Turhautumista Yuri!!! on Icen äärellä

5.2.2017 kello 20:45

 Yuurinjavictorintanssahdus

Luistelusarjasta löytyi paljon hyvää mutta myös paljon tuskastuttavia puolia.

Syyskaudella 2016 tuntui siltä, että kaikki puhuivat taitoluistelusarja Yuri!!! on Icesta. Siinä Japanin tähtitaitoluistelija Yuuri Katsuki kärsii itsetunto-ongelmista hävittyään Grand Prix -finaalin ja pääsee jaloilleen, kun hänen idolisoimansa Venäjän mestarillinen Victor Nikiforov ryhtyyy hänen valmentajakseen. Mielenkiintoisen keskustelun suuri määrä innostutti minuakin, vaikka kokonaisuutena sarja jätti jälkeensä melkoisen ristiriitaiset tunteet.

Ensinnäkään sarjan huumori ja minä emme varsinkaan alkujaksoissa tulleet toimeen keskenämme, eikä hassunaamoja ja luotaantyöntäviä chibihöpöilyjä alkuun joka rakoon hyperventiloivalla höngällä änkenyt sävy napannut ollenkaan. Komediapuoli onneksi rauhoittui huomattavasti alkujaksojen jälkeen, vaikka sarja ei koskaan ehkä saavuttanutkaan yksittäisten kohtausten ulkopuolella aivan sellaista tunnelmaa, joka olisi saanut minut täysillä mukaan.

Yuuriaaaaaaargh

Hyi en halua enää koskaan nähdä näitä huonoimman maun hassunaamoja.

Rytmitys ja kerronta tuntuivat olevan usein vähän mitä sattuu. Realismia hakeva tapa näyttää jokaisen kuuden kisaavan hahmon ohjelmasta kaksi minuuttia alkoi puuduttaa siinä vaiheessa, kun samat ohjelmat nähtiin monta kertaa – siitäkin huolimatta, etteivät esitykset ole identtisiä, eikä kaikkea animaatiota kierrätetä joka kerralla. Välillä suoritusten animointi jätti melkoisen paljon toivomisen varaa, ja kerronta tuntui usein ahtaalta. Siksi vähemmän tärkeiden luistelijoiden osuuksien karsiminen olisi mielestäni hyödyttänyt sarjaa sekä visuaalisen tason ylläpitämisen osalta että siksi, että säästetty aika olisi voitu allokoida hahmointeraktioon.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Avautuminen  Tagit: , Kommentteja: 5 »


Rakugo ja kaikki vaikeat tunteet

13.3.2016 kello 18:58

Babylonin orjalla ei ole kauheasti aikaa kirjoitella blogiin, mutta nyt täytyy avautua tällä talvikaudella eniten mietityttäneestä sarjasta. Olen nimittäin seurannut Haruko Kumotan samannimiseen joseimangaan perustuvaa, Studio DEENin tuottamaa Shoowa genroku rakugo shinjuuta melkoisen ristiriitaisin tunnelmin.

Animen kehyskertomuksessa japanilaisen rakugo-tarinankerrontaperinteen konkari Yakumo ottaa häntä ihailevan ja rakugosta innostuneen entisen linnakundi Yotaroon oppipojakseen. Yakumo ryhtyy kertomaan nuorukaiselle alkutaipaleestaan rakugoviihdyttäjänä 1900-luvun alkupuoliskolla sekä ystävyydestään edesmenneen, mainetta niittäneen toverinsa Sukerokun kanssa. Yotaroo sattuukin muistuttamaan kovasti Sukerokua niin innostuneiden maneeriensa kuin esitystyylinsäkin puolesta.

rakugopromo

Sarjan promomateriaali keskittyy vähän hassusti ensimmäiseen jaksoon, vaikkei Yotaroota ole nähty sen koommin, kun kakkosjakso sukeltaa päättymättömään takaumaan.

Sarjan ensimmäinen jakso on tuplapituinen ja editoitu kasaan aikaisemmasta OVA-tulkinnasta. Jakso hurmasi ainakin länsimaalaisen animeyhteisön hetkessä rytmityksellisistä vaikeuksistaan huolimatta. Itse olin ensimmäisen jakson osalta vastarannan kiiski, sillä sen keskellä nähtävä kymmenen minuutin mittainen rakugoesitys ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä.

Sarja on ensimmäinen kosketukseni rakugoon, joten sinänsä taiteenlajin demonstroiminen selventää konseptia hyvin. Rakugo vaikuttaa sarjan perusteella ihan söötiltä mutta kankealta ja vanhanaikaiselta viihdemuodolta, johon perijapanilaiseen tapaan liittyy miljoonia muotosääntöjä. Kertoja kertoo tarinansa yksin, esittäen kaikki roolit itse. Hän istuu koko esityksen ajan ja saa käyttää rekvisiittanaan kankaanpalasta ja viuhkaa, muuten on pärjättävä omalla äänellä ja elekielellä. Tarinat ovat ikivanhoja, usein koomisia kertomuksia, ja ilmeisesti niiden muokkaaminen tai uusien tarinoiden sepittäminen ei ole hyväksyttävää.

Perinteisyyttä enemmän minua häiritsee kuitenkin se, että monet hahmot tykittävät rakugonsa sellaisella konepistoolinopeudella, ettei tarinoilla ole mitään mahdollisuutta saada minua mukaansa. Sekä Yotaroolla että Sukerokulla on hirveä kiire päästä eteenpäin tosi tosi nopeasti ja siksi suu käy koko ajan, ja esitys vaikuttaa minun korvaani enemmän aggressiiviselta ja kiirehdityltä kuin aidosti huvittamaan tarkoitetulta.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Avautuminen, Hahmot  Tagit: , Kommentteja: 2 »


In Clothes Called Fat – aikamme mestariteos?

9.8.2015 kello 14:53

Moyoco Annon viime vuonna englanniksi julkaistusta, alun perin vuoden 1997 In Clothes Called Fat -mangasta on vaikea löytää internetin syövereistä pahaa sanaa. Tuntuu siltä, että moni julkaisuun tutustunut mangabloggaaja on ylistänyt teoksen kattoon (vaikka toki parin soraäänen mielestä se on vain ok).

Tarina kertoo Nokosta, reippaasti ylipainoisesta nuoresta naisesta, joka saa jatkuvasta ahdistuksestaan pakko-oireisia ahmimiskohtauksia ja joutuu työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Poikaystäväkin pettää ja on Nokon kanssa vain tunteakseen itsensä hienoksi ihmiseksi. Mies käy jopa väkivaltaiseksi Nokon heiveröisten laihdutusaikeiden edessä. Lopulta Noko päätyy laihtumaan bulimian avulla, mutta elämä ei siltikään näytä valoisammalta.

fat-clothes-kansi

Kansi kuvaa lukufiilistä erittäin hyvin.

Kirjan saama suitsutus on hämmentänyt minua lakkaamatta, koska itse pidin tarinaa äärimmäisen epämiellyttävänä, ihmisvihaisena ja tyhjänä. On toki hyvä nähdä vaihteeksi lihava naispääosa, ja ylle linkatuissa arvosteluissa on esitetty hyviä pointteja siitä, mikä tekee tästä mangasta tärkeän. Kunnianhimoisen raisu ja säälimätön kerronta sekä laihuutta ihannoivan ja pinnallisen naiskuvan kritiikki ovat sinänsä hienoja lähtökohtia, joten ymmärrän periaatteessa teoksen saamaa arvostusta. En vain kykene tulkitsemaan tarinaa niin, että voisin itse arvostaa sitä.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Arvostelu, Avautuminen, Manga  Tagit: , , , Kommentteja: 6 »


Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 12

12.12.2014 kello 09:00

Bakuman

luukku-12-bakuman

Raatakaa pojat raatakaa.

Käsikirjoittaja: Tsugumi Ohba
Piirtäjä: Takeshi Obata
Julkaisulehti ja -aika: Weekly Shounen Jump (Shueisha), 2008-2012
Pokkareita luettuna: 20/20
Milloin löysin: 2008
Mistä kertoo: Mashiro ja Takagi lyöttäytyvät yhteen lukiossa kynäilläkseen Jumpin myyvimmän mangan. Mashiro sopii ääninäyttelijäksi tähtäävän ihastuksensa Azukin kanssa, että he menevät naimisiin sitten kun mangakakaksikon tuotos saa animen, jonka pääosan Azuki näyttelee.

Death Note oli aikoinaan herättänyt kiinnostuksen Tsugumi Ohban ja Takeshi Obatan seuraavaan yhteiseen sarjaan, ja edeltäjäänsä verrattuna tyyliltään täysin päinvastainen Bakuman onkin ainoa manga, jonka olen seurannut alusta loppuun asti tasaiseen viikoittaiseen tahtiin.

Suhteemme on silti ollut kivinen ja usein karvas. Heti ensimmäinen luku lähes vieroitti minut käsittämättömän typerällä romantiikkasivujuonellaan, jonka on vissiin ihan aidosti tarkoitus olla romanttinen eikä typerä. Mielenkiintoinen industry-näkökulma kuitenkin sai jatkamaan.

Vuosien saatossa mangakakaksikon ja näiden ystävien seuraamisesta muodostui pikkuhiljaa yhä enemmän näreyttä herättävä panttivankitilanne, sillä mangassa on lukuisten vahvuuksiensa lisäksi aivan käsittämätön määrä kökköä. Twitteriin liityttyäni keväällä 2011 tapanani oli lähes joka viikko oksentaa ulinatööttejä uusimmasta Bakuman-luvusta. Kokemus oli kaksijakoinen. Yhtäältä tarina veti sen verran hyvin, että aina piti saada tietää, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu ja millaisia mangan tekemisen kiemuroita seuraavaksi käsitellään. Toisaalta samalla täytyi sietää kaikki uuden luvun mukanaan tuomat tyhmyydet.

Ja tyhmyyksistä puheen ollen – uskollisen seuraamistahdin lisäksi toinen syy muistaa Bakuman on, että olen harvoin ahdistunut ja suorastaan pahastunut minkään sarjan naiskuvasta yhtä paljon. Sanaa naisviha käytetään fanipalvelusarjojen yhteydessä usein kovasti väärin, koska jalustalle nostaminen ja esineellistäminen harvoin ilmentää vihaa, mutta jos joku sarja mielestäni oikeasti vihaa naisia niin tämä. Avauduin aiheesta aikoinaan pitemminkin, ja kyseinen kirjoitus on edelleen blogissani luetuimpien joukossa ja ehdottomasti blogin historian kommentoiduin postaus.

Manga-alan toiminnan avaaminen ja hämmentävän seksismin kylväminen ovat sarjan muistamisen arvoiset kuriositeetit minulle. Muista fiktioarvoista oli yllä linkatun postauksen kirjoittamisen aikaan paljon hyvääkin sanottavaa, mutta loppua kohti sarjan ärsytystasot nousivat sen verran, ettei siitä jäänyt kovin paljoa uutta ylistettävää. Sarja oli joskus huvittava lukea, usein raivostuttava ja aina tyyliltään niin omituinen, etten oikein tiedä mitä siitä pitäisi sanoa.

Paitsi että Pipo-kun eli Fukuda oli aina sarjan pelastava valopilkku. Oli siistiä, miten hahmo esiteltiin alun perin ikävänä tyyppinä, mutta sitten hänestä tulikin se koko porukan sielu ja yhteishengen ylläpitäjä. Aina niin valmis auttamaan muita, hyvä Pipo-kun!

Aiheet: Avautuminen, Joulukalenteri, Manga  Tagit: , , , Kommentteja: 0 »


Kesän 2014 animesatoa: Free! ES, JoJo ja Nozaki-kun

5.10.2014 kello 18:13

Free! Eternal Summer

Free!-ESammatti

Uimapojat uivat ja pohtivat tulevaisuuden suunnitelmiaan uimapoika-animen jatkokaudella.

Free!:n kakkoskauden suurimpana ilona minulle säilyi loppuun asti kilpailevan Samezuka-tiimin Rin, jonka uskottavaa kehitystä äksystä murjottajasta haparoivaan ystävällisyyteen kehuin jo kauden alkumetreillä. Pidin muutenkin Samezukan pojista enemmän kuin päätiimi Iwatobin pojista. Edellisistä jää vähemmän kyoanipehmopörrösöpöhöpöpöppyrä fiilis, joka hankaa aika systemaattisesti minua vastakarvaan KyoAni-sarjoissa.

Iwatobin puolella vähän liiankin mukavan Makoton hahmokaari tuntui hyvältä ja Rein järkevyys toi hieman todellisuudentuntua Makoton muuten lellimään uimatiimiin. Sen sijaan tuntui siltä, että edes tekijät eivät oikein ota tiimin pienintä ja pirtsakointa Nagisaa vakavasti, sillä hänelle omistettu kotoakarkaamisjakso loistaa lähinnä kertakaikkisella typeryydellään ja antaa Nagisasta kuvan henkisesti ala-astetasolle jääneenä idioottina.

Kaikista keskeisimmästä pojasta, uimisfiksaatiossaan autismia lähentelevästä Harukasta en ole koskaan pitänyt. Myönnettäköön kuitenkin, että ES antaa hänelle selvää tunneälykasvua ja tekee hänestä vähemmän rasittavan hahmon jopa minun silmissäni, vaikka olin jo valmiiksi päättänyt jatkaa tympeätä suhtautumistani häneen.

Free!-ES-Harukan-tunne

Oikealla Haruka opettelee olemaan hahmo ja näyttää lievästi positiivisen tunteen.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Arvostelu, Avautuminen  Tagit: , , Kommentteja: 2 »


Tähtipölyn sokaisema JoJo

29.5.2014 kello 10:31

JoJo’s Bizarre Adventure, 80-luvulta jatkunut Hirohiko Arakin kynäilemä poikain tappelusarja, sai viimein TV-animesovituksensa 2012. Yksi sarjan mieleenpainuvimmista ja rakenteellisesti tärkeimmistä piirteistä on sen jakautuminen vahvasti erillisiin tarinakaariin, jotka ovat melkein kuin omia lähes itsenäisiä sarjojaan. Kutakin tarinakaarista johtaa samaan sukulinjaan kuuluva eri päähenkilö, joista jokainen tottelee lempinimeä JoJo.

Ensimmäinen animekausi käsitti mangan kaksi ensimmäistä tarinakaarta, Phantom Bloodin ja Battle Tendencyn. Tänä keväänä alkanut uusi kausi sovittaa kolmannen ja kuuluisimman kaaren, Stardust Crusadersin, josta on tällä hetkellä nähty kahdeksan jaksoa. Mangaa en ole lukenut eikä se ole tähtäimessäkään, joten kirjoitan pelkän animen varassa.

Studio Davidin värikäs, visuaalisia ääniefektikatakanoja vilisevä animesovitus on ollut kahden ensimmäisen tarinakaaren osalta varsin hurmaava seikkailu kaikessa itsetietoisen pröystäilevässä steroidipullistelussaan, vanhoja shounentropeita rakastavasti ympäriinsä heittelevässä asenteessaan ja huumorintajuisessa vakavuudessaan. Toisaalta tappelusarjat eivät yleensä ole olleet lähellä sydäntäni, ja pitemmät yhteenotot alkoivat jo ensimmäisten kaarten aikana vähän puuduttaa. Stardust Crusaders vetää kuitenkin tähtipölyä henkeen jo sen verran pahasti, etten voi sanoa uuden kauden tarjoavan kovin paljoa nautittavaa minulle.

Jotarolippiskun

Pääsyyllinen.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Avautuminen, Vertailu  Tagit: , Kommentteja: 2 »


Prinsessapäiväkirjat: Perdita ja Anita

1.5.2014 kello 10:51

Elokuvasta 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians, 1961).

Perdita-ja-Anita-ja-husbandot

Pongo ja Perdita ulkoiluttamassa ihmisiään Rogeria ja Anitaa sillä välin kun kamalan Cruella de Vilin kätyrit ryöväävät dalmatialaispariskunnan pentueen tehdäkseen näistä pehmoisia pilkkutakkeja.

Olin jo ajatellut jättää kirjoittamatta 101 dalmatialaista -leffan naispääosista, sillä Perdita ja Anita ovat enemmän rooleja kuin hahmoja. Kun ajatuksia aiheesta kuitenkin oli noin kolme kappaletta, päätin sittenkin nopeasti raapustaa ne ylös.

(Sivuhuomiona prinsessapäiväkirjat-postaussarja on päässyt jo halvemman tuotannon ja sotkuisten ääriviivojen Xerox-animaatiokaudelle. Renessanssi häämöttää jo!)

Anitassa on ehkä nähtävissä jonkinmoista persoonallisuutta, kun hän ei sentään ole kaikessa samaa mieltä Rogerin kanssa, eivätkä kaikki hänen tekonsa ole vain jatketta aviomiehen touhuihin. Hänellä ainakin näyttäisi olevan omia kiinnostuksen kohteita, tai ainakin niin ymmärtäisin siitä, että hänellä on puistossa kirja mukana. Hänestä löytyy hieno neiti -leiman lisäksi jonkinlaista alkeellista persoonallisuudenkuvausta, kun alkuun nokka pystyssä kulkevasta luoksepääsemättömän oloisesta naisesta kuoriutuukin lähemmässä tarkastelussa oikeastaan aika lämmin ja iloinen henkilö. Anitaa onkin ihan mukava katsella aina kun hän eksyy ruudulle, mutta ei hän jää oikeastaan millään tasolla mieleen.

Perdita sen sijaan on hahmona täysin yhtä tyhjän kanssa. Leffan lopussa rekkatakaa-ajon aikana ulvahdin ääneen yllätyksestä, kun yksi pennuista meinasi lentää rekasta, ja tämän nappaakin kiinni Perdita, eikä Pongo. Tätä hetkeä lukuun ottamatta Perditan ainoa aktiviteetti leffassa on Pongon seurailu ja hänen ainoat pari repliikkiään tiivistyvät muotoon: ”Voi Pongo, olen niin huolissani.” Alkuun hän vaikuttaa Anitan tavoin nokka pystyssä tassuttavalta hienostoneidiltä. Lähemmän tutustumisen jälkeen hänkään ei lopulta ole lainkaan koppava hienohelma, mutta ei oikein mitään muutakaan.

Perditalla on leffassaan vielä vähemmän tekemistä kuin Auroralla omassaan, eikä lainkaan persoonallisuutta. Hän ei toimi, vaan reagoi. Hän ei ajattele, vaan seuraa. Hänessä ei ole mitään mielenkiintoista, ja vaikka häntä ei ole varsinaisesti ikävä katsoa, hänen läsnäolonsa ei myöskään tuo leffaan mitään sisältöä – ei juonta eikä viihdykettä, korkeintaan pienen ydinperheenihannointiaromin.

Sisältököyhyys ei kuitenkaan rajoitu naishahmoihin, sillä 101 dalmatialaista on vielä vähemmän hahmoleffa kuin sillä saralla surullisen epätasainen ja kompasteleva Prinsessa Ruusunen. Miespuolisia hahmoja on määrällisesti enemmän, mutta he eivät saa sen enempää syvennystä kuin naisetkaan. Pongo sinänsä toimii hieman enemmän kuin Perdita ja saa sentään huolehtia alkunarraatiosta, mutta muuten hän on suunnilleen yhtä köyhä esitys kuin puolisonsa, pelkkä persoonaton perheenisä.

Leffalla ei oikeastaan edes ole varsinaista päähenkilöä. Sivuhahmot, jotka auttavat varastettujen pentujen pelastamisessa, ovat aivan yhtä suuressa osassa kuin Pongo ja Perdita. Pennuistakin vain kaksi on siunattu stereotyyppisillä luonteenpiirteentyngillä – se lihava kömpelys ja se joka nousee aina telkkarin eteen.

101 dalmatialaista on sinänsä ihan kelvollinen elokuva tarinaltaan ja toteutukseltaan, eikä aikani tullut katsoessa pitkäksi. Hahmopuolella se ei kuitenkaan tarjoa oikein mitään, ellei satu pitämään Cruellaa viihdyttävänä pahiksena. Itse en vain saa turkistädistä mitään irti, sillä hahmo on liian koomiseksi designattu ollakseen oikeasti uhkaava ja toisaalta persoonallisuudeltaan liian vakava ollakseen hauska.

Aiheet: Avautuminen, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 0 »


Prinsessapäiväkirjat: Liisa

29.12.2013 kello 18:49

Elokuvasta Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1951).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Liisakakkuvalhetta

Liisan kakku oli valhetta.

Liisa Ihmemaassa on suurin inhokkini näkemistäni Disneyn klassikoista. Narratiivisesti Liisa-tyttösen unta kuvaava leffa on yhtä tyhjän kanssa, sillä siinä tuskin edes on tarinaa, ei ainakaan missään määrin mielenkiintoista sellaista. Elokuvan pointti on, että päähenkilö nukahtaa ja hortoilee unessaan ympäri hassua unimaailmaa, jossa kaikki on vinksin vonksin ja heikun keikun. Jatkuvan happosateen lisäksi kokonaisuudesta ei jää käteen muuta kuin ikävä fiilis.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Avautuminen, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 1 »


Taikatyttöjä ja tähtisadetikkuja – Sailor Moon osat 1-3

13.10.2013 kello 13:13

sailor-moon-1-pika

…eli kuinka löin pääni yhteen mangayleissivistyksen kulmakivistä.

Aloitin muutama viikko sitten Naoko Takeuchin klassikkoshoujoeepos Sailor Moonin vähittäisen läpikahlaamisen. Projekti on kytenyt mielen perukoilla jo jonkin aikaa, mutta kiinnostus tuoteperheeseen on ollut vähäinen, enkä ole siksi saanut aikaiseksi. Nyt kuitenkin vaihtosyksyni aikana Pariisin käytettyjen kirjojen kauppoja seilatessani olen saanut käsiini ison osan sarjasta näppärään hintaan, joten päätin tämän olevan hyvä hetki aloittaa. Tässä kirjoituksessa pohdin sarjan ensimmäisten kolmen pokkarin eli lukujen 1-16 vahvuuksia ja heikkouksia.

Aikaisemmat kokemukseni sarjan kanssa rajoittuvat muutamaan lukuun mangaa ja animen jenkkidubilla koristettuihin alkujaksoihin, kummatkin kymmenisen vuotta sitten. Odotukseni sarjaa kohtaan eivät ole kovin suuret näihin lyhyihin tutustumisiin pohjaten. Vankan fanikunnan keränneellä sarjalla on kuitenkin todennäköisesti muutamia minulle vielä tuntemattomia ässiä hihassaan. Tähän mennessä en kuitenkaan tunne saaneeni kovinkaan paljoa irti.

Suurin ongelma sarjan alkuvaiheissa on Takeuchin kiirehditty tarinankuljetus. Olen lukemieni kolmen pokkarin aikana oppinut suunnilleen tietämään hahmojen vahvat ja heikot puolet, mutta en edelleenkään välitä heistä juuri lainkaan. Takeuchilla on niin kiire tunkea sarja täyteen viikon pahiksia, uusia ystäviä, suuria taisteluita ja kunnianhimoista mytologiaa, että huolelliseen hahmokuvaukseen ei tunnu jäävän aikaa. Olen saanut pinnalliset esittelyt, mutten koe päässeeni tutustumaan hahmoihin yhtään syvällisemmin.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Avautuminen, Ensivaikutelmat, Manga  Tagit: , Kommentteja: 0 »


Omenat ja appelsiinit

3.10.2013 kello 18:24

Aina välillä kuulee sanottavan, ettei kahta erilaista asiaa voi verrata toisiinsa, fraasiksi vakiintuneena esimerkkinä omenat ja appelsiinit. Minussa tällainen asenne herättää usein vähän hassun fiiliksen. Monesti jää epämääräiseksi, kuinka paljon samaa kahdessa yksikössä pitää olla, jotta niitä saisi hyvällä omallatunnolla verrata toisiinsa.

Viimeksi kuulin tällaisen vertaamiskiellon katsoessani Doug ja Rob Walkerin vlogia The Last Airbender: Legend of Korra -animaation ensimmäisen puolikauden viimeisestä jaksosta ja sarjasta ylipäänsä. Rod Walker ilmoitti, ettei Korraa ja alkuperäistä Avatar the Last Airbender -animaatiota voi verrata toisiinsa, sillä niiden tyylit ja maailmankuvat eroavat toisistaan niin paljon. Hänen mielestään Avatarin ja Korran vertaaminen oli yhtä vähän mielekästä kuin Tim Burtonin Batman-elokuvien vertaaminen Christopher Nolanin tuoreempaan trilogiaan.

Minusta tämä näkemys on omituinen. Mitä saan verrata toisiinsa, jos kerran samaan tuoteperheeseen kuuluvat teokset ovat vertailukelvottomia, oli kyse sitten itsenäisestä jatko-osasta Korran tapaan tai sovitus-rebootista Batmanien tapaan? Vertaamiskiellon takana tuntuu piilevän usein pelko siitä, että itselle tärkeä teos lytätään, koska se ei ole samanlainen kuin toinen siihen enemmän tai vähemmän liittyvä teos.

Aangkorra

Avatarissa on kyseessä koko maailman kohtalo, joten pääpoppoo seikkailee ympäri karttaa. Korra taas keskittyy toistaiseksi yhteiskunnallisiin ongelmiin pienemmällä kaupunkisektorilla. Silti sarjoista näyttää löytyvän jotain samaakin…

Miksi verrata: vertailu analyysin välineenä

Perimmäinen ongelma taitaakin olla, etteivät ihmiset aina ymmärrä vertaamis-käsitteen kaikkia ulottuvuuksia.  Kyse ei ole ainoastaan siitä, että annetaan definitiivinen ja mielivaltainen tuomio siitä, kumpi vertailuyksiköistä on parempi.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Avautuminen, Meta  Tagit: , , , , , , , , , , , , , , , , Kommentteja: 2 »


« Vanhemmat artikkelit /


 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.