Liebster Award

30.1.2016 kello 21:43

Viime aikoina suomi-blogeissa on kierrellyt ilmiö nimeltä Liebster Award, ja kuun alussa Court of Eleanorin Eleanor antoi tunnustuksen Missing Linkille, kiitoksia tästä ja hauskoista kysymyksistä!

liebster

Tunnustuksen tarkoituksena on jakaa huomiota vähemmän tunnetuille blogeille, ja tunnustukset kiertävät blogin pitäjältä toiselle seuraavien sääntöjen mukaisesti:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (yllä oleva kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Koska hauskat kiertokirjeet ovat hauskoja, jaan tunnustusta seuraaville blogeille:

Afureko
Animepyon
Hyvät, pahat ja otakut
Wasurenagusa
Pyörivä nuoli
Kalevala Snark

Lukijamäärien kelvollisuudesta en tiedä, Afureko ainakin on aika tunnettu ja vakiintunut, mutta olennaisin kriteeri on, että ajattelin, että näillä tyypeillä voisi olla hauskaa vastata kysymyksiin ja heidän vastauksensa voisi olla hauskaa lukea. Joukossa on vähän erityyppisiä blogeja, mutta ainakin niitä yhdistää pitäjien ihastus fiktioon, joten sitä käsittelevät kysymyksenikin. Jos kysymykset tuntuvat hauskoilta niin niihin saa toki vastata kuka tahansa blogini lukija omassa blogissaan, kommenteissa tai vaikka Twitterissä.

Tunnustuksen saajat voivat siis halutessaan jakaa sitä eteenpäin ja/tai vastata alla esittämiini kysymyksiin tai osaan niistä fiiliksen mukaan:

1. Lapsuuden suosikkiteos, joka ihastuttaa, viihdyttää ja/tai tekee vaikutuksen edelleen?
2. Erityisesti mieleen jäänyt, voimakkaita negatiivisia tunteita herättänyt fiktiohetki ja/tai hahmo?
3. Erityisesti mieleen jäänyt, voimakkaita positiivisia tunteita herättänyt fiktiohetki ja/tai hahmo?
4. Viimeisin kuluttamasi teos, joka kosketti sieluasi syvästi?
5. Teos, josta olisit halunnut kaikella sydämelläsi pitää mutta et vain pysty?
6. Teos, josta et olisi ikinä uskonut pitäväsi, mutta päädyit yllättäen tykkäämään kuitenkin?
7. Onko fiktiohahmo saanut sinut joskus syvästi liikuttumaan? Jos niin kuka?
8. Teos, joka on jäänyt erityisesti mieleen jännittävän visuaalisen toteutuksensa takia?
9. Teos, joka on jäänyt erityisesti mieleen musiikkiensa takia?
10. Teos, jossa on viehättänyt erityisesti maailmanrakennuksensa/lorensa takia?
11. Kolme kivointa Disney-neitoa? (Sori spesifisyys mutta tämä on tärkeää!)

Alla sitten Eleonorilta saamani kysymykset ja vastaukset:

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Blogi, Länsiviihde, Manga, Meta, Nostalgia  Tagit: , , , , , , , , , , , , , Kommentteja: 8 »


Omenat ja appelsiinit

3.10.2013 kello 18:24

Aina välillä kuulee sanottavan, ettei kahta erilaista asiaa voi verrata toisiinsa, fraasiksi vakiintuneena esimerkkinä omenat ja appelsiinit. Minussa tällainen asenne herättää usein vähän hassun fiiliksen. Monesti jää epämääräiseksi, kuinka paljon samaa kahdessa yksikössä pitää olla, jotta niitä saisi hyvällä omallatunnolla verrata toisiinsa.

Viimeksi kuulin tällaisen vertaamiskiellon katsoessani Doug ja Rob Walkerin vlogia The Last Airbender: Legend of Korra -animaation ensimmäisen puolikauden viimeisestä jaksosta ja sarjasta ylipäänsä. Rod Walker ilmoitti, ettei Korraa ja alkuperäistä Avatar the Last Airbender -animaatiota voi verrata toisiinsa, sillä niiden tyylit ja maailmankuvat eroavat toisistaan niin paljon. Hänen mielestään Avatarin ja Korran vertaaminen oli yhtä vähän mielekästä kuin Tim Burtonin Batman-elokuvien vertaaminen Christopher Nolanin tuoreempaan trilogiaan.

Minusta tämä näkemys on omituinen. Mitä saan verrata toisiinsa, jos kerran samaan tuoteperheeseen kuuluvat teokset ovat vertailukelvottomia, oli kyse sitten itsenäisestä jatko-osasta Korran tapaan tai sovitus-rebootista Batmanien tapaan? Vertaamiskiellon takana tuntuu piilevän usein pelko siitä, että itselle tärkeä teos lytätään, koska se ei ole samanlainen kuin toinen siihen enemmän tai vähemmän liittyvä teos.

Aangkorra

Avatarissa on kyseessä koko maailman kohtalo, joten pääpoppoo seikkailee ympäri karttaa. Korra taas keskittyy toistaiseksi yhteiskunnallisiin ongelmiin pienemmällä kaupunkisektorilla. Silti sarjoista näyttää löytyvän jotain samaakin…

Miksi verrata: vertailu analyysin välineenä

Perimmäinen ongelma taitaakin olla, etteivät ihmiset aina ymmärrä vertaamis-käsitteen kaikkia ulottuvuuksia.  Kyse ei ole ainoastaan siitä, että annetaan definitiivinen ja mielivaltainen tuomio siitä, kumpi vertailuyksiköistä on parempi.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Avautuminen, Meta  Tagit: , , , , , , , , , , , , , , , , Kommentteja: 2 »


Hajahuomioita conien puheohjelmasta

9.8.2013 kello 14:36

Tällä viikolla suomalaista animeyhteisöä on kuohahduttanut vuonna 2014 järjestettävää Desucon Frostbiteä koskeva kokeiluluontoinen ikärajajulkistus, jonka mukaan alle 18-vuotiailla ei ole pääsyä tapahtumaan.

Kokeilun syy löytyy Desucon-tapahtumien alati kasvavasta kysynnästä. Liput tämän kesän Desuconiin myytiin loppuun muutamassa päivässä ennen ohjelma- ja kunniavierasjulkistuksia, eikä itse tapahtumassa näyttänyt riittävän yleisöä puheohjelmaa kuuntelemaan yhtä sankoin joukoin kuin edellisissä coneissa. Ikärajallisuuden avulla on tarkoitus rajata yleisöä paremmin ihmisiin, jotka olisivat nimenomaan kiinnostuneet ohjelmasta, jonka laatuun Desuconissa on aina pyritty panostamaan.

Alaikäiset ovat luonnollisesti pettyneet skenen ainoan ison talviconin jättäessä heidät ulkopuolelle, ja kokeilua on vastustettu äänekkäästi. En välitä itse ruveta kuohimaan tässä ikärajan syitä, seurauksia ja oikeutusta, koska aihetta on puitu blogeissa ja kaikkialla muualla somessa koko alkuviikon ajan.

Sen sijaan ajattelin tarttua erääseen keskustelussa useaan otteeseen esille nousseeseen argumenttiin. Monet ovat nimittäin huomauttaneet, että puheohjelmaa kyllä käytäisiin katsomassa enemmän, jos se olisi kiinnostavampaa.

Tämä on mielestäni toisaalta ymmärrettävä, mutta toisaalta myös hieman ongelmallinen väite. Jokaisessa conissa on vahvempia ja heikompia luentoja ja muita muuta puheohjelmaa. Jos harvoin ohjelmasaleihin eksyvä conittaja päätyy tarkastamaan conissa yhden tai kaksi ohjelmaa, saattaa hyvinkin käydä niin, ettei kumpikaan niistä ole kovin onnistunut tai viihdyttävä.

Välillä hyväkin luennonpitäjä saattaa epähuomiossa vieraannuttaa yleisöään möläyttämällä heti alkuunsa, että tämä setti tuli väsättyä viime yönä kauheassa paniikissa. Tämä saattaa ymmärrettävästi saada luennon vaikuttamaan hutiloidulta. Yleisön ei kuitenkaan kannata tätä letkautusta uskoa sellaisenaan, sillä se ei useinkaan kerro koko totuutta. (Puhujankaan ei toisaalta välttämättä kannata mennä näin julistamaan, sillä ”tästä nyt tuli tämmönen koska kiire ja laiskuus” ei ole koskaan hyvää esiintymistä.)

Yleensä ”väsäsin viime yönä” -disclaimeri nimittäin tarkoittaa lähinnä, että luentoslaidit valmistuivat ja lopullinen rakenne hioitui samalla viime yönä kiireessä. Itse sisältöä on hyvin todennäköisesti mietitty jo pitkään etukäteen ja siitä keskusteltu lähipiirin kanssa – vaikkei se olisikaan saanut konkreettista muotoaan hyvissä ajoin ennen ohjelmaslottiaan.

Hyvien puhujien ei välttämättä tarvitsekaan käyttää valtavasti aikaa settiensä muodon valmisteluun, jos muoto tulee melko helposti, kunhan vain asia on selvillä. Suurin osa luennon tekemisestä on aiheen pohtimista ja rajaamista ja mahdollista taustatyötä. Tämän ajatustyön konkreettiseen muotoon kokoaminen on toki yleisön kannalta näkyvin ja siksi hyvin tärkeä elementti, mutta sen jääminen viime tinkaan ei välttämättä kerro definitiivistä totuutta koko ohjelmantekoprosessista.

Olen itse kokenut puheohjelman hyvin tärkeäksi osaksi conikokemustani ensimmäisestä conistani eli vuonna 2004 Jyväskylässä järjestetystä Animecon III:sta lähtien. Intensiivinen ringissäseisominen – jonka joku saattaa tuntea myös sinä pahamaineisena conihengaamisena – on toki myös tärkeä osa conittamistani. Puheohjelmasta on aina mukava seilata tuttujen luokse kertomaan, mitä luennosta pidin ja millaisia ajatuksia se herätti. Pelkkä conihengaaminen ei ole kuitenkaan koskaan maistunut minulle, sillä mielestäni conipaikka on monesti vähän turhan epämääräinen ja levoton ympäristö pelkkään kaverien kanssa jutteluun – sille aktiviteetille kun löytyy mukavampiakin puitteita.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Meta, Tapahtumat   Kommentteja: 3 »


Zero-Sum ja erinäisiä muita projekteja

3.12.2012 kello 19:14
Projekti Zero-Sum

Tässä jokunen viikko sitten etsiessäni kivoja mangasarjoja ranskalaisesta mangaensyklopedia manga-news.comista sain päähäni yhden vuoden hienoimmista ajatuksista. Päätin ryhtyä keräämään hyllyyn kaikkia Ichijinsha-kustantamon fantasiatoimintajosei-lehti Comic Zero-Sumissa ilmestyneitä sarjoja, joita julkaistaan ihmisten kielillä eli minun tapauksessani siis englanniksi ja ranskaksi – suomeksi ja ruotsiksi kun näistä ei vielä mitään saa.

En tunne lehden tuotantoa erityisen hyvin, enkä ole lukenut kovin monia siinä ilmestyneitä sarjoja, mutta vähän vilkuillessani ranskankielistä tarjontaa huomasin entistä konkreettisemmin seikan, johon olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota. Kaikki lehdessä ilmestyvä tavara tapaa olla aivan järkyttävän nättiä – ainakin pintapuolin kansien perusteella vilkaistuna ja varsinkin näin nuoren naislukijan näkökulmasta. Androgyyniset kaunispojat juoksevat kannesta kanteen ja väritystyylit vaihtelevat hirveän kivan ja suoranaisen visuaalisen euforian väliltä. Ja koska sulan kaikelle kauniille, huomasin, että kaikki ranskamarkkinoilla julkaistavat Zero-Sum-sarjat vähän kuumottelivat. Siispä päätin että hankitaan nyt sitten omaan hyllyyn kaikki, mitäs tässä kursailemaan.

Postista pitäisi siis parin viikon päästä hakea muun muassa Shinobu Takayaman Amatsukia, Naked Apen Dollsia ja Touya Mikanagin Karnevalia, joista viimeisintä saadaan pian tirkistellä animenakin. Tällä hetkellä luvussa on Yun Kougan Loveless, jonka Tokyopop-julkaisut tuli hankittua lukiokaverilta halvalla viime vuonna, mutta jota en ole aikaisemmin saanut luettua.

Lovelessin lisäksi hyllystä löytyy jo valmiiksi Akin visuaalisesti häikäisevä, mutta tarinallisesti tylsämys kreikkalaisesta mytologiasta ammentava Olympos, joka piti hommata ihan glitterkansien takia. Lisäksi kunniapaikalla pönöttävät suursuosikkini Kazuya Minekuran Saiyuki Reload sekä keväällä Zero-Sumin komeaan bishikaartiin liittyvä, aikaisemmin Tokuma Shotenin BL-painotteisessa Chara-lehdessä ilmestynyt Wild Adapter, joista kummastakin löytyykin jo tekstiä tämän blogin syövereistä.

Mutta monia mysteerejä on siis vielä edessä. Onko Minekura lopulta lehden ainoa loistomangaka ja jääkö valtaosa lehden sisällöstä sitten geneeriseksi nättihutuksi, vai voisiko sen uumenista löytyä muitakin helmiä? Entä löytyykö kivojen kansien takaa vain sotkuista ja epäpätevää visuaalista tarinankerrontaa, vai ulottuuko nätteily sisäsivuille asti? Sen luulisi ennen pitkää selviävän!

Tarkoituksena olisi siis matkata mangavuorille treenaamaan itseni Suomen kovimmaksi toimintajoseiasiantuntijaksi. Yritän tänne blogiin raportoida edistymistäni tämän pitkän ja mahdollisesti tuskaisen, mutta toivottavasti elämyksellisen matkan aikana.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Blogi, Manga, Meta  Tagit: , , , , , , , , , , , , , , Kommentteja: 5 »


Ääniefektien kustomointia ja muuta mukavaa

23.11.2012 kello 14:41

Eri kustantajat tekevät varsin erilaisia valintoja mangajulkaisujensa kustomoimiseksi kotimaan markkinoille käypään kuosiin. Nämä ratkaisut vaikuttavat väistämättä jossain määrin lukukokemukseen, vaikka sitä ei välttämättä aivan helposti huomaa – yleensähän yhdestä sarjasta ei päädy yhdelle ihmiselle lukuun kuin yksi versio.

Olen siis päässyt harvemmin vertailemaan eri maiden julkaisuja, mutta nyt käsillä olikin äkkiä peräti neljä erimaalaista versiota Yana Toboson hiljattain Suomessakin alkaneesta Kuroshitsujista (yhtään en silti suhtaudu obsessiivisesti kyseiseen sarjaan). Omasta hyllystä löytyvät Punaisen jättiläisen suomenkielinen, Yen Pressin englanninkielinen ja Kanan ranskankielinen versio, ja kämppiksellä oli tarjota Carlsenin saksankielistä julkaisua tutkimuskohteeksi. Tässä postauksessa vertailen eri kustantajien lähestymistapoja pokkareiden muodon ja kansien suunnitteluun sekä erityisesti ääniefektien kääntämiseen.

Kuvat saa isommiksi klikkaamalla.

Ylävasemmalta myötäpäivään kiertäen Punaisen jättiläisen suomijulkaisu, Yen Pressin jenkkijulkaisu, Carlsenin saksajulkaisu ja Kanan ranskajulkaisu.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Manga, Meta, Taide ja tyyli, Vertailu  Tagit: Kommentteja: 2 »


Luotathan!

29.6.2012 kello 22:19

Varoitus, tämä teksti on erittäin omaelämänkerrallinen.

”Luotathan!”

Otan käteen mangapokkarin tai painan play-nappua, jotta ensimmäinen jakso lähtee rullaamaan näytöllä. Uusi sarja alkamassa, enkä ihan tiedä, mitä on tulossa. Tekijäkään ei ole aivan tuttu.

Sarja yrittää heti alkuunsa tehdä vaikutuksen tavalla tai toisella sortuen silti johonkin niistä tavallisen laiskoista aloituskliseistä. En oikein luota tähän tyyppiin, mietin nenääni nyrpistellen. Sarja on ihan kivan näköinen, mutta varmaan tämä on nyt taas sitä samaa kuin kaikki muutkin genren edustajat. Söpöjä tyttöjä tekemässä söpöjä asioita. Ihan tavallinen koulupoika kohtaa mystisen tytön. Joukkio lähtee maailmalle suorittamaan tehtävää. Tumma ja pitkä, kaikkien ihailema salaperäinen nuorimies on seme. Päähenkilö imaistaan taikamaailmaan kohtalon valittuna. Mecha. Vampyyri. Darker and edgier. Kolmiodraama.

”Olet… MAUKAS!”
”Hyppää parvekkeelta.”

Jep. Olen nähnyt tämän ennenkin, ja todennäköisesti paremmin tehtynä. Nätti on, mutta nättiys on vain pintaa. Mahtaako sen alla olla mitään?

Jaha, nyt tekijä haluaa muovata tästä jotain erikoisempaa. Aika rehentelijä, voisin motata. Tai nojaa, itse asiassa tulos ei lopulta ole ihan paha, vaikka koko asetelman lähtökohtainen epäuskottavuus kaiveleekin. Ehkä tämä tyyppi osaakin asiansa? Vai lapioiko se nyt vain maata omien jalkojensa alta? Edes susihuono teos ei usein ole niin ikävä kokemus kuin teos, jossa on hurjasti potentiaalia, mutta jonka tekijä ei osaa käyttää hienoja ideoitaan kunnolla. Tästäkin voisi seurata sitä suurempi mahalasku, mitä enemmän toiveet heräävät. Ja nuo pienet yksityiskohdat vain ärsyttävät. Miksei se voi tehdä niitä oikein?

”Uskaltaisinkohan?”

Hetkinen, mitäs tämä on? Tuo kohta meni todella nappiin ja herätti mielenkiinnon paremmin kuin mikään vähään aikaan. Tästä voisi jopa kehittyä jotain kiintoisaa. Oikeastaan ne rasittavasti häiritsevät kököt yksityiskohdat eivät enää häiritse ihan kauheasti, kun haluan vain tietää, mihin homma etenee tästä jännästä paikasta. En vieläkään ole ihan varma, haluaisinko luottaa tähän tekijään, jos hän sitten kohta mokaakin jotain tärkeää. Nämä tietyt sivujuonet vaikuttavat siltä, että ne tulevat pian kehittymään aivan tuskaisen keskivertoon suuntaan. Mutta toisaalta, jos sittenkin uskaltaisin tarttua tekijän minulle ojentamaan käteen ja antautua kunnolla tarinan vietäväksi, voisinko saada siitä irti enemmän? Tässä on paljon sellaista, josta tyypillisesti pidän fiktiossa. Mutta myös jotain niin uutta, etten voi olla joutumatta tuoreen näkemyksen pauloihin. En ole koskaan ennen nähnyt mitään aivan tällaista, mutta silti mukana on samalla jotain miellyttävän tuttua tarttumapinnaksi ja ponnahduslaudaksi.

Äkkiä huomaan, että tarina ja hahmot ovatkin vaivihkaa onnistuneet nappaamaan mukaansa. Suspension of disbelief hyrrää turhat narinat jäähylle; pienet nakertavat yksityiskohdat hiiteen, tämä on selvästi paras sarja ikinä!

”Tunne uskomaton… Maailma kanssani liitää!”

Vau, olen löytänyt jotain uutta ja ihmeellistä.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Hype, Meta, Välipala   Kommentteja: 0 »


Tervetuloa hullujenhuoneelle

1.2.2011 kello 22:52

Olen taipuvainen ihkuttamiseen ja fanityttöilyyn kaikenlaisten hottien, söpöjen ja hienojen asioiden yhteydessä, mutta normaalisti suoritan nämä toiminnot kohtuullisen kylmäpäisesti. Sitten ryhdyin epäonnekseni kera kämppikseni tapittamaan hassua 80-luvun lopun nuorisosarjaa nimeltä 21 Jump Street. Sarjassa nuoret poliisit soluttautuvat lukioihin ja ratkovat peitetehtävissä rikoksia. Anttilan alelaarista ensimmäinen kausi tuli poimittua mukaan päätähuimaavaan kahdeksan euron hintaan ihan vain koska kasarimeiningin ansiosta runsaalla kädellä annosteltu tahaton huumori (Vaatteet! Hiukset! Korut! Syntikkamusa!) on aina takuuvarma viihdyttäjä ja toisaalta koska pääroolissa on kaksvitonen Johnny Depp. Tämä sarja mullisti maailmani; minä nimittäin rakastuin ensimmäistä kertaa koskaan järjettömän palavasti fiktiiviseen hahmoon tavalla joka saa aikaisemmat pahemmanlaatuiset ihastukseni Tsumugiin tai muihin valikoituihin kohteisiin vaikuttamaan kovimmillaankin olankohautuksilta.

Yllättäen tunteitteni palon kohde ei kuitenkaan ole nuori herra Depp.

Tai ehkä kyseessä ei sinänsä ole yllätys, enhän koskaan ole varsinaisesti ihastunut Deppin hahmoihin tai mieheen itseensä, vaikka suosikkinäyttelijöihini tämän laskenkin. Deppin näyttelemä Tom Hanson on ihan jees suoraselkäinen, vähän synkeä poliisinalku. Roolissa Depp saa esitellä näyttelijäntaitojaan muun muassa rokkarina, kilttipoikana, pahispoikana, uskonnollisena hörhönä ja Harry Potterina. Hanson on kiva hahmo, ja kaikki muutkin sarjan vakkarit ovat tosi kivoja, oli kyse sitten projektin karismaattisesta pomosta, järkyn kauniista tummasta mimmistä tai järkyn kauniista aasialaisesta pojusta.

Ja sitten on tämä tyyppi.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Avautuminen, Hahmot, Hype, Länsiviihde, Meta, Välipala   Kommentteja: 13 »


The Second Rule of Fight Club Is…

4.9.2010 kello 13:38

Edellisessä postauksessa höpötin vastustajista, musiikista ja tyylikkyydestä.

Taistelut voivat toimia hyvin myös hahmonkehityksen ja hahmojen ilmaisemisen vinkkelistä. Evangelionin mecha-rynkytykset ovat erinomaista katsottavaa taisteluiden cooliuden lisäksi myös sen vuoksi, että sarja antaa melkoisesti huomiota sille, miten voimakkaasti taistelut enkelien kanssa vaikuttavat pilotteihin. Sekin toki auttaa, että EVAt nyt vain on varustettu seksyimmällä mecha-designilla koskaan. Myös Utenan kaksintaistelut toimivat ennalta-arvattavuudestaan huolimatta ensisijaisesti sen takia, että ne vievät hahmoja psykologisesti äärirajoilleen. Näissä tapauksissa taistelun fokus ei olekaan enää iskujen latelemisessa, vaan selkeästi enemmän hahmojen psykologiassa.

Utenan seitsemännen jakson kaksintaistelun aikana takaumat paljastavat kätketyt tunteet, jotka motivoivat Juria taisteluun.

Toradoran yllättävän rankka catfight nousee esille hienon animoinnin ja räiskyvien tunteiden ohella myös erityisesti luomalla vahvan kontrastin sarjan yleensä painottamaan normaaliin lukiodraamaan. Taigan ja Kanoun leiskuva välienselvittely korostuu kirkkaasti muun doraman seasta juuri siksi, ettei kyseessä ole tappelusarja, eivätkä riitapukarit ole statukseltaan minkäänlaisia tappelijoita, vaikka puumiekkaa tottuneesti heiluttavatkin ja kipakkaa luonnetta löytyy. Harvoin normitytöt pääsevät animessa ottamaan yhteen yhtä raivokkaasti. Kohtaus käyttää käsikähmää oivaltavasti voimakkaana tunteidenpurkumetodina, ja emotionaalisesti väkevämpää tappelua saakin animemaailmasta hakea kissojen ja koirien kanssa. Rohkeasti normaalimmasta kouluhömpsöilystä erottuva tappelu jäikin yhdeksi sarjan selvästi mieleenpainuvimmista kohtauksista.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Manga, Meta  Tagit: , , , , Kommentteja: 0 »


The First Rule of Fight Club Is…

31.8.2010 kello 14:59

Pidän väkivallasta viihteessäni. Siitä huolimatta, kuten edellisen postauksen lopussa mainitsin, en ole ikinä välittänyt kauheasti taistelukohtauksista, ainakaan ellei niitä ole toteutettu tosi seksikkäänä animaationa. Kun muutama kommentoijistakin tarttui aiheeseen, tuli suuri tarve avautua sen tiimoilta lisää.

Alkuun voisin tarkentaa vähän minkälaista mättöä tarkoitan tässä postauksessa. Tappeluksi tai taisteluksi lasken kaikki sellaiset kahden tai useamman hahmon yhteenotot, joissa käytetään fyysistä voimaa tai henkistä voimaa, jonka ilmentymänä on fyysinen isku. Muunlaiset kilpailutilanteet, joissa kunkin osallistujan tavoitteena on esimerkiksi pelata gota tai tanssia balettia toista paremmin, eivät kuulu tämän postauksen alaan. Samoin kohtaukset, joissa mukilointi on täysin yksipuolista, jäävät pois tästä pohdinnasta. Edellä mainitut rajaukset ovat varmaan aika lailla itsestäänselvyyksiä muutenkin, mutta halusin tuoda ne esiin ihan syystä. Ei-fyysiset kilpailutilanteet ja yksipuolinen väkivalta ovat nimittäin itselleni yleensä varsin mielenkiintoista katsottavaa, kun taas mättötappelut käyvät helposti vain tympeiksi, oli kyse elämästä ja kuolemasta tai pelkästä harjoitusottelusta.

Tappeluita vain tunnutaan käytettävän aivan liikaa pelkästään siksi, ettei esimerkiksi toimintaelokuva pääse levitykseen asti ilman eeppistä lopputaistelua ja sopivaa määrää aseiden paukutusta ja nyrkkien heilumista. Liian suuri osa fiktion tappelukohtauksista on liian suureksi osaksi pelkkää tylsämielistä mäiskmäiskpumpum-mättöä, panoksena maailman tulevaisuus ja sankarina lihaksikas mies, jolla on persoonallisuutta kuin ahvenella. Väkivalta kiehtoo minua viihteessä pääasiassa sen takia, että sen avulla voi helposti tuplata draaman, herättää vahvoja tunteita ja kertoa jotain uutta hahmoista. Tässä monet tappelut kuitenkin feilaavat olemalla liian itseisarvoisia ja pitämällä menon liian neutraalina ja arvattavana, aivan kuin tarkoituksena olisi vain antaa katsojille yksinkertaista mättöä, josta mäiskinnälle nyrpistelevä yleisö ei saa mitään otetta. Itse kaipaisin enemmän tarinallista ja kerronnallista panostusta yhteenottoihini, joten tässä vähän erittelyä siitä, millaisilla tavoilla eri medioiden taistelut ovat voittaneet minut puolelleen.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Manga, Meta  Tagit: , , , , , Kommentteja: 5 »


Animaation taika

16.8.2010 kello 12:24

Kun animea on katsonut aikansa, alkaa uutuudenviehätys ja ainakin osa alkuinnostuksen aiheuttaneesta eksotiikasta ja ernuilufunktiosta väistämättä pikkuhiljaa hiipua. Mikä siis pitää animepopulan suosikkiviihteensä ääressä vuoden toisensa jälkeen? En voi tietenkään sanoa muista, mutta itseni kohdalla vastaus on pelkistetyimmillään yksinkertainen kuin mikä: anime on animaatiota.

Kun pienenä katselin lasten piirrettyjä, en osannut pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Ihmettelin lakkaamatta, miten rakastamani piirretyt olivat syntyneet. Ymmärryskykyyni ei mahtunut vanhempieni selitys siitä, miten monta hieman erilaista piirrosta peräjälkeen kuvattuna voisi saada aikaan liikettä – ainakaan sellaista, jolla suurempibudjettiset animaatioelokuvat lumosivat minua niin. Kuten olen varmaan tehnyt selväksi, olen aina kovasti fanittanut Disneyn klassikoita ja muidenkin studioiden animaatioleffoja. Länsimaisen animaation kanssa häiritsi vain sen rajoittuneisuus. Meillä oli suurin piirtein Disney-tyyli, jota kaikki muut isot talot apinoivat 90-luvulla, Don Bluthin 80-luvun synkemmät kokoperheen leffat, iso valikoima lasten aamupiirrettyjä, joista olen välittänyt vain aika valikoivasti (kuinka osuvaa muuten, että monet lapsuuden suosikkisarjoista paljastuivat myöhemmin ainakin osittain japanilaiseksi tuotannoksi) ja Simpsonit seuraajineen. Vielä leveämmin voisi yleistää läntiseen kulutuskulttuuriin juurtuneen perusasenteen siitä, että animaatio on lapsille paria harvaa mainstream-komediaa ja selvästi pienempiin piireihin hautautunutta muun tyylistä tapausta lukuun ottamatta.

Animeen tutustuminen tavallaan mullisti tämän maailman minun kohdallani. Animen suureksi vahvuudeksi mainitaan monesti juuri sen monipuolisuus länsimaiseen animaation verrattuna. Kumma on, jos jokaiselle ei ole olemassa muutamaa kuin aivan omiin makuihin räätälöityä sarjaa. Sen sijaan enemmän varjoon tuntuu jäävän se, että minulle ja epäilykseni mukaan monelle muullekin animen pointti on siinä, että se on nimenomaan animaatiota. Monipuolisuutta löytyy monesta paikasta, mutta meille animeharrastajille sen pitää yleensä olla juuri animaatiota. Miksi?

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Hype, Meta, Taide ja tyyli  Tagit: , , , , , Kommentteja: 13 »


« Vanhemmat artikkelit /


 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.