Kategoriat
Anime

Recap of Doom

Olin vähän yllättynyt, kun netti-ihmiset tuntuvat kaikki olevan sitä mieltä, että Fullmetal Alchemist: Brotherhood 27 on varsin kelpo recap-jakso.

Mitä ihmettä? Ei, se ei ole hyvä recap-jakso. Se on hyvä jakso. Noiden ilmaisujen välille jää yllättävän suuri laadullinen erotus.

Kukaan ei pidä recap-jaksoista. Ne ovat omaan mitäänsanomattomuuteensa tukehtuvaa ajanhukkaa – me näimme kaiken tuon jo, me tiedämme mitä on tapahtunut, näyttäkää seuraava oikea jakso! Ja silti animeteollisuus vain vääntää näitä turhuuden huipentumia joka toiseen sarjaan aivan väkipakolla. Hyvä on, recapeillä on ihan käytännön funktiota produktiosuunnittelun, budjetin ja matkan varrelta mukaan poimittujen katsojien briiffaamisen kannalta. Ulkotarinalliset tuotannolliset tekijät poissulkien ne ovat kuitenkin useimmiten raivostuttavan irrallisia katkoksia kertomuksen rytmissä. Perusrecapissä vaikuttaisi olevan vain muutaman prosenttiyksikön edestä millään mallilla merkityksellistä tavaraa, joten niiden huono maine on ihan ansaittu.

Brotherhoodin recap ei kuitenkaan ajaudu normirecappien hautausmaalle. Animen adaptoijat osoittavat jaksossa huomattavaa kunnianhimoa sitomalla sen oikeasti osaksi tarinaa tavalla, joka on paitsi uskollinen sarjan tyylille myös sopusoinnussa lähdemateriaalin kanssa. Brotherhood on toki harrastanut tällaista sooloilua aiemminkin, kuten pilotti todistaa, mutta jälkikäteen ajatellen ensimmäinen jakso istuu sarjaan kovin nihkeästi. Sen kontribuutio kokonaisuudelle on Elricin veljesten tutustuttaminen Hughesin perheeseen, ja siinä se. Kaikki muu ensimmäisen jakson esittelyllinen tavara käydään läpi myöhemmin sarjan kuluessa toiseen kertaan, itseäni eniten ärsyttävänä tapauksena Edin ja Alin ihmissynteesirikoksen paljastaminen. Pilotissa Jääalkemistin kanssa käydään läpi se vanha tuttu ”Hmm… automail-käsi ja -jalka… tyhjä haarniska… Haa, te kurjat olette yrittäneet ihmissynteesiä!” -päättelyketju, joka alun perin esiintyi mangan ja ensimmäisen animen alussa Liorin feikkipapin järkeilynä. Sitten muutamaa jaksoa myöhemmin Brotherhoodin Lior-jaksossa on mukana tismalleen sama kohtaus kuin aloitusjaksossa, mutta päättelijänä on taas mangalle uskollisesti kalju pappimme. MIKSI MEIDÄN TARVITSI NÄHDÄ TÄMÄ KAHTEEN KERTAAN, BROTHERHOOD?

Recap puolestaan tekee oikein sen, missä pilotti mokasi: se rakentaa jotain uutta mangan pohjalta syventäessään Hohenheimin hahmoa. Jakso sisältää kokonaisen character arcin kertausjaksoksi naamioituna, sillä kehyskertomus on nostettu taiteellisilla valinnoilla tärkeämmäksi kuin footagen kierrätys. Kerrankin kehys määrittää, mitä vanhasta materiaalista joudumme katsomaan läpi uudelleen, eikä toisin päin.

Recap-kohtaukset on vielä ryhmitelty niin, että samantyyppiset Hohenheimin ja älyttömän komean nuoren Pinakon keskusteluun kulloinkin sopivat pätkät eri puolilta menneitä jaksoja on kasattu yhdeksi osakokonaisuudeksi, joka muodostaa aina yhden etapin jakson kuvaamalla henkisellä matkalla, jonka aikana Hohenheim uudelleenmuotoilee unessaan ihmiskuvansa. Ainakin minulle tämä tuli täysin uutena tapana käyttää se pakollinen kertailujakso.

Kohtausten ryhmittely kronologisesti etenevien pätkien sijaan toimii myös katsojan kannalta hyödyllisenä sisustuselementtinä. Kronologisessa järjestyksessä etenevät pätkät yksinkertaisesti vain kertovat, mitä on tapahtunut, eikä niissä näin ole kaikki jaksot nähneelle kerrassaan mitään uutta. Vähän innovatiivisempi järjestely puolestaan mahdollistaa asioiden asettamisen erilaisiin yhteyksiin kuin missä ne alun perin esitettiin. Tällä tavalla niistä on jopa mahdollista saada jotain irti, vaikka kohtaukset onkin jo kertaalleen nähty. Itse en esimerkiksi koskaan älynnyt, kuinka sarjan hahmoilla on taipumusta uhrata käsivarsiaan rakkaidensa puolesta ennen kuin tämä jakso tavasi yhteyden minulle oikein kädestä pitäen (pun not intended) esittämällä kyseiset kohtaukset peräkanaa.

Tässä suhteessa Brotherhoodin recap ylittää jopa Utenan ”Plotting a Locus” -recapjakson, joka muodostuu olennaisen tärkeäksi osaksi sarjan prinssimytologian ymmärtämistä, mutta jonka merkitys putoaa huomattavasti aina kun Akion ja Diosin dialogia kuvaavasta kehyskertomuksesta loikataan kertauspätkiin, jotka esitetään hyvin perinteen tyyliin tiivistyksinä Student Council Arcin kaksintaisteluista.

Toisaalta ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. Hohenheim-recap on sijoitettu hyvin kummalliseen ja häiritsevään kohtaan. Sinänsä uuden kauden aloituksena jakso 27 on toki täysin looginen paikka kertailulle, mutta ottaen huomioon edellisen jakson cliffhangerin ja seuraavan jakson tapahtumia koskevan spoilerin uudessa introvideossa tämä on vain hämmentävä ja liian selkeästi päätarinan katkaiseva välijuonne. Lisäksi se Ihmisen Sisun(tm) sanoma alkaa näin yhteen jaksoon pungettuna kuulostaa vielä paasaavammalta kuin muuten (ihmisyyden tutkiminen on aina hieno teema, mutta kyllä se viesti perille menisi vähemmälläkin rynkyttämisellä).

Tässä yhteydessä voisin Brotherhoodin ja Utenan ohella mainita poikkeuksellisen tehokkaasti käytettynä recappinä vielä Shikabane Hime: Akan jakson 13, jossa kertauksen lomassa jäähdytellään edellisten jaksojen intensiivistä menoa, sidotaan lopputaistelun jälkiselvittelyjä ja valmistellaan seuraavan kauden asetelmaa. Lisäksi olin kiitollinen protagonistien puitejärjestön hierarkian selkeyttävästä kokoomasta, sillä olin tippunut kunkin tyypin aseman ja arvonimen kanssa kelkasta jo aikaa sitten.

En ikinä hyppää yksittäisten jaksojen yli, jos sen välttäminen suinkin on mahdollista, joten tulen vain vihaiseksi törmätessäni jaksoihin, jotka on suunniteltu huoletta skipattaviksi jos kaikki alkujaksot on nähty, koska ne tuovat vähän jos mitään uutta sarjaan. Recap-jaksoillakin pitäisi ja myös selvästi voi olla jotakin annettavaa kertomuksen sisäiseen maailmaan – joskus jopa niin paljon, että ne ansaitsevat tulla arvioiduiksi muutenkin kuin recappeinä.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Manga

Wild Adapter 2

Osa 1

Sarjan toinen osa ei ollut ensimmäisellä eikä tällä toisellakaan lukukerralla Kazuya Minekuran asteikolla se mieleenpainuvin tai voimakkain lukukokemus (missä täytyy muistaa, että Minekura-asteikko on jo lähtökohtaisesti useamman pykälän korkeammalla kuin normimangalle soveltuva asteikko). Kuitenkin pidin tästä osasta ainakin aina ennen enemmän kuin tarkoituksellisen etäiseksi jätetystä ensimmäisestä prologiosasta. Tämä toki oli odotettavissakin, sillä se tarina, jonka Minekura varsinaisesti haluaa kertoa, pääsee kunnolla vauhtiin vasta tässä osassa edellisen toimiessa pohjustuksena mystisen antisankarimme Kubotan mystisyydelle.

Vuoden kuluttua ensimmäisen osan tapahtumista Kubota auttaa Saori-nimistä raskaana olevaa, kotoa karannutta tyttöä, kun tämä jää kiinni näpistämisestä. Edellisessä postauksessani valitin virheellisesti, ettei kakkososassa käytetä ulkopuolista kertojahahmoa yhtä tehokkaasti ja näkyvästi kuin ensimmäisessä, viidennessä ja kuudennessa osassa. Vaan kyllähän Saori onkin erittäin näkyvillä kertojana tässä pokkarissa. Sanoisin silti edelleen, ettei hän nouse aivan yhtä vahvasti esille itsenäisenä toimijana tai aivan yhtä tärkeäksi kuin muut sarjan kirjakohtaiset kertojat.

Spoilerivaroitusta taas pokkarin yksityiskohtaisen läpikäymisen takia.

Kategoriat
Anime Hahmot Manga Meta

Täydelliseen mangaan tarvitaan…

Löysin siivotessani kaapin perälle unohtuneen kasan vanhoja koulujuttuja ja sieltä pisti ihan erityisesti silmään keltainen paperi muistaakseni jostain seitsemännen luokan ajoilta. Kyseessä oli vanha äidinkielen työ, joka muistui mieleen omituisen hyvin pienen palauttelun jälkeen. Opettaja laittoi luokkani silloin aikoinaan miettimään, mistä ainesosista leivotaan hienoa kirjallisuutta, ja työnsi meidät tietokoneelle kirjaamaan reseptin ylös otsakkeen ”Mitä täydelliseen kirjaan tarvitaan” alle. Päätinpä sitten tehdä pienen vertailun siihen, mitä täydellinen viihde on mielestäni nyt kuuden-seitsemän vuoden jälkeen. Vanhat kriteerit ovat alkuperäisessä muodossaan ja järjestyksessään, muistakaa siis ihailla tuon ajan kummallista kirjallista ilmaisuani.

(Tästä tulikin suureksi osaksi semanttista pilkun ahdistelua.)

Edit: Jumalauta noiden tägien kanssa…

  • Mielenkiintoiset ja ennalta-arvaamattomat henkilöt

Mielenkiintoiset henkilöt ovat toki edelleen arvossaan, mutta ennalta-arvaamattomuus on vähän monimutkaisempi juttu. Mikäli olen tarkoittanut tällä, että hyvässä fiktiossa henkilöt pääsevät kuoriutumaan mahdollisista stereotyypeistään ja kehittymään tavoilla, joita en pysty ennustamaan ensimmäisen vilkaisun jälkeen niin olen yhä samaa mieltä. Se, että pystyn jatkuvasti ennakoimaan hahmon tulevaa käyttäytymistä taas on yleensä merkki liian muottiin valetusta henkilöstä.

Sen sijaan yllättävä käyttäytyminen ei ole enää minulle lainkaan itseisarvoista. On pikemminkin ensiarvoisen tärkeää, että henkilöistä muodostuu eheä, johdonmukainen kokonaisuus. Käyttäytymisen ei tosiaan saa olla täysin ennustettavissa, mutta ongelmia syntyy, jos en pysty kytkemään hahmon käyttäytymismalleja aiemmin esille tulleisiin motiiveihin, persoonallisuuteen ja muuhun informaatioon.

Pahinta onkin, jos hahmon käytös on sekä erittäin ennalta-arvattavaa että täysin ristiriidassa tästä saadun taustatiedon kanssa. You Higurin Cantarellan Chiarosta esimerkiksi tiedetään, että hän on ollut taidokas salamurhaaja lapsesta lähtien isänsä lailla, mutta se henkilö, jota manga kuvaa, on hyvin perinteinen äärimmäisen hyväsydäminen nuorimies, joka ei halua vahingoittaa ketään ellei se ole aivan välttämätöntä.

  • Kulkeva juoni

Olen itse asiassa yllättynyt siitä, että olen listannut tällaisen elementin tärkeäksi ainesosaksi, sillä nykyisin enemmän kuin koskaan aiemmin arvostan sitä, että tarina liikkuu koko ajan johonkin suuntaan, minkä takia episodimaiset pätkäsarjat pärjäävät melko huonosti listoillani. Nykyään erotan toisistaan kuitenkin juonen ja tarinan käsitteet niin, että juoni on suppeampi kokonaisuus, se punainen lanka, joka muodostaa kertomuksen toiminnallisen rungon. Helpoimpana esimerkkinä toimii perinteisen miekka&magia-fantasian matka pisteestä A pisteeseen B -rakenne. Tarinan taas tulkitsen laajemmaksi ja moniulotteisemmaksi kokonaisuudeksi, joka sisältää paitsi sen toiminnallisen punaisen langan, myös esimerkiksi hahmonkehityksen ja kertomuksen toimijoiden henkilökohtaiset tavoitteet.

Tämän eron takia en käytä enää juurikaan sanaa ”juoni”, sillä yleensä tarkoituksenani on puhua ”tarinasta”. Juonen jatkuva kulkevuus on minulle siis eri asia kuin tarinan vastaava, sillä varsinkin slice of life -tyylisissä henkilövetoisissa teoksissa juonirunko on toisarvoinen muuttuja ja usein jopa lähes olematon. Onko viime kevään Ristorante Paradiso -animessa jatkuvasti etenevää juonta? Ei. Sen sijaan se keskittyy kertomaan kymmenisen ihmisen yksittäisistä, mutta limittäisistä tarinoista muodostuvan tarinakokonaisuuden ja näiden yksilöiden tarinat etenevät koko ajan sitä mukaa, kun heidän välisensä suhteet kehittyvät ja saamme tietää lisää heidän taustoistaan.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kesän ensivaikutelmia: Bakemonogatari, Aoi Hana, Canaan & Tokyo Magnitude 8.0

Taas on (vihdoinkin) ensimmäiset jaksot katsottu niistä uusista sarjoista, jotka jollain tasolla kiinnostavat. Kuten kesäkaudelta odottaa saattaa, niitä ei ollut kovin montaa. Toisaalta ne, jotka olen saanut katsottua ovat kaikki olleet vähintäänkin täynnä potentiaalia.

Bakemonogatari

Bakemonogatari

Hei katsokaa, minun värini!

Jos väittäisin, että osasin viime viikolla odottaa katsovani tällä viikolla sarjan aloituksen, jossa painoton tyttö ampuu niitin ex-vampyyrin poskeen, valehtelisin. Joskus odottamattomat lähtökuopat toimivat huonosti, mutta useimmiten ne luovat sarjaan katselunosteen heti alkumetreistä. Bakemonogatari kuuluu ilokseni jälkimmäiseen joukkoon. Boldattu tapaus on sen verran absurdilla tavalla upea, että odotan tältä sarjalta suuria jo ihan sen perusteella.

Eniten vaikutuin kuitenkin lopulta siitä, miten maksimaalisen kaunis jakso on. Rikkaiden värien käyttö yhdistettynä synkeän kolkkoon tunnelmaan, vahvoihin varjoihin ja erittäin selkeään hahmosuunnitteluun toimii loistavasti. Kuvauksen leikittelyt ja rajaukset saivat myös huokailemaan lumoutuneena. Varsinkin tekijöiden haluttomuus näyttää päähenkilön kasvoja kunnolla johtaa mielenkiintoisiin visuaalisiin ratkaisuihin, joista suosikkini on kohta, jossa hän juttelee class repin kanssa ja leikkii samalla kynällään. Muutenkin liikkeen ja viivan selkeys, värien vahvuus ja tyylikäs kuvakerronta ansaitsevat suvereenisti kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Visuaalisen puolen sujuvuus ja elävyys varmistavat tehokkaasti, ettei jakso taannu dialogipainotteisuudestaan ja toiminnan vähäisyydestä huolimatta puolituntiseksi staattisia puhuvia päitä.

Kokeellisista animaatiojaksoista en taas ole koskaan oikein pitänyt, eivätkä tämän pilotin spagettia aivoissa -sähellykset muodosta poikkeusta. Päin vastoin ne näyttävät suorastaan rumilta muun jakson puhdasveristä kauneutta vasten. Tämä lienee tosin tarkoituskin, mutta tyylipoikkeama ei mielestäni muuten sovi jaksoon. Alun random pantsushotti ei myöskään tehnyt vaikutusta (tahallisen) mauttoman panderoinnin vuoksi sekä siksi, etten ole ylipäänsä perinteisten pantsuvilauttelujen tukija. Hieman huolettaa myös se, että saman studion ja ohjaajan ensimmäisen Sayonara Zetsubou-Sensein alkujaksot vakuuttivat minut täysin ja ihastuttivat kovasti, mutta kauden puoliväliin mennessä katsominen kävi kuivaksi pakkopullaksi sitä mukaan, kun hahmojen flanderisointi alkoi mennä enemmän ja enemmän överiksi.

Kategoriat
Anime Taide ja tyyli Välipala

Identtiset kaksoset

Onko koskaan animea katsoessa tullut sellainen olo, että tämähän on jo nähty aiemminkin? Niinpä niin, anime on täynnä kauan kadonneita kaksoiskaappauksia, jotka vain odottavat löytäjäänsä, kuten tämä Anikin ketju osoittaa.

Aranan löydökset noudattavat Hesarin NYT-liitteestä tuttua kuvissa esiintyvien hahmojen nimien ristiin kirjoittamisen tapaa. Olisin muuten äärettömän kiitollinen vinkeistä, jos joku sattuu muistamaan tai bongaamaan identtisen kolmosen jollekin löytämistäni pareista.

Sen lisäksi, että Akion ja Sebastianin ilmeet ovat tismalleen samat, myös miesten asettelu kameran eteen menee täysin yksiin. Jopa kasvoille varjon heittävät otsasuortuvat ovat saman tyyppisiä. Jännittävän tilanteesta tekee kuitenkin se, että katsoisin sarjojen kontekstin tuovan herrojen ilmeisiin erilaista merkitystä. Siinä missä Akio on niin puhtaan raivostunut kuin sulava ja tilanteen aina hallussaan pitävä piilopahis vain voi olla katsoessaan pikkusiskon viihtyvän iloisena tarinan sankarin kanssa, Sebastianin ylenkatse ilmentää pikemminkin syvää inhoa ja vastenmielisyyden tunnetta koiria kohtaan.

Tämä on muuten yksi suosikki-ilmeistäni ikinä. Lievä sammakkoperspektiivi tuo hahmoihin lisää voimaa ja uhkaavuutta, ja toisaalta lisää kuvallisen ilmaisun dynaamisuutta. Olen melko varma, että olen nähnyt saman posen vielä muuallakin, joskus dramaattisissa ja joskus koomisissa yhteyksissä. Itse asiassa tästä asetelmasta saisi varmaan kerättyä kokonaisen identtisten sisarusten pataljoonan, jos lähtisi etsimään.

Kategoriat
Anime Avautuminen

Gainax, srsly?

Anime vihastuttaa edelleen enemmän kuin se ihastuttaa, mutta tällä kertaa uudesta syystä.

Sain vihdoin katsottua Gurren Lagann -elokuvaparin ensimmäisen osan. Tiesin ennakolta, että siinä käytetään jonkin verran sarjan animaatiota ja tarkoituksena on uudelleenkertoa Simonin tarina multaisesta mönkijästä galakseja heitteleväksi kovikseksi. Tiesin, että elokuva huipentuisi eeppiseen ”OLEN KAIVAJA-SIMON!!!1” -puheeseen ja ilotulitukseen.

En kuitenkaan tiennyt, että koko raina olisi kaksituntiseksi venäytetty recap-jakso. Kuten normaalipituisissa sukulaisissaan, elokuvassakin on kyse edellisten jaksojen yksinkertaisesta copypastetusmetodista, jonka lopuksi tarjotaan prosentuaalisesti pieni osuus uutta materiaalia muunnellun lopputappelun muodossa. Olisipa joku kertonut minulle, että pienen karsinnan ja tuskin huomattavan kiillotuksen lisäksi uutta asiaa löytyy vain muutamasta alku- ja paristakymmenestä loppuminuutista, olisin säästänyt puolitoista tuntia elämästäni. Tuon ajan käytin nyt sen bongailemiseen, mitä kaikkea leffasta on jätetty pois.

ROW! ROW! Fight the cheap recap movie!

Ööh, Gainax? Raavitko sinä ihan tosissasi viattomilta leffalipun ostajilta rahaa tämän katsomisesta?

Kategoriat
Avautuminen Manga

Kolmiodraamapeikko

Hiton blondit

Jämähdin noin kaksi vuotta sitten You Higurin Cantarellassa kuudennen ja seitsemännen osan väliin. Aina välillä kävi mielessä aloittaa seuraava pokkari, mutta en vain pystynyt pakottamaan itseäni siihen, vaikka hyllyssä nökötti valmiiksi lukematon rivi aina yhdeksänteen osaan saakka.

Joskus tavasta hamstrata pokkareita valmiiksi on hyötyä, kuten silloin kun Fullmetal Alchemistin lukeminen oli jäänyt pitkähköksi aikaa innostumattomuuden vuoksi, minkä ansiosta sain rohmuta lopulta melkein kymmenen osaa yhteen menoon. Joskus säästelen osia ihan tahallani, koska juuri nyt ei ole otollinen aika tietylle sarjalle tai koska Kazuya Minekuran sarjoja ilmestyy niin harvaksiin tai koska olen niin laiska tilaamaan sarjoille jatkoa patonkimaasta. Joskus olen jopa unohtanut pokkarin olemassaolon.

Ja sitten on Cantarella. Sen osat mulkoilivat minua katkeran hyljeksittynä ja syyllistäen aina kirjahyllyn ohi kävellessäni tai kurkottaessani nappaamaan ylähyllyltä läheisen toisen sarjan pokkarin. Kuvaavaa on ehkä sekin, että vaikken yleensä anna pokkareitani lainaksi kavereille ennen kuin olen itse lukenut ne (mihin siis tosiaan saattaa välistä mennä ihan reippaastikin aikaa), niin Cantarellan osat kiersivät aivan onnessaan useammissakin käsissä. Luovutin ne väliaikaishuoltajille erittäin mielelläni ja melkein hymyilin sille hyllyssä ammottavalle kololle.

Noin vuosi sitten onnistuin vihdoin tarttumaan itseäni niskasta kiinni ja luin seitsemännen osan hampaita kiristellen. Taisinpa ihan konkreettisesti huokaista helpotuksesta saatuani sen karkotettua takaisin omalle paikalleen. Vasta kuukausi sitten sain luettua ne loputkin kaksi hyllyssä itkenyttä osaa läpi. Miksi sitten tällaista draamaa yhden mangan takia? Higurihan on varsin pätevä tarinankertoja (aina silloin kun en muista hänen karmeita keskinkertaisuuksiaan, Ramen Ikaga -hölmöily eturintamassa), ja Cantarella jää hänen tarinoistaan toiseksi ehkä ainoastaan sielua riipivälle Ludwig II:lle. Enkä minä nyt yleensä raivostu sarjakuvalle näin pahasti.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot Taide ja tyyli

Väritä vallankumoukseni!

Revolutionary Girl Utenan maailmassa värit ovat hyvin tärkeässä roolissa, ne hyppäävät silmille yhtä armottomasti kuin sarjan omnipresentti seksuaalisuuteen liittyvä symboliikka. Muistan vieläkin, miten ensimmäistä kertaa sarjaa aloittaessani ajattelin, että sen ääretön kirkkaus antoi siitä melko lapsellisen vaikutelman. Se, että vain keskeisillä henkilöillä on värikkäät hiukset tuntui lisäksi liian suorasukaiselta, ihan kuin en osaisi muka erottaa päähenkilöitä toisistaan ja vähemmän merkityksellisistä henkilöistä ilman selkeitä värikoodeja.

group04

Nyt kuutisen vuotta myöhemmin asenteeni onkin tietysti kääntynyt täysin päälaelleen ja värien käyttö Utenassa on mielestäni hyvin kekseliästä ja niiden merkitys tarinan konfliktien ilmaisussa huomattava. Olen lukenut hienoja (ja hieman kaukaa haettuja) analyysejä siitä, miten tietyn värin yleinen merkityssymboliikka kuvaa hahmoa, johon se on liitetty, mutta en itse tiedä värisymboliikasta yleisellä tasolla paljoakaan, joten pitäydyn niissä merkityksissä, joita sarja liittää tiettyihin väreihin ja niiden käyttöön.

Viittaan epämääräisesti myös myöhempien tarinakaarten tapahtumiin, mutta yritän vältellä varsinaisia spoilereita.