Rakkaudesta tarinoihin ja viihteellisyyteen

21.2.2021 kello 18:05

Viime kuukausina ajatukseni ovat pörränneet säännöllisesti saman teeman ympärillä. Kyseessä on fiktion jako viihteelliseen ja korkeakirjalliseen. Olen puhissut tästä aiheestä lähipiirilleni ja itsekseni lukemattomia kertoja, joten yritän nyt järjestellä ajatuksiani enemmän tai vähemmän koherenttiin kirjalliseen muotoon, niin ehkä saisin rauhan tästä ajatusmyllystä.

Aiheen pyörittelyyn ovat kannustaneet etenkin kaksi hyvin erilaista kirjoitusta, jotka ovat toimineet ponnistuslautana aiheen laajempaankin miettimiseen. En siis ehkä pyri kritisoimaan tässä nimenomaisesti näitä kahta tekstiä, vaan enemmän sitä yleisempää ajatusmaailmaa, jonka heijastuksen niissä näen.

***

Näistä kirjoituksista ensimmäinen on 11.12.2020 Hesarin kulttuurisivuilla julkaistu teksti ”Irlantilainen viihdekirjailija on noussut suomalaisten suursuosikiksi etenkin äänikirjoissa – ”Sarja tarjoaa matkan pois tästä todellisuudesta””. Artikkelissa kerrotaan, miten viihdekirjallisuus on saavuttanut suurta suosiota, ja avataan sen vetovoimaa – eskapismi ja turvallisuus toki, mutta myös vahvat hahmotarinat, moniäänistyminen, oman elämän kohtaaminen, vakavien asioiden käsittely kevyessä muodossa sekä samaan teossarjaan sukeltaminen uudestaan ja uudestaan. Lisäksi artikkelissa nostetaan esille hyvänä pointtina, etteivät nämä viihdekirjat saa palkintoja tai esimerkiksi arvosteluja Hesarin kulttuurisivuilla, koska niiden taiteellista arvoa ylenkatsotaan. 

Kuulostaa ihan hyvältä ja lukemispositiiviselta tähän asti. Mutta sitten artikkeli päättyykin siihen, että tutkimusten mukaan korkeakirjallisuus kehittää aivoja ja tunnetaitoja viihdekirjallisuutta paremmin, joskin kyllä silti voi välillä antaa itselleen luvan viihdekirjojen lukemiseen, koska ”ei se ole kauhean vaarallista, jos etsii jotain, mistä tulee hyvä olo. Se voi kasvattaa omia voimavaroja kohdata arkea, joka ei ole aina niin romanttista.” Viihdekirjojen lisäksi kannattaa kuulemma kuitenkin lukea myös hitaammin aukeavaa korkeakirjallisuutta, ja viihdekirjallisuus voikin toimia hyvänä porttina, joka houkuttaa korkeakirjallisuudenkin pariin.

viihdeontyhmaa

”Onko siitä mitään haittaa että lukee näitä vähemmän hyviä naisten kirjoja?”

Muuten varsin järkevältä vaikuttaneen artikkelin loppu hämmentää minua. Myös sen käyttämä termistö kummastuttaa. Artikkelissa täsmennetään, että ”viihdekirjallisuudella” tarkoitetaan etenkin kevyempää, naisille suunnattua romantiikkaa, mutta korkeakirjallisuus määritellään vain sillä, että se on ”hitaammin aukeavaa”. Ehkä kyse on vain minun omasta sivistymättömyydestäni, mutta kuulostaa mielestäni siltä, että artikkelissa pistetään vastakkain yhtäältä selkeä kirjallisuusgenre – naisille suunnattu romanssi – ja toisaalta joku mystinen korkeamman tason kirjallisuus, joka on jollain tavalla sivistävämpää ja parempaa kuin se naisille suunnattu romanssi.

Kielitoimiston sanakirja kertoo, että korkeakirjallinen tarkoittaa taiteelliseen, esteettiseen korkeatasoisuuteen pyrkivää teosta.  Mutta eihän se ole mikään genre, vaan arvottavaa luokittelua! Genre taas tarkoittaa nähdäkseni sitä, että samaan lajityyppiin kuuluvilla teoksilla on tiettyjä yhdistäviä ominaisuuksia. Tässä siis tuntuu ehkä siltä, että jyvät ja akanat ovat menneet vähän sekaisin? Mutta isompi ongelma artikkelissa on, että se arvottaa kokonaisen genren iloisesti tasolle, joka ei tavoittele taiteellista tai esteettistä korkeatasoisuutta. Palataan tähän kohta.

***

Tätä ennen se toinen teksti, johon yllä viittasin, oli Hyllyy-sarjakuvablogissa 10.2.2021 julkaistu teksti nimelta ”Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.” Hyllyy on yksi suosikkiblogeistani: se käsittelee sarjakuvia hyvin monipuolisesti ja mielenkiintoisesti, ja se on toiminut minulle ikkunana muuhun sarjakuvamaailmaan, johon näkyvyyteni on mangan ulkopuolella aika vajavainen. Mielestäni on aina tosi mielenkiintoista kuulla vähemmän mangaa kuluttavien ihmisten fiiliksiä mangasta, joten tämä Aron morsiamet -sarjan arvostelu oli mielenkiintoinen pulahdus erilaiseen näkökulmaan. Siinä olikin paljon mielenkiintoisia huomioita sarjasta.

Kuitenkin postauksesta ja sen kommenteissa käydystä keskustelusta tihkuu silmissäni vastaavanhenkinen jaottelu viihteelliseen ja korkeakirjalliseen sarjakuvaan kuin mitä Hesarin artikkeli esitteli. Termejä ei tosin käytetä samassa merkityksessä: viihteellisyyttä ei tässä postauksessa käsitellä genrenä, vaan enemmän teoksen syvällisyyttä kuvaavana terminä. Lisäksi tässä Hyllyy-postauksessa ei käytetä viihteellisyyden vastinparina korkeakirjallisuutta tai muutakaan termiä, mutta itse ainakin luen tekstistä implikaation jonkun tällaisen korkeamman vastinparin olemassaolosta.

Tekstissä töksähti erityisesti se, miten se yksioikoisesti arvottaa siihen viihteelliseen kategoriaan kaiken ”stereotyyppisen mangan”, ilmeisesti ilman juurikaan kokemusta tällaisen ”stereotyyppisen mangan” lukemisesta. Jälleen olen kummissani: en edelleenkään ymmärrä tätä kahtiajakoa ja mitä ihmiset tarkoittavat näillä sanoilla.  (Ja lisäksi olen vähän ärsyyntynyt, koska rakastan mangaa ja otsasuoni tykyttää kiihtyneesti aina, kun minulle tärkeää valtavaa sarjakuvateollisuutta vähätellään ja niputetaan.)

EDIT 22.2.2021: Kommenteista kannattaa käydä lukemassa Hyllyyn pitäjän ajatuksia siitä, miten hän käyttää taide-viihde-sanaparia vähän eri tavalla kuin yllä tulkitsin. Nyt ymmärrän hänen tapaansa käyttää näitä sanoja paremmin!

***

Ehkä ongelma on siinä, että koen viihteellisyys-korkeakirjallisuus-jaottelun sisältävän aina alentuvan suhtautumisen omaa kulutustapaani kohtaan, sillä minä satun rakastamaan viihteellistä viihdettä. Itse asiassa mielestäni lähtökohtaisesti teos on yleensä tylsä ja epäonnistunut, jos siitä puuttuu viihteellisyyden elementti. Fiktion ensisijainen tehtävä on mielestäni viihdyttää, eli käytännössä pukea tarinoita, ajatuksia ja arvoja viihdyttävään muotoon, jonka kautta ne päätyvät vaikuttamaan yleisönsä tarinoihin, ajatuksiin ja arvoihin – joko vahvistaen tai haastaen, joko huomaamatta tai tiedostaen.

Mielestäni on käsittämätön yksinkertaistus jaotella tämä dynamiikka yksikantaisesti kahteen laariin, siihen hienompaan (syvällisen korkeakirjalliseen) ja siihen vähemmän hienoon (pinnallisen viihteelliseen). Ehkä joku vielä joskus selittää minulle, mikä konkreettisesti lasketaan siihen korkeakirjallisen laariin, koska en vaan tajua. 

Tuskin kukaan, joka jaottelee fiktiota näihin kahteen laariin, on tosin varsinaisesti sitä mieltä, että viihteellisyydessä olisi jotain pahaa. Minun korviini tuo jaottelu kuitenkin tuntuu aina alentuvalta suhtautumiselta paitsi teoksiin, myös sellaisiin ihmisiin, jotka keskittyvät niihin viihteellisiin teoksiin. Vaikka sanoja ei yhtään tarkoittaisi sanoa, että minä olen pinnallinen ja vähään tyytyvä harrastaja, kun tykkään ”viihteellisistä” teoksista, tämä on aina se viesti, jonka kuulen viihteellisyys-korkeakirjallisuus-jaottelussa. Sanoista kuuluu tietty alentuva sallivuus: Kyllä näitä ensisijaisesti viihteellisiä (eli kevyitä ja pinnallisia, vähemmän tärkeitä) teoksia saa olla olemassa ja niitä saa lukea ja saa jopa tykätä, kunhan tiedostaa ettei niissä ole (eli minä olen päättänyt ettei niissä ole ja kuka tahansa järkevä ajattelija on toki samaa mieltä) samanlaista korkeakirjallista syvyyttä kuin näissä toisissa teoksissa (josta minä satuin löytämään enemmän syvyyttä).

Kahtiajaottelusta tulevat herkästi esiin myös monesti tiedostamattomat arvopinnat, jotka heijastavat esimerkiksi sitä, että tämä genre, josta minä en välitä, ja nämä teokset, jotka minä oletan höpöksi, koska en ole kauhean kiinnostunut niistä, ovat varmasti sitä kevyttä huttua, joka antaa vain aivot narikassa -viihdettä sellaiselle yleisölle, joka haluaa vain nauttia olostaan tulematta haastetuksi. Ei ole sattumaa, että ”viihdekirjallisuus” on Hesarin artikkelissa eufemismi nimenomaan naisille suunnatulle romantiikalle. Naisille suunnattu viihde, ja sellaiset asiat, josta nuoret naiset ovat innostuneita, kohtaavat säännönmukaisesti tuhahtelua ja vähättelyä – mutta onneksi tätä suhtautumista nykyisin myös haastetaan.

tarareba_leffabaari

Seuraavalla sivulla:

tarareba_leffabaari2

”Haha löl en minä mitään romcom-huttua ja tv-sarjoihin perustuvia leffoja katso. Sen sijaan kokekaamme tänään tämä mestariteos, The Dark Knight!” Akiko Higashimuran sarjasta Tokyo Tarareba Girls.

Vastaavasti eräs sukulaiseni oli joskus tosi ylpeä, kun oli nähnyt pikkuveljeni lukevan James Clavellin Shōgun-romaania: ”Kyllähän se nyt on paljon oikeampaa kuin sellaiset fantasiajutut.” Ja edelleen eräs entinen kollegani tokaisi kerran, että ”eiväthän animaatioleffat ole yhtä tärkeitä kuin näytellyt leffat.” Ja kerran eräällä Buffy the Vampire Slayer -foorumilla eräs keskustelija kertoi olevansa hämmästynyt siitä, että minä, joka vaikutin keskustelujemme perusteella tosi fiksulta, voin tykätä niin banaalista ja typerästä sarjasta kuin Sinkkuelämää.

Ja toki minulla itsellänikin on näitä arvottavia ennakkosuhtautumisia tiettyjä genrejä kohtaan. Minun täytyy usein aktiivisesti muistuttaa itseäni esimerkiksi fantasiamaailmaan imaistuiksi tulevista päähenkilöistä kertovan isekai-genren osalta siitä, että vaikka tietyistä syistä en välitä kauheasti kyseisestä genrestä, ei sen edustaminen ole automaattisesti merkki esimerkiksi kepeydestä, laaduttomuudesta tai naisvihasta. Eikä ainakaan vain siksi, että The Rising of the Shield Hero -anime nyt sattui olemaan mielestäni teennäinen kärsimysvoimafantasia, jossa naisten roolina on läähättää Jeesuksen tavoin kärsimyksensä ylittävän päähenkilön perään.

***

Olen kuitenkin itsekin sitä mieltä, että eri teoksilla on selvästi eri kunnianhimoisuuden tasoja. Itse käyttäisinkin itselleni vaikeasti hahmotettavan viihteellisyys-korkeakirjallisuus-kahtiajaon sijaan fiktion arvottamisen apuvälineenä mieluummin nimenomaan arviota teoksen kunnianhimon tasosta ja suuntautumisesta. Teoksen kunnianhimo voi keskittyä useaan kohteeseen ja tulla esiin eri tavoilla. (Eikä tosin edes se kunnianhimon määräkään ole ainoa tai välttämättä tärkein teoksen arvoa luova asia, vaikka alla siihen keskitynkin.)

mangakannet

Eri tavalla kunnianhimoisia ja kunnianhimottomia teoksia.

Makoto Yukimuran viikinkitoimintasarja Vinland Saga on temaattisesti erittäin kunnianhimoinen teos, joka käsittelee väkivallan kierrettä, koston oikeutusta ja tuhovoimaa sekä anteeksiannon ja hyvityksen merkitystä erittäin ansiokkaasti ja kiertää päähenkilön seikkailun kaikki vaiheet tämän tematiikan ympärille. Jun Mochizukin steampunk-Ranskaan sijoittuva vampyyriseikkailu The Case Study of Vanitas taas on kerronnallisesti erittäin kunnianhimoinen teos, joka pakkaa kerrontansa häkellyttävän tiiviiksi, lataa vihjeitä hahmokonflikteista pieniin reaktioihin jo paljon ennen niiden isompaa esilletuloa ja taiteilee salaisuuksien pitämisen ja paljastamisen välillä huimaavalla sulavuudella ja mestarillisella taidolla sekä rakentaa huiman intensiivisiä hahmotarinoita. Nagaben synkkä satu The Girl from the Other Side puolestaan on taiteellisesti erittäin kunnianhimoinen teos, joka haastaa mangalta yleensä odotetun visuaalisen maailman maalaamalla miljöönsä ja hahmonsa kuvakirjamaiseksi maisemaksi. Rie Arugan romanttinen draama Perfect World taas haastaa lukijan miettimään omaa ympäristöään ja omia arvojaan esittämällä romanssin, jossa nuori nainen joutuu pohtimaan, mitä seurustelu alaraajahalvaantuneen miehen kanssa tarkoittaa, vaatii ja antaa. 

Kuten sanottu, kaikki nämä neljä teosta ovat erittäin kunnianhimoisia ja palkitsevia lukukokemuksia, jotka kutsuvat lukijan kysymään kysymyksiä ja miettimään ja arvioimaan näkemäänsä sekä peilaamaan sitä omiin odotuksiinsa. Samalla ne ovat erittäin viihteellisiä teoksia, joiden tarkoituksena on imaista lukija mukaansa ja tarjota vetävä tarina, jonka pariin lukija haluaa palata ostamalla seuraavankin pokkarin. Ne keskittyvät haastamaan lukijaan jollain osa-alueellaan, mutta lipuvat jollain toisella osa-alueellaan kevyemmällä vaihteella vastaten yleisön odotuksiin. Ja ne ovat tietysti kaupallisesti tuotettuja, kuten valtaosa viihdyttävästä fiktiosta on.

Vinland Saga kritisoi väkivallalla hallitsemista, mutta samalla se myös ilakoi väkivallan kuvaamisella toimintasarjalle tyypillisesti. The Case Study of Vanitas ei tarjoile vetävän ja monikerroksisen hahmokerronnan taustalla kauheasti temaattista pureskelua. The Girl from the Other Side on vangitsevan unenomaisen ja satukirjamaisen tyylinsä alla oikeastaan aika tyypillinen pienen skaalan mies ja lapsi -genren draama. Perfect World paitsi ohjaa miettimään yhteiskuntaa vähemmän ableistisesta näkökulmasta myös rypee romanttisissa tuskissaan melodramaattisen siirappisella antaumuksella.

Ja minusta tuntuu, että aina kun joku sarja (tai genre, tai pahimmillaan jopa kokonaisen viihdeteollisuudenalan tuotanto) tiputetaan siististi viihteellisen tai korkeakirjallisen laariin, kaikki tämä monimuotoisuus jätetään huomiotta. Laariin tiputtaminen tuntuu minusta myös siltä, että yhtäkkiä se syvyys ja ne tasot, joita teoksessa näkyy tai voisi näkyä, muuttuvat vähempimerkityksisiksi tai jopa näkymättömiksi, koska eihän tässä laarissa olevilla teoksilla kuulukaan olla mitään erityistä syvyyttä, niin miksi turhaan sellaista hakea. Vastaavasti siellä korkeakirjallisessa laarissa tuntuu siltä, että teoksen syvemmät tasot saavat herkästi paljon enemmän merkitystä ja heikkoudet taas muuttuvat näkymättömämmiksi, koska tämähän on syvällistä taidetta.

***

Siksi itse haluan kysyä itseltäni viihdettä arvioidessani mieluummin kysymyksiä, jotka eivät pyri arvolaarittamaan teosta syvälliseksi tai pinnalliseksi, vaan haluaisin pyrkiä hahmottamaan sitä monipuolisesti: mitkä ovat tämän teoksen heikkoudet ja vahvuudet, ja miten ne painottuvat? Mihin asioihin teos suhtautuu kunnianhimoisesti ja mihin vähemmällä kunnianhimolla? Mitä teos tahtoo sanoa ja mitä se ehkä samalla tulee tahtomattaan sanoneeksi? Millaisiin tunteisiin teos keskittyy? Ja tietysti se kaikista olennaisin kysymys, eli viihdyinkö teoksen parissa ja miksi?

Minulle kyse ei ole siitä, että fiktiossa joko on tai ei ole ”syvyyttä” tai ”tasoja”, vaan minun näkökulmastani me tulkitsijat voimme aktiivisesti rakentaa merkityksiä kuluttamamme fiktion pohjalta, ja se on minulle arvokasta. Mutta ainakin minä jaksan alkaa rakentaa niitä merkityksiä vasta, jos seuraavat ehdot täyttyvät: (1) löydän teoksen pariin, koska se vaikuttaa houkuttelevalta ja lähestyttävältä ja (2) viihdyn teoksen parissa niin paljon, että haluan kuluttaa teoksen miettimiseen enemmänkin aikaa.

Lyhyesti siis: Minua ärsyttää fiktion jaottelu viihteelliseen ja korkeakirjalliseen, koska se perustuu oletukselle siitä, että kaikki muutkin (fiksut) jakavat jaottelijan arvomaailman ja tulee herkästi vahingossa ylenkatsoneeksi muita ihmisiä, jotka yhtä lailla rakastavat tarinoita ja ehkä jopa tarinoiden analysoimista. Se on myös laiska dikotomia, joka yksinkertaistaa tarinalliset rakenteet kahteen laariin ja vievät niiden tutkiskelusta ja erittelystä kaiken ilon.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Aiheet: Avautuminen, Manga, Meta  Tagit: , , , , , , , , , , , , RSS 2.0

« »


9 kommenttia

  1. Eero / Hyllyy

    Moi taas!

    Kiva että lähdit avaamaan ajatteluasi edelleen tän teeman ympärillä. Voisin vielä koettaa selventää omaa kantaani ihan parilla lisätarkennuksella meidän aiempaan keskusteluun:

    – Mulle viihteen ja taiteen ero on ennen kaikkea tekijän ja julkaisijan motiiveissa. Viihde pyrkii ensisijaisesti kaupalliseen menestykseen, taide puolestaan tuomaan ajatteluun jotain uutta/kertomaan tekijälle tärkeän tarinan jne. Nämä eivät myöskään sulje toisiaan pois. Mutta ne määrittävät sitä, mikä on lopulta se tärkein arvo: yleisön miellyttäminen vai oman vision tinkimätön kommunikointi.

    – Vaikken ole paljoa mangaa lukenutkaan, uskallan väittää ”stereotyyppistä” mangaa viihteelliseksi ihan sen formaatin vuoksi: kun kyseessä on useita vuosia jatkuva julkaisu, sen tavoite on selkeästi sitouttaa yleisö seuraamaan tarinaa eli ostamaan aina seuraava numero. Myös rajoitetun mitan teos (minisarja, sarjisromaani, elokuva, mikä vain) voi olla viihteellinen, mutta ei ole sitä välttämättä. Samasta syystä esim. tv-sarjat ovat musta aina viihdettä, vaikka niiden teema olisi mikä. Jos katsojaluvut romahtaisivat kesken kaiken, ei julkaisijaa paljon kiinnosta sarjan luojan taiteellinen visio siinä kohtaa, vaan töpseli vedetään seinästä. Tämä koskee myös jatkuvia sarjisjulkaisuja.

    – Kun olet Hyllyytä enemmänkin lukenut, niin varmasti olet huomannut että käsittelen aika paljon näitä oman luokitteluni mukaisia viihdesarjakuvia, enkä pidä niitä mitenkään huonompina kuin taidesarjakuvia. Molemmat voivat puhutella ihan yhtä lailla. Blogi kun on hyvin kaikkiruokainen, niin olisi aika outoa lähteä siitä ajatuksesta että yksi sarjakuvatyyli on automaattisesti toista huonompi. Lukijana haluan vain olla tietoinen siitä, miten minuun yritetään kulloinkin vaikuttaa, ja siihen tää luokittelu on soveltuva työkalu. Ei ole korkeampaa ja matalampaa sarjakuvan luokkaa, vaan eri motiivein tuotettuja töitä. Eli jos tekstistä löytää alentuvia sävyjä viihdettä kohtaan, niin ne ovat jostain muualta kuin minulta peräisin.

  2. Guf

    Mainio huomio Arana! Osui hermoon erityisesti tuon mainitsemasi animaation ja live-actionin erottelussa.

    Olen törmännyt tällaiseen taiteessa muutenkin ja asia tuntuu kulminoituvan pitkälti akateemiseen näkemykseen. Kuten Eero tuossa kommentissaan mainitsee, ”sanoma” tuntuu olevan itsetarkoitus korkeakulttuurissa. Vähän rumasti karrikoiden voidaan sanoa, että on vaikeaa saada apurahoja jos teoksen takana ei ole jotain isompaa ajatusta. Taiteilijoille tuntuu olevan joskus äärimmäisen tärkeää ettei heidän teoksensa myy eikä kaupallisuus ole se kuluja kattava tulonlähde. Yhtäkkiä kaupallisuus (tai sen puute) on korkeakulttuurin määre.

    Ei-taitelijat taas tuntuvat hakevan merkityksiä siitä, että kuluttavat teoksia, jotka ovat jollain tavalla tärkeitä tai joita valtaväestö ei löydä tai ymmärrä (tai jaksa kuluttaa).

    Yksi esimerkki tästä on Muumit brändinä. Muumilaakson tarinat ovat kaiketi sitä viihdehöttöä aina siihen saakka kunnes joku keksii näkymättömälle Ninnille näppärän psykologisen merkityksen. Yhtäkkiä höpsöstä lasten sarjasta syntyykin korkeataidetta. Tietysti todelliset kultturellit ovat aikaa sitten siirtyneet lukemaan Toven muumiromaaneja. Kun valtaväestö löytää ne, onkin tyylikkäämpää tutkia muumisarjiksia (erityisesti niitä Larsin) jne…

    Ymmärrän, että maku hienostuu mitä enemmän taidetta kuluttaa, mutta on elitistä ajatella, että tuo maku kulkisi jokaisen kohdalla samaa reittiä. Edes päätepiste ei ole sama. Ainoa mitä pidän täysin ehdottomana on se, että taiteen kuluttamisen täytyy olla monipuolista, jotta voi oppia löytämään niitä merkityksiä ja tunnistamaan vivahteita.

    Tai näin ainakin itselleni perustelen sitä miksi kerään vanhoja piirrettyjä hyllyyni…

  3. Stazzy

    ” Mulle viihteen ja taiteen ero on ennen kaikkea tekijän ja julkaisijan motiiveissa. Viihde pyrkii ensisijaisesti kaupalliseen menestykseen, taide puolestaan tuomaan ajatteluun jotain uutta/kertomaan tekijälle tärkeän tarinan jne. Nämä eivät myöskään sulje toisiaan pois. Mutta ne määrittävät sitä, mikä on lopulta se tärkein arvo: yleisön miellyttäminen vai oman vision tinkimätön kommunikointi. ”

    öö… tuota.
    1) Jos nyt lähdetään liikkeelle siitä tosiasiasta, että Suomessa viihteellä ei juuri tienata. Myydyimmät kirjat ovat pääosin ns. korkeakirjallisia tai vähintäänkin ns. lukuromaaneiksi määriteltyjä, niin on vähän hassua väittää, että viihdettä kirjoitettaisiin ensi sijassa kaupallisin lähtökohdin. (Etenkään siis Suomessa.)
    2) Lisäksi viihteeksi paketoiduissa kirjoissa on useinkin tekijälleen hyvin tärkeä tarina ja nimenomaan oman vision tikimätön kommunikointi (haluan kertoa tämän tarinan juuri näin). Koska kohta yksi, rahaa siitä ei kuitenkaan juuri saa.

    Toki kirjoitetaan myös ns. kaavaviihdettä, joka sekin on ihan ok, mutta kaikkeen kirjallisuuteen yleistettynä jako on vähintäänkin outo. Lisäksi esim. viihteen kielellinen taso voi olla ihan yhtä hyvää kuin korkeakirjallisuudessakin: hyvä kekseliäs kieli ei nimittäin vaadi sitä, että se olisi jotenkin tosi vaikeasti avautuvaa sanataidetta.

  4. Arana

    Eero:
    Kiitos selventävästä kommentistasi!

    Tuo ensimmäinen pointtisi taiteen ja viihteen erosta on mielenkiintoinen ja kieltämättä johdonmukainen ja ehkä nyt tajuan paremmin, mitä haet takaa. Mutta entä jos tekijä tekee vankkumattoman visionsa mukaan tykittävän ja helposti aukeavan toimintasarjiksen, koska tykkää sellaisesta eniten, ja sitten samalla pyrkii tuomaan teoksessa esiin sitä, miten sivulliset kärsivät sodassa eniten ja kyseenalaistaa päähenkilön toimintaa. Sitten pistää sen kustantajalle, ja kustantaja tykkää ja julkaisee teoksen – onko teos silloin viihdettä vai taidetta, jos tämä oli nimenomaan se tekijälle tärkeä tarina, jonka hän halusi tehdä? En näe itse rajaa niin selkeänä, ja itse puhuisin taas enemmän asteista kuin lokeroinnista tekijän motiivien ensisijaisuuden mukaan. Mistä minä tiedän, mikä tekijän ensisijainen motivaatio on ollut? Näkyykö se aina päälle päin?

    Lisäksi mielestäni on vähän kyynistä erotella oman vision kommunikointia ja yleisön kaupallista miellyttämistä niin, että jompi kumpi on ensisijainen tekijälle. Haluaisin itse uskoa, että fiktion tekijät tekevät itselleen tärkeitä asioita ja pääsevät toteuttamaan visioitaan myös silloin, kun ottavat kohderyhmänsä odotukset huomioon, koska usein he tekevät fiktiota sellaisista asioista ja aiheista, joiden kohderyhmää ovat itsekin. Ja että on kivaa jos fiktion tekijät pystyvät sitomaan nämä kaksi motivaation lähdettä niin, että pystyvät tekemään mitä itse haluavat ja samalla elämään fiktion tekijöinä, eikä sen tarvitse olla vain iltojen ja viikonloppujen sivutyö vuokran ja ruoan kattavien päivätöiden ohella. (Edit: Näköjään Stazzy ehti edelle kommentoimaan aika samoja juttuja.)

    Oli kuitenkin tosi mielenkiintoista lukea, että sinulle tuo taide-viihde-jaottelu toimii nimenomaan tietoisena lukemisen tulkinnan työkaluna. Rakastan tulkinnan työkaluja, ja on aina tosi mielenkiintoista kuulla, millaisia ihmiset ovat kehitelleet omaan analyysiinsä! Jos sinulla on muita tällaisia, niin kuulisin niistä mielelläni!

    Toiseen pointtiisi liittyen, olen täysin samaa mieltä että valtaosa tyypillisen näköisestä mangasta on määritelmäsi mukaan viihteellistä eli kaupallista – ja myös valtaosa epätyypillisen tai epästereotyyppisen näköisestä. Ja toki tv-sarjoista jne. Ja olen samaa mieltä myös siitä, että näiden teosten kaupallisuus ja tuotantoprosessi on hyvä tiedostaa kuluttaessaan.

    Kolmanteen pointtiisi liittyen, itseä häiritsi tuossa Aron morsiamet -kirjoituksessasi se, että minulle se tuntui hyvin eri lähestymiskulmasta kirjoitetulta kuin tekstisi yleensä, joissa et tapaa mielestäni toistella ja korostaa sitä teoksen viihteellisyyttä samalla tavalla, vaan lähestyt vieraitakin aiheita neutraalisti. Toisaalta on pakko myöntää, että koska manga on minulle tosi tärkeä aihe, voi totta kai olla (ja on itse asiassa todennäköistä), että minä taas luen sitä tekstiäsi eri tavalla kuin muita tekstejäsi.

    (Enemmän ehkä häiritsee kuitenkin, kun olet muutamaan kertaan maininnut, että jostain teoksesta on turha etsiä tasoja, koska niitä ei kuitenkaan ole – koska oma reaktioni on että totta kai voin löytää tasoja ihan mistä haluan, eihän sitä kukaan muu voi päättää!)

    Mutta pahoittelut kun jouduit vähän tulilinjalle tässä kannanotossa, vaikka tarkoitus olikin kirjoittaa aiheesta yleisemmin eikä erityisesti sinua kritisoiden. Tajuan etenkin nyt kommenttisi jälkeen, että tarkoitat vähän erilaista luokittelua taide-viihde-jaottelullasi (vaikken tosiaan itse allekirjoita sitä samalla tavalla), mutta liipasinsormeni on ollut vähän herkällä tuon Hesarin artikkelin jälkeen, joka suhtautuu jaotteluunsa mielestäni tosi kummallisella tavalla hyvän alun jälkeen.

    Guf:
    En ole onneksi itse törmännyt koskaan tuollaiseen mentaliteettiin taiteesta, mutta kuvittelen mielessäni hassut silinterihatut ja monokkelit ja statuskävelykepit.

    Tosin tuo ”liian mainstream on tyhmää” -ajattelu on kyllä tuttua mutkan kautta sillä kulmalla, että kun markettimanga saapui Suomeen, oli ilmeisesti kaikenlaista suomeksi julkaistun Naruton polttokekkeriä ja pokkareiden piilottelua kaupoissa, koska monille nuorille oli vaikea ajatus, että tavallinen kansa pääsee perille hienosta underground-harrastuksesta, ja sitä paitsi Sesshoomarun nimi oli kirjoitettu ihan väärällä tavalla. Mielestäni nämä ovat sinällään tosi ymmärrettäviä vaikeiluja, mutta johtavat usein vähän lapselliseen käyttäytymiseen.

    Minullakin kesti aikaa ja ajattelua aikoinaan tulla sinuiksi sen kanssa, että oma makuni on erinomaisen mainstream-pleebi, ja usein vierastan liian taiteellisen tuntuisia teoksia, ja se on ihan okei. Ja samoin sen kanssa oli vähän mielikamppailua aikoinaan, että tosi suosittujen teosten suosio ei tarkoitakaan ehkä sitä, että ne ovat vesitettyjä kaikkienmiellyttäjiä, vaan pikemminkin sitä, että ne ovat onnistuneet koskettamaan monien ihmisten sydämiä – ja sehän on vahvuus ja hyvä asia, eikä noloa massan mukana menemistä. Mutta nämäkin jutut olivat vaikeita aikoinaan minulle, joka tahdoin olla uniikki lumihiutale.

  5. Eero / Hyllyy

    Kiitos taas perusteellisesta vastauksesta! En pane pahakseni ”tulilinjalle” joutumista sinänsä, että kun tekstiä internettiin tuuppaa niin sen altistaa kritiikille ja se nyt kuuluu pelin henkeen. Mielestäni vääriä tulkintoja saatan toki yrittää oikaista, mutta ylipäätään oon sitä mieltä, että kyllä maailmaan mielipiteitä mahtuu, niitäkin joiden mielestä se Aron morsiamet -teksti oli ihan amatöörimäistä paskaa :D

    Mä taas olen ollut tähän taide/viihde-keskusteluun vähän herkällä ehkä päinvastaisesta kulmasta kuin sinä viime vuodet. Käännekohta itselle oli varmaan Joker-elokuva, ja siitä käyty julkinen keskustelu. Yksinäinen kyynel kun vierii poskelta ja suupielet kammetaan sormien avulla hymyyn ni olikin SUPERDIIPPIÄ ja PARAS ELOKUVA KOSKAAN vaikka se on 100% kierrätettyä kuvastoa jossa on syvyyttä yhtä paljon kuin jossain itkevä klovni -vesiväritauluissa. Raivostutti se sellainen epä-älyllinen glorifiointi siinä määrin, että ehkä sen jälkeen oon itse ollut alttiimpi osoittamaan varsinkin syvällisiä teemoja etsivää viihdettä sormella ja sanomaan että tää on kuitenkin pääasiallisesti viihdettä. Ja siitä nauttiminen ja tasojen löytäminen on hienoja juttuja yksilöllisellä tasolla, mutta ei nyt alennuta sellaiseen keskusteluun, jossa muunlaiselle matskulle ei olisi tarvetta tai tilaa.

    Aron morsianten kohdalla tää korostui juuri sen mun mielestä arveluttavan lapsiavioliitto-teeman vuoksi. Muuten se viihteellisyys olisi ollut vain osa teosta, mutta noin vaikean teeman lyöminen jossain määrin typistettyyn viihdekontekstiin oli epäilyttävää monella tapaa, niin halusin korostaa sitä. Mielestäni kyse ei siis ollut siitä että mangan viihteellisyys olisi ongelma, vaan noin monimutkaisen aiheen lätistäminen viihdemankelissa vaikuttaa väkisinkin tulkintoihin, ja siitä oli musta tärkeää olla tietoinen.

    Ja vielä viimeiseksi, en tokikaan voi tietää mikä on milloinkin ollut tekijän motiivi. Mutta ei arvioita tekijöille kirjoitetakaan, vaan lukijoille. Ja ihan yhtä lailla kun minä arvion julkaistessani, se tekijäkin julkaistessaan vapauttaa teoksensa analysoitavaksi ja tulkittavaksi, eikä siinä kohtaa ole enää niin väliä, miten hän on tarkoittanut teoksen tulkittavan, vaan sillä miten lukijat/kokijat sen tulkitsevat. Minä kirjoitan tulkintani omasta näkökulmastani, muut saavat pitää sitten sitä tulkintaa oikeana tai vääränä.

  6. arua

    Eero: ”– Mulle viihteen ja taiteen ero on ennen kaikkea tekijän ja julkaisijan motiiveissa. Viihde pyrkii ensisijaisesti kaupalliseen menestykseen, taide puolestaan tuomaan ajatteluun jotain uutta/kertomaan tekijälle tärkeän tarinan jne. Nämä eivät myöskään sulje toisiaan pois. Mutta ne määrittävät sitä, mikä on lopulta se tärkein arvo: yleisön miellyttäminen vai oman vision tinkimätön kommunikointi.”

    Tämä on näin wannabetekijänkin näkökulmasta mielenkiintoinen näkemys. Tällä luokittelulla tekisin itse varmaankin enemmän ”taidetta”, mutta jos muulta sarjakuvaväeltä kysytään niin todennäköisesti juttuni eivät sitä ole. Ehkä suurin ongelma näissä keskusteluissa onkin se, että ihmiset määrittelevät taiteen ja viihteen rajan niin eri tavoilla ja puhuvat sitten lopulta eri asioista, varsinkin kun rajaa ei todellisuudessa voi vetää, tai vähintään viihde ja taide eivät tosiaan sulje toisiaan pois.

    Ihmisillä on jokin perustarve asioiden luokitteluun ja tarve kuulua piireihin. Monilla on jonkinlainen pelko siitä että omat harrastukset luokitellaan lapsellisiksi, mikä lienee perua siitä että ns. viihteellisempi viihde on jo vuosisatoja määritelty alempiarvoiseksi. Romaanien lukeminen määriteltiin ajanhukaksi, ooppera vastaan varietee, jne? Olen epäillyt, että esim sarjakuvan pitkä leima pelkkänä lasten juttuna on johtanut siihen, että ala yritti Suomessa näkyvästi profiloitua vakavasti otettavaksi aikuisten taidesarjakuvaksi saadakseen arvostusta ja lukijoita. Ironisesti se lopulta ilmeisesti johti siihen, että moni kokee sarjakuvan liian elitistisenä ja hankalana mediana. (Sinänsähän tämä historia on hieman masentavakin, ottaen huomioon että sekä sarjakuva että animaatio olivat jo alkuun suunnattu myös aikuisille.)

    Toinen on sitten se porukkaan kuuluminen: oletko tarpeeksi sisäpiiriä kuulumaan meidän porukkaan? Luetko/teetkö liian/tarpeeksi lanua/mangaa/fantasiaa/taidetta… ja se on sitten osaltaan johtanut ”huonompien” teosten väheksymiseen ja jopa ajatteluun, että asia menee pilalle jos siihen vihkiytymättömät sotkeentuvat liikaa mukaan. Mutta asia ei voi olla yhtä aikaa sekä suosittu että pienten piirien alternativea. Varsinkaan jos siitä toivoo tuloja, oli se sitten tekijänä tai kustantajana.

    En ole itse koskaan halunnut silleen luokitella taidetta ja viihdettä erikseen, koska ne sekoittuvat joka tapauksessa toisiinsa. Ja oman aikansa viihdekirjallisuus voi myöhemmin olla se vaikea kirja, kuten Draculalle kävi.

    Näissä tulee aina mieleen se mitä sarjislinjan opettajamme sanoi joskus silloin muinoin. Koska siitä on jo niin kauan, en muista enää oliko kyse termistä viihde, mainstream vai kenties kaupallinen, muistelen että jälkimmäinen. Pointti oli kuitenkin se, että se tarkoittaa vain sitä että teos aukeaa suuremmalle määrälle ihmisiä, eikä sen pitäisi olla paha asia.

  7. arua

    Pitää heti kommentoida sekavaa kirjoitustani, tuohon porukkaan kuulumisesta voi tehdä tulkinnan että mielestäni lanupiirit voisivat sulkea muut pois. Tarkennettakoon etten ole ikinä törmännyt siihen että lanupiireissä arvotettaisiin muita lajeja, mutta toisin päin vähättelyä kyllä on koska samoin kuin viihde niin myös lapsille ja nuorille kirjoittaminen koetaan ilmeisesti jotenkin helpompana ja vähempiarvoisena ja ne oikeat esiin nostettavat kirjailijat tekevät sitten aikuisille. (Tässä on osasyy myös mangan väheksymiseen, se kun profiloituu pitkälti nuorten harrastukseksi sen lisäksi että on vielä viihteellistäkin.) Harrastajapiirit voivat sitten tietenkin olla lajista riippumatta todella sulkeutuneita, kun lukijat löytävät sen ”oman juttunsa” hieman vanhempana.

  8. Stazzy

    Linkkaanpa muuten tämän, kun ilmestyi juuri samaa aihetta sivuten: http://kirjoittamisenkepeasietamattomyys.blogspot.com/2021/02/homppaa-hupia-ja-stereotypioita-vai.html

  9. Arana

    Eero:
    Virheellisiä tulkintoja kirjoituksistasi on ehdottomasti hyvä selittää auki, ja kiitos siitä että olet niin tehnytkin! Tämä on ollut mielestäni tosi mielenkiintoinen ja avaava keskustelu.

    En olisi siis ilman selitystä pelkästään viihde-taide-sanaparista hahmottanut ollenkaan, että käytät näitä sanoja enemmän alkuperän kuvaamiseen kuin sisällön arvottamiseen. Itse näen tässä sanaparissa tosi paljon arvolatausta, joten sen käyttö on minulle taas melkoinen punainen vaate. Enkä myöskään osaisi käyttää näitä sanoja sinun niille antamassa merkityksessä, koska en kuvauksesi perusteella tosiaan itse usko, että osaisin tunnistaa, missä se taiteen ja viihteen raja menisi. Jäisin vain jumiin sen ajatuksen kanssa, että eikö lopulta jokainen, joka julkaisee teoksensa tavalla tai toisella, toivo että joku tutustuu siihen ja tykkää siitä.

    Omassa lähipiirissä sanaa ”taide” ei kukaan oikein edes käytä fiktion yhteydessä ilman että muistaa lisätä jotain monokkelin kohentamisesta tai silinterin tippaamisesta, ettei kukaan vain erehtyisi ottamaan termiä vakavasti. Kaikki omassa piirissäni ovat yleensä tosi yhtä mieltä siitä, että taide-viihde-jaottelu siinä merkityksessä, mihin se perinteisesti yhdistyy, on höpsöä, elitististä ja epärakentavaa. En tosiaan itse tulisi tämän taustan takia ilman asian syvempää avaamista ollenkaan ajatelleeksi, että taide-viihde-sanaparia edes voi käyttää enemmän kuvailevassa kuin arvottavassa merkityksessä.

    Sikäli sinä ja minä ajattelemme lopulta selvästi ihan samalla tavalla, että ei minustakaan ole mitään järkeä yrittää maalata jotain teosta joksikin korkeammaksi sen takia, että itse näyttäisin fiksummalta, koska teoksia voi rakastaa ja arvostaa sellaisina kuin ne ovat. Omassa ajattelussani se sana ”taide” on vain jäänyt aika merkityksettömäksi, koska mielestäni sitä käytetään yleensä lähinnä sellaisena arvottavana pröystäilynä. Ja oikeastaan myös sana ”viihde” on minun käytössäni aika merkityksetön, koska kaikki kuluttamani fiktio on mielestäni lähtökohtaisesti viihdettä alkuperään ja tekijän motiiveihin katsomatta (tietysti nämäkin tärkeitä hahmottaa, mutta en itse hahmota juuri näiden sanojen kautta teoksen taustoja). Siksi sana ”viihdesarjakuva” särähtää takuuvarmasti korvaani, vähän niin kuin ”viihdemusiikki” – mitä muuta se olisi kuin viihdettä? Oppimateriaaliako? Ja tämä on varmaan pääsyy sille, miksi luin termin käytön Aron morsianten tapauksessa alentuvana – ihan vain tottuminen tietynlaiseen kielenkäyttöön.

    Avaa myös hyvin maisemaa oman kuplan ulkopuolelta, että asia voi toimia myös toiseen suuntaan ärsykkeenä, hyvin mielenkiintoinen pointti! Jokeriin liittyen pakko mainita, että mielestäni se on vaikuttava henkilökuva ja kuvaus mielenterveysongelmista, mielenkiintoinen ehdotus ikonisen hahmon taustatarinaksi ja tosi omanlaisensa pelinavaus supersankarileffojen saralla, ja leffa käyttää oivaltavasti epäluotettavaa kertojaa – ja itse en ole nähnyt tällaista komboa aikaisemmin. Samalla leffa oli sitten hurjan itseisarvoisen ja masturbatiivisen raskas ja ankea ja karu ja kolkko ja lohduton, ja siinä mielessä ymmärrän ärtymyksesi. Monesti raskautta ja sitä, että kaikki on kamalaa, on kovin helppo korottaa syvällisyyden syvimmäksi ilmentymäksi ilman varsinaista teoksen sisältöön liittyvää argumentaatiota.

    Tämänpäiväinen kommenttisi myös avasi minulle tuota Aron morsianten arvosteluasi paremmin, kiitos siitä! Ja vaikka en itse näe ongelmaa juuri kyseisen sarjan kohdalla, niin tuo vaikeiden aiheiden käsitteleminen liialla yksinkertaisuudella on myös hurjan tuttu kritiikki. Olen itse ensimmäisenä nurisemassa siitä, miten yhden suosittuja poikien toimintasarjoja julkaisevan mangalehden tyyli nostaa pöydälle jotain siistejä teemoja ja sitten unohtaa se hahmojen keskinäisen kilvoittelun tieltä, on turhauttavaa. Miksi edes haluat nostaa esille sen tematiikan ja tehdä siitä keskeisen konfliktisi, jos lopulta aiot kuitenkin vain sanoa, että lol päähenkilö on oikeassa ja vastustaja väärässä, ei kait tätä tarvitse perustella?

    Tuosta Joker-ärsyyntymisestäsi tuli muuten vähän tangenttina mieleen, että olen itsekin tuntenut vähän samanhenkistä ärsytystä Pixarin leffojen kanssa – joskin eri näkökulmasta. Kun vuosien ajan vallitseva nettikeskustelu tuntui olevan tosi yhtä mieltä siitä, että Pixarin leffat ovat kovin mahtavia ja oivaltavia ja peittoavat älykkyydellään Disneyn haitallisen yksinkertaistavat animaatiot täysin, niin minä katkerana nurkassani narisin siitä, että ainakin Disneyllä on leffoissaan aktiivisia naispäähenkilöitä, joiden konflikti ei ole se, että he haluavat tehdä siistejä poikajuttuja eivätkä tylsiä tyttöjuttuja. Nykyisin ei onneksi tarvitse olla niin katkero, kun Pixarillakin ollaan tajuttu, että tytötkin ovat ihmisiä ja tyttöpäähenkilölläkin voi kirjoittaa jänniä ja kekseliäitä tarinoita.

    arua:
    Kiinnostavaa pohdintaa aiheesta! Tuo perustavanlaatuinen tarve luokitteluun ja piireihin kuulumiseen on mielestäni tosi samaistuttava ajatus, koska huomaan omassa elämässä, miten usein vaatii aika paljon aktiivista ajatustyötä päästä irti monenlaisista vähättelevistä tai poissulkevista asenteista ja ajatuksista. Tietoisesti minulla on tosi selkeät kriteerit sille, miten haluan kommunikoida asioista, ja sen takia onkin aina aika inhottavaa, kun huomaan, että poissulkemista tai vähättelyä hiipii mieleeni ja puheeseeni ihan varkain.

    Stazzy:
    Kiitos tuosta linkistä, kiva nähdä keskustelua aiheesta muuallakin!

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.