice and Wolfin ensimmäiset jaksot. Erittäin kiva, kun conista löytyy tällaistakin ohjelmaa, varsinkin kun animelista oli oikein hyvin kasattu.

Minulle Desucon 2010 oli ehdottomasti tähänastisista conikokemuksista hienoin ja ikimuistoisin, koska uskaltauduin itse ensimmäistä kertaa jopa puhujanpönttöön asti (no okei, olin viime vuonnakin sopertamassa jotain yaoi-paneelissa, kun Janne Kemppi oli kipeytynyt viime hetkessä). Pieni askel ihmiskunnalle, ajattelette ehkä, mutta ujolle, esiintymistä neuroottisella tarmolla koko elämänsä karttaneelle pienelle Aranalle kyseessä oli jättiläismäinen harppaus.

Vähän ehdin jo pelästyä, kun edeltäjäni kirjautui ulos koneelta oman ohjelmansa jälkeen ja läppäri päätti tietysti, että juuri silloin oli se kaikkein täydellisin aika ruveta asentamaan päivityksiä. Noh, eipä se viivyttänyt Utena-luentoa kuin viisi minuuttia, pahemminkin olisi voinut käydä. Yllättävän rauhallinen olin sitten kun pääsin puhumaan. Unohdinpa siinä hötäkässä kuitenkin kysyä luennon alkuun, olisiko joku salissa tarvinnut briiffausta Utenasta sarjana ennen yksityiskohtiin menoa – aika olennainen moka, mutta kyllä monet vaikuttivat sitten jälkeenpäin olevan ihan tyytyväisiä, vaikka alkuun oli kuulemma tuntunutkin aika sekavalta.

Kaikki kuitenkin lopulta pelitti tosi hienosti, enkä tuota alku-unhoitusta lukuun ottamatta möhlinytkään juurikaan. Lopuksi oli tosi hienoa, kun yleisöstäkin tykitettiin fiksuja pointteja ja syntyi keskustelua. Ylipäänsä olin ihan yllättynyt siitä, miten paljon porukkaa siellä oli, kun olin odottanut jotain maksimissaan parinkymmenen hengen väenpaljoutta. Kiitos kaikille, olitte hyvä yleisö! ~<3

Illemmalla suoriuduin sitten vähän kehnommin, kun esittelimme Maijan kanssa yaoi-ohjelmassa genren parhaimmistoa. Meikäläisen puhetaito on vähän niin ja näin, enkä oikein ollut siinä vaiheessa iltaa enää kovassa iskussa, mutta toivottavasti ohjelma nyt edes täytti tarkoituksensa ja katsojat löysivät jotain uutta tai ainakin saivat bongailla omia suosikkejaan listoiltamme.  Huomattiin sitten vielä myöhemmin, että aurinko häikäisi niin, etteivät diat näkyneet aivan kunnolla, mikä tietysti jäi potuttamaan. PDF-faili powerpointista kannattaa kuitenkin ladata Maijan blogista, jos BL yhtään kiinnostaa, koska dioista löytyy aika laaja kirjo kaikenlaista hauskaa sieltä paremmasta päästä ja toivottavasti moneen makuun.

Ainiin ja kiitosta sinulle, joka tulit ohjelman jälkeen suosittelemaan Prunus Girliä, vähänkö ihana sarja <3. Enpä ennen tiennytkään, että poikarakkauttakin löytyy heteropojille suunnattuna, mutta Hideyoshi-fanit varmasti ahmisivat päähenkilötyttöpojan suihinsa jos saisivat tästä anime-version.

Jatka artikkelin ”Coniraportti desu~!” lukemista

Nostalgiaa: Babar – norsujen kuningas

Tässä koko ajan hektistyvässä maailmassa selvitäkseen on aina joskus pakko ottaa vähän takapakkia, ettei ihan hulluksi tulisi. Paras keino tähän on tietysti kaivaa esiin jokin lapsuuden suosikkiteos. Kun viime aikoina suomalaisessa blogosfäärissä tuntuu olevan nostalgiaa ilmassa, niin liitynpä joukkoon. Kaikki oman ikäluokkani ihmiset altistuivat tietämättään penskana ainakin osittain Japanissa tuotetuille lastensarjoille, mutta tämän päivän animaatiosuositus ei tule nousevan auringon maasta, vaan Kanadasta.

Vuoden 1989 Babar-adaptaatio perustuu ranskalaisten Jean ja Laurent de Brunhoffin lastenkirjoihin, joissa seikkailee ihmisten kaupunkiin eksyvä norsulapsi Babar, joka tuo ihmiskulttuurin kotiviidakkoonsa ja kruunataan sitten norsujen kuninkaaksi. Kirjat ovat asenteeltaan hidastahtista fiilistelyä, ja televisiosarja eroaakin niistä tunnelmaltaan melko paljon reippaammalla ja humoristisemmalla otteellaan, vaikka tarina on lähtökohdiltaan aivan sama. Jaksoissa aikuinen Babar kertoo lapsilleen nuoruutensa seikkailuista ja välillä keskitytään norsuperheen kommelluksiin nykyhetkessä.

Kun Suomessa ilmestyneet jaksot julkaistiin DVD-boksina viime vuonna, pääsimme pikkuveljeni kanssa tuijottamaan sarjaa pitkästä aikaa, vhs-nauhoille tallennetut jaksot kun olivat jo aikaa sitten käyneet katselukelvottomiksi. Jos todella hyvän lastenohjelman tunnistaa siitä, että jaksoja katselee vanhempanakin enemmän kuin mielellään useampaan otteeseen, voisin ristiä Babarin heti yhdeksi ehdottomasti parhaista lapsille tehdyistä sarjoista. Se ei näin parikymppisenä katsottuna ole vain niin viihdyttävä kuin muistin, vaan jopa parempi. Jokaista jaksoa on yksinkertaisesti hauska katsoa, kiitos sarjan näppärän ja lämminhenkisen huumorintajun ja asenteen, joka ei aliarvioi katsojiaan. Sarjan suomidubbi on myös ehdottomasti aivan loistava, ja päihittää ainakin englantivastineensa mennen tullen, minkä takia onkin todella sääli, että vain puolet tehdyistä jaksoista on näytetty meillä päin.

Jatka artikkelin ”Nostalgiaa: Babar – norsujen kuningas” lukemista

Wild Adapter 3 (1/2)

Edelliset WA-postaukset: vol. 1, vol. 2

Jälleen on tullut aika käydä kiinni Kazuya Minekuran upeaan noir-tarinaan. Tällä kertaa tähtäimessä on Wild Adapterin kolmas kirja. Edellisen osan tavoin tämäkään ei ole ollut varsinaisesti maata järisyttävä lukukomus, ainakaan samalla tavalla kuin seuraavat kolme osaa, mikä johtunee suurimmaksi osaksi kolmannen alpan hieman väsähtäneestä soluttautumisjuonesta. Ei sillä, ettenkö pitäisi soluttautumistarinoista, mutta olisin ollut ilahtuneempi asetelman jonkinlaisesta uudistamisesta.

Nyt Minekura tyytyy lähinnä viemään tarinansa läpi ainakin juonellisella tasolla hyvin syviä soluttautumisjaksojen uria myötäillen. Antisankaripariskuntamme Kubota ja Tokito värväytyvät epäilyttävän kultin seuraajiksi ja ottavat selville huumehämäryydet sen sisäpiirissä Takizawa-nimisen salaperäisen journalistin avustuksella ja yllyttämänä. Onneksi minekuramaista hillittyä silmäkulman pilkettä on sentään havaittavissa siinä, että perusjuonen tyypillisyyttä vähän lampsheidataankin, kun  Kubota huomioi, että ”These organizations always have something sketchy in the basement.” Lisäksi hahmojen tarinat on istutettu kulttijakson perusjuonenkäänteisiin erittäin onnistuneesti, mikä saa lopputuloksen tuntumaan vähemmän kuluneelta. Olen kuitenkin pitänyt tätä osaa sarjan heikoimpana, sillä vaikka sivuilta löytyy kohtuullisen voimakkaita hetkiä, ne eivät tunnu nivoutuvan niin hallituksi ja taidokkaasti rakennetuksi kokonaisuudeksi kuin muiden kirjojen tapahtumat.

Minun täytyikin lukea albumi läpi muutamaan otteeseen saadakseni kunnollisen otteen sen rivienvälistön sisällöstä, joka on sekin esitetty jokseenkin sirpaleisemmin kuin muissa kirjoissa, ja on siksi hankalammin kiinni saatavissa. Kokonaiskuvan siitä, mitä muilla kuin konkreettisen juonen tasoilla tapahtuu onnistuin kokoamaan vasta käytyäni pokkarin läpi muutaman kerran ja merkittyäni muistiin kaikki yhtään tärkeämmät ja erottuvammat hetket, jolloin arvostukseni tätä kolmatta osaa kohtaan nousikin yllättäen rytinällä.

Spoilerit seuraavat alpan yksityiskohtaista käsittelyä.
Jatka artikkelin ”Wild Adapter 3 (1/2)” lukemista

Tämä ei ole taidetta.

Surrealisti René Magritte maalasi viime vuosisadan alkupuolella nätin kuvasen piipusta. Sitten hän kirjoitti piipun alle sanat: Ceci n’est pas une pipe; Tämä ei ole piippu. Voilà! Tavallisesta maalatusta piipusta oli tullut taidetta.


René Magritte: Kuvien petos

Jos Magritten piipun alapuolella ei olisi tuota paradoksaalisen tuntuista tekstiä, väki katsoisi, että onpas ihan söpö piippu, ja ohittaisi teoksen nopeasti. Mutta tekstin ansiosta ihmiset jäävätkin pohtimaan: ”Miten niin ei muka ole piippu? Kyllä se ihan piipulta näyttää…” tai ”Hmm, miksihän tässä lukee näin? Mitähän syvempää ajatusta taiteilija on tällä tekstillään hakenut?” tai jopa ”Pyh mitä tekotaidetta, taas joku hömelö luulee tehneensä jotain suurta lisäämällä piippunsa alle pinnallisen negaation, jolla ei oikeasti ole mitään tarkoitusta.”

Selitys tekstille on loppujen lopuksi härnäävän yksinkertainen ja ilmeinen: No eihän se nyt mikään piippu ole, vaan se on maalaus, joka esittää piippua. D’oh.

Ja silti kaikkein perimmäinen syy sille, miksi tämä teos on olemassa sellaisena kuin sen näemme, on tai ainakin voi olla jossain muualla kuin siinä, mikä teokseen ikuistettu objekti todellisuudessa on tai ei ole. Yleensähän Kuvien petoksen merkityksen on tulkittu olevan siinä, että se haastaa katsojansa mieleen juurtuneet käsitykset ympäristöstään, ei niinkään siinä, että Magritte nyt vain keksi hauskan jutun ja halusi trollata porukoita (vaikka en epäile hetkeäkään, etteikö hän olisi saanut kicksejä siitä kun ihmiset tuijottivat taulua hämmentyneinä). Arvoa voi ja pitää antaa myös erityisesti sille, että epäpiippu saa ihmiset ajattelemaan. Sitä ei voi vain ohittaa mitään miettimättä; siihen on pakko ottaa kantaa. Siksihän sitä taiteeksi kutsutaan.

Edellisen postaukseni kommenteissa nousi esille keskustelua koskien taidetta ja tekotaidetta. Keskustelun kohteena olivat Akiyuki Shinboun ja Masaaki Yuasan tavaramerkkimäisen taidehakuisesti häröilevät sarjat. Tounis valitti, että Yuasan sarjoja ylistetään taideteoksina, vaikka ne tekevät ihan samaa kuin Shinboun sarjat, joille pyöritellään silmiä niiden tekotaiteellisuuden vuoksi.

Erinomainen aihe takertua, sillä todellakin: mikä kumma erottaa taiteen tekotaiteesta tai epätaiteesta?

Jatka artikkelin ”Tämä ei ole taidetta.” lukemista

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Yojouhan Shinwa Taikei & House of Five Leaves

NoitaminA edition.

Yojouhan Shinwa Taikei (The Tatami Galaxy)

En ollut mitenkään erityisesti odottanut tätä nuoren miehen yliopistoelämästä kertovaa tapausta, koska homma näytti vähän liian taiteelliselta taiteellisuuden vuoksi makuuni. Ja niinhän siinä kävi, etten nyt ihan kauheasti olekaan innostunut. Fiilis kahta ensimmäistä jaksoa katsoessa oli vähän sama kuin geneerisen ranskalaisen taideleffan kanssa – huomasin kyllä kerronnalliset meriitit, mutta en pystynyt nauttimaan niistä kokeilevuuden yliannostuksen takia.

Yojouhan tuntuu jakavan ihmisiä aika vahvasti kahteen leiriin. Elitistit vannovat, että päähenkilön ylinopea narraatiovirta on tosi hieno ja fiilistelevä kerronnallinen keino, eikä siitä ajatusputouksesta ole tarkoituskaan ymmärtää kaikkea (samaan tapaan kuin Sayonara Zetsubou-Senseissäkään katsojan ei ole tarkoitus pamauttaa ohjelmaa pauselle aina kun näytöllä vilahtaa iso määrä tekstiä parin sekunnin ajan). Tavikset taas nyyhkivät, että se puhetulva aiheuttaa päänsärkyä ja mielenkiinto herpaantuu viiden minuutin altistumisen jälkeen. Itse sijoitun tavisporukkaan, koska vaikka yritin ensimmäisen jakson alkuun seurata tapahtumia, monologitilitys uuvutti aika pian ja vaivutti minut horrokseen. Toki ratkaisu tuo aivan omanlaisensa fiiliksen sarjaan, mutta ei tee sitä kuitenkaan miellyttäväksi seurattavaksi minulle.

Lopulta päädyin seuraamaan tapahtumia tosissani lähinnä silloin, kun se puheripuli jäi tauolle ja tarinan sankaritar pääsi kuvaan. Jos jaksan jatkaa tämän sarjan kanssa, teen sen lähestulkoon yksinomaan Akashin takia, sillä neiti kipusi listoillani nopeasti kauden naistarjonnan parhaimmistoon. Hänen hysterisoitumisensa koiperhosten kanssa ja kohtauksen toistuminen toisessakin jaksossa sekä sekoilun jälkiselvittelyt iskivät ja lujaa, varsinkin kun hahmo muuten on niin asiallinen ja viileä. Maaya Sakamoton ääninäyttely on ehdotonta namia korville.

Muutenkin kahdesta alkujaksosta jäi vähän sellainen hehku, että jos jaksan antaa tälle vähän aikaa että pääsen sisään, voisin lämmetä sarjalle aika nopeasti. Toisen jakson aikana huomio pysyi ruudussa jo huomattavasti helpommin kuin ensimmäistä aloittaessani. Upeilla väritrippailuilla maustettu erikoinen animaatiotyylikin auttaa.
Jatka artikkelin ”Kevään 2010 ensivaikutelmia: Yojouhan Shinwa Taikei & House of Five Leaves” lukemista

Moe~?

Tsubasa kirjoitti pari viikkoa sitten jargonin muutoksesta esimerkkinään moe terminä ja sen erilaiset merkitykset tuoden esiin erityisesti Sdshamselin aikaisemmin esittelemän jaottelun aktiiviseen ja staattiseen moeen.

Kirjoitus sai minut palaamaan ensimmäiseen kertaan, kun törmäsiin ilmiöön. Se on siitä erikoinen, ettei tuohon ensikohtaamiseen kuulunut minkäänlaista suoraa selitystä kyseiselle käsitteelle, mutta siitä huolimatta minulle valkeni välittömästi ja kristallinkirkkaasti moen sisältö. Kyse on eräästä Densha Otokon kohtauksesta, joka tekee ainakin minulle täysin selväksi sen, mitä moella haetaan. Kohtauksessa nörttipäähenkilöön tutustunut hieno neiti tapaa päähenkilön nörttiystäviä, joiden mielestä neiti on äärimmäisen moe.

Huomasin vasta törmätessäni paljon myöhemmin sanallisiin selityksiin moesta, kuinka hankala termi se voi olla. Monesti sitä on yritetty tuskaisesti määritellä jonkinlaiseksi suojenlunhaluksi ja välittämiseksi ilman varsinaista seksuaalista vetoa. Mutta aina määritelmä jää jotenkin vajaaksi, toisin kuin tuossa Densha Otokon moe-hetkessä.

Jatka artikkelin ”Moe~?” lukemista

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Uraboku, Senkou no Night Raid & Rainbow

Ja kevät se vain jatkuu, tällä kertaa tähtäimessä kasa vakavahenkisempiä sarjoja.

Uragiri wa Boku no Namae wo Shitteiru (Betrayal Knows My Name)

Odota, salaperäinen pelastajani! Miksi vaikutat etäisesti tutulta?

Miksi animetuotantoon pääsee vain sellaisiin BL-mangoihin perustuvia nimikkeitä, joita minä joskus vilkaisin yhden osan verran ja jätin sitten sivuun, kun homma ei innostanut sitten yhtään? Oikeasti: Sukisho, Loveless, Junjou Romantica ja nyt sitten tämäkin. Onko vika minussa vai animetuottajissa? Noh, Urabokusta en kyllä muista muuta kuin suurin piirtein pääpariskunnan nimet, eikä tämä ensimmäinen jaksokaan antanut hirveästi osviittaa siitä, mihin tarina on menossa. Jotain hämyä tyttö kuolee ja reinkarnoituu pojaksi -toimintaa ja fantasia tunkee normipojun elämään -kuviota pukkaa, eli ei mitään, mitä ei olisi aiemmin nähty (koska siis esimerkiksi Kaori Yukin Angel Sanctuaryhän ei  lähde ollenkaan samasta pisteestä [insert sarkastista silmien pyörittelyä]).

Jos pitäisi nimetä yksi asia, joka vähentää kiinnostustani sarjan kuin sarjan seuraamiseen ainakin puolella ihan defaulttina, se olisi pohjattoman kiltti ja hyväsydäminen päähenkilö. Toisaalta tässä kyseinen poju ei vaikuta aivan hyödyttömältä, kun ainakin itsepuolustusskillzejä näyttää löytyvän, mutta niidenkin päälle pyydellään heti anteeksi, kun päälle karannut äijä on taltutettu itsepuolustukseksi.

Jakso ei oikein napannut mukaansa missään vaiheessa, mutta ihan kelpo alustusta, ja jos kerronta pääsisi kulkemaan vähän isommalla liekillä, voisin innostuakin vähän. Poikarakkaus-aspekti kiinnostaisi sinänsä aika automaattisesti, mutta tämä vaikuttaa pahasti sellaiselta poikarakkaussarjalta, jossa pääpariskuntaa baitataan toisilleen koko ajan, mutta oikeasti homoilu jää tosi epämääräisen ja platonisen soulmate-henkisen ihastusromanssin tasolle muutamalla puolihalauksella ja korkeintaan jollain tosi siveällä pikkupikkusuukolla väritettynä. En ole oikeastaan koskaan pahemmin välittänyt näistä tapauksista, mutta koska tässä kyse ei ole pelkästä lukiolässytyksestä, vaan sarjalla näyttäisi olevan oikea ja potentiaalisesti mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan, en ole vielä luopunut toivosta.

OP ja ED

Intro on erittäin tyylikäs varsinkin siihen nähden, etten tykkää laulajan äänestä sitten yhtään. Pidän siitä, että pätkä muodostaa pelkkien hahmoesittelyiden sijaan ihan kunnollisen tarinan. Ja fuck yeah, ruusunpiikki- ja kahlesymboliikkaa! Niin goottiprameaa kuin se onkin (ja sointuvuus sarjaan tämän aika maanläheisen ensimmäisen jakson valossa vähän kyseenalaista), niin kyllä kahleet ja piikit ovat parasta modernia romantiikkaa mitä löytyy. Toisiinsa symbolisesti sidotut hahmot eivät koskaan jätä minua kylmäksi. Outro tarjoaa mielikseni lisää samaa ja on muutenkin yksinkertaisuudestaan huolimatta oikein kaunis ja mätsää intron tarinaan erittäin kivasti.
Jatka artikkelin ”Kevään 2010 ensivaikutelmia: Uraboku, Senkou no Night Raid & Rainbow” lukemista

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Giant Killing & Angel Beats!

Näitä kahta en ollut meinannut alun perin katsoa ollenkaan, mutta muutin sitten mieleni ja vedin läpi ensimmäiset kaksi jaksoa kummastakin. Olen kyllä kovasti iloinen siitä, että sain nämäkin katsottua jaksojen ihan lukuisista vioista huolimatta.

Giant Killing

Livenä sporttimiehet tyrkkimässä toisiaan eivät koskaan näytä näin kivalta. =D

Ainoa urheiluanime, jota olen koskaan katsonut, on Prince of Tennis, kun kaverit sitä muinoin hehkuttivat. Muutoin olen aika tehokkaasti vältellyt genreä, mutta sitten tässä hiljattain luin tämän ja tämän postauksen ja päätin että onhan niissä oikeastaan pointtia. Päätin siis unettomana yönä ottaa kokeiluun sen sarjan, joka vaikutti tämän kevään uudesta urheilutarjonnasta kiinnostavimmalta – tai no okei, sen ainoan, joka on täysin uusi sarja, eikä vain uusi kausi vanhempiin sarjoihin. Noh, futissarja Giant Killing osoittautuikin sitten varsin viihdyttäväksi tekeleeksi, ja ensimmäisen jakson cliffhanger sai minut katsomaan seuraavan jakson heti putkeen.

Tietenkin täysimääräisen nautinnon saamisen esteenä on se, etten ymmärrä jalkapallon päälle hirveästi, koska en ole koskaan saanut minkäänlaisia kicksejä penkkiurheilusta ainakaan näiden perinteisimpien joukkuelajien kanssa (vähän esittävämmät lajit kuten taitoluistelu, voimistelu, tanssi ja ratsastus innostavat vähän enemmän). Mutta tällaiset sarjat on asiaan perehtymättömän onneksi suunniteltu niin, että mukana on aina se yksi tyhjää toimittava kiintiötyttö, joka ihailee päähenkilön skillzejä, eikä oikein ymmärrä, mitä juuri tapahtui niin että joku voi sitten selittää hänelle homman nimen. Helpottaa seuraamista, mutta valitettavasti kyseinen tyttö on yksi suurista inhokeistani, kun hahmotyypeistä puhutaan. Inhosin sitä tyttöä PoTissa ja inhoan sitä tyttöä tässäkin (käytännössähän kyseessä on siis sama hahmo, jolla ei ole mitään erottamiskykyisiä piirteitä eri sarjojen välillä).

Toinen marinan aihe hahmopuolelta olisi sitten itse päähemmo, hyvää vauhtia luuseroituvaa vanhaa jalkapallotiimiään manageroimaan palaava ex-pelaaja Takeshi Tatsumi. Sinänsä on kyllä varsin mukavaa, että peliä seurataankin pelaajien sijasta valkun aitiosta, mutta toisaalta nyt edessä näyttäisi olevan sellaiseen ikävään mentoriin taittuva hahmo, jollaisille irvistelin joskus. Tatsumi vaikuttaa olevan täysiverinen kultaisella sydämellä varustettu mäntti, joka ei koskaan perustele päätöksiään, koska hei, vaikutus ei olisi niin dramaattinen jos katsojat ja muut hahmot eivät saisi selville syitä oudoille ratkaisuille vasta myöhemmin ja jos mahdollista niin nöyryytyksen kanssa! Sinänsä olen monesti tykännyt ikävistäkin hahmoista, mutta Tatsumin kanssa ongelmani on, että hän tulee tuskin olemaan henkilö, jota sarjan ihmiset tai tapahtumat pystyisivät ravistelemaan tai edes hetkauttamaan juurikaan, mikä saa hänet lähentelemään sitä kaikki muut hahmot varjoonsa suvereenisti jättävää kaikkivoipaisuuden rajaa, josta äskettäin avauduin. Hahmo siis osuu aika pahasti sellaisiin paikkoihin, joita olen pitänyt nimenomaisina ongelmina animehahmoilla. Epäilen suuresti, ettei tälle tyypille tule irtoamaan pihaustakaan sympatiaa.

Nämä ongelmat eivät kuitenkaan ole vielä päässeet puhkeamaan täyteen kukkaansa, joten kaksi ensimmäistä jaksoa olivat hyvin helppoa ja oikein kivaa katsottavaa. Etenkin tykkäilin siitä, miten joukkueen kapteenin ja tärkeimmän tukipilarin Murakoshin ja nuoremman lahjakkaan varapelaaja Tsubakin välille rakennetaan kilpailullista suhdetta, kun he päätyvät useampaan otteeseen vastakkain. Tämä on kuitenkin toteutettu ilman minkäänlaista vihanpitoa, mistä seuraa tuntu ihan oikeasta ja monimutkaisesta konfliktista.

OP ja ED

Intro yllätti minut totaalisesti. En ole koskaan törmännyt mihinkään sen tyyppiseenkään, ja ehkä juuri siksi se toimii niin kauniisti. Sekä musiikki että intron rakentuminen yksittäisen futismatsin ympärille ovat näppärällä tavalla erilaisia toteutustapoja verrattuna normaaleihin OP-trendeihin. Pisteitä myös siitä, miten kivasti lähikuvien liikkeet pelaajista on toteutettu – animointi ei välttämättä ole täysin sulaa, mutta kyllä se tällaisesta asiaa tuntemattomasta ihan oikealta peliltä näyttää. Tämä pätee muutenkin jaksoihin, pelin kulun animaatiota on oikein kiva katsoa. Ending mätsää openingiin musiikin puolesta ihan kivasti mutta on tylsä, kun mitään ei tapahdu.
Jatka artikkelin ”Kevään 2010 ensivaikutelmia: Giant Killing & Angel Beats!” lukemista