Kolmiodraamapeikko

23.5.2009 kello 23:21

Hiton blondit

Jämähdin noin kaksi vuotta sitten You Higurin Cantarellassa kuudennen ja seitsemännen osan väliin. Aina välillä kävi mielessä aloittaa seuraava pokkari, mutta en vain pystynyt pakottamaan itseäni siihen, vaikka hyllyssä nökötti valmiiksi lukematon rivi aina yhdeksänteen osaan saakka.

Joskus tavasta hamstrata pokkareita valmiiksi on hyötyä, kuten silloin kun Fullmetal Alchemistin lukeminen oli jäänyt pitkähköksi aikaa innostumattomuuden vuoksi, minkä ansiosta sain rohmuta lopulta melkein kymmenen osaa yhteen menoon. Joskus säästelen osia ihan tahallani, koska juuri nyt ei ole otollinen aika tietylle sarjalle tai koska Kazuya Minekuran sarjoja ilmestyy niin harvaksiin tai koska olen niin laiska tilaamaan sarjoille jatkoa patonkimaasta. Joskus olen jopa unohtanut pokkarin olemassaolon.

Ja sitten on Cantarella. Sen osat mulkoilivat minua katkeran hyljeksittynä ja syyllistäen aina kirjahyllyn ohi kävellessäni tai kurkottaessani nappaamaan ylähyllyltä läheisen toisen sarjan pokkarin. Kuvaavaa on ehkä sekin, että vaikken yleensä anna pokkareitani lainaksi kavereille ennen kuin olen itse lukenut ne (mihin siis tosiaan saattaa välistä mennä ihan reippaastikin aikaa), niin Cantarellan osat kiersivät aivan onnessaan useammissakin käsissä. Luovutin ne väliaikaishuoltajille erittäin mielelläni ja melkein hymyilin sille hyllyssä ammottavalle kololle.

Noin vuosi sitten onnistuin vihdoin tarttumaan itseäni niskasta kiinni ja luin seitsemännen osan hampaita kiristellen. Taisinpa ihan konkreettisesti huokaista helpotuksesta saatuani sen karkotettua takaisin omalle paikalleen. Vasta kuukausi sitten sain luettua ne loputkin kaksi hyllyssä itkenyttä osaa läpi. Miksi sitten tällaista draamaa yhden mangan takia? Higurihan on varsin pätevä tarinankertoja (aina silloin kun en muista hänen karmeita keskinkertaisuuksiaan, Ramen Ikaga -hölmöily eturintamassa), ja Cantarella jää hänen tarinoistaan toiseksi ehkä ainoastaan sielua riipivälle Ludwig II:lle. Enkä minä nyt yleensä raivostu sarjakuvalle näin pahasti.

Noh. Cantarella pyörittää totaalisen loistavaa kolmiodraamaa, jota tällainen angstihiiri mutustaa oikein mielellään. Kolmiodraamat ovat sinänsä aika riskialttiita asetelmia, sillä liian usein ne ovat käsikirjoittajalle vain luvattoman helppo keino luoda puolivillaista ja ilmiselvää melodraamaa (joka kyllä sinänsä voi olla ihan viihdyttävää). Higurin kolmikko on kuitenkin periaatteessa yksi parhaista triangeleista, joihin olen törmännyt.

Unohdetaan ne iänikuiset sankarittaret, jotka tuskailevat, pitäisikö valita se kiltti poika vai se paha poika. Kaikki tietävät, että hän valitsee lopulta pahan pojan, jonka sydän on karkeasta ulkokuoresta huolimatta puhdasta kultaa. Kyseinen skenaario on turhauttavan yksinkertainen ja ilmiselvä. Yleensä kolmiodraamat ovat kituliaan suoraviivaisia, vaikka jollakin tasolla haluaisin uskoa, että tällaiset suhteet olisivat juuri niitä monimutkaisia ja vaikeita. Ja minähän jumaloin vaikeita ihmissuhteita fiktiossa.

Utenasta taitaa löytyä omasta kokemuspiiristäni Cantarellan lisäksi ainoa toinen jokseenkin vastaava, tosin karumpi kolmiodraama-asetelma, jonka osapuolista jokainen on jollain tasolla rakastunut kumpaankin niistä kahdesta muusta. Higuri on onnistunut luomaan johtavan kolmikkonsa välille suorastaan herkullisen vyyhden, joka muistuttaa sotkuun mennyttä lankakerää siinä mielessä, että kaikki selvitysyritykset vain saavat solmut kiristymään tiukemmiksi ja sotkun pahenemaan entisestään. Asiaa ei auta lainkaan se, että jokainen draaman parivaihtoehdoista olisi hyvin suuressa määrin taburatkaisu.

Meillä on siis tässä herkullisessa renessanssin Italiaan sijoittuvassa asetelmassa erittäin kiehtova, kirjaimellisesti sisäisten demonien piinaama päähenkilöbishie ja historiallinen figuuri Cesare Borgia. Meillä on hänen itsessään kuolettavan tylsä, ällösuloisen puhtoinen ja purkissa kasvatettu sisarensa Lucrezia. Meillä on Cesaren oikea käsi / valkoinen ritari / yksityinen salamurhaaja / hyväsydäminen pelastaja / paras ystävä Chiaro, joka ei yksittäisenä hahmona ole aivan yhtä tylsä kuin Lucrezia.

Ja sitten draama ratkaistaan näennäisesti Chiaron ja Lucrezian hyväksi, mikä todellakin pirutti niin paljon, etten koskenutkaan alppoihin enää pitkiin aikoihin. Ongelma ei ole niinkään siinä, että nämä enkelimäiset ja hyväsydämiset sielut synkemmän ja mielenkiintoisemman keskushahmon ympärillä ovat alusta asti se ilmiselvin ja helpoin parivaihtoehto, joiden paritus vaatisi kirjoittajalta vähiten kanttia. Kysymys oli siitä, että sen lisäksi Lucrezia ja Chiaro ovat yhdessä vähättelemättä äärimmäisen vastenmielistä seurattavaa, sillä he ovat todellakin imeneet itseensä kaiken maailman viattomuuden ja hyvyyden (siis siitäkin huolimatta, että Chiaro on lapsesta saakka harrastanut palkkamurhaamista). Tämä vain ei haittaa silloin, kun kolmiodraaman suhteet ovat muuten niin loistavassa käsittelyssä. Mutta kun he ovat kaksin? Kokonaisen pokkarin ajan? Bleargh.

Mutta nyt sarjassa eteenpäin päästyäni joudun miettimään, miksen nähnyt ennalta, kuinka traagisen väliaikaiseksi Lucrezian ja Chiaron romanssi oli tuomittu. Lopullisesta kolmiodraaman ratkaisusta heidän imelä välipysäkkinsä ei käy, vaan kysymys on todellakin siitä solmuun menneestä lankakerästä. Kun päistä vetää, sotku kyllä pienenee, mutta sen selvittäminen muuttuu samalla tuplasti niin mahdottomaksi kuin se oli ennen kuin sitä kävi kopeloimaan. Olin kai vain liian uppoutunut inhoamaan meneillään olevaa hallitsevaa tarinakaarta huomatakseni, ettei Lucrezian ja Chiaron yhteinen taival ollut ollenkaan yhtä definitiivinen kuin miltä sarja sai sen päällisin puolin näyttämään.

Lukiessani sain sitten ihmetellä, että tämä sarjahan on käynyt ihmissuhdeasetelmiensa puolesta vielä monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi kuin se olikaan. Nyt henkilöt näyttäisivät olevan ahtaammassa umpikujassa kuin koskaan ennen, ja käsikirjoitus on niin vahvaa laatua, että usko tuleviinkin osiin on katossa.

Higuri rölläsi minua kahden vuoden ajan, enkä oikein tiedä, pitäisikö siitä olla vaikuttunut vaiko loukkaantunut.

Avainsanat: , , , ,

Aiheet: Avautuminen, Manga  Tagit: , , , , RSS 2.0

« »


2 kommenttia

  1. stargay

    No hei, tämä nyt ei oikeastaan liity yhtään mihinkään mutta kiinnostaisi kovasti tietää oletko tulossa Desuconiin. Jos olet, minulla olisi sinulle kysymys/ehdotus, joten viitsitkö vaikka laittaa mailia tuohon antamaani osoitteeseen tässä lähipäivien aikana. Kiitos jo etukäteen. :D

  2. Missing Link » Arkisto » Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 2

    […] Cesare Borgiasta kertoo muuten myös You Higurin fantasiahörpändörppäisempi kolmiodraamasohjoilu Cantarella, johon liittyvästä tärkeästä mangakokemuksesta olen myös muinoin kirjoittanut muutaman sanan. […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.