Loppukatsaus: Kevät 2012

2.10.2012 kello 22:11

Auttamattoman myöhässä, mutta eipähän jää kokonaan välistä. Itse asiassa suurin osa suomalaisista animeihmisistä sai kirjoituksensa kevään sarjoista ilmoille vasta uusimman Anime-lehden myötä, joten enpä ole heistä edes paljon jäljessä! Enkä toki ole koskaan ollut säntillisen ajankohtainen muutenkaan.

Kevään tärkeimmät palat, Sakamichi no Apollonin ja varsinkin Tsuritaman kerkesinkin jo käsitellä, mutta kevätkaudelta tuli katsottua aika paljon muutakin. Tässäpä linkkejä myös ensivaikutelmiin: 1, 2 ja 3. Huomaa, että innostustasoasteikko kuvastaa sitä, miten hypessä olen sarjasta ja millä intensiteetillä nautin sen katsomisesta, eikä niinkään sitä, miten hyvänä sitä pidän.

Heti kättelyssä katselulistalta putosivat odotetusti vaisu kauhukomediailu Dusk Maiden of Amnesia ja shounenhömpötys Medaka Box, joihin en ensikatsastusten jälkeen palannut enää lainkaan. Zetman olisi periaatteessa voinut kiinnostaa, mutta innon löytäminen kakkosjaksonkin katsomiseen oli työn ja tuskan takana, joten droppasin suosiolla. Lupaavalta vaikuttanut ääninäyttelyköörikään ei tuntunut saavan mitään aikaan. Eipähän tarvinnut lopulta kärsiä uutta Rainbowta, jollainen sarjasta kovasti uhkasi tulla. Hyoukastakaan en saanut kovin paljon irti ensimmäisten neljän jakson perusteella, mutta kepoisia mysteerejä selvittävän koulukerhon pariin saatan tulevaisuudessa vielä palata – jos ei muuten niin ihanan Pussukka-kunin vuoksi!

Saint Seiya Omega

Dropattu: 3/?? jaksoa
Innostustaso: laskenut pakkasen puolelle sitten ensivaikutelmien

Saint Seiya Omegaa yritin tosissani katsoa, mutta neljäs jakso ei vain lähtenyt pyörimään, sillä sarjan mitätön dramatisointi ja täysin puuttuva kunnianhimo vain masensivat liikaa. Esittelynä Saint Seiya -franchiseen Omega toimii valitettavan kehnosti, sillä aihetta ja hahmoja tuntemattomana en jaksanut kiinnostua ruudulla yhtään mistään. Pahinta onkin, että sarja ei tuntunut edes yrittävän saada minua kiinnostumaan tarinastaan, maailmastaan ja hahmoistaan. Se käyttää niin stereotyyppisiä ja yksinkertaisia kerronnan keinoja ja toistaa omia kaavojaan niin häpeilemättömästi, että jopa minä pystyin ennustamaan kaikki tulevat kohtaukset minuutteja etukäteen, vaikka yleensä en oikein tykkää spekuloida siitä, mitä sarjoissa tulee tapahtumaan. Edes valtavat fabukertoimet eivät nyt siis pelastaneet.

Eureka 7: AO

Oudon pojan mechaseikkailut eivät tee oikeutta alkuperäiselle sarjalle.

Dropattu: 5/24
Innostustaso: 1,5/5 (ensivaikutelmissa 3/5)

Uusi E7 ei vain tuntunut pääsevän liikkeelle. Tämä saattoi johtua joko tarinan sisäisestä hitaudesta tai ihan vain sarjan flegmaattisen oloisesta dramatisoinnista. Sinänsä parempaa katsottavaa sarja tuntuisi olevan kuin mikään noista edellä mainituista, sillä se on toteutettu ja rakennettu reippaasti huolellisemmin. Tämä kaikki on kuitenkin lähes  yhtä tyhjän kanssa, kun sarjasta puuttuu sisäinen into ja koukku. Se ei tunnu olevan edes itse kauhean kiinnostunut itsestään, vaan etenee ainakin alkuun tunnelöyhillä oletusasetuksilla.

Hymähdin myös pilkallisesti päähenkilön lapsuudenystävälle, joka korostaa alkuperäisen E7:n isointa ikävyyttä eli naishahmojen aktiivista tyttöistämistä – sekä alkuperäisen sarjan tunnekylmä nimihahmo Eureka että tämän epävakaa peilikuva Anemone aloittavat hyvin jänninä ja mielenkiintoisina hahmoina, mutta eheytyvät sitten kilteiksi ja onnellisiksi, mutta täysin särmättömiksi tytöiksi. AO taas heittää heti alkumetreillä päähenkilön virkaa toimittavan Ao-pojan suojelua kaipaavaksi love interestiksi pahan astman takia lähes toimintakyvyttömän kilttityttösen, jonka pienikin voimanponnistus tai emotionaalinen järkytys saa yskimään avuttomasti.

Tämä lähestymistapa jäi ärsyttämään, koska astmaatikkohahmo voisi olla äärimmäisen mielenkiintoinen lisä toimintasarjassa, jos raukka saisi sairaudesta huolimatta jonkinlaisen aktiivisen roolin. Tietysti lapsuudenystävän rooli on hyvinkin saattanut myöhemmissä jaksoissa vahvistua ja aktivoitua, mutta hahmon lähtökohdat saivat nyrpistelemään.

 

Lupin III: The Woman Called Fujiko Mine

Kaikki maailman aarteet ovat miehiä suloillaan manipuloivan mestarivarkaan ulottuvilla.

Jaksoja katsottu: 13/13
Innostustaso: 3/5 (ensivaikutelmissa 2,5/5)

Lupin III -tuoteperheen uudelleenlämmittely ei iskenyt aivan niin kovaa kuin jännittävyydessään muikea animaatiotyyli olisi antanut toivoa. Ensivaikutelmissanikin valittelemani turhan maskuliinisesti vinksahtanut voimatasapaino mistään hämmästymättömän mestarivaras Lupinin ja selvästi haavoittuvaisemman Fujikon välillä häiritsi loppuun asti. Nautinkin sarjasta eniten jaksoissa, joissa Lupin itse ei esiinny lainkaan. Sen sijaan Fujikon tasapainoisemmat ja siten mielenkiintoisemmat voimasuhteet Lupinin tulevien rikoskumppanien Goemonin ja Jigenin kanssa olivat paljon fiksumman tuntuista katsottavaa.

Sarjan suurin ongelma Lupinin ärsyttävyyden lisäksi on se, että finaaliseikkailut hajoavat joka suuntaan ja mopo karkaa tekijöiden lapasesta ja rysähtää seinään. Kirjaimellisesti pöllöpäiset antagonistit ja näiden fiksaatio Fujikoon, sekä seinän takaa katsojan naamaan viimeisten jaksojen aikana tuon tuosta läiskähtävät shokkipaljastukset vetävät koko tarinan aivan plörinäksi. Yksittäiset jakson pituiset pikkutarinat taas eivät usein lievästä herttaisuudestaan huolimatta jaksaneet juuri kiinnostaa, varsinkaan kun en juuri välitä veijaritarinoista.

Rakenteellisesti sarja siis jää jatkuvan päätarinansa kannalta sekavaksi ja muilta osiltaan turhan yhdentekeväksi. Missään nimessä en voi sarjaa huonoksi väittää, sillä tyyliratkaisut ja onnistunut ääninäyttelypuoli tekevät siitä käsikirjoituksen haahuilunkin keskellä aivan tarpeeksi nautittavan kokemuksen. Näin rohkeaa visuaalista kikkailua näkisin mieluusti useamminkin animessa.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Arvostelu  Tagit: , , , , , , , , , , Kommentteja: 0 »


Vinyylilevyjä ja onkivapoja

19.8.2012 kello 14:15

Huh, yllättäen kesäloma blogittelusta piinaavan IRL-säädön vuoksi, mutta nyt pääsen takaisin näppiksen ääreen jatkamaan vuoden 2012 teemaksi muodostunutta vertailulinjaa.

Ihania poikia soittamassa ja kalastamassa.

Kevään kiinnostavimmat ja ehdottomasti vahvimmat animetapaukset olivat noitaminA-sarjat Sakamichi no Apollon / Kids on the Slope ja Tsuritama. Ne ovat lähtökohdiltaan erittäin samantyyppisiä tarinoita nuoresta, sosiaalisissa tilanteissa ahdistuvasta pojasta, joka tutustuu uudessa kaupungissa uusiin ihmisiin ja alkaa päästä yli ongelmistaan jaetun kiinnostuksenkohteen ja ystävyyden siivin. Sarjat lähtevät kuitenkin tallomaan aivan eri polkuja tyylinsä ja toteutuksensa kannalta. Kummatkin ovat erittäin hyviä sarjoja, mutta oma sydämeni pamppaili Tsuritamalle paljon tiheämpään tahtiin monestakin syystä.

Apollon on valtaosin suorastaan oppikirjataidonnäyte esimerkillisen hienosta draaman toteutuksesta, mikä osoittautui sekä sarjan suureksi vahvuudeksi että sen väistämättömäksi heikkoudeksi. Se tekee perusdraamansa erittäin hyvin, paikoitellen hiukan ontuen, mutta usein suorastaan mestarillisesti. Kaikki menee suurin piirtein nappiin, ja kaikki on erittäin kohdallaan, mutta sarjan setting ja tavoitteet jäävät lopulta melko vaatimattomalle tasolle, eikä yritäkään juuri haastaa yleisöään.

Tsuritama on tekniikaltaan selvästi hajanaisempi kuin tiiviin kontrollin alla etenevä Apollon, mutta sen kerronta tuntuu myös innovatiivisemmalta ja eläväisemmältä. Apollon jää kilpailijansa rinnalla jopa hieman pliisuksi kokemukseksi juuri sen takia, että on niin tarkasti ja täydellisesti tekijöidensä hanskassa. Sarjan ote tuntuu liiankin huolitellulta verrattuna Tsuritaman ilmavampaan ja leikittelevämpään, värejä ja hauskoja ideoita pursuavaan kerrontatyyliin.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Arvostelu, Vertailu  Tagit: , Kommentteja: 3 »


Kevään 2012 ensivaikutelmia: Sakamichi no Apollon, Tsuritama, Eureka Seven AO & Hyouka

25.4.2012 kello 18:29

Ja tässä kevään viimeiset ensivaikutelmat. Olin luullut, että Medaka Boxin ihanapoika olisi ollut joku poikkeusyksilö tänä keväänä, mutta sitten kaikki loput kiinnostavat sarjat pistivätkin iloiseksi yllätyksekseni peliin ihanimmat poikansa. Animeteollisuus ottaa näköjään ihanuuden vuoden 2012 tosissaan!

Sakamichi no Apollon / Kids on the Slope

Introvertti löytää kipinän jazzista.

Jaksoja katsottu: 2/??

Tämän kevään sarjoista Sakamichi no Apollon jää tyylikkyydessä toiseksi korkeintaan visuaalisesti hersyvälle Lupin III -herättelylle. Shinichiro Watanabelta kukaan ei Cowboy Bebopin ja Samurai Champloon jälkeen odottaisikaan vähempää, ja internet on ymmärrettävästi täynnä vaikuttuneita ensivaikutelmia sarjasta. Idea musiikin vapauttavasta ja elähdyttävästä voimasta ei ole omaperäisin, ja hahmotkin ovat välittömästi tunnistettavia stereotyyppinsä edustajia paniikkihäiriöistä kärsivästä älykköpojasta mukavaan naapurintyttöön ja elämäniloisen itsevarmaan körilääseen, jotka muodostavat mitä epätodennäköisimmän kaveriporukan. Oikealla otteella tällainen perussetti on melko helppo saada toimimaan, mutta vähän haasteellisempaa saada se toimimaan näin hyvin.

Liityn sarjan ylistyskuoroon kauniin yksityiskohtaisen ja tyylipuhtaan toteutuksen ylipuhumana. Vähän samaan tapaan kuin Space Brothers se ei yritäkään tehdä mitään äärimmäisen mullistavaa tai erikoista, vaan pyrkii jäämään mieleen hiomalla perustavanlaatuisen, välittömästi tunnistettavan ja samaistuttavan asetelmansa täydelliseksi kokemukseksi. Kaikki sarjan sisältö tähän mennessä on esitetty uskottavasti ja tapahtumille annetaan poikkeuksetta aimo annos emotionaalista tarttumapintaa. Budjettipuitteistakaan ei ole valittamista, sillä animaation laatu kykenee täysin vastaamaan ohjaajan visiointiin, oli kyse sitten rauhaisasta rantapäivästä, hurjasta rumpusessiosta tai tarkoituksellisen hektisesti kuvatusta tappelutuokiosta. Sarja tuntuu olevan hyvin tiukasti tekijätiimin ohjaksissa. Kaikki osaset liikkuvat juuri niin kuin niiden kuuluukin, mikä saa aikaan määrätietoisen yhtenäisyyden fiiliksen.

Kaikkein vaikuttavimmaksi suoritukseksi nostaisin kuitenkin sen, että sarja kykenee tekemään hahmojensa kokemukset todella käsinkosketeltaviksi. Varsinkin musiikin merkitys ja kokemuksellisuus tuodaan esiin hyvin uskottavasti ja tehokkaan pienieleisesti. Erinomaisen esimerkin tarjoaa ensimmäisen jakson hetki, jossa sosiaalisesti katkeroitunut Kaoru ensin hätkähtää nyrpeänä rennon tappelupukari Sentaroun kovaäänistä rumpusooloa, mutta päätyy aivan huomaamattaan täysin sen vangitsemaksi. Musiikki ei ole koskaan ollut itsenäisenä ilmiönä itselleni erityisen läheinen asia, mutta silti sarja saa minut näkemään, tuntemaan ja ymmärtämään täysin yksiselitteisesti, miten voimakkaasti hahmot kokevat jazzin soittamisen ja kuuntelemisen.  Apollonin suurin hyve onkin, että se osaa todella ilmaista itseään ja hahmojaan uskottavan hienovaraisesti ja napata tätä kautta katsojankin rytmiinsä.

Innostustaso: 4,5/5
Ihanapoikapisteet: 80/100 (ihana rumpalipoika)

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Ensivaikutelmat  Tagit: , , , Kommentteja: 0 »



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.