Recap of Doom

Olin vähän yllättynyt, kun netti-ihmiset tuntuvat kaikki olevan sitä mieltä, että Fullmetal Alchemist: Brotherhood 27 on varsin kelpo recap-jakso.

Mitä ihmettä? Ei, se ei ole hyvä recap-jakso. Se on hyvä jakso. Noiden ilmaisujen välille jää yllättävän suuri laadullinen erotus.

Kukaan ei pidä recap-jaksoista. Ne ovat omaan mitäänsanomattomuuteensa tukehtuvaa ajanhukkaa – me näimme kaiken tuon jo, me tiedämme mitä on tapahtunut, näyttäkää seuraava oikea jakso! Ja silti animeteollisuus vain vääntää näitä turhuuden huipentumia joka toiseen sarjaan aivan väkipakolla. Hyvä on, recapeillä on ihan käytännön funktiota produktiosuunnittelun, budjetin ja matkan varrelta mukaan poimittujen katsojien briiffaamisen kannalta. Ulkotarinalliset tuotannolliset tekijät poissulkien ne ovat kuitenkin useimmiten raivostuttavan irrallisia katkoksia kertomuksen rytmissä. Perusrecapissä vaikuttaisi olevan vain muutaman prosenttiyksikön edestä millään mallilla merkityksellistä tavaraa, joten niiden huono maine on ihan ansaittu.

Brotherhoodin recap ei kuitenkaan ajaudu normirecappien hautausmaalle. Animen adaptoijat osoittavat jaksossa huomattavaa kunnianhimoa sitomalla sen oikeasti osaksi tarinaa tavalla, joka on paitsi uskollinen sarjan tyylille myös sopusoinnussa lähdemateriaalin kanssa. Brotherhood on toki harrastanut tällaista sooloilua aiemminkin, kuten pilotti todistaa, mutta jälkikäteen ajatellen ensimmäinen jakso istuu sarjaan kovin nihkeästi. Sen kontribuutio kokonaisuudelle on Elricin veljesten tutustuttaminen Hughesin perheeseen, ja siinä se. Kaikki muu ensimmäisen jakson esittelyllinen tavara käydään läpi myöhemmin sarjan kuluessa toiseen kertaan, itseäni eniten ärsyttävänä tapauksena Edin ja Alin ihmissynteesirikoksen paljastaminen. Pilotissa Jääalkemistin kanssa käydään läpi se vanha tuttu ”Hmm… automail-käsi ja -jalka… tyhjä haarniska… Haa, te kurjat olette yrittäneet ihmissynteesiä!” -päättelyketju, joka alun perin esiintyi mangan ja ensimmäisen animen alussa Liorin feikkipapin järkeilynä. Sitten muutamaa jaksoa myöhemmin Brotherhoodin Lior-jaksossa on mukana tismalleen sama kohtaus kuin aloitusjaksossa, mutta päättelijänä on taas mangalle uskollisesti kalju pappimme. MIKSI MEIDÄN TARVITSI NÄHDÄ TÄMÄ KAHTEEN KERTAAN, BROTHERHOOD?

Recap puolestaan tekee oikein sen, missä pilotti mokasi: se rakentaa jotain uutta mangan pohjalta syventäessään Hohenheimin hahmoa. Jakso sisältää kokonaisen character arcin kertausjaksoksi naamioituna, sillä kehyskertomus on nostettu taiteellisilla valinnoilla tärkeämmäksi kuin footagen kierrätys. Kerrankin kehys määrittää, mitä vanhasta materiaalista joudumme katsomaan läpi uudelleen, eikä toisin päin.

Recap-kohtaukset on vielä ryhmitelty niin, että samantyyppiset Hohenheimin ja älyttömän komean nuoren Pinakon keskusteluun kulloinkin sopivat pätkät eri puolilta menneitä jaksoja on kasattu yhdeksi osakokonaisuudeksi, joka muodostaa aina yhden etapin jakson kuvaamalla henkisellä matkalla, jonka aikana Hohenheim uudelleenmuotoilee unessaan ihmiskuvansa. Ainakin minulle tämä tuli täysin uutena tapana käyttää se pakollinen kertailujakso.

Kohtausten ryhmittely kronologisesti etenevien pätkien sijaan toimii myös katsojan kannalta hyödyllisenä sisustuselementtinä. Kronologisessa järjestyksessä etenevät pätkät yksinkertaisesti vain kertovat, mitä on tapahtunut, eikä niissä näin ole kaikki jaksot nähneelle kerrassaan mitään uutta. Vähän innovatiivisempi järjestely puolestaan mahdollistaa asioiden asettamisen erilaisiin yhteyksiin kuin missä ne alun perin esitettiin. Tällä tavalla niistä on jopa mahdollista saada jotain irti, vaikka kohtaukset onkin jo kertaalleen nähty. Itse en esimerkiksi koskaan älynnyt, kuinka sarjan hahmoilla on taipumusta uhrata käsivarsiaan rakkaidensa puolesta ennen kuin tämä jakso tavasi yhteyden minulle oikein kädestä pitäen (pun not intended) esittämällä kyseiset kohtaukset peräkanaa.

Tässä suhteessa Brotherhoodin recap ylittää jopa Utenan ”Plotting a Locus” -recapjakson, joka muodostuu olennaisen tärkeäksi osaksi sarjan prinssimytologian ymmärtämistä, mutta jonka merkitys putoaa huomattavasti aina kun Akion ja Diosin dialogia kuvaavasta kehyskertomuksesta loikataan kertauspätkiin, jotka esitetään hyvin perinteen tyyliin tiivistyksinä Student Council Arcin kaksintaisteluista.

Toisaalta ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. Hohenheim-recap on sijoitettu hyvin kummalliseen ja häiritsevään kohtaan. Sinänsä uuden kauden aloituksena jakso 27 on toki täysin looginen paikka kertailulle, mutta ottaen huomioon edellisen jakson cliffhangerin ja seuraavan jakson tapahtumia koskevan spoilerin uudessa introvideossa tämä on vain hämmentävä ja liian selkeästi päätarinan katkaiseva välijuonne. Lisäksi se Ihmisen Sisun(tm) sanoma alkaa näin yhteen jaksoon pungettuna kuulostaa vielä paasaavammalta kuin muuten (ihmisyyden tutkiminen on aina hieno teema, mutta kyllä se viesti perille menisi vähemmälläkin rynkyttämisellä).

Tässä yhteydessä voisin Brotherhoodin ja Utenan ohella mainita poikkeuksellisen tehokkaasti käytettynä recappinä vielä Shikabane Hime: Akan jakson 13, jossa kertauksen lomassa jäähdytellään edellisten jaksojen intensiivistä menoa, sidotaan lopputaistelun jälkiselvittelyjä ja valmistellaan seuraavan kauden asetelmaa. Lisäksi olin kiitollinen protagonistien puitejärjestön hierarkian selkeyttävästä kokoomasta, sillä olin tippunut kunkin tyypin aseman ja arvonimen kanssa kelkasta jo aikaa sitten.

En ikinä hyppää yksittäisten jaksojen yli, jos sen välttäminen suinkin on mahdollista, joten tulen vain vihaiseksi törmätessäni jaksoihin, jotka on suunniteltu huoletta skipattaviksi jos kaikki alkujaksot on nähty, koska ne tuovat vähän jos mitään uutta sarjaan. Recap-jaksoillakin pitäisi ja myös selvästi voi olla jotakin annettavaa kertomuksen sisäiseen maailmaan – joskus jopa niin paljon, että ne ansaitsevat tulla arvioiduiksi muutenkin kuin recappeinä.

Wild Adapter 2

Osa 1

Sarjan toinen osa ei ollut ensimmäisellä eikä tällä toisellakaan lukukerralla Kazuya Minekuran asteikolla se mieleenpainuvin tai voimakkain lukukokemus (missä täytyy muistaa, että Minekura-asteikko on jo lähtökohtaisesti useamman pykälän korkeammalla kuin normimangalle soveltuva asteikko). Kuitenkin pidin tästä osasta ainakin aina ennen enemmän kuin tarkoituksellisen etäiseksi jätetystä ensimmäisestä prologiosasta. Tämä toki oli odotettavissakin, sillä se tarina, jonka Minekura varsinaisesti haluaa kertoa, pääsee kunnolla vauhtiin vasta tässä osassa edellisen toimiessa pohjustuksena mystisen antisankarimme Kubotan mystisyydelle.

Vuoden kuluttua ensimmäisen osan tapahtumista Kubota auttaa Saori-nimistä raskaana olevaa, kotoa karannutta tyttöä, kun tämä jää kiinni näpistämisestä. Edellisessä postauksessani valitin virheellisesti, ettei kakkososassa käytetä ulkopuolista kertojahahmoa yhtä tehokkaasti ja näkyvästi kuin ensimmäisessä, viidennessä ja kuudennessa osassa. Vaan kyllähän Saori onkin erittäin näkyvillä kertojana tässä pokkarissa. Sanoisin silti edelleen, ettei hän nouse aivan yhtä vahvasti esille itsenäisenä toimijana tai aivan yhtä tärkeäksi kuin muut sarjan kirjakohtaiset kertojat.

Spoilerivaroitusta taas pokkarin yksityiskohtaisen läpikäymisen takia.

Jatka artikkelin ”Wild Adapter 2” lukemista

Rakkautta & Anarkiaa 2009

R&A-elokuvafestarit olivat ja menivät, ja Arana kävi tuomitsemassa kymmenen leffaa jo toiseen kertaan peräjälkeen. Tarkoitus oli oikeastaan laittaa kommenttia jos festarin aikana ja patistaa ihmisiä katsomaan parhaat, mutta eipäs tullut taas mitään tehtyä. Tässä siis nyt jälkikäteen lyhyet arviot kaikista ja linkit esittelyihin:

Amreeka

Tykkäilin erittäin paljon siitä tasapainosta, jolla Amreeka yhdistelee kevyttä hyvän mielen draamakomediaa ja yhteiskunnallista sanomaa. Palestiinalaisäidin ja -pojan terroristipelkoisiin Yhdysvaltoihin integroitumisen tarkkailu tiukasti henkilökohtaiselta ihmisen tasolta avaa samalla yllättävän tehokkaasti näkymää kulttuurien kansainvälisiin suhteisiin ja molemminpuolisiin ennakkoluuloihin, jolloin raina saa varsin onnistuneesti toteutetun viihdyttävyytensä lisäksi syvempääkin merkitystä. Tunnelmakaan ei perinteisistä ”ole oma itsesi” -viesteistä huolimatta missään vaiheessa muutu raskaaksi, yltiötunteikkaaksi tai edes saarnaavaksi, mikä luo tervetullutta vaihtelua tämäntyyppisille elokuville yleisiin tönkköihin opettavaisuusmaneereihin.

Billu Barber

Edes Shahrukh Khan Bollywood-maailman virallisena seksikkyyden ruumiillistumana (sekä leffassa että tosielämässä) ei pelasta omaan pitkäpiimäisyyteensä hukkuvaa tuotosta, jolla olisi periaatteessa ihan hauska tarina kerrottavanaan, mutta joka kieltäytyy itsepintaisesti viemästä sitä eteenpäin. Khanin (mitenkään mihinkään liittymättömien, mutta luonnollisesti tosi seksikkäiden ja siksi hienojen) tanssinumeroiden lisäksi ainoastaan viimeiset kymmenen minuuttia toimivat katsomiskelpoisena viihteenä. Muuten en jaksanut tuntea edes myötähäpeää (paitsi muutamassa ihan erityisen nolossa komediakohtauksessa), kun sekin energia meni hereillä pysymiseen, etten vain missaisi mainittuja tanssikohtauksia. Tai no joo, pääsihän Khan tietysti heiluttamaan valomiekkaa Matrix-nahkassa…
Jatka artikkelin ”Rakkautta & Anarkiaa 2009” lukemista

Mangapäivästä

Viime viikonlopun Helsingin sarjisfestareiden oheistapahtuma Mangapäivän ohjelma jätti yllättäen pienehköstä imagostaan huolimatta käteen itse asiassa enemmän kuin mikään läsnäolollani kunnioittamani tapahtuma sitten Animecon III:n (joka oli ensimmäinen animangatapahtuma, jonne onnistuin aikoinaan venturoimaan). Ohjelma oli jopa järjestetty niin, että pääsin yleisöimään kaikkiin numeroihin, jotka halusin nähdä.

Ensin Janne Kemppi puhui mangan kielestä ja ilmaisusta. Kivoja vinkkejä taas siitä, mihin kannattaa kohdistaa huomiota mangaa lukiessa. En vain enää kahden muun kemppiluennon jälkeen oikein muista, mitä erityistä tällä ensimmäisellä tuli mieleen.

Seuraavaksi Kemppi vinoili yaoille. Varmasti hänen luentonsa kohokohta oli se asiaton puoli – protoyaoi. Itse en ehkä pitänyt sitä niin hauskana kuin mihin olisi ollut aihetta, lähinnä siksi, että olen facepalmannut tosi eeppisesti ja useampaan kertaan joka ikiselle kyseisen simulaation sisältämälle käänteelle yaoia lukiessani, ja simu toi mieleen liikaa kireitä muistoja huonolle fiktiolle vuodattamistani verikyynelistä sekä kaupan päälle vielä kauhean määrän luvattoman kömpelöitä tai hävyttömän rumia piirustustyylejä, jotka olin luullut jättäneeni taakseni jo kauan sitten.

Jatka artikkelin ”Mangapäivästä” lukemista

Silloin itkin

Eläydyn yleensä viihteeseen hyvin vahvasti, mutta myötäelämiseni jää enemmän aivotoiminnan kuin näkyvien reaktioiden tasolle. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen tosin alkanut ottaa entistä enemmän osaa katsomaani, toisin sanoen en enää vain istu kivettyneen näköisenä paikoillani, vaan olen tarvittaessa valmis hihkumaan, facepalmaamaan tai nostattamaan kasvoilleni tilanteeseen sopivan määrän inhon tai liikutuksen merkkejä. Kuitenkaan en ole enkä ole koskaan ollut herkkä itkemään viihteelle. Vain hyvin harvat tapaukset ovat oikeasti saaneet minut kyyneliin, sillä siihen tarvitaan normaalisti saman kaliiberin tunnelatausta kuin Dancer in the Dark -leffan finaalissa, joka on muuten ahdistavin yksittäinen palanen fiktiota, johon olen eläessäni törmännyt.

Anime on saanut minut itkemään kyyneltasolla kolmesti, ja mielenkiintoisesti kaikki tunnevuodatukset johtuvat hyvin erilaisista syistä, eivätkä kyllä aina edes pelkästään katsomani sisällöstä. Sitä luulisi, että ne harvat kerrat, kun jaksaa ihan itkeä sarjalle, kyseessä olisi joukko niitä elämäni voimallisimpia ja tärkeimpiä animekokemuksia. Minulla… noh, ne eivät varsinaisesti ole olleet. Ihan hienoja toki, mutta eivät ollenkaan listan kärjessä.

[Niin joo, ja nyt kun pitäisi ruveta uhraamaan aikaa yliopistoilulle niin päivittelyvälit venyvät jonkin verran.]

Jatka artikkelin ”Silloin itkin” lukemista

Valokeilassa: Haruhi Fujioka

Intropostaus
Olen altistunut Ouran High School Host Clubille vain animen muodossa, joten höpötän vain animeinkarnaatiosta.

Kun tuolla johdatuspostauksessa mainitsin, ettei kukaan nyt haaremisarjan keskushenkilöä suosikkihahmokseen julista, niin pitääkin heti aloittaa juuri sellaisesta. Haruhissa on kuitenkin onneksi enemmän vääntöä kuin monien muiden vastaavien sarjojen ympärilleen kosijaehdokkaita keräävässä keskivertonyhverössä, vaikka hän monesti tuntuukin jäävän Host Clubin poikien varjoon siitäkin huolimatta, että ownaa heitä säännöllisesti.

Omnomnom

Omnomnom.

Kuka siis? Stipendillä ökylukioon päässyt tavistyttö Haruhi rikkoo koulun naistennaurattajaklubin arvokkaan vaasin ja joutuu työskentelemään hurmurimiehenä kerhon bishiekaartin kanssa korvaukseksi.

Jatka artikkelin ”Valokeilassa: Haruhi Fujioka” lukemista

Viisipolvinen tie paremmuuteen (johdatus hahmonpalvontaan)

Kun päätin kartoittaa suosikkihahmoni animen ja mangan piiristä, päädyin pohtimaan yleisellä tasolla syvällisemmin kuin koskaan aikaisemmin sitä, mikä tekee hahmosta silmissäni onnistuneen. Päätinkin melko nopeasti, että haluan rakentaa itse asiassa pikemminkin oman listani parhaimmista hahmoista kuin hahmoista, joista pidän eniten. Pidän valtavasti useastakin hahmosta, jotka eivät kuitenkaan ole mielestäni kovinkaan hyvin rakennettuja, eivätkä tällaiset hahmot mielestäni useinkaan kuulu top-listoille. En tietenkään tarkoita, että aikoisin pyrkiä objektiivisuuteen, vaan että haluan löytää mahdollisimman hyvät perustelut sille, miksi tietyt hahmot ansaitsevat saada paikan parhaimmistosta.

Sain yllättävän helposti aikaan viisi suhteellisen selkeää kriteerikategoriaa, joiden avulla  ryhdyin mittaamaan suosikkihahmojeni validiteettiä sekä jäsentämään perustelujani top-listoilleni päässeistä hahmoista. Ryhmät eivät ole täysin toisistaan riippumattomia, eli niissä ilmenee päällekkäisyyksiä, mutta aion käyttää tätä jäsennystä tulevassa postaussarjassani, koska fanitytön suosikkien esittely ei vaatine tieteellisen tutkimuksen tarkkuutta.

Suosikkihahmojeni ei tarvitse saavuttaa huippupisteitä kaikissa viidessä kategoriassa, sillä hahmon vahvuus yhdessä kategoriassa voi kompensoida puutteita toisessa. Esimerkiksi jos hahmolla on erittäin hyvin muodostettu persoonallisuus, voin antaa vähäisen hahmonkehityksen anteeksi. Kaikkien kategorioiden on kuitenkin yhdessä muodostettava eheä ja mielekäs kokonaisuus, joka saisi vielä mielellään olla hieman enemmänkin kuin osiensa summa. Hahmolla pitäisi siis kokonaisvaltaisesti tarkasteltuna olla jonkinlainen tarkoitus ja suunta, sillä fiktiossahan ei kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti saisi olla mitään turhaa. Selittämättömät, järjenvastaiset ristiriidat kategorioiden sisällä ja välillä on karsittu minimiin onnistuneessa hahmossa.

Sanottakoon vielä selvyyden vuoksi, että alun perin suunnittelin viimeisestä ensimmäiseen eteneviä top-ten-listoja erikseen animen/mangan miehille ja naisille. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että on helpompi vain tehdä epämääräisessä järjestyksessä kasa hahmonpalvontapostauksia, koska olen älyttömän huono laatimaan sellaisia top-listoja, jotka oikeasti pitävät tismälleen paikkansa vielä kuukauden kuluttua. Jännityshän tässä menee, mutta sitä saa tositelkkaristakin, enpähän ole sidottu siistien hahmojen lukumäärään. Tässä muodossa voin myös vapaasti soveltaa alla esiteltävää mallia muidenkin kuin parhaimmistoon lukemieni hahmojen kanssa.

Tämä postaus koostuu pelkästään teoreettisesta selittelystä, koska tulen soveltamaan nyt esittämiäni kriteerejä tulevissa postauksissa aivan kylliksi. Siispä pahoitteluni potentiaalisesti puisevasta luettavasta, mutta ajattelin, että olisi syytä hieman avata perustelutapojani ennen kuin otan ne varsinaisesti käyttöön.
Jatka artikkelin ”Viisipolvinen tie paremmuuteen (johdatus hahmonpalvontaan)” lukemista

Arvostelu: Ristorante Paradiso

Luciano, Ferio, Claudio, Teo, Vito ja Gigi – äijähaaremi, jota fanityttö aina toivoi, muttei koskaan ennen uskonut saavansa.

Elämäviipale ei oikeastaan ole omin genreni, mutta jos se on täynnä vanhempia, silmälasipäisiä herrasmiehiä, jotka pyörittävät Roomassa ruokapornoa tarjoilevaa ravintolaa, niin mikä ettei. Verkkaisesta tahdistaan huolimatta Ristorante osaa käyttää ruutuaikansa täydellisesti, mikä on kokemukseni mukaan melko haastavaa yhdentoista jakson sarjalle. Esimerkiksi saman kauden saman pituinen Eden of the East tuntuu välillä eksyilevän liian pitkiksi ajoiksi sivuraiteille ja haukkaavan muutenkin vähän liian ison kakkupalan kerralla kunnianhimoisen keskusmysteerinsä kanssa ja tuntuu siksi lopulta siltä kuin tavaraa vuotaisi jaksojen liitoksista yli esitysajan.

Ristorantessa taas ei ole mitään ylimääräistä, eikä se tunnu miltään osin keskeneräiseltä viimeisen jakson jälkeen. Jokainen jakso on käsikirjoitettu hyvin tiiviiksi kokonaisuudeksi, mutta sarja ei silti koskaan menetä rauhallista otettaan, vaan tunnelma säilyy asianmukaisen väljänä. Jaksorakenne osaa jopa yllättää, sillä jaksot pysyvät eheinä kokonaisuuksina siitä huolimatta, etteivät ne – toisin kuin voisi olettaa – keskity aina välttämättä vain yhden tietyn hahmon ympärille, vaan pyörittävät hieman suurempaa kuviota. Lisäksi sarjan ravintolaan, Casetta dell’Orsoon työskentelemään ajautuvan parikymppisen keskustyttö Nicolettan ihastusta keski-ikäiseen Claudioon kuljetetaan mukana koko ajan ilman, että tämä kieltämättä hiukan räjähdysherkkä juonikuvio alkaisi käydä rasittavaksi.

ristorantedaterape

Date rape + äidin yllätysvisiitti = NOT AS PLANNED.

Jatka artikkelin ”Arvostelu: Ristorante Paradiso” lukemista

Arvostelu: Eden of the East

En pitänyt Eden of the Eastistä sen vahvuuksista huolimatta läheskään yhtä paljon kuin suuri blogaajayhteisö. Sarja ei missään nimessä ole huono, mutta se ei muiden ongelmiensa ohella anna mielestäni tarpeeksi emotionaalista vastetta käsittelemiensä asioiden painavuuteen nähden, kuten vähän pelkäsinkin aloitusjakson keveyden perusteella.

Eden alkaa valtavan hienosti ja onnistuu kasvattamaan tasaisesti jännitystä sarjan puoleen väliin saakka. Tuotantoarvojen loistokkuus on toki suuri valtti, joka säilyy onneksi loppuun asti, mutta tarinansa osalta se yksinkertaisesti yrittää liikaa, eikä onnistu siksi sovittamaan kaikkia lukuisia juonielementtejään yhteen kovinkaan saumattomasti. Mysteeri on ehdottomasti liian suuri 11-osaiseen sarjaan, ja jää vielä NEET-kerhon söpöilyjen jalkoihin paikoittain varsin pahastikin. Ilmeisesti kyseisen kerhon kautta yritetään tuoda animeen jonkin verran poliittista sanomaa Japanin työttömistä väliinputoajista, mutta tämä puoli jää sen verran ylimalkaisesti ja sekavasti käsitellyksi, etten osaa olla ollenkaan vaikuttunut. Sarja ei siten kanna itseään, vaan tuntuu osittain vain toimivan alkusoittona tulossa olevalle elokuvaparille. Tämän ei mielestäni pitäisi olla televisiosarjan tärkein funktio, vaikkei sitä olisikaan koskaan tarkoitettu itsenäiseksi, elokuvista riippumattomaksi kokonaisuudeksi.

Jatka artikkelin ”Arvostelu: Eden of the East” lukemista