Mangahaaste: Jännitys

Päätin rynnätä vielä näinkin myöhäisessä vaiheessa vuotta mukaan Hanna-chanin Monimuotoinen Kirjallisuus -haasteeseen, mutta mangaversiona.

Tarkoituksena olisi siis löytää kuhunkin Hanna-chanin listaamista kirjallisuustyypeistä soveltuva manga, lukea ainakin yksi pokkari sitä ja mahdollisesti kommentoida blogiin jossain laajuudessa ajatuksia teoksesta erityisesti genrenäkökulmasta. Kaikkien haastesarjojen ei tarvitse olla uusia itselleni, vaan uusi pokkari jo aiemmin aloitetusta sarjasta käyköön myös.

Haaste on alun perin kirjallisuuskeskinen, joten haasteessa mainitut kirjallisuustyypit eivät täysin istu siihen, miten sarjoja on mangapiireissä totuttu luokittelemaan. Oikeastaan juuri tämä herättikin innostukseni tarttua haasteeseen, kun rupesin miettimään, mitenhän hyvin mangaa voisi luokitella vaikkapa noiden Hanna-chanin listaamien kirjallisuustyyppien alle. Innostuin ajatuksesta, että voisin etsiä ja toivottavasti saada vähän pohdiskeltua luettuja teoksia erityisesti genrenäkökulmasta täällä blogin puolella. Haasteaika on lokakuun loppuun asti ja tuskinpa saan siihen mennessä kovin monesta sarjasta kirjoitettua, mutta jatkan sitten iloisesti ensi vuoden puolelle. Voi toki olla etten kaikista jaksa kauheasti kirjoitella mutta kirjoittelen niin kauan kuin inspiraatiota riittää.

Ensimmäiseksi haastekategoriaksi päätyi jännitys.

The Promised Neverland

PromisedNeverland_kannet

Pokkarikansien voimakkaasti kuvan keskukseen painottuva asettelu tuo painoa kuville, vaikka hahmoilla onkin reippaat ilmeet. Reunoja kohti hahmot nielaisevaksi pyörteeksi kiertyvä tausta lisää pahaenteisyyttä.

Kaiu Shirain käsikirjoittama ja Posuka Demizun piirtämä The Promised Neverland (Yakusoku no Neverland) on dystooppiseen miljööseen sijoittuva pakojännäri, josta olen saanut luettua ensimmäiset kolme osaa ja joka on tehnyt niiden aikana melkoisen vaikutuksen.

Muusta maailmasta eristetyssä orpokodissa asuvat kodin vanhimmat ja fiksuimmat lapset Emma, Norman ja Ray saavat tietää orpokodin olevan todellisuudessa farmi, jossa lapsia kasvatetaan herkuiksi muuta maailmaa asuttaville hirviöille. He päättävät paeta farmilta suureen tuntemattomaan, mutta kaikkien pienten lasten karkaaminen turvallisesti orpokotia johtavan Äiti Isabellan valvovan silmän alla ei ole ihan helppo tehtävä.

PromisedNeverland_isabella

Voimakkaat luvunaloituskuvat heijastelevat usein symbolisella tasolla tarinan tapahtumia. Suosikkejani ovat etenkin päähenkilöiden mitättömyyttä voimakkaampien hahmojen ja olentojen rinnalla korostavat kuvat.

The Promised Neverland on herkullisen täynnä hengen salpauttavia vähältä piti -tilanteita. Niissä Isabella, tämän paikkaa himoitseva kätyri Sisar Krone ja päälapsikolmikko yrittävät jatkuvasti harhauttaa toisiaan, päästä askeleen edelle toisia ja punoa suunnitelmiaan muilta piilossa. Kaikki orpokodin lapset on lähetetty pois ”adoptoitavaksi” eli todellisuudessa hirviöiden syötäväksi viimeistään heidän täyttäessään 12 vuotta. Tämän takia ikärajaa lähestyvillä Emmalla, Normanilla ja Rayllä on vain rajallisesti aikaa laatia ja toteuttaa vaarallinen pakosuunnitelma, ja kello tikittää uhkaavasti.

Sarjasta on muodostunut ainakin kolmen ensimmäisen pokkarin aikana yksi intensiivisimmistä tielleni sattuneista jännäreistä, ja sen vahvuudet perustuvat täysin jännityksen rakentamiseen. Pinnalta katsoen miellyttävä ja sydämellinen orpokoti muuttuu karun paljastuksen myötä klaustrofobiseksi paikaksi, jossa harvat paikalla olevat aikuiset tarkkailevat lapsia jatkuvasti, ja pienikin murentuma pokerinaamassa voi koitua kohtalokkaaksi virheeksi ja johtaa siihen, että sooloilijat vaiennetaan.

Demizun piirtojälki on erittäin omaleimaista ja tukee tarinan intensiivisyyttä tehokkaasti, vaikkei olekaan erityisen kaunista katsottavaa. Rosoreunaiset hahmodesignit ovat selkeitä ja tunnistettavia mutta tyytliltään karkeita, eivätkä hahmot pysy hahmomalleissaan kovin johdonmukaisesti etenkään eri perspektiiveistä kuvattuina.

Toisaalta venyväiset hahmomallit sallivat naamojen vääntyilemisen mainioihin skitsoiluilmeisiin. Aikuisten antagonistien lisäksi lapsipäähenkilöilläkin nähdään useampaan kertaan kovan asteen ilmeilyjä, jotka korostavat asetelman painostavuutta. Itse kukin pääkolmikosta on hurjan fiksu, mutta vääntyneet ilmeet korostavat tuntua siitä, kuinka lyhyessä hirressä he roikkuvat ja kuinka tietoisia tilanteensa ja taistelunsa mahdottomuudesta he ovat. Lasten altavastaaja-asema tekee heidän kamppailustaan kihelmöivän.

PromisedNeverland_Kronestalkkaa

Sarja onnistuu aidosti säikäyttämään usein kun joku ilmestyy yllättäen päähenkilöiden taustalle.

 

PromisedNeverland_Norman

Erityisesti normaalisti lempeän ja rauhallisen Normanin ajoittaiset irvistelyt hytisyttävät.

Sarja ratsastaa tunnelmalla ja käänteillä, mutta ei niinkään hahmoillaan. Päähenkilöt ovat melko suoraviivaisia shounen-hahmoja, eivätkä hahmojen väliset suhteet tai hahmonkehitys saa juurikaan tilaa. Hahmot ovat kuitenkin tarpeeksi erottuvia, jotta jaksan välittää lasten ahdingosta ja kannustaa heitä. Toisaalta pahikset nostattavat niskavillat pystyyn kamppausyllätyksillään. Enempää ei tässä vaiheessa tarvitakaan, sillä hahmoihin panostetaan juuri sen verran, että heistä saadaan irti mehukkaita reaktioita ja käänteitä, mutta ei toisaalta niin paljon, että heihin keskittyminen veisi huomiota jännityksen nostattamiselta.

Yhteen paikkaan sidottuna sarjan ensimmäinen osuus on nimenomaan puhdas juonittelujännäri, joskin sen jälkeen kun lasten karkusuunnitelma onnistuu, sarjalla on potentiaalia muuttua enemmän seikkailuhenkiseksi. Odotankin mielenkiinnolla, miten tyyli muuttuu tulevassa käännekohdassa.

Joka tapauksessa The Promised Neverland erottuu etenkin alussa omintakeisen ja uhkaavan alkuasetelmansa ansiosta. Siinä on myös kutkuttavia kauhutarinan piirteitä, kun näennäisesti iloisen oloinen miljöö muuttuukin synkäksi vankilaksi, josta pakeneminen on taistelu aikaa vastaan.

PromisedNeverland1

Äiti Isabella on niin hyytävä, että hätkähtelen lukiessa samaan tahtiin lasten kanssa.

Kuvat © Kaiu Shirai, Posuka Demisu, Shueisha

Prinsessapäiväkirjat: Jane Porter, osa 2

Elokuvasta Tarzan (1999)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Janeintro2

Sankaritar jättää vahvan vaikutelman, vaikka hän vaikuttaakin leffan tapahtumiin enemmän passiivisesti kuin aktiivisesti.

Tarzan-leffassa nimihahmo itse on minulle huikean rakas tapaus Disneyn miespääosien puolelta. Tämän takia on erityisen hienoa, että Jane pystyy ottamaan paikkansa Tarzaninsa rinnalla niinkin kirkkaasti kuin tekee siitä huolimatta, että tarina keskittyy reippaasti enemmän nimihahmoon.

Edellisessä postauksessa juttelin Janen persoonallisuudesta, hahmonkehityksestä ja hahmodesignista, ja nyt ovat vuorossa roolitus, erilaiset suhteet muihin hahmoihin sekä analyysin kasaan vetävä sympaattisuus. Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Jane Porter, osa 2” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: Jane Porter, osa 1

Elokuvasta Tarzan (1999)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Jane-ja-apina

Brittineiti tutustuu tutkimusmatkallaan viidakon apinamieheen.

Kuten olen aiemmin maininnut, Tarzan kuuluu minulle erityisen tärkeään Disneyn klassikkokolmikkoon. Tarzan on leffana hyvin visuaalisesti kaunis ja esittelee yleisölleen jälleen yhden aivan ihanan ja hehkeän persoonallisen pääneidon, joka on jäänyt harmillisen vähälle huomiolle Disneyn sankaritarten joukossa.

(En kokenut itseäni tarpeeksi vahvaksi Tarzan & Jane -jatkopätkän katsomiseen joten sitä ei ole otettu tässä tekstissä huomioon.) Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Jane Porter, osa 1” lukemista

Kannesta kanteen: Tähdet laitumen yllä

laiduntahdet

Mallinuran hiipuessa hienohelmapääpoika päätyy apupojaksi maatilalle ja ystävystyy talon reippaan tyttären ja äkäisen ponin kanssa.

Luen suomeksi julkaistuja yksipokkarisia sohjopalasia aina välillä, mutta ne eivät useinkaan varsinaisesti innosta. Kun pari vuotta sitten näin Yu Tomofujin Tähdet laitumen yllä -pokkarin ärrällä ensimmäistä kertaa, sen kannesta tuli kuitenkin välittömästi täysin erilainen fiilis kuin yleensä tällaisista lyhytromansseista. Se näytti niin nätiltä ja ihanalta, että tiesin heti, että tämä on pakko lukea sen sijaan, että olisin ajatellut, että nojaa, voisihan tuota kokeilla, ei siinä kovin paljoa aikaa huku vaikka olisikin kökkö.

Pokkarin kansi on niin iloinen, energinen ja lämmin, että olin siis myyty jo ennen kuin sain kurkistettua sisälle. Selät vastakkain seisovat päähenkilöt näyttävät nauttivan toistensa seurasta ja heidän välillään on selvästi sohjoromanssien perusaineksen eli romanssinjyväsen lisäksi ystävyyttä ja kumppanuutta. Käsissä olevat lapiot tuovat kanteen ja hahmojen suhteeseen reippautta ja yhdessä puuhaamisen tuntua. Kansi välittää siis heti kuvan siitä, että näiden kahden suhdetta voisi hyvinkin olla kiva seurata.

En aluksi edes huomannut alakulmassa kuvaan kurkistavaa ponia, joka ei näytä yhtään ponilta. Lähemmällä tarkastelulla siitäkin tulee kuitenkin hauskan tsundere vaikutelma, kun se haluaa selvästi kovasti halia pääpoikaa ja näyttää silti myrtsiä naamaa ihan periaatteesta.

Pisteenä iin päällä ovat kannen vasenta yläkulmaa koristavat pienet tähdenlennot ja se, että tarinan nimen ä-kirjaimen pisteet ovat tähtiä. Tähdet ovat pieni ja höpsö yksityiskohta muuten varsin yksinkertaisessa kannessa, mutta ne tuovat kanteen mukavasti veikeyttä ja vielä lisää ihanuutta. Nimifontti on myös sopivan söötti ja vekkulimainen.

Tähän kanteen tiivistyy niin valtaisa määrä positiivisuutta, että tulen onnelliseksi ihan vain sen katsomisesta. Suureksi ilokseni itse tarina olikin sitten juuri sitä mitä kansi lupasi ja päädyin tykkäämään päätarinasta tosi paljon. Suositan lukemista ihan kaikille. On vain sääli, että tarina on niin kovin lyhyt, sillä siinä olisi aineksia jatkuvaksi sarjaksikin.

Vaikka Tomofujin toinen suomeksi julkaistu lyhäri Wollfull Moon ei tehnyt ollenkaan samanlaista vaikutusta kantensa tai tarinansa puolesta, Tähdet laitumen yllä sai minut pitämään silmällä mangakaa tulevaisuuden varalta, ja Yen Pressin lisensoima Sacrificial Princess and the Kingdom of Beasts on myös oikein kiva pitempi sarja.

Hetkestä hetkeen: Kädet vastakkain

Blogi-raukka on joutunut sitä hyljätymmäksi mitä enemmän työpäivät ovat venyneet, mutta olen nyt parin viime viikon aikana kirjoitellut seuraavaa Prinsessapäiväkirjat-postausta Tarzanin naispääosa Jane Porterista, ja siinä samalla tuli fiilistä kirjoittaa muutama sana leffan ihanimmasta kohtauksesta alkumaistiksi. Itse Prinsessapäiväkirjat-analyysikin edistyy hyvin, muitakin juttuja on työn alla ja ideoita sitäkin enemmän, joten toivottavasti saisin kirjoitusinnon taas elpymään.

***

tarzaninpuuhairinta2

Hieno neiti ja viidakkomies kohtaavat.

Minulle Disneyn Tarzanin paras ja mieleenpainuvin kohtaus on aina ollut se, kun nimihahmo on pelastanut sankarittarensa Janen paviaanilaumalta, ja parivaljakko tutustuu toisiinsa puussa ja oppii ymmärtämään toisiaan ilman yhteistä kieltä.

Tarzan on aina ollut yhteisössään fyysisesti poikkeava. Hän näyttää erilaiselta kuin gorillat, eikä hän ole koskaan ymmärtänyt, miksi näin on. Erilaisuus on varjostanut Tarzanin lapsuutta, kun monet gorillat hänen laumassaan ja etenkin lauman jyrkkä johtaja Kerchak ovat saaneet hänen tuntemaan itsensä vääränlaiseksi, muita heikommaksi ja huonommaksi. Toisaalta erilaisuus on lapsuuden kriiseilyn jälkeen ajanut Tarzanin kamppailemaan kaikin tavoin tavoitettaan kohti, tullakseen laumansa ja erityisesti Kerchakin hyväksymäksi. Erilaisuus on siten monella tapaa määrittänyt Tarzanin elämää, mutta ei aina hyvällä tavalla.

Tarzan on aikaisemmin leffassa tarkkaillut Janea kaukaa ja kantanut tätä läpi viidakon pakoon vihaiselta paviaanilaumalta, mutta vasta tilanteen rauhoituttua hän pääsee tekemään kunnolla tuttavuutta neidon kanssa. Kohtaus on voimakas täydellisen oikein laskelmoidun ristiriitaisen sävynsä ansiosta. Se on yhtä aikaa hersyvän hauska ja kuitenkin myös koskettava.

Hauskuus syntyy Janen koomisista reaktioista Tarzanin fyysisiin tutustumistoimiin, mutta samaan aikaan Tarzan itse on hyvin vakava. Hahmojen dramaattiset rekisterit ovat hyvin erilaiset, kun Jane säikähtelee, ilmeilee, touhottaa ja höpöttää, kun taas Tarzan yrittää vakavan määrätietoisesti päätellä, mikä kummajainen nainen on. Tästä kontrastista syntyy osuvaa hauskuutta, kun Tarzan ei ollenkaan tajua henkilökohtaisen tilan käsitettä lähestyessään Janea, ja Jane hätäilee vastauksena – tosin selvästi enemmän hämmennyksestä uutta tilannetta kohtaan kuin pelosta.

Kun Tarzan riisuu Janen hansikkaan ja painaa kätensä vasten Janen kättä, kohtaus saakin hetkeksi dramaattisen sävyn, kun Tarzan ymmärtää lopullisesti, että Jane on hänen kaltaisensa eläin. Jane toisaalta hiljentyy ja rauhoittuu hetkellisesti huomatessaan, että Tarzan kokee jotain tärkeää, ja kuvailee hetkeä myöhemmin isälleen: ”He seemed confused at first, as if he’s never seen another human before. And his eyes were intense and focused and… I’ve never seen such eyes.” Hetki on hurjan kaunis ja luo herkän yhteyden hahmojen välille ja pohjustaa näiden välille elokuvan aikana kehittyvän suhteen. Kevyesti ja kohtaukselle virnuilevasti hypähtelevä musiikkikin vaihtuu samalla hyvin orgaanisesti kuvastamaan hetken herkkyyttä ja ihmetystä.

Sen jälkeen kohtaus kääntyy taas sävyltään humoristiseksi, kun Jane reagoi jälleen koomisesti Tarzanin painaessa korvansa hänen rintaansa kuunnellakseen hänen sydämensä sykettä ja ohjaa sitten vastavuoroisesti Janen korvan vasten omaa rintaansa. Sekä käsien vastakkain pitäminen että sydämen sykkeen kuunteleminen ovat olleet leffan alkupuolella Tarzanin gorillaottoäiti Kalan tapa osoittaa, että hän ja Tarzan eivät ole oikeastaan erilaisia. Tämän takia vaikka kohtauksen sävy muuttuu intensiivisen käsien vastakkain pitämisen ja silmiin katsomisen jälkeen taas hassuttelevammaksi leikkisäksi muuttuvaa musiikkia myöten, jää kohtauksen jatkostakin liikuttava fiilis. Käsien vastakkain pitämisen ajoittaminen kohtauksen puoliväliin on muistuttanut katsojalle, miten isosta asiasta ensikohtaamisessa toisen kaltaisensa kanssa on kyse Tarzanille.

Hetki on ihanan hauska, lämmin ja suloinen, ja se tuo esille kummankin päähenkilön hurmaavimmat puolet. Käsien vastakkain pitämisen hetki tuo kohtaukseen myös intensiivisyyttä ja emotionaalista syvyyttä. Se ei ole vain hassuttelukohtaus, vaikka onnistuukin olemaan hauska samalla kun tuo elokuvaan tärkeän hahmonrakennushetken.

Kuvat © Disney

Tokion nörttiostokset

Lokakuun Tokion-reissulla tuli luonnollisesti osteltua vaikka mitä ihanaa. Tällä kertaa keskityin enimmäkseen Disney-ostoksiin, koska Disney-ystävälle Tokio on ehtymätön runsaudensarvi ja Disney-brändättyä tavaraa löytyy valtavasti. Innokkaana keräilijäsieluna ja toivottomana materialistina nappasin mukaan monia aivan ihania muistoja.

Disneyland

Disneylandin Halloween-musikaalidesign ihastutti niin paljon, että sorruin ostamaan keksejä, vaikka viime reissulla Disney-puistosta ostettu keksipaketti osoittautui aika mauttomaksi tapaukseksi. Odotukset keksien maulle eivät ole nytkään suuret, joten pitää nyt katsoa tuleeko niitä syötyä ollenkaan – paketti itsessään on ehkä kuitenkin kivempi muisto kuin ällömakeat keksit.

halloweenvisuals

Tykkään erityisesti Mikki-teemaisesta pussinsulkijasta.

Koska rakastan Disney-koruja, piti tältäkin reissulta ostaa muutama, ja puiston keskuslinnan lasinpuhalluspuodista löytyikin aika kiva valikoima. Siellä myytävien korujen valikoimassa oli astetta näyttävämpiä ja suurempia riipuksia kuin muiden puistokauppojen koruhyllyillä. Päädyin valikoimaan itselleni kolme riipusta.

Viuhkariipus on hyvin näyttävä ja myös äärimmäisen salakavala, sillä sitä saa katsoa kaksi kertaa, että edes huomaa Mikki-teemaiset vaaleat kivet.

Aladdinin taikalamppua olisi ollut tarjolla myös hopean värisenä, ja sinänsä tykkään enemmän hopeasta värinä, mutta päädyin kullanväriseen versioon, koska koin että se olisi lähempänä leffan lamppua ja tuntui siksi autenttisemmalta. Lisäksi hopeaversiossa koristekivet olisivat olleet vaaleita, eivätkä vaaleat pikkukivet hopealampussa näyttäneet mielestäni ihan miltään. Kullanvärisessä lampussa pinkit kivet taas tasapainottavat kokonaisuutta mukavasti. Puodista olisi löytynyt myös sellainen versio taikalampusta, joka roikkui kannennupistaan eikä kahvastaan, mutta tämä kahvasta roikkuva versio näyttää mielestäni paljon dynaamisemmalta.

koruset

Disney-koruja ei voi koskaan olla liikaa!

Koska myös yksi hopeanvärinen riipus piti saada, otin Frozen-henkisen lumihiutaleen. Lumihiutale ei ole oikeastaan itsessään näkyvän Disney-teemainen samalla tavalla kuin esimerkiksi Tuhkimon kurpitsavaunut tai Kaunottaren ja hirviön ruusu lasikuvussa olisivat olleet, mutta hiutaleen kaunis design sopii varsinkin talvella tilanteeseen kuin tilanteeseen. Lumihiutaleen kivet heijastavat myös tosi nätisti ympäristönsä värejä.

Vuodelle 2018 tuli ostettua myös animaatiokuvakalenteri, joka tarjoilee tulevan vuoden jokaiselle päivälle kuvan jostakin Disneyn animaatiosta ja jonkinlaisen triviatietoiskun kyseisestä leffasta. Japanintaitoni eivät taida ihan riittää triviaosuuksien tavaamiseen, mutta ehkä puhelimen käännösappi auttaa tässä. Kalenterin saa seinälle roikkumaan tai jalan varassa pöydälle seisomaan. Minulla ei ole koskaan ollut tällaista kuvakalenteria, josta avataan vuoden jokaisena päivänä uusi lehti, mutta ajatus tuntuu aika hauskalta. Toivottavasti muistan pysyä rytmissä mukana! Kalenteri tuli tosi kauniissa metallirasiassa, joka on vuorattu ilmeisestikin kalenterista löytyvillä kuvilla – ja niistä päätelleen kalenteriin on kerätty varsin monipuolisesti kuvastoa eri leffoista ja eri aikakausilta. Ohjelappunen lupaa screenshottien lisäksi myös konseptitaidetta.

kalenteripurkki

kalenterisisin

Olen tosi huono fyysisten kalenterien käyttämisessä, kun en meinaa muistaa aloittaa niitä alkuvuodesta tai edes laittaa esille, mutta nyt on kännykässä muistutus vuoden ensimmäiselle päivälle. Jatka artikkelin ”Tokion nörttiostokset” lukemista

Tokyo Disneyland – linna ja laitekohteet

Viimeksi muistelin Tokyo Disneylandin yleistunnelmia, sapuskoja ja paraateja, ja nyt jatkan ajatuksillani linnasta ja laitteista.

linnake

Tuhkimon linna lampineen ja ympäröivine viherikköineen oli aika kuvauksellinen.

Tokyo Disneylandin keulakuvakohde on tietysti puiston keskuslinna. Rakastan Disneyland Parisin vaaleanpunaista ja satumaista Ruususen linnaa ja sen yläkerroksen stained glass -taidetta sekä kellarissa uinuvaa lohikäärmettä, mutta Tokion Tuhkimon linnakin oli varsin kiva. Linnan sisällä on hieman hienomman tason kauppa, jossa Pariisin linnan tavoin voi katsella lasinpuhaltajien ja -hiojien taiteilua.

Lisäksi Tuhkimon linnassa on oikein kivaksi osoittautunut Cinderella’s Fairy Tale Hall -kävelykohde. Reitti alkoi sarjalla Tuhkimo-leffan alkutapahtumia kertaavia korkeita seinäkuvia. Näiden jälkeen pääsimme ihailemaan erilaisista materiaaleista tehtyjä kolmiulotteisia taideteoksia, jotka esittivät elokuvan myöhempien vaiheiden ikonisia kohtauksia. Jokainen teoksista oli omanlaisensa, osan tyyli oli hyvin lähellä elokuvaa, toiset taas loivat visuaalisesti ihan uuden näkemyksen. Joissakin oli käytetty jänniä perspektiiviefektejä ja toisissa taideteokset liikkuivat. Kävely päättyi valtaistuinsaliin, jossa oli esillä valtaistuin itse sekä tietysti Tuhkimon lasikenkä asetettuna sovitettavaksi. Kävijät saivat ottaa kuvia proppien kanssa, mutta jonojen takia passasin itse.

Satuimme jonoon juuri sopivasti sellaisella hetkellä ihan keskellä päivää, kun jono oli vain kymmenen minuutin pituinen, mutta ajoittain päivän aikana jonotusaika näkyi ohi kulkiessamme olevan jopa puoli tuntia. Pidin Fairy Tale Hallista oikein paljon, koska kävely- ja jonotustilat olivat mukavan näyttäviä ja itse taideteokset monipuolisia ja mielenkiintoisia. Disney-puistoissa pidän erityisesti siitä, että siellä on paljon katsottavaa ja ihailtavaa, eivätkä kaikki kohteet ole vain enemmän tai vähemmän hurjia vuoristoratoja ja muita laitteita.

fairy-tale-hall1

fairy-tale-hall2

Paperinukkesommitelma nousi kaikista mielenkiintoisista Tuhkimo-installaatioista suosikikseni.

Jatka artikkelin ”Tokyo Disneyland – linna ja laitekohteet” lukemista

Tokyo Disneyland – yleisfiilikset, paraatit ja show’t

Pitkän kirjoitustauon jälkeen on hyvä elvytellä blogia matkatunnelmilla.

———– 

Sisaankaynti

Syksyn kunniaksi pakollinen halloween-teema itsessään ei ole suosikkejani, varsinkin kun koko Tokio tuntui olevan muutenkin halloween-huuruissa. Halloween oli kuitenkin yhdistetty puistossa musiikkifestariteemaan, joka oli onneksi vähän pirteämpi ja vähemmän kuluneimmat tuntuinen ratkaisu.

Yleistä

Tokiossa on kaksi Disney-puistoa. Kun kävin pari vuotta sitten viimeksi poikaystäväni kanssa Japanissa, kokeilimme DisneySea-puistoa, joten tämän syksyn matkalla suuntasimme tasapainon vuoksi perinteisemmälle Disneyland-puolelle (puiston kartta). Puisto oli vahvan brändäyksen takia luonnollisesti hyvin saman tyyppinen kuin Pariisin Disneyland, eikä siksi aiheuttanut ihan samanlaista uuden seikkailun tuntua kuin DisneySea-reissu.

Tokion Disneylandissä oli kuitenkin myös paljon omaa verrattuna aikaisemmin vierailemiini Pariisin ja Orlandon Disney-puistoihin (josta tosin Orlandon muistot ovat vähän hataria), ja ainahan Disney-puistoissa on ihana käydä, vaikka ne olisivatkin ennestään tuttuja. En ole koskaan tehnyt Disney-puistoihin yli yhden päivän reissuja, joten aina jää pakostakin tutkittavaa ja koettavaa seuraavalle kerralle.

Olen välillä miettinyt, olisiko kiva joskus yöpyä ihan Disney-hotellissa Disney-kokemuksen maksimoimiseksi, mutta en ole koskaan lopulta päätynyt sellaiseen vaihtoehtoon. Kiinnostusta sinänsä on, mutta en ole lopulta ihan vakuuttunut siitä, toisiko hotelli minulle hintaansa nähden tarpeeksi lisäarvoa. Asiaa pitäisi tutkia vähän enemmän seuraavaa Disney-vierailua varten.

disneyjuna

Myös asemalta puistoihin vievä juna oli koristeltu teemaan sopivasti.

seksytluurankoherrat

Keskusaukiota elävöittivät erinomaisen tyylikkäät bändiposterit.

Puistossa oli matkamme ajan käynnissä halloween-rieha. Valitsimme vierailupäiväksemme torstain, sillä keskiviikko ja torstai vaikuttivat ruuhkakalenterin perusteella olevan vähiten ruuhkaiset viikonpäivät. Kalenteria tuli tiirattua myös viime reissulla, jonka aikaan siitä oli olemassa myös englanninkielinen versio, joka on sittemmin poistunut käytöstä – onneksi japaninkielisen kalenterin lukemiseen löytyy kuitenkin englanninkielinen ohje. Väenpaljous ei ollutkaan mitenkään sietämätön, ja  puistossa liikkuminen oli ihan helppoa. Sääkin oli suotuisa – päivä oli vähän vilpoinen, mutta sadetta ei näkynyt eikä myöskään ollut liian kirkasta valokuvaamista ajatellen.

Puistossa oli aivan erityisen hauskaa katsella ihmisten pukeutumista, sillä Tokion Disney-puistoissa näkyy Pariisin puistoja huomattavasti enemmän koordinoitua Disney-teemaista pukeutumista. Monilla puistossa vierailevilla kaveruksilla ja pariskunnilla oli yhteensopivat Disney-paidat, puistosta ostetut hahmohatut tai muuten koordinoidut Disney-aiheiset vaatteet. Useille lapsille oli selvästi käyty ostamassa jo etukäteen Don Quijote -halpatavaraketjusta tai vastaavista liikkeistä Disney-aiheinen naamiaispuku. Yleensä varsinainen cosplay on pieniä lapsia lukuun ottamatta kielletty, mutta tänä vuonna myös aikuiset saivat pukeutua Disney-hahmoiksi koko halloween-riehan ajan. Puistossa olikin kiva nähdä pukuloistoa, ja aivan huippua oli, että puistossa näkyi kaverusten ja pariskuntien lisäksi myös esimerkiksi prinsessoiksi pukeutuneita äitejä lastenvaunujensa kanssa. Jatka artikkelin ”Tokyo Disneyland – yleisfiilikset, paraatit ja show’t” lukemista

BL-hyllyn uumenista: Gelateria Supernova

gelateria-supernova

Opiskelija Satoya ja liikemies Kio ovat tavanneet deittisivustolla ja käyvät syömässä jätskiä aina muuten puhtaan fyysisten tapaamistensa aluksi.

Pokkareita luettuna: 1/1

Lyee Kitahalan Gelateria Supernova oli erinomaisen näppärä pieni kertomus ihmissuhteen kehittymisestä. Kumpikaan pääpariskunnasta ei jäänyt hahmona juuri mieleen, mutta tarinan sivuilla heitä ja heidän kanssakäymistään oli oikein mielenkiintoista seurata.

Tarina kerrotaan vahvasti hieman melankolisen Satoyan näkökulmasta, ja vaikka uke-näkökulma onkin mahdollisimman perustason BL-kerrontaelementti, Kitahala pystyy tuomaan sen avulla kerrontaan aidosti syvyyttä, varsinkin kun loppupuolella näkökulmaa vaihdetaan äkisti. Satoya tarkkailee jatkuvasti ystävällistä ja lempeän vakaata mutta luokseenpäästämätöntä Kioa, joka ei tunnu haluavan syventää suhdetta sänkypuuhien ulkopuolella. Satoya sen sijaan kaipaisi myös henkistä läheisyyttä.

Vaikka tarina voisi muuten jäädä vähän turhan yksinkertaiseksi, sen nostaa erityisen toimivaksi kokonaisuudeksi jäätelöteema, joka sekä yhdistää että erottaa pääpariskuntaa. Satoya valitsee joka kerta vaniljan, Kio taas kokeilee aina eri makua, mutta ei koskaan vaniljaa. Jäätelön kanssa Satoyan kotiin kävely ja samalla juttelu muodostaa kaksikon välille siteen, mutta Kio lähtee aina petipuuhien jälkeen, jolloin side murtuu. Toisaalta tarinan lopussa jäätelöitä ja makuvalintoja käytetään erityisen oivaltavasti luomaan yhteyden katkeamisen jälkeen uusi side kaksikon välille jonkin uuden alkamisen merkiksi.

Tarina on hyvin määrätietoisella tavalla lempeän surumieliseksi sävytetty. Tästä syntyvä haikea tunnelma, yhteyden luomista ja sen vaikeutta pyörittelevä tematiikka sekä erityisesti jäätelöiden merkitys teeman rakentamisessa tekevät tarinasta kauniin ja miellyttävän kokonaisuuden. Tarina myös tuntui juuri sopivan pituiselta yhden pokkarin sivuille.

BL-hyllyn uumenista: Yokosu inu, mekuru yoru ja Sanshoku mazareba kuro ni naru

BL-kirjakerhon ensimmäinen paketin synkeänynkeät kolmiodraamaturhuudet sietää käsitellä yhdessä.

A stray dog in the night (Yokosu inu, mekuru yoru)

straydoginthenight1

Shintani on ihan hyvä tyyppi, joka päätyy auttamaan entistä kasinotyötoveriaan rassua Kikuchia, ja onnistuu samalla sotkemaan itsensä laskelmoivan Sudoon valtaleikkeihin.

Pokkareita luettuna: 1/2+

Aiko Nobaran A stray dog in the nightin (Yokosu inu, mekuru yoru) ensimmäisessä pokkarissa on paljon lupaavia elementtejä, mutta ne meinaavat hautautua kerronnan epäselkeyden alle. Hieman kyse on kielimuuristakin, koska pokkarissa käytetään paljon minulle ennestään tuntematonta sanastoa. Kaikkea sekavuutta ei kuitenkaan voi selittää tällä, sillä lukiessa heräsi jatkuvasti kysymyksiä kohtauksien ja hahmojen käytöksen tarkoituksesta silloinkin, kun kaikki sanat olivat tuttuja. Tarinankuljetus ei tunnu sujuvalta, vaan kohtausten yhteydet toisiinsa ja niistä syntynyt hahmojen tunnekehitys jäävät välillä valitettavan heikoiksi.

Kolmen päähenkilön välille rakennettava, enimmäkseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön perustuva komiodraama ei mähmäisen kerronnan takia iskenyt, ja tunnetasolla pokkari jätti minut kylmäksi. Komen-kimppa-jutut ja pannaan-eri-tyyppejä-sekaisin-jutut eivät yleisesti ottaen sovi mieltymyksiini, ja A stray dog rakentuu vahvasti molemmille konsepteille.

Hahmoista vetosi jo kannessa kyynel silmässä pelästyneen raasun näköisenä kieriskelevä blondattu koirapoika Kikuchi, joka iski moepisteeseeni kohtuullisen pahasti. Hänkin toisaalta jää toistaiseksi vain kaltoin kohdeltuna huonoon jamaan päätyneeksi säälikkeeksi, eikä hahmosta vielä ensimmäisessä pokkarissa juuri muita puolia nähdä. Sukkahousufetissinen ja empatiakyvyttömän oloinen kissapoika Sudoo taas on mahdollisimman kaukana mieltymyksistäni. Tarinan pliisunhuolehtivainen MC-kun Shintani puolestaan tuntui täysin hajuttomalta ja mauttomalta tyypiltä.

Tällaisen tarinan pitäisi ratsastaa jännitteisillä ja ristiriitaisilla hahmosuhteilla, mutta aloituspokkarin hahmokuvaus tuntui tunteettomalta ja veltolta. Koska pokkarissa ei juuri muuta sisältöä ole, ei sarjasta jäänyt näin ensitapaamisella mitään käteen. En ole siis erityisen innokas lukemaan seuraavaa pokkaria.

Recipe for black (Sanshoku mazareba kuro ni naru)

recipe-for-black

Tuleva yakuzapomo Tatsumi on rakastunut pahaenteiseen pikkunilkki Shingoon, ja Tatsumin pikkuveli Tomomi taas on rakastunut isoveljeensä.

Pokkareita luettuna: 1/1

Shibito Koiwazurain yksipokkarisen kolmiodraamatarina Recipe for blackin (Sanshoku mazareba kuro ni naru) pointti jäi lukemisen jälkeen minulle melkoisen hataraksi. Tarina tuntuu vain siltä kuin tekijä olisi halunnut oikein tosi kovasti tehdä jotain hyvin grimdarkkia ja häiritsevää, mutta ei olisi oikein miettinyt, mitä haluaa sanoa tällä grimdarkkiudella. En voi sanoa arvostavani Haradan sekoteoksia kovin paljon, mutta niissä on kuitenkin se jollain tavalla vetävä junaonnettomuudellinen fiilis siitä, että kaikki öllöys on niin pilkesilmäisen överiä ja tilanteet niin absurdeja, että niitä on kuitenkin jossain määrin mielenkiintoista lukea.

Recipe for blackissä ankeus on kuitenkin kuvattu melkein lakonisesti pikemminkin kuin maaninen ilme kasvoilla. Se ei oikein viihdyttänyt mutta ei myöskään ollut tarpeeksi ällö jäädäkseen mieleen. En välittänyt hahmoista, eikä tarinaa mielestäni kerrota mielenkiintoisella tavalla. Lopputuloksena teos jäi tyhjänpäiväiseksi höpökkeeksi.

Hahmojen motivaatiot tuntuvat todella omituisilta. Pikkuveli himoitsee isoveljeä jostain syystä. Isoveli on rakastunut väkivaltaiseen Shingoon jostain syystä – siitä huolimatta, että ei ilmeisesti tykännyt alussa siitä, miten tämä kohteli häntä. Shingo taas voivottelee, että on niin surullista olla yksin, kun poikaydet eivät koskaan tajua, että hänellä nyt vaan on jostain syystä suuri tarve käskeä jengiläisensä raiskaamaan poikayden. Hahmoilla ei ole taustoja, jotka selittäisivät näiden käytöstä, eivätkä hahmot pohdi käyttäytymistään, vaan he vain toimivat ilman että lukijalle ilmaistaan miksi.

Tarina tuntuu siksi keskeneräiseltä ja puksuttaa resuinen konsepti ennen hahmonrakennusta. Lukeminen ei antanut minulle mitään, joten julkaisu oli täysi huti.