Kategoriat
Hahmot Joulukalenteri Taide ja tyyli

Joulukalenteri 2011: 4. päivä – Parta-adventissa surumielinen heinäsuova

Tervetuloa Missing Linkin kolmannen joulukalenterin pariin! Tällä kertaa aiheena on hahmosuunnittelu, eli kohdistan joka päivä valokeilan tietyn hahmon tai hahmoryhmän visuaaliseen ulosantiin. Ihkutusta on siis luvassa, mutta aivan pinnalliseksi ei kuitenkaan ole tarkoitus jäädä. Odotettavissa on myös pohdintaa muun muassa siitä, miten hahmodesign ilmaisee hahmon olemusta ja persoonallisuutta ja miten se vaikuttaa koko sarjan tunnelmaan.

————

Kasvojen karvoitus ei tunnu olevan kuuminta hottia animangamaailman hahmosuunnittelupiireissä. Vaikka jokunen hurmaava sänkijonne aina löytyykin, ovat täysikasvuiset parrat melko harvinainen näky. Parralla tuntuu useimmiten haettavan vanhentavaa vaikutusta, mutta tämäkin voidaan toteuttaa eri tavoilla ja eri syistä. Tämän joulun loput adventtisunnuntait omistan animen ja mangan suosikkiparroilleni ja pohdin niiden vaikutusta asianomaisten designien kokonaisuuteen.

2. Parta-adventti: Van Hohenheim (Fullmetal Alchemist)

Höpsäkänvakavan vaeltajan partakin on surullinen, kun hänellä ei koskaan ollut aikaa perheelleen.

Kategoriat
Anime Avautuminen Hahmot

Ennen äänenmurrosta

Otokoyakut eli miesrooleja näyttelevät naiset ovat tunnetusti yleinen ilmiö animen äänitysskenessä. Tältä saralta onkin tullut kuultua jos jonkinmoista suoritusta, joiden kauheimmistosta (ja vastapainoksi paremmistostakin) on nyt ajankohtaisen potutuksen vuoksi aihetta avautua.

Olen huomannut reagoivani toistuvasti hyvin negatiivisesti miespuolisiin hahmoihin, joita näyttelevillä naisilla ei ole minkäänlaista kapasiteettia saada itseään kuulostamaan edes etäisesti teinipojalta. Tällainen räikeä virheroolitus on jo useampaan kertaan animea katsoessani osoittautunut tunnelman tappajaksi laajemmin kuin pelkästään kyseisen hahmon osalta. Mitä keskeisempi rooli on, sitä suurempi negatiivinen vaikutus sillä on koko sarjalle.

Tämän talven Fractale ei muutenkaan ole paras sarja ikinä koskaan, mutta viimeistään Yuu Kobayashi päähenkilö Clainin roolissa naulaa arkun kiinni ja lujasti. Se ihminen, joka Kobayashin rooliin valitsi, ei varmaan ole koskaan kuullut teinipojan puhetta. Läpi täysin selvästi kuuluva tyttömäisyys vain korostaa Clainin hajuttomuutta ja mauttomuutta ja vie lopunkin uskottavuuden muutoinkin latistetusta hahmosta. Melko vähärepliikkisessä sivuroolissa kuten Higurashi no Naku koro ni -sarjojen Satoshina Kobayashi ei häiritse lainkaan yhtä paljon, mutta pääroolia hänen tyttömäinen äänensä ei kanna.

Viime vuonna tismalleen sama efekti iski muiltakin osiltaan monin puolin umpityhmässä Heroman -supersankarianimessa. Mikako Komatsun tulkinta Joey Jones -pojasta on niin tappavan tyttö, että koko sarjan uskottavuudelta putoaa heti alkumetreillä pohja pois. Hahmodesign ei toki myöskään auta – itsehän petyin kovasti kun sain selville päähenkilön olevan poika eikä tyttö, vaikka ulkonäkö olisikin antanut olettaa muuta. Joeyn ja Clainin hahmojen epämukavuutta vain korostaa se, että kumpikin pääsee sankarillisesti suojelemaan oikeaa tyttöä, joka kuitenkin vaikuttaisi olevan kaikin puolin pääpojua pätevämpi yksilö.

Hieman kaukaisempi mutta sitäkin ikimuistoisempi tapaus on Hikaru no Gon animeversio. Muuten ihan kelpo kamaa, mutta äärimmäisen äänekkäästi kimittävä Tomoko Kawakami nimihahmo Hikaruna häiritsi katsomistani aivan kohtuuttomasti. Kawakami toimii ihan hyvin Hikarun ollessa ala-asteella alkujaksoissa, mutta useamman vuoden ajanjaksoa kuvaavan sarjan loppupuoliskolla Hikaru on kasvanut niin henkisesti kuin fyysisesti täysin ulos korkeana piipittävästä äänestään. Sarjan keskivaiheiden paikkeilla rupesin ajattelemaan, että kaiken järjen ja varsinkin huomattavasti aikuistuneen hahmodesignin mukaan Hikarun pitäisi ihan uskottavuuden takia kokea äänenmurros mielellään mahdollisimman pian. Valitettavasti koko ajan oli täysin selvää, ettei anime aikonut tehdä mitään Hikarun tyttöäänelle, ja tämä ärsytti aivan anteeksiantamattoman paljon. Lisäksi on aika hölmön näköistä, kun Light Yagamin pikkuveljen näköinen heebo puhuu Kawakamin miukumaukuäänellä.

Kaikki näistä kolmesta seiyuusta yrittävät kovasti pitää äänensä matalana, mutta eivät kykene siihen kuin korkeintaan hetkittäin. Heidän suorituksensa jäävät epätasaisiksi, eivätkä ne saavuta tarvittavaa luontevuutta. Lopputulos on suunnilleen yhtä vakuuttava kuin Mulan ensimmäistä kertaa miehenä esiintyessään.

Kategoriat
Anime

Animevuosi 2009 – Kuinkas sitten kävikään?

Nyt kun vuosi 2010 on päässyt pyörimään, olisi ehkä aika paljastaa, mitä tapahtui viime vuoden uudelle animetarjonnalle, ettei ainakaan niiden, joista kirjoittelin ensivaikutelmiani tarvitse jäädä roikkumaan ihan tyhjän päälle. Kaupan päällisiksi muutamia hajanaisia ajatuksia ja kunniamainintoja.

Vuodelta 2008 jatkuneet

Mitchiko e Hatchin ja Casshern SINS ovat jo arvostelunsa saaneet.

Kuroshitsuji lähti valitettavaan mahalaskuun mangasta paremmaksi pistävien alkujaksojensa ja hienon Jack the Ripper -tarinakaarensa jälkeen, eikä enää koskaan päässyt lähellekään ensimmäisten kuuden jakson tasoa. Pohjamutia viistettiin niin  älyttömän kuningatar-sähläyksen kuin aivottoman demonikoiran kanssa. Toisaalta animen hyveeksi on ehdottomasti laskettava sen loistava visuaalinen ohjaus ja loppupuolen jopa melko onnistuneet yritykset tuoda jotain uutta superbutlerin sisäiseen maailmaan (Sebastianin ja Cielin välisen suhteen vieminen yhtä radikaalisti mihinkään suuntaan on epäilemättä vielä kaukana suurimmaksi osaksi suvereenisti paremman mangan tämänhetkisestä juonenkehittelystä).

Kuroshitsuji: Tyylikkäin hovimestari, hotein shota loli trap (olkoonkin että tämä tapahtui teknisesti katsoen vuoden 2008 puolella)

Shikabane Himen toinen kausi – luettakoon nyt näihin, kun kerran jatkui suoraan edellisen syksyn ensimmäisen kauden perään – tuli katsottua ja tykkäiltyä muutaman kidukkaan huonon alkujakson jälkeen. Ilman harvinaisen mautonta ja asiaan kuulumatonta fanserviceä sekä sen ruumiillistumana toimivaa gaijinotakublonditarta tästä olisi voinut yhdessä ensimmäisen kauden kanssa tulla älyttömän hieno sarja, mutta nyt sen täytyy hentaistudion hyvin ikävän vaikutuksen vuoksi jäädä vain varsin hyväksi sarjaksi vaikuttavan loppunsa, tyylikkään värimaailmansa, epätyypillisen (anti)pahiksensa, onnistuneiden kauhuelementtiensä ja muutaman poikkeuksellisen vahvan jaksonsa kanssa. Toisaalta eipähän tule niin paha mieli siitä, että suurin osa porukasta ditsasi ruumisprinsessat jo ensimmäisen kauden pilotin jälkeen.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään ensivaikutelmia: K-On, Shangri-la, Pandora Hearts & Sengoku Basara

Olen jo pitkään halunnut tehdä oman geneerisen ensivaikutelmat-postaukseni, joten tässä on ensimmäinen sen luultavasti kahdesta osasta. Kevätkaudesta on yleisesti sanottava, että vain muutama sarja on onnistunut trailereiden ja promotietojen perusteella vangitsemaan mielenkiintoni kunnolla,vaikka vilkuilulistalle kipusi previkoiden moninkertaisen kaluamisen tuloksena kymmenisen nimikettä, joista suurin osa siis kiinnostaa lähinnä paremman puutteessa -mentaliteetilla. Kaikki tämän postauksen sarjat ovat niitä vähemmän etukäteisinnostusta herättäneitä tapauksia.

K-On!

Moe desuu~!

Moe-sarjat harvemmin iskevät, ja promokuvan ja juonisynopsiksen perusteella olin melko varma, etten saisi tästä animesta mitään irti, mutta KyoAnin animaatiobudjetin vuoksi päätin kuitenkin vilkaista. Olin tietenkin aivan oikeassa, sarjan puhdasverinen moeus lähinnä haukotutti aina silloin, kun dojikko-päähenkilö Yui ei aiheuttanut puolivillaista tuskastumista päämäärättömällä kompastelullaan. Animaatiosta sitten tykkäilinkin, pilotti näyttää mukavan kimmoisalta ja eloisalta vastapainoksi animeteollisuuden suosimalle jäykemmälle tyylille. Mikä parasta, mielenkiintoisen näköinen animointi sopii sarjan tunnelmaan loistavasti.

Koska tällainen 4-koma-adaptaatio ratsastaa vain ja ainoastaan henkilöidensä varassa, olisi tärkeää katsomastaan nauttiakseen pitää heistä. Rauhallisemmat ja hieman vähemmän stereotyyppeihinsä valetut tytöt Mio  ja Tsumugi (kuvassa ensimmäinen ja kolmas vasemmalta) vaikuttavatkin ihan söpöiltä, mutta rasittavan genki Ritsu (panta) ja varsinkin absoluuttisen hyödytön Yui estävät tähän sarjaan palaamisen.

Tahallisen ylitsevuotava tyypillisyys ei nosta sarjan katseluarvoa, kun genre ei muutenkaan iske. Lopputulos on suorastaan kivuliaan hajuton ja mauton. Ymmärrän toisaalta, miksi monet tuntuvat tästä pitävät, sillä K-On on peruspuitteiltaan hyvin samantyyppinen sarja kuin viime aikojen suuri suosikkini Axis Powers Hetalia, rekkalastillinen moepoikia on vain korvattu neljällä moetytöllä ja semihistorialliset moevitsit musiikkiin ja lukioon liittyvillä moevitseillä.

OP ja ED

Introvideo on oikein söpö, mutta jäi useankin katsomiskerran jälkeen mieleen heikosti, minkä lisäksi sitä vaivaa sarjaa muutenkin piinaava kimitys. Outro taas on erittäin nätti ja kekseliäs ja kuulostaakin oikein kivalta. Ihmettelen kuitenkin, miten se on saanut niin suurta suosiota, sillä vaikka siinä on periaatteessa melkein kunnollista huulisynkkaa ja kaikkea, niin flegmaattisen oloisesti suutaan aukova Mio ei näytä laulavan ollenkaan taustalla pyörivää pirteän energistä j-poppia, vaan korkeintaan jotain Tori Amosin hidastempoisempaa kappaletta. FoxJones valitti juuri viime kesän Animeconin AMV-paneelissa, että huulisynkka ei toimi videoissa monesti juuri siksi, että tunteella laulettuja säkeitä tungetaan normaalisti puhuvien hahmojen suuhun, mikä ei yksinkertaisesti näytä siltä siltä kuin hahmot laulaisivat, ja outrossa on mielestäni menty pieleen juuri tässä.

Kehnoa äänen ja kuvan sointuvuutta kompensoivat kuitenkin monet upeat yksityiskohdat, päällimäisenä videon kohta 0:33, kun Mio polkaisee jalkaansa sanoinkuvaamattoman seksikkäästi. Nelikon vaatetus on myös todella onnistunut, suosikkini on ehdottomasti Tsumugi (yli kyynärpään ulottuvat mustat hanskat, valtava hiusnuttura ja neonvihreät korvakorut ja sukkahousut mustavalkoisen leningin kanssa? I’ll be in my bunk.)