IT GETS BETTER!

8.5.2011 kello 23:18

Olen viime aikoina kuunnellut vanhoja ANNcast-jaksoja, joista eräässä keskustellaan arvostelemisesta. Jakso on sinänsä hyvin mielenkiintoinen ja kuuntelemisen arvoinen, mutta eniten huomioni kiinnittyi puhujien äärimmäisen negatiiviseen suhtautumiseen fandomin piirissä yleiseen puolustusrepliikkiin: IT GETS BETTER! Podcastissa tuskaillaan sitä, miten huono aloitus on jo itsessään suuri heikkous sarjassa, sillä viihteen on saatava yleisö mukaansa välittömästi; muuten se on epäonnistunut jo lähtökohdiltaan. Eihän kenelläkään ole tuntitolkulla aikaa ja kärsivällisyyttä tuhlata tuskaiseen huonouteen tai keskinkertaisuuteen, kun saman ajan voisi käyttää aktiviteettiin, josta saa jotain irti.

Näinhän se on; vahva aloitus on aina elintärkeä osa sarjaa. Lasken itse heikon alun aina suureksi miinukseksi, kun tarkastelen sarjan kokonaisarvoa, -rakennetta ja -viihdyttävyyttä. Negatiivinen asenne on ymmärrettävissä ihan kokemustasolla. Varmasti moni meistä on joskus ruvennut katsomaan tai lukemaan jotain minkä alku ei ole lainkaan vakuuttanut siinä uskossa, että se fanien lupausten mukaisesti paranee huomattavasti viimeistään keskivaiheille tultaessa. Sarja voi oikeasti parantua tai sitten koko homma saattaa päättyä fiaskoon kuten Scampilla, joka odotti koko Princess Tutun katsomisen ajan että se paranisi, eikä se lopulta hänen silmissään koskaan muuttunut paremmaksi, vaan jäi yhdeksi hänen suurimmista inhokeistaan.

Silti on mielestäni on aika kova asenne vain luovuttaa heti, kun joku väittää sarjan laadun paranevan myöhemmin. Omasta kokemuspiiristä löytyy useampia sarjoja, jotka ovat puhjenneet täyteen kukkaansa vasta reippaasti esittelyseikkailujen jälkeen ja jotka ovat todella nousseet suosikeiksi asti myöhemmin. Varsinkin mangan puolella kyse on monesti ihan rehellisestä laadun paranemisesta – mangaka ei vain osannut aluksi, mutta pääsi sitten paremmin jyvälle. Sekin vaikuttaa, että lukijoita kalastellaan sarjan alussa irrallisilla ja helposti lähestyttävillä pikkutarinoilla ja kunnollisten tarinakaarien pariin uskaltaudutaan vasta myöhemmin. Animen kanssa taas olen huomannut erilaisen trendin. Ne sarjat, jotka vaikuttavat alkavan aika keskinkertaisesti tai ihan kivasti, mutteivät tunnu mitenkään erikoisilta heti kättelyssä, tekevät sen välillä täysin tahallisesti. Katsojaa hämätään luulemaan, että kyseessä on tietynlainen sarja, mutta sitten panokset kovenevatkin ja sarja muuttaa kurssinsa paljon luultua kunnianhimoisemmille vesille.

Tässä ovat ilman sen kummempaa järjestystä top-5 IT GETS BETTER -mangani sekä bonuksena ilmiötä edustava live action -sarja. Joskus myöhemmin ehkä luvassa samaa settiä animeistakin.

Pahis-ekspositiota koska pahikset saavat aina hienoimmat shotit.

The Cain Saga ja Godchild (Kaori Yuki)

Godchildin pahis leikkelee porukkaa.

Yuki aloitti traagisella perhetaustalla varustetusta omalaatuisesta nuoresta kreivi Cain Hargreavesista kertovan goottisynkistelymysteerinsä vuonna 1992. Ensimmäisen Cain-sarjan viiden osan aikana piirrosjäljen taso on äärimmäisen vaihtelevaa ja usein suunnilleen yhtä derppiä kuin Togainu no chi -animen animaatio. Jälki on tuskaisen ysäriä kaikessa suttuisuudessaan ja epäselkeydessään, Cainin hahmomuotti muuttuu radikaalisti parin ensimmäisen osan aikana ja puoli-itsenäiset tarinat poukkoilevat sinne tänne jossain järjen ja loogisuuden katvealueilla. Hahmojen käsittely on monesti aivan yhtä laadukasta, esimerkiksi kun hömelö bishi paljastuu roistoksi tavalla, jossa ei ole mitään järkeä tämän aikaisemman esittämisen kanssa ja niin edelleen. Cainin seikkailuissa feikkiviktoriaanisessa Englannissa on kuitenkin vetäviäkin pointteja, kuten Yukin sairaan, umpihappoisen ja nerokkaan rajamailla liikuskelevat ideat sekä Cainin ja hänen miespalvelijansa Riffin välinen aidosti koskettava suhde.

Noiden viiden osan jälkeen Yuki siirtyi tekemään magnum opustaan Angel Sanctuaryä ja palasi Cainin pariin vuonna 2001 jatkosarja Godchildin kanssa. Massiivisen AS:n aikana Yuki oli oppinut tempun ja toisen dramatisoinnista ja piirrosjälkikin oli hypännyt paljon silmää miellyttävämpiin mittoihin niin selkeyden kuin hahmomuottien osalta. Monet alkuperäisiä Cain-tarinoita vaivanneet öhmyilyt ovat näkyvillä myös jatko-osassa – emme pääse eroon tarinan leviämisestä joka suuntaan ja epäuskottavista käänteistä. Silti lopputulos on hallitumpi, jatkuvampi ja draamallisesti reippaasti ensimmäistä sarjaa tehokkaampi kokonaisuus. Godchildin puolella Yuki pääsee kunnolla rutistamaan asetelmansa ja happoisten ideoittensa potentiaalin lukijoiden nähtäville. Tuloksena ei ole briljantti helmi, mutta kylläkin riemastuttava angstifesti, joka onnistuu läpitunkevan kieroutensa ja romanttishenkisen överisynkeytensä kautta viihdyttämään ja monin paikoin myös voimakkaasti koskettamaan, kauhistuttamaan ja ihastuttamaan.

Black Butler / Kuroshitsuji (Yana Toboso)


Black Butlerissa on aika pirun vaikeaa määrittää kuka on pahis ja kuka ei.

Tarina orvosta kreivi Ciel Phantomhivestä ja hänen demonibutleristaan Sebastianista feikkiviktoriaanisessa Englannissa jää paljosta velkaa Cain-sarjoille, mutta Toboso tekee suunnilleen kaiken paremmin kuin Yuki. Heidän suurimmat eronsa ovat se, että Toboso piirtää nätimmin ja on taitavampi tarinankertoja eikä vain lätki kässäreihinsä kaikkea hienoa sairasta shaibaa mikä mieleen juolahtaa (Yukin helmasynti). Black Butler on kuitenkin alkuun kovin epätasainen esitys. Se osaa olla hieno (Viiltäjä-Jack -tarinakaari, vol. 2-3) – mutta se osaa olla myös täysin keskinkertainen (Intia-tarinakaari, vol. 4-5) ja jopa superärsyttävä (palvelijoiden toilailut).

Intia-pelleilyn jälkeen alkava sirkus-tarinakaari räjäyttää pankin. Se alkaa kohtuullisen vaarattomasti, mutta kulminoituu niin rohkeisiin tarinallisiin ratkaisuihin ja toteuttaa ne niin hardcoresti, että unohdin melkein hengittää loppupuoliskoa lukiessani. Sirkuksen jälkeinen murhamysteeri-arkki vaikuttaa edelleen vakuuttavasta laadustaan huolimatta vähän junnaavalta. Sen kerrassaan loistelias finaali näyttää kuitenkin koko tarinakaaren aivan uudessa valossa ja paljastaa, kuinka fiksusti koko juoni on punottu. Lisäksi kyseinen luku on aivan hulvattoman hauska.

Toboso on lähtenyt ihailtavan rohkeasti kokeilemaan erilaisia tyylejä sarjassaan, ja jokainen tarinakaari edustaakin hauskasti eri lajityyppiä. Parhaillaan käynnissä olevassa seikkailussa fokuksessa on varsin autenttinen ja lupaavaan alkuun päässyt zombie-kauhukertomus. Toboso on saanut alussa epätasaisuudesta ja tunnelman skitsofreenisuudesta kärsineen tarinan haltuunsa ja ryhtynyt todella näyttämään, mihin pystyy. Olen hyvin harvoin ollut yhtä vaikuttunut minkään sarjan näkemästä kehityksestä.

xxxHolic (CLAMP)

xxxHolicissa ei oikein ole pahista, mutta siinä on perhosia.

Tästä tapauksesta olenkin jo höpötellyt virkkeen ja toisenkin. XxxHolicin kypsyminen on äärimmäisen hidas, samaan aikaan tuskallinen ja palkitseva prosessi, joka etenee samaa tahtia päähenkilö Watanukin henkisen kasvun kanssa. Jopa antiklimaattinen loppu sopii Watanukin kehitykseen ja päättää sarjan tarpeeksi korkeaan nuottiin.

Sisarsarja Tsubasa: RESERVoir CHRoNiCLEsta en valitettavasti voi sanoa samaa, sillä vaikka se muuttuu ehdottomasti viihdyttävämmäksi puolivälinsä tienoilla, sen kerronnallinen selkeys romahtaa samana aikaan. Se viihdyttävyyskin hiipuu muutaman hulvattoman ängstikkään osan jälkeen, jolloin jäljelle jää vain hirveä sekamelska.

CLAMP vaikuttaa olevan hyvä tässä puuhassa, sillä se kolmas sarja, jota olen tiimiltä lukenut (nojoo, joskus jonkun osan X:ää myös, mutta hyvä jos muistan siitä mitään) on Tokyo Babylon. Seitsemänosainen TB on mielestäni suurimmaksi osaksi yhdentekevää kuraa ensimmäiset suunnilleen viisi ja puoli osaa ja saa sitten hienon lopetuksen. Tässä tapauksessa palkkio pöhnän läpi kahlaamisesta jäi suhteessa sen verran lyhyeksi pätkäksi, etten oikein tiedä, oliko komea finaali sen arvoinen. Kyllä sen IT GETS BETTER -vaiheen pitäisi viimeistään puoliväliin mennessä päästä alkamaan.

Dragon Knights (Mineko Ohkami)

Dragon Knightsin pahis herää kuolleista.

Monipolvinen fantasiaseikkailu alkaa hölmöilyllä kyllästetyllä episoditarinarumballa niin kökösti ja sekavasti, että niiden alkupokkarien ajattelukin itkettää. Vastikään kuolleen superpahiksen päätä noutamassa olleet ja nyt kotiin päin matkaavat kolme lohikärmesritaria pöhköilevät matkallaan ties mitä hupsuja seikkailuja. Kun juoni alkaa, se on niin sekava, ettei kokonaiskuva parane juurikaan. Ensimmäiset alpat ovat niin kertakaikkisen huonoja, etten kyennyt lukemaan niitä uudestaan, kun noin vuosi sitten yritin ottaa projektiksi sarjan kokonaan lukemisen. Alkuseikkailut eivät ole hauskoja tai jänniä, hahmot ovat totaalisen yhdentekeviä ja taitamattoman sotkuisen tarinankerronnan alle hukkuva päätarina niin mitätön, että bakteerikin voisi kilpailla sen kanssa suuruudessa.

En ole koskaan lukenut 26-osaista sarjaa loppuun koska kiinnostus fantasiaepiikkaan nollautui lukiossa enkä tosiaan koskaan saanut luettua omistamiani pariakymmentä osaa uudestaan alun käsittämättömän huonouden takia. En ole siis myöskään päässyt niihin parempiin osiin puoleen vuosikymmeneen, joten muistikuvat ovat vähän hatarat. Jo yläasteaikoina oli kuitenkin päivänselvää, että neljännen osan paikkeilla touhun massiivinen feilaaminen alkaa väistyä oikean sisällön tieltä. Tuolloin tarinan suunta rupeaa hahmottumaan ja tapahtumissa alkaa olla jotain järkeä. Alun perin suorastaan karmiva piirrostyylikin kokee yllättävän muodonmuutoksen jossain välissä – uusi tyyli on yhä äärimmäisen omituinen mutta huomattavasti nätimpi kuin vanha malli. Ajan myötä Dragon Knightsista kehittyy jopa ihan mielenkiintoinen ja monimutkainen tarina, jossa käytetään erikoisia tarinaelementtejä ja joka onnistuu esittelemään muutamia hyvin mielenkiintoisia hahmoja.

Saiyuki (Kazuya Minekura)

Saiyukin pahis kasvattaa kukkia.

Pahantuulisen buddhalaispapin ja tämän kolmen youkai-toverin matka länteen on todellinen joutseneksi kehittyvä ruma ankanpoikanen. Ensimmäisen Saiyuki-sarjan avausosa on kerrassaan onneton shounenmättöviritelmä. Alkuosien niin tarinallinen kuin visuaalinenkin kömpelyys aiheuttavat naamanvääntelyitä kärsivällisessäkin lukijassa. Jälleen kerran touhu kaatuu merkityksettömiin episodiseikkailuihin ja toteutuksen kömpelyyteen.

Jo kolmen ensimmäisen osan aikana Minekuran kerronnassa on kuitenkin havaittavissa huomattavaa petrausta ja ensimmäiset mielenkiintoiset tarinalliset elementit alkavat pikkuhiljaa nousta mullasta. Saiyukin suurin hyve onkin se, että sitä lukiessa voi seurata Minekuran jatkuvaa kehitystä, kun hän oppii käyttämään alusta asti vilahdelleita kiinnostavia ideoitaan tehokkaasti. Hahmot aloittavat matkan hyvin kaavamaisina mangastereotyyppeinä, mutta sarja lähtee varsin pian kuorimaan heistä esille syvempiä kerroksia hyödyntäen vahvasti takaumia. Saiyuki aivan yksiselitteisesti paranee koko ajan (ja sehän ei ole mikään salaisuus, että Minekura on tätä nykyä ylivoimainen suosikkimangakani).

Parhaat palat on säästetty suoraan jatko-osaan Saiyuki Reloadiin, johon mennessä Minekuran tyyli on todella kypsynyt täyteen loistoonsa, mutta jo ensimmäisen sarjan puolella nähdään kiitettävästi vaikuttavaa sisältöä. Visuaalinenkin kehitys on aika ilmiömäistä. Jos Saiyukin ensimmäisessä osassa paraskin sivu on hellyyttävän ysäriderp, niin Saiyuki Reloadin yhdeksäs osa on täynnä komeimpia näkemiäni mangasivuja. Avaa opus mistä kohtaa hyvänsä ja viimeistään seuraavalla aukeamalla on jotain kuolettavan kaunista.

Bonuksena Buffy the Vampire Slayer

Pahis joka ensimmäisenä nosti Buffyn viihdyttävästä sarjasta hienoksi sarjaksi.

Vampyyreitä ja muita yön mörköjä nistivästä pienestä vaaleaveriköstä kertova Buffy lienee pakkomaininta edetessään eksponentiaalisesti paranevista sarjoista puhuttaessa. Alun perin puolen esityskauden paikkaussarjaksi nopeasti ja pienellä budjetilla kyhätty high schoolia helvettiin vertaava teinivinkeily alkaa joukolla ilahduttavan hölmöjä pikkuseikkailuja. Muutama ensimmäisen tuotantokauden jakso on jäänyt jopa innoikkaimman fanikannan keskuudessa pahamaineiseksi pohjanoteeraukseksi. Joitakin mielekkäämpiäkin jaksoja onneksi löytyy, ja kokonaisuudessaan Buffyn alkutaivalta värittää sarjan luoja Joss Whedonin tavaramerkiksi muodostunut nokkela dialogi, joka tekee omiin jaksoihinsa alati kompastelevasta ykköskaudesta ainakin vähän vähemmän piinaavaa katsottavaa.

Toisen kauden puolivälistä lähtien Whedon rupeaa iskemään peliin pitempiä juonikaaria, järähdyttävämpää draamaa, kiinnostavampia pahisasetelmia ja kovilla kierroksilla käyvää kerronnallista kokeilullisuutta.  Buffyversen loogisuus rakeilee jatkuvasti alusta loppuun, mutta sarjan uskaliaisuus ja kunnianhimoisuus kannattelevat sitä narratiivisella tasolla ja runsaasti upeita hahmonkehityskaaria sisältävä ensemble-hahmokaarti emotionaalisella tasolla. Camp-henkisessä, fantasiamörköjä kieli poskessa elävän elämän vaikeuksiin rinnastavassa hassuiludraamassa oli kaikkien odotusten vastaisesti tarpeeksi kasvupintaa todelliseksi kulttiklassikoksi. Isolle osalle fandomista varsinkin kuudennen ja seitsemännen kauden synkkyys on jo ollut liiankin kitkerä pala harmittomana ja pirteänä alkaneessa sarjassa, mutta itse pidän niiden edustamaa kovuutta täysin loogisena kehityksenä sarjan kokonaisuudessa.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Aiheet: Ensivaikutelmat, Manga  Tagit: , , , , , , , , , , , , RSS 2.0

« »


17 kommenttia

  1. Tounis

    Buffy :———————————–D kiitos tästä

    Jännä homma tossa ”IT GETS BETTER”-lausahduksessa on se, että mikään ei parane jos sitä paranemista jää odottamaan eikä anna teoksen viedä mukanaan. Etenkin jossain Lucky Starin ”se on niiin paljon parempi siittä vitosjaksosta etiäppäin” -kama, kun ei se Yamakanin potkiminen sitä niin radikaalisti paremmaksi muuta, että sitä odottelemalla huomais. Tai siis. Aika harvoissa se muutos on sellanen, että sen kertalaakista huomaa – yleensähän asiat paranee sillee pikku hiljaa.

    Tiesikkö muuten, että One Piece paranee eteenpäin? Ihan tosi!

  2. Tounis

    Hei helmi, sun kommenttijuttus syö jos laittaa tekstin pienempi- ja isompikuinmerkkien väliin!

    Korjaan siis:

    Tiesikkö muuten, että One Piece paranee [lisää mikä tahansa arkki, yleensä Arlong Park] eteenpäin? Ihan tosi!

  3. Myy

    Vau, joku muukin on siis pienenä lukenut Dragon Knightsia! En muista sarjan tapahtumista yhtikäs mitään – en kyllä osannut englantiakaan ihan niin hyvin että olisin tajunnut kaikkea – mutta Nadilin päästä vitsaillaan toisinaan edelleen. Muistaakseni mangan lainaaminen kaverilta lopahti syystä eli toisesta jossain 12:sta volan kieppeillä… Pari niistä astetta kovemmista knightseista oli jo heittänyt henkensä (muistan jopa nimiä mutten kerro siltä varalta että joku suuttuu spoilereista). Draamalevyjen castin pystyisin ehkä yhä luettelemaan ulkoa. Priorisointi, mitä se on?

    Omalla kohdalla Rokushin Gattai Godmars jäi hyllylle, kun kyllästyin parinkymmenen jakson jälkeen odottelemaan, että se paranisi. GS Mikami -manga taas yllätti positiivisemmin kuin olisin arvannutkaan muuttumalla 39:n volan taipaleensa aikana höpöstä episodislapstickistä dramaattiseksi maailmanpelastuseepokseksi :3

    (Ja anteeksi nipotus, mutta eikös Cainin arvonimen pitäisi olla jaarli…?)

  4. Arana

    Tounis: Ihan totta. Varmaan vähän samanlainen vastareaktio syntyy kuin silloin kun porukka hypettää kympillä jotain sarjaa. Sitten sen aloittaessaan odottaa että nyt parempi tosiaan tulla jotain elämää suurempaa shittiä kun hehkutus on käynyt niin kuumana. Kun sitten ei malta keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen että no minkä kohdan tässä on tarkoitus olla niin ylittämättömän mainiota, saattavat huomaamatta jäädä helposti juuri ne asiat, jotka ehkä tekevätkin sarjasta loistavan.

    Tuo juuri on kyllä tosi ongelmallista PARANEE MYÖHEMMIN -argumentin kanssa, varsinkin jos nimetään tietty hetki jolloin sen paranemisen pitäisi absoluuttisesti tapahtua. Monesti kyseessä on selkeämmin jälkikäteen nähtävä käännekohta, josta se paraneminen ehkä lähtee, mutta joka ei vielä teosta ensi kertaa seuraavalle näytä ollenkaan yhtä hienolta ja mullistavalta.

    Katsot nyt vaan sen Buffyn. Ja luet sen Saiyukin. NE PARANEE IHAN TOSI!

    Ja tiedän että One Piecekin paranee. Otan sen jatkamisen projektiksi Bakemonogatarin jälkeen. Jos pääsisin eteenpäin siitä alpan kymmenen tienoolta vihdoin.

    Haha html-koodit ja kumppanit ovat outoja. Niiden kulmasulkujen väliin ei siis kannata kirjoitella mitään kauhean olennaista.

    Myy: Mitä tämä on, ihminen joka muistaa Dragon Knightsin! Ihan loistavaa! Siis DK oli vissiin Great Teacher Onizukan ohella peräti ensimmäisiä Tokyopopin sarjoja, joita hankin omaan hyllyyn. Alkuosien laaduttomuus kyllä hirvitti jo silloin, enkä takuulla olisi jatkanut ostamista, ellen olisi napannut Lontoossa kaupasta kerralla neljää ensimmäistä pokkaria. Nadilin pään rooli on kyllä varmasti koko sarjan hienoin oivallus. En usko että kukaan pahemmin välittää enää näin periferisen sarjan spoilereista, mutta itselle tuli kyllä lukiessa surku kun siellä hyvisjoukkiossa menetettiin hyvää porukkaa.

    Cainin arvonimi: lol entiä :D

  5. Dents

    Ihan offina: OP OIKEASTI paranee. Ja se on IHAN TOSI. (Riippuu tietenkin lukijasta, se ei kehity miksikään huimaavaksi psykologiseksi trilleriksi, mutta jos yllättävät hengenheitot kiinnostavat niin…)

  6. Arana

    Minä uskon. Ja luen. Hitaasti vetänyt viime aikoina pari chäpteriä kuussa, mutta nyt meinaan parantaa tahtia koska tuo on roikkunut niin pitkään.

    Ongelmanani on ollut, ettei sarjassa ole niihin kymmeneen ensimmäiseen alppaan oikein tapahtunut mitään mistä olisin tosissani kiinnostunut. Sitten kun mietin jotta mitähän sitä lukisi tänään niin aina onnistun jotenkin taktisesti väistämään OP:n, koska niin monet sarjat kiinnostavat lähtökohtaisesti enemmän. Iso juttu on myös, ettei piirrostyyli kolahda, tai sitten en ole vain lukenut tarpeeksi päästäkseni siihen sisään.

    Siitä yhdestä yllättävästä hengenheitosta tiedänkin koska olin sinä päivänä 4chanissa. :D

    EDIT: Eikun onhan siinä ruvennut tapahtumaan mielenkiintoisiakin viime aikoina (Nami etc), olin vain unohtanut. Ehkäpä sitä motivaatiota alkaa jostain ilmestyä.

  7. Tounis

    Taktisesti väistämään OP:n… ja Mushishin.

    Mur.

  8. Denelis

    Ensiksikin haluaisin sanoa, että sydämeni vuotaa verta, koska jumalaisen Minekuran Saiyuki on tällä listalla, mutta vielä enemmän minua raastaa se, että Saiyuki itse asiassa on aivan oikeutetusti tällä listalla. Sen alku vain on yksinkertaisesti huono(mpi kuin sen muut chapterit).

    Saiyukin suurin hyve onkin se, että sitä lukiessa voi seurata Minekuran jatkuvaa kehitystä, kun hän oppii käyttämään alusta asti vilahdelleita kiinnostavia ideoitaan tehokkaasti.

    Ymmärrän, mitä sanot, mutta en ole samaa mieltä siitä, onko tämä hyvä vai huono asia. Tai tarkalleen ottaen pidän tekijän taitojen kehittymisen näkymistä aina miinuksena sarjassa (ks. tulevat esseekokoelmani ”Miksi Harry Potter on surkeinta kuraa sitten Tad Williamsin” sekä ”Ole nyt jo herran tähden hiljaa – J. K. Rowlingin suhde jumaluuteen kirjailijana ja haastateltavana” ^_~). Tietenkin on hyvä, että tekijä kehittyy ja oppii lisää, mutta sen ei tarvitsisi piinata lukijaa. Puhun piinasta, koska ihmiset harvemmin kehittyvät täydellisyydestä, joten useimmissa tapauksissa, joissa kehittyminen näkyy lukijalle asti, lähtötaso on ollut keskivertoa alhaisempi. Lisäksi kehittyminen saattaa aiheuttaa yllättäviä tyylinvaihteluita (Dragon Knightsin ja Saiyukin piirustustyylit, Peacock King -tetralogian ensimmäisen ja viimeisen osan tyylierot kerronnassa, Harry Potter ja genrenvaihtosyndrooma), mikä pahimmillaan siirtää teoksen kokonaan yhdestä genrestä toiseen kadottaen lukijoita ja antaen vaikutelman, että kirjoittaja ei amatöörimaisuudessaan hallitse luovuuttaan.

    Lisäksi jos koko manga-/anime-/kirjasarjaa ajatellaan kokonaisuutena, yllättävät tai vähittäiset tyylinvaihtelut joko piirustuksessa/kirjoittamisessa tai tarinankerronnassa herättävät aina kysymyksen siitä, oliko tekijä kasvanut taitoihinsa aloittaessaan sarjan. Tai tarkemmin ottaen se vastaa kielteisesti kyseiseen kysymykseen. Tietenkin voi myös miettiä, onko tekijällä velvollisuutta lukijaa kohtaan tuottaa laadultaan mahdollisimman tasainen sarja. Henkilökohtaisesti katson, ettei lukija voi esittää hänelle tätä vaatimusta, mutta kuluttaja voi. Ilmaiselta nettisarjakuvalta voin hyväksyä valtavankin tasoeron ensimmäisen ja uusimman chapterin välillä; virallisesti julkaistulta mangalta, josta maksan selvää, kylmää käteistä, en. Katsoisin, että jos tekijä aikoo ansaita teoksellaan, hänellä pitäisi olla jo valmiiksi riittävät kyvyt sen luomiseen eikä lähtökohtana saisi olla se, että ”kyllä se tuosta kehittyy”.

    Ongelmaksi tietysti muodostuu se, ettei piirustus-/kirjoitustyyli ole staattista ja kiveenhakattua vaan saa ilman tekijän tietoista panostustakin vaikutteita tämän ympäristöstä ja kokemuksista ja reagoi pakostakin sekä suoraan niihin että niiden tekijässä aiheuttamiin muutoksiin. Tekijä ei siis välttämättä pysty kontrolloimaan tyyliään ja pitämään sitä vuosikausia – pahimmillaan vuosikymmeniä, jos puhutaan One Piecen kaltaisista ikuisuussarjoista – täysin samanlaisena. Toisaalta voidaan myös katsoa, että ammattilaisen olisi pystyttävä pitämään tyylinsä riittävän yhtenäisenä koko sarjan ajan, vaikka saman tekijän eri sarjojen välillä voikin olla suuria eroja tyylissä, genreissä ja tavoitteissa (se, saako näin itse asiassa olla, on jo aivan toinen matopurkki, kuten englantilaiset sanoisivat, enkä rupea ruotimaan sitä tässä kommentissa, jotten tule bännätyksi ylipitkien kommenttien takia). Lukijahan kuitenkin ainakin jälkeenpäin lukee sarjan kerralla (tai ainakin hänellä pitäisi olla siihen teoreettinen mahdollisuus ilman vaatimusta vahvasti masokistisista taipumuksista), jolloin tekijän ”kehittyminen” sarjan aikana on silmiinpistävämpää ja siten myös häiritsevämpää kuin sarjaa tipoittain luku per kuukausi -tahdilla lukiessa. Ja jos tekijä toivoo teostaan luettavan myös sen julkaisukuukauden jälkeen, hänen olisi hyvä ottaa huomioon sitä tehdessään sekä ne, jotka lukevat uuden luvun/kirjan aina heti sen ilmestyttyä, ne, jotka lukevat koko sarjan putkeen vasta, kun kaikki sen osat ovat ilmestyneet, että ne, jotka yhdistävät molemmat tavat lukemalla sarjan useita kertoja lukutahtia vaihdellen.

    Summa summarum: Kehitys on kivaa, mutten halua nähdä sitä valmiissa tuotteessa, kiitosta vaan. Kunnioita lukijoitasi ja anna itsellesi aikaa kehittyä ennen kuin julkaiset mitään.

    Eihän kenelläkään ole tuntitolkulla aikaa ja kärsivällisyyttä tuhlata tuskaiseen huonouteen tai keskinkertaisuuteen, kun saman ajan voisi käyttää aktiviteettiin josta saa jotain irti.

    …TvTropes. Esimerkeistä ja artikkeleista 90 prosentin taso on huonon ja keskinkertaisen mukahauskuuden väliltä, mutta ainakin itse olen joko siitä huolimatta tai sen takia ”tuhlannut” tuntitolkulla aikaani kyseisellä sivustolla. Sama muuten pätee myös FictionPressiin, vaikka siellä prosenttiluku onkin lähempänä 95:ttä ja mukahauskuus on korvattu mukaromantiikalla (Rape Is Love since when?? 0.0;;).

    Kannatan lämpimästi tasokkuuden vaatimista sekä virallisesti että epävirallisesti julkaistulta fiktiolta (ja miksei julkaisemattomaltakin), mutta vierastaisin keskinkertaisen tai peräti huonon fiktion lyttäämistä ajanhukaksi. Harvat meistä kirjoittavat tai piirtävät jotain tavoitteenaan tehdä siitä huonoa, mistä voi johtaa sen päätelmän, että (uskomatonta kyllä) jopa Plan Nine From Outer Spacen takapiruna oli joku, joka kuvitteli sen olevan neronleimaus tai vähintäänkin hyvää viihdettä. Joku on siis aina ”tuhlannut” tuntikausia omaa aikaansa ja kärsivällisyyttään saadakseen aikaan sen luovuuden hedelmän, joka saa valtaosan sen lukijoista ja katsojista etsimään strykniiniä ruoan mausteeksi. Pitää ottaa myös huomioon, että kukaan ei ole mestarisseppä syntyessään (paitsi ehkä Ilmarinen), joten vaikka kyseinen teos joutaisi enemmistön mielestä tunkiolle, on täysin mahdollista, että tekijän seuraava kirja tai manga tulisi olemaan kansainvälinen bestseller. Tekijä tosin ei välttämättä rohkene tehdä tai ainakaan julkaista sitä, jos hänen ensimmäinen teoksensa haukutaan aivan lyttyyn. Jonkinlaista armoa täytyisi siis antaa esikoiskirjailijoille ja -mangakoille, vaikka teoksen laatu jäisi ”vain” keskinkertaiseksi. Eri asia, onko lukijalla vastuu olla loukkaamatta tekijää vai tekijällä velvollisuus olla loukkaantumatta. Toisaalta jos katsotaan, että teosta ei välttämättä saisi arvottaa sen perusteella, paljonko vaivaa sen tekemiseen on nähty tai kuka sen tekijä on, vaan teoksen halutaan seisovan omien ansioidensa varassa, lukijan kohonnut itsemurhariski sen katsomisen tai lukemisen aikana on selvästikin merkittävä pistelasku sen kokonaisarvolle.

    Lisäksi pitää ottaa huomioon, että vaikka 99 prosenttia lukijoista tai katsojista pitää teosta huonompana kuin vastaavat julkaisut koskaan (ks. Rebecca Blackin laulun Friday vastaanotto), aina on muutamia, jotka pitävät siitä. Saako sillä perusteella, että itse katsoo tuhlanneensa aikaansa kyseisen teoksen kimpussa, halventaa näiden muiden subjektiivista mielipidettä? Sillä mitä muuta koko fiktiivisen teoksen nimittäminen ajanhukaksi on kuin sen vihjaamista, että joko näillä muutamilla raukoilla ei ole mitään makuaistia tai he ovat liian tyhmiä tajutakseen tuhlaavansa aikaansa surkean mönjän nielemiseen, kun viereisellä pöydällä olisi täydellistä kalkkunasalaattia kommentoijan lempisarjan muodossa?

    ”Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja jokaikisen hemmetin sirkun laulaa jopa aamuyöllä makuuhuoneen ikkunan edessä” saattaa olla se periaate, jota pitäisi soveltaa ratkaisuksi kysymykseen siitä, tekeekö teoksessa katsojan näkemä huonous siitä arvottoman. Etenkin kun teoksen tarinankerronnan huonous saattaa olla ilmiselvää ja päällekäyvää samalla, kun premissi on yksi parhaista koko kirjallisuuden historiassa. Juuri kukaan ei ole täydellinen tunari aivan kaikessa kaiken aikaa, joten on todennäköistä, että vaikka yleisarvosana mangasta tai kirjasta olisi ”Arsenikkia! Säkkipillinsoittoa! Justin Bieberin ensisingle! Mitä tahansa paitsi tätä!”, teos onnistuu kuitenkin jossain jopa keskivertoa paremmin. En väitä, ettei ole olemassa poikkeuksia, joissa aivan kaikki on päin mäntyä, mutta huomauttaisin, että niitä kutsutaan poikkeuksiksi ihan syystä.

    Termiä ”aktiviteetti, josta saa jotain irti” voisi myös ruotia sen verran, että haluaisinpa nähdä teoksen, josta yksittäinen lukija tai katsoja ei saa yhtään mitään irti. Lähden siis siitä, että irtisaamiseksi riittää mikä tahansa arvo, jalansija henkilökohtaiseen kehitykseen tai inspiraatio, jonka lukija tai katsoja saa teoksesta tai sen kuluttamisen seurauksena (sytykkeinä käytöstä syntynyttä lämpöä ei muuten lasketa, koska se liittyy paperin fyysisellä tasolla oleviin ominaisuuksiin eikä itse teoksen ansioihin). Jos se ymmärretään tarkoittamaan vain jotain, joka on tarpeeksi merkittävää oikeuttamaan teoksen kuluttamiseen käytetyn ajan ja ”kärsivällisyyden”, liikutaan jo epäselvemmillä vesillä, sillä siitä ei ole selkeää määritelmää, mikä riittää oikeuttamaan teoksen olemassaolon ja, meille tärkeintä, tarvitseeko teoksen edes oikeuttaa olemassaolonsa vai voiko se oikeutetusti olla olemassa, vaikka siitä ei kukaan nauttisikaan. Kyseessä on siis puusta putoavan ninjan mysteerin muunnelma: Jos kukaan ei nauti tai hyödy teoksesta, onko se silloin olemassa teoksena vai vain paperille läikytettynä musteena?

    Jos teoksen kuluttamiseen käytetyn ajan oikeuttaminen teoksen ominaisuuksilla katsotaan subjektiiviseksi muuttujaksi, pitää relativistisesti lähteä siitä, ettei mitään yhtä oikeaa totuutta olekaan vaan jokainen määrittelee itse, milloin teos on ollut ajanhukkaa ja milloin vuosisadan fiktiosensaatio. Tällöin ikävä kyllä päästään kiistelemään kirja-/manga-/animearvostelujen tarpeellisuudesta ja olemassaolon oikeutuksesta muunakin kuin kirjoittajiensa egoistisena yksinlauluna. (En muuten ihan itsesuojeluun liittyvistä syistä rupea käsittelemään tätä tarkemmin sellaisen blogin kommenttiosastolla, joka keskittyy manga- ja animesarjojen arvosteluun. :D Bonuksena vannon ja vakuutan, että Arana on silti mielessäni heti Jumalasta seuraava enkä missään nimessä dissaa häntä tai hänen blogiaan vaan palvon niitä molempia niin intohimoisesti ja häiritsevästi, että ainoa syy, miksen vielä ole saanut lähestymiskieltoa, on sen hukkuminen postissa.)

    Summa summarum: Jos kirjoitan tästä joskus kunnon artikkelin, sen nimeksi tulee ”Täyttä scheissea, copyrightrikkomuksia ja helvetin ärsyttäviä kirjailijoita eli onko yksittäisellä fiktiivisellä kertomuksella aina yleismaailmallinen, luovuttamaton ja kaikenkattava oikeus olla olemassa vai saammeko lynkata sen tekijän”. Esimerkit tulevat olemaan pääasiassa Harry Potterista ja Twilightista sekä niiden fanifiktiosta ja jälkimmäistä sarjaa koskevista blogi- ja foorumikommenteista.

    Asiasta seinään -osasto alkaa muuten tästä:

    Cainin arvonimestä sen verran, että olen aina ajatellut häntä kreivinä, vaikka itse asiassa hän virallisen englanninkielisen käännöksen mukaan on tosiaan jaarli. Alkuperäinen sanahan on hakushaku, joka ainakin nettisanakirjojen mukaan voidaan kääntää kummaksi tahansa. Kumpaa tekijät sitten lienevätkään tarkoittaneen saattaa jäädä mysteeriksi pitkäksikin aikaa. Tosin jos joku osaa valaista tätä tai tietää arvonimen hakushaku käytöstä ja nyansseista japaninkielessä ja kulttuurissa, niin kuulisin mielelläni…

    Tounis: Komppaan Aranaa Saiyukin lukemisesta, mutta Buffysta olen kokemuksen puutteesta johtuen hiljaa.

    PS. Ara: En ole koskaan lukenut sinulta postausta, jossa olisi yhtä paljon kirjoitus- ja kielioppivirheitä kuin tässä. D: Löydät yksityiskohtaisen listan sähköpostistasi.

  9. Denelis

    …voi peura. O.O;

    Mammuttikommentti on mammuttikommentti on mammuttikommentti.

    Apuva… >.>

  10. Arana

    Tounis: Taktisesti väistämään Touniksen syyttävän kommentin.

    Denelis:

    Tekijän kehittymisestä:

    Olemme selvästi täysin eri linjoilla tässä asiassa. Sinusta ilmeisesti se, että Saiyuki alkaa kökösti ja rupeaa paranemaan vasta vähän alun jälkeen, on huono asia. Minusta taas kökösti alkaminen on kieltämättä ehdottoman huono asia, mutta paraneminen sen jälkeen yksinomaan hyvä asia, joka jopa kompensoi sitä heikkoa alkua. Ymmärrän kyllä periaatteessa, miksi tekijän kehityksen näkyminen lopputuotteessa häiritsee sinua. Kuten postauksen alkuun mainitsin, lasken heikon alun lähtökohtaisesti miinukseksi kokonaisarvostelussani – varsinkin sen johtuessa tekijän puutteellisista taidoista.

    Oma kantani on, että tekijän näkyminen teoksen takaa ei ole negatiivinen asia. Ajattelen näin siksi, että itse nautin suuresti eri tekijöiden tyylien erittelemisestä. Tekijän kehittyminen tarinankertojana ja piirtäjänä ja kirjoittajana on mielestäni osa tekijän kädenjälkeä. Yleensä tämä kehitys näkyy paremmin tietyn sarjan sisällä kuin eri sarjojen välillä. Olen aivan samaa mieltä siitä, että joskus tämä kehitys vaikuttaa sarjaan niin, että siinä näkyvä muutos vaikuttaa epäluontevalta ja pikemminkin häiritsee kokonaisuutta kuin parantaa sitä. Päinvastainenkin tilanne on kuitenkin mahdollinen. Olisiko tilanne muuten mielestäsi erilainen, jos tekijä olisi aloittaessaan sarjan hyvä tai jopa oikein hyvä ja sitten kehittyisi siitä pisteestä loistavaksi? Onko tällainen sarjan sisällä näkyvä kehitys hyväksyttävämpää kuin suoranaisesti kehnosta alusta perhoseksi kuoriutuminen?

    Jos mietitään vaikka sitä Minekuraa, niin en itse pidä häntä jumaluudesta seuraavana tai mitään vastaavaa, vaan nimenomaan erittäin taidokkaana henkilönä. Tarinankertojana hän on vertaansa vailla, mutta ei ole aina ollut. Itse pidän kehittymiskykyä ja -uskallusta ehdottomasti positiivisena asiana ihmisessä. Se, että Minekura on kyennyt kypsyttämään tyyliään niin komeasti, on mielestäni ihailtavaa ja innoittavaa.

    Lisäksi argumentoisin, että vaikka Saiyukin piirrostyyli ja tarinankerronta kehittyvät ja teemat ja hahmot syvenevät radikaalisti, sarjana se on koko ajan pysynyt uskollisena itselleen. Sen asenne ei ole muuttunut, vaan edelleen pätee vanha kunnon ”As long as I live, the only side I’m on is my own.” Vaikka lehti vaihtui välissä shounenläpyskästä sohjoläpyskään, ei sarjan perusolemus ole muuttunut eikä Saiyuki missään nimessä ole muuttunut toiseksi tai olennaisesti toisenlaiseksi sarjaksi. Se on vain ihan rehellisesti parantunut, enkä halua nähdä tätä ominaisuutta virheenä, vaan vahvuutena, sillä sarja on aivan ilmeisesti ollut tarpeeksi vahva pääsemään ylitse alkunsa valitettavasta huonoudesta. Varsinkin kun se pääsee sen varsinaisen huonouden yli hyvin nopeasti ja on jo toisessa ja kolmannessa alpassa suurimmaksi osaksi ihan kelpoa kiintiökökköyksistään huolimatta.

    Saiyukin piirustustyylistäkin on huomautettava, ettei sen muuttuminen ole lainkaan äkillistä sarjassa edes näin jälkikäteen putkeen luettuna. Tyylin vähittäinen muotoutuminen on hyvin tasaista ja luontevaa. Samaa voi sanoa sisällöstä. Muutos on helppo huomata ainakin jälkikäteen, mutta varsinkaan sarjan viidentoista vuoden ikään nähden muutoksessa ei ole ollut mitään kovin äkkinäistä.

    Mielestäni edes kaupallisella tekijällä ei ole varsinaista velvollisuutta pitää yllä tasaista laatua yhden sarjan sisällä. Pikemminkin katsoisin kunnianhimoisen taiteilijan merkiksi jatkuvan ja aktiivisen parempaan pyrkimisen, ja kunnianhimoa en ole koskaan laskenut huonoksi piirteeksi. Tietenkin kunnianhimoiset ideat voivat taitojen puuttuessa johtaa toteutuksen tasolla myös kehnoihin lopputuloksiin, jos sarja tuntuu muuttuvan täysin epäjohdonmukaisesti ja hallitsemattomasti toisenlaiseksi. Kunnianhimon ilmentämä halu edistyä taiteilijana on itsessään joka tapauksessa mielestäni kiitettävä asenne. Sen sijaan sellainen varsin hallittu kehittyminen, joka näkyy esimerkiksi Saiyukissa niin selvästi, voi tosiaan mielestäni tasapainottaa plussana sitä alun heikkouden tuottamaa miinusta.

    Teoksen arvosta jne:

    Kiehtovaa pohdintaa, ja olen aika monista asioista samaa mieltä. Itse en yleensä ole kovin mielelläni sitä mieltä, että jonkin teoksen – oli se sitten silmissäni kuinka huono tai keskinkertainen hyvänsä – lukeminen tai katsominen olisi ollut silkkaa ajantuhlausta. Samoin yritän aina löytää kehnostakin teoksesta vahvuuksia ja toisin päin.

    En siis ole ihan varma, kohdistuivatko mietintösi nimenomaisesti tuohon yhteen siteeraamaasi virkkeeseen vai toimiko kyseinen pätkä vain virikkeenä omille siihen tässä yhteydessä suuremmalti liittymättömille pohdinnoillesi. Olen yllättynyt, jos kontekstista ei ole täysin selvää, etten yritä kyseisellä virkkeellä ottaa mitään kantaa minkäänlaatuisten teosten absoluuttiseen taiteelliseen tai eksistentiaaliseen arvoon. Kyse oli lähinnä siitä, että on mielestäni ihan ymmärrettävää, että ihmiset haluavat käyttää aikaansa asioihin, joiden parissa kokevat viihtyvänsä.

    Kirjoitus- ja kielioppivirheistä:

    Mitä oikein selität, höpsö? Olet takuulla lukenut kieliasullisesti ja rakenteellisesti kehnompiakin tekstejäni. Minähän jätän pilkkuja pois koko ajan, ja nillityksesi aiheena olivat lähinnä pilkkuvirheet, jotka iloksesi korjasin.

  11. Pieniihminen

    /Varoitan heti alkuun, että tulen spoilaamaan aika rutkasti. Olen juuri se ihminen, joka kysyy Death Noten lukemisen aloittaneelta kaveriltaan ’ootko jo siinä kohdassa kun L kuolee?’/
    Mutta tulin höpisemään Black Butlerista, koska koeviikolla oli kivasti aikaa lueskella sarjaa uudelleen.

    Toboson piirrustustyyli on selvästi kehittynyt, linjat ovat puhtaammat ja ylimääräiset härpäkkeet mukavasti omasta mielestäni poistumassa.
    Erityisesti hahmojen ilmeet ovat riipaisevia!
    Toboso on viimeaikoina alkanut repiä hahmojensa luonteista ja menneisyyksistä synkkiä piirteitä esiin.
    (En tiedä, oletko uusinta lukua lukenut, mutta mielenkiintoa herättävä ainakin omasta mielestäni oli.)

  12. Pieniihminen

    Kappas, valehtelin! Enpä sittenkään spoilannut mitään tai ketään!

  13. Arana

    Oi kivaa, puhetta Kuroshitistä! Tosi hyviä pointteja sarjan kehityksestä, olen aivan samaa mieltä.

    Toboson piirrostyyli olli alkujaankin ihan nättiä, mutta muistan selvästi, miten ajattelin alkuun, että anime näyttää hahmodesigniensa puolesta paljon kivemmalta ja huolitellummalta. Nykyisin Toboso tosiaan piirtää hyvin kauniisti ja käyttää ilmeitä ja liikkeitä eläväisemmin, ”linjojen puhtaus” on tosi hyvä kuvaus kehityksestä. Toboson huumori on myös mielestäni tehostunut sarjan edetessä.

    Luen yleensä uudet luvut ihan haukkana, ja itsekin tykkäsin, että shinigamien elämäkelan käyttö uhkaa taas syventää Sebastianin hahmoa kivasti. Jännästi muuten ensimmäisellä kerralla, kun Sebastian-kelaa vilahti yleisölle, se alkoi juuri sopimushetkestä, ja nyt taas palataan siihen. Vähän vaikuttaisi viime luvun cliffhanger siltä, että ensi luvussa saataisiin ehkä selville jotain olennaista tai että Toboso saattaisi olla vihdoin viemässä Sebastianin ja Cielin kauhun tasapainoon jymähtänyttä suhdetta johonkin suuntaan.

    Hahmojen syvennyksestä puheenollen, tämänhetkinen tarinakaari on yllättänyt jo pariinkin otteeseen sillä saralla, ensin tekemällä Lizistä siedettävän hahmon paljastamalla vähän tämän taustaa ja sitten saamalla Grellinkin karistamaan animekaimansa ääliömäisyyden pois.

  14. Pieniihminen

    Kurosta on kiva puhua. Kaveri kun on vieläkin kakkosessa, joten syvällisten pohtiminen on hankalaa.
    Toboso tuntuu mun silmiin löytävän enemmän omaa tyyliään.
    Myös Undertakerin heitto siitä, miksi Sebastian leikkii butleria on aika mielenkiintoinen. Tähän astihan on annettu ymmärtää, että kyse on sopimuksesta. Eivätkö tällaiset sopimukset olekaan niin tavallisia kuin alusta asti on annettu olettaa?
    Toinen on Sebastianin ilme kun Ciel viskataan hänen ohitseen. Onko kyseessä pelko epäonnistumisesta? (Koska Sebu on todistettavasti perfektionisti)
    Jännän äärellä ollaan myös takauman alussa. Ihan kuin Sebu odottaisi jonkun kutsuvan…

  15. Arana

    Haha Sebastianin perfektionismi. Parhautta oli, kun vähän vinkattiin, että täydellinen butleri hoivaa sairastunutta isäntää. Cielin ”hyi ällöö mikä sua vaivaa” -reaktio Sebastianin hoivailuyrityksiin. xD
    Black Butlerin hienoimpia puolia on mielestäni juuri se, miten yleisö pidetään varpaillaan Sebastianin ja Cielin suhteen osalta. On hyvin vaikea tietää, onko heidän välillään minkäänlaista henkilökohtaista sidettä (ja jos on niin kuinka vahvaa), vai onko kyse vain Sebastianin kipeästä perfektionismista.

    Demonin ja ihmisen välisten sopimusten yleisyydestä ei toisaalta taida mangassa olla mitään näyttöä. Cielin ja Sebastianin juttu saattaa olla ihan yksittäistapaus, tai se saattaa olla yleisempi tapa. Animen kakkoskausi vaikuttaa olevan sitä mieltä, että isäntiä metsästäviä demoneita on useampia, mutta animekaanon ja mangakaanon eroavat toisistaan aika selvästi, joten animen lainalaisuuksista ei ehkä voi vetää suoria johtopäätöksiä mangaan (vaikka Toboso onkin välillä käyttänyt myöhemmin animen elementtejä mangassa). Seuraavassa luvussa paljastuu toivon mukaan jotain aiheesta.

  16. Pieniihminen

    Itse olen demoneihin ja viktoriaaniseen Englantiin perehtyneenä innoissani bongaamassa yksityiskohtia. (Esim. murhamysteeri arcissa vinkattiin Sherlockeihin pirun/krhmmm monta kertaa.)
    Viime aikoina tuntuu että Cielin murkkuikä alkaa lyödä läpi.
    Ekassa pokkarissa pidellään butleria kädestä että saadaan unta. Murhamysteeriä selitettäessä tavikselle, pikku aristokraattiparka näyttää ärtyneeltä kun demoni puhuu päälle.

    Ei muuten Elizabeth-rintamalla varmaan hetkeen mitään tapahdu, sen verran ”rohkaisevaa” palautetta Ciel saa Sebastianilta joka kerta kun Lizzystä tulee puhe… :D

  17. Missing Link » Arkisto » Kesän 2014 animesatoa: Love Stage!! ja Kuroshitsuji

    […] Sirkus-tarinakaari on kenties Kuroshitsuji-mangan tähän mennessä emotionaalisesti voimakkainta antia, vaikkei olekaan vielä toteutukseltaan hiotuin, jännin tai fiksuin. Juuri sirkus nosti sarjan aikoinaan ehdottomiin mangasuosikkeihini, kuten olen aikaisemminkin maininnut. […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.