Nyt kun vuosi 2010 on päässyt pyörimään, olisi ehkä aika paljastaa, mitä tapahtui viime vuoden uudelle animetarjonnalle, ettei ainakaan niiden, joista kirjoittelin ensivaikutelmiani tarvitse jäädä roikkumaan ihan tyhjän päälle. Kaupan päällisiksi muutamia hajanaisia ajatuksia ja kunniamainintoja.
Vuodelta 2008 jatkuneet
Mitchiko e Hatchin ja Casshern SINS ovat jo arvostelunsa saaneet.
Kuroshitsuji lähti valitettavaan mahalaskuun mangasta paremmaksi pistävien alkujaksojensa ja hienon Jack the Ripper -tarinakaarensa jälkeen, eikä enää koskaan päässyt lähellekään ensimmäisten kuuden jakson tasoa. Pohjamutia viistettiin niin älyttömän kuningatar-sähläyksen kuin aivottoman demonikoiran kanssa. Toisaalta animen hyveeksi on ehdottomasti laskettava sen loistava visuaalinen ohjaus ja loppupuolen jopa melko onnistuneet yritykset tuoda jotain uutta superbutlerin sisäiseen maailmaan (Sebastianin ja Cielin välisen suhteen vieminen yhtä radikaalisti mihinkään suuntaan on epäilemättä vielä kaukana suurimmaksi osaksi suvereenisti paremman mangan tämänhetkisestä juonenkehittelystä).
Kuroshitsuji: Tyylikkäin hovimestari, hotein shota loli trap (olkoonkin että tämä tapahtui teknisesti katsoen vuoden 2008 puolella)
Shikabane Himen toinen kausi – luettakoon nyt näihin, kun kerran jatkui suoraan edellisen syksyn ensimmäisen kauden perään – tuli katsottua ja tykkäiltyä muutaman kidukkaan huonon alkujakson jälkeen. Ilman harvinaisen mautonta ja asiaan kuulumatonta fanserviceä sekä sen ruumiillistumana toimivaa gaijinotakublonditarta tästä olisi voinut yhdessä ensimmäisen kauden kanssa tulla älyttömän hieno sarja, mutta nyt sen täytyy hentaistudion hyvin ikävän vaikutuksen vuoksi jäädä vain varsin hyväksi sarjaksi vaikuttavan loppunsa, tyylikkään värimaailmansa, epätyypillisen (anti)pahiksensa, onnistuneiden kauhuelementtiensä ja muutaman poikkeuksellisen vahvan jaksonsa kanssa. Toisaalta eipähän tule niin paha mieli siitä, että suurin osa porukasta ditsasi ruumisprinsessat jo ensimmäisen kauden pilotin jälkeen.
Talvikausi
Talvesta ei lähtenyt mukaan muuta uutta kuin uskollisesti koko vuoden viikoittain seuraamani Hetalia, jonka viisiminuuttisia jaksoja on ollut hävyttömän helppo napsia välipaloiksi. Ensimmäinen kausi esitteli vielä ylpeästi hirvittävimpiä mokiaan, etupäässä mangan parhaimpiin kuuluvien hetkien raastaminen hajalle kuuntelukelvottomalla engrishillä, tuskastuttavalla venyttämisellä ja turhalla pilkkomisella. Suoraan ykköskauden perään pultattu toinen kausi on kuitenkin päässyt nätisti eroon suurista headdeskauksen aiheista ja koonnut myös jaksoja koherentimmiksi kokonaisuuksiksi.
Hetalia: nakein Saksa, homoin Saksa, söpöin moe
Talven shinboshaftaus Mariaholic kiinnosti lol-arvoja kattoon tykittävän alkuasetelmansa ansiosta (kuka muka ei rakasta sadistisia, mutta nättejä crossdressaavia poikia ja kivikasvoisia meidoja?), mutta ohjaaja Akiyuki Shinbon itsearvoisella, tarinan ja henkilöt pimentoonsa varjostavalla komediatyylillä on tapana jättää minut kylmäksi heti, kun olen herennyt ihastelemasta kulloinkin tutkan alla olevan sarjan visuaalista tyyliä. Mariaholicin kanssa yksi jakso riitti, enkä saanut itseäni nielemään enää seuraavia. Olen kuitenkin ryhtynyt miettimään vakavasti uuden tilaisuuden antamista tälle sen jälkeen, kun törmäsin Kanakon ownaavaan enkelilauluun.
Mariaholic: asenteellisin OP, toiseksi hotein trap, coolein meidokitara
Kevätkausi
Shangri-la ja 07-Ghost eivät missään vaiheessa inspanneet katsomaan lisää, joten ne jätin suosiolla heikkoihin pilottijaksoihin.
Myös K-On! olisi oikeasti jäänyt yhteen tai kahteen jaksoon, ellei alkimohap olisi houkutellut Tsumugi-puheillaan minua katsomaan vielä muutamaa jaksoa. Kevytmusakerhoilu on niin säälimättömän puhdasta moetusta, ettei siitä jää tällaiselle kicksinsä enemmän seksikkäistä ja karismaattisista kuin hypersöpöistä naisista saavalle katsojalle hirveästi käteen. Tein kuitenkin poikkeuksen Tsumugin suhteen, ja sitä tyttöä olisinkin katsellut vaikka kuinka. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että niiden viiden jakson aikana, jotka katsoin, teki mieleni skipata jokainen sekunti, jonka aikana paksuilla kulmakarvoilla varustettu herttainen blondini ei esiintynyt. Toisin sanoen en löytänyt sarjasta mitään muuta katsottavaa, enkä siis jaksanut kituuttaa mukana enää pitempään. Harva sarja, johon olen vaivautunut tutustumaan, on mennyt yhtä vahvasti ohi intressieni, vaikka K-On! onkin äärimmäisen helppoa katsottavaa ja olisi siksi voinut mennä alas kokonaankin, jos olisin vähän yrittänyt.
K-On!: Rulettavin väriyhdistelmä, suurin rakkaus
Sengoku Basara ja Phantom ovat jääneet tähän mennessä muutamaan alkujaksoonsa, mutta eroavat noista aiemmin mainituista siinä, että tulen varmasti vielä katsomaan molemmat kokonaan. Basaran hulvattoman ja hurmaavan överimachoilun jatkamisen ajankohta varsinkin lienee jo aivan lähellä.
Eden of the Eastin ja Ristorante Paradison maratoonasin kesällä ja kerkesin jo arvostellakin, joten ei niistäkään sen enempää tässä.
Ristorante Paradiso: Suloisin pari, näteimmät antipastot, maukkaimmat bishiet, seksyin hahmodesign, paras sarja
Fullmetal Alchemist: Brotherhoodia olen seurannut yllättävän säntillisesti. Veikkailin kevätkauden tehdessä tuloaan, etten todennäköisesti pääsisi alkemistitouhuissa kovinkaan pitkälle, sillä yleensä hyydyn nopeasti toisen version kanssa silloin, kun anime ja manga yrittävät olla mahdollisimman identtisiä. Vaikka Brotherhood on vain harvoin päässyt esikuvansa tasolle vaikuttavuudessaan, koskettavuudessaan, hauskuudessaan tai fiksuudessaan, se on ollut mukavaa viikoittaista ajanvietettä.
Brotherhoodin alkujaksoissa olen hyvin tyytyväinen siihen, miten BONESin väki on selvästi tehnyt kaikkensa välttääkseen toistamasta ensimmäistä animeversiota, mikä varmasti auttoi alkujaksojen aikana mukana pysymisessä. Jo kertaalleen animeen käännetyn sisällön kiertely ja alkujaksoja epätasaistava kiirehtiminen nakertavat kuitenkin sarjan itsenäistä kokonaisrakennetta aika pahasti. Toisaalta viime kuukausien jaksot ovat tuoneet suurta parannusta sekä tähän että alun erittäin kompastelevaan huumoripuoleen.
FMAB: Moniulotteisimmat introt-jotka-vaihtuvat-mutta-eivät-huonone, mehevin maailma
Pandora Heartsin äärettömän mielenkiintoinen ja kauniisti rytmitetty tarina, sen kesken jäämisen huomioon ottaen erittäin kelvollinen lopetus ja kauhuelementtien tehokas käyttö tekivät sarjasta voittajan. Ensivaikutelmissanikin moittimani heikkoudet – ajoittainen visuaalisen ohjauksen kömpelyys ja välillä turhan kankea ja tyypillinen huumori – puolestaan jättävät sarjan vähän ohi maalistaan. Sarjan suurin avu paljastui muistiinpanoistani varsin helposti, kun suunnilleen joka toinen kommentti ylistää mystisen ja veikeän Hullun Hatuntekijän virkaa toimittavan pahaenteisen Breakin parhautta miljoonalla huutomerkillä varustettuna. Samoin iso osa muustakin yllättävän suureksi kehittyvästä ja silti koko ajan hyvin hallittuna pysyvästä hahmogalleriasta nappasi sekä mielenkiintoa että sympatiaa. Isoin heikkouskin löytyy valitettavasti tältä suunnalta, sillä ensivaikutelmapostauksessani epätyypillisesti lievän ilkeämielisillä ominaisuuksilla mehustetuksi tyypiksi kehumani päähenkilö Oz paljastuu… öh… Mutta onneksi jopa Oz alkaa vaikuttaa ihan kohtuulliselta protagonistilta siinä vaiheessa, kun hänen siskonsa Ada tuodaan kuvaan. MOE GONE HORRIBLY WRONG, hänen kaltaisensa hahmot pitäisi kieltää lailla.
Pandora Hearts: Upein hahmo-jota-ennustin-sarjan-alussa-ärsyttävimmäksi, komein puvustus, mielenkiintoisin tarina
Myöhemmin keväällä katsastin vielä ensimmäisen uuden Haruhi Suzumiya -jakson tuoreeltaan ihan nimikkeen legendaarisuuden vuoksi, mutta en jaksanut oikein olla innoissani siitä kaiken pääsykoehässäkkäni keskellä. Saatan joskus palata tähän, varsinkin kun se pahamaineinen loputon kahdeksikko kiinnostaisi ainakin teoriassa, ja pidän alkuperäisestäkin kaudesta. En kuitenkaan ole liian toiveikas, sillä sen ensimmäisen jakson jälkeen ei ole käynyt kertaakaan mielessäni uhrata aikaa seuraaville. Pilotissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, itse asiassa oikein näppärä tarina, mutta koko Haruhin nimissä marssiva tuoteperhe alkaa jo vähän haukotuttaa, kun koko maailma on kumartanut sille vuosikausia.
Kesäkausi
En jatkanut Canaanin kanssa, ja vähän yllättäen Aoi Hanakin jäi hautumaan, vaikka olin aika vakuuttunut jatkavani sitä ainakin vähän matkaa.
Katsoin ensimmäiset kolme jaksoa Bakemonogataria, ja jokaisen jakson aikana fiilikset tipahtivat eksponentiaalisesti siitä, miten vaikuttunut olin pilotista. Miksi? Koska edelleen Shinbo. En vain tule toimeen sen miehen kanssa. Alkuun kaikki meni paremmin kuin hyvin, sillä luulin katsovani sitä sarjaa, jota ensimmäinen jakso siistin intronsa kanssa lupaili. Sitten toisen jakson intron pärähtäessä käyntiin älysinkin, että katsoin aivan eri sarjaa kuin olin ajatellut ja josta olin pitänyt. Bakemonogatari vaikutti niin siistiltä alkuun, mutta en voi sietää Shinbon tyyliä käsitellä hahmojaan, jotka alkuun vaikuttavat hienoiltakin ilmestyksiltä, mutta jäävät sitten junnaamaan paikalleen ja piehtaroimaan stereotyypissään. Halusin pitää tästä sarjasta ihan tosissani, koska visuaalinen ohjaus on kerrassaan henkeäsalpaavalla tasolla, mutta asenne ei toimi. Kyynel.
Bakemonogatari: Pähein pilotti, orgastisin väripaletti, tappavin aseistus
Tokyo Magnitude 8.0:n katsoinkin sitten kokonaan, ja sarjan alkupuolisko olikin katastrofikuvauksessaan aika mielenkiintoinen kokemus. Loppujaksojen kehitys mitäänsanomattomien keskijaksojen jälkeen vaikutti alkuun hienolta, mutta sen suuren paljastuksen ikuisuuden kestävä venyttäminen väänsi minut aika tehokkaasti ulos siitä osasta sarjaa ja erityisesti kyseistä paljastusta, joista olin aiemmin pitänyt.
Toisaalta sarjan fokuksen siirtyminen kaksi askelta enemmän hahmoihin päin oli tässä tapauksessa aika kirpeä ratkaisu, sillä minulta ei voi odottaa hirveästi kiintymystä siinä vaiheessa, kun kaksi kolmesta päähenkilöstä ovat hymyhuulin ja auttavaisin elkein hyvinä ihmisinä katastrofin läpi kipittäviä enkeleitä ja kolmas murjottaa kuin yläastelainen tyttö maanjäristyksen murentamassa Tokiossa. Vaikka ensivaikutelmissani hehkutin Yuuki-pikkuveljeä suloiseksi otukseksi, aloin kyllästyä hänen ja etenkin keskussisarusten mentorin maatajärisyttävään täydellisyyteen varsinkin suhteessa Mirai-siskon inhimilliseen epätäydellisyyteen, jota on luonnollisesti pakko hinkata katsojan kasvoille ihan loppuun saakka. Turhauttava sarja, mutta teki suuren vaikutuksen uskaliaisuudellaan.
Tokyo Magnitude: Järisyttävin juonenkäänne, hellyyttävin shota
Syyskausi
Syksyn suuri pettymys oli, että Ai no Kusabi viivästyikin puolella vuodella, sillä sitä olisin todella odottanut. Enpä sitten opiskelukiirusten ja muun hässäkän keskellä jaksanut uusia sarjoja katsastella ollenkaan, vaikka syksyn listalla oli pari hyvinkin mielenkiintoista nimikettä. Pitkään kuolaamani Aoi Bungakunkin sain aloitettua vasta viime viikolla. Siinä joka tapauksessa on sarja, joka ansaitsee kehunsa, jos ensimmäiseen jaksoon ja kaikkiin sarjan katsoneisiin on uskominen (mitä en epäile hiukkaakaan).
6 vastausta aiheeseen “Animevuosi 2009 – Kuinkas sitten kävikään?”
On aika valitettavaa ettet tule toimeen Akiyuki Shiboun kanssa, koska ainakin Bakemonogatari on ehdottomasti katsomisen arvonen teos. Itse olen jostain syystä kovasti kiintynyt Shiboun tekotaiteelliseen pelleilyyn ja muuhunkin hämärään toimintaan ja odotan talvikaudeltakin juuri sitä, että millaisia valintoja Shibou on tälläkertaa tehnyt. Harmi, ettet tykkää, koska hänestä tykkääminen on auttanut monien sarjojen katsomista kovasti!
Muuten ajatukset vuoden sarjoista menee enempi tai vähempi yks yhteen, poikkeuksina ehkä Hetalia (kammottavaa) ja K-on!
Maria Holic meni oikein kivasti, koska yuripölhöily iskee minuun nyt yleensäkin ja art deco on jees. Mutta sitten… Shinboallergia heräsi täälläkin ja Sayonara Zetsubou Senseikään (vanha suosikkini) ei tahdo enää napata uusilla jaksoilla, Bakemonogatarin ykkösjakso oli tänä vuonna huonoin kokonaan katsomani ykkösjakso, tekotaiteellista vpeniksen mittailua ja vähän lisää tekotaiteellisuutta. Plz ei tätä enää. Ja tämän sanoo tyyppi, joka tykkää Bee Trainista, luulisi, että minulla olisi kyky sietää vaikka mitä taiteellista kikkailunikkarointia, mutta Shinboon meni maku.
Nyt kun jaksaisin kirjoittaa Aoi Bungakun loppujaksoista vielä :S
Haha, Bakemonogatarin ykkösjakso ON kyllä todella tekotaiteellinen ja tuntuu, että siihen Shinbou on heittäny kaikki lempikikkansa.
Minkähän verran muuten se tyyli on nimenomaan Shinboun sekoilua? Ef – a tale of memories / melodies on monilta osin myös kikkailua ja tekotaiteellista sohjoa, vaikka se on SHAFTia vaan ei Shinbouta. Toisaalta se on myös visuaalisesti paljon tyylikkäämpi kun muut SHAFTit, D’oh.
Tounis: Haluaisin itsekin kovasti tykkäillä shinboiluista enemmin, koska tykkään SHAFTin sarjojen visuaalisesta tyylistä, mutta en oikein vaikuta kykeneväiseltä sietämään sitä asennetta muuten. SHAFTiltä näkemistäni effit ovatkin ainoita sarjoja, jotka ovat oikeasti onnistuneet paitsi pitämään mielenkiintojni yllä myös kasvattamaan sitä loppua kohden. Toisaalta löytyyhän se Shinbo sieltäkin creditseistä, ja ovatpa porukat spekuloineet että miehen vaikutus saattaisi niissäkin olla suurempi kuin valvojan tittelistä päällepäin näkyy, mutta ne ovat selvästi vakavampihenkisiä kuin studion johtoäijän perustyyli. Niissä tarina ja sen jatkuvuus ovat myös paljon vahvemmassa roolissa kuin näissä muissa esillä olleissa SHAFT-sarjoissa, jotka ovat luonteeltaan paljon episodipainotteisempia. Shinboiluissa itseäni häiritsee siis eniten ehkä se, että vaikka tykkään visuaaleista, en tykkää siitä, että niiden alla ei sitten paljon muuta olekaan kuin se herran vahva asenne. Effeissä taasen kikkailulla tuodaan esille tarinaa ja henkilöitä, jolloin se poikkeava visuaalisuus ei tunnu niin itsearvoiselta.
Voih, minäkin tulen varmaan taas katsastamaan sen uuden shinboilun ja todennäköisesti tulen taas huokaamaan pettyneenä. Olen selvästi vähän hidas oppimaan kokemuksista… Mutta kun se mies valitsee aina niin loistavat alkuasetelmat!
Ero Hetalian ja K-Onin välillä johtunee kohderyhmäytymisestä. =)
Hui: Pystyn kyllä ymmärtämään Bakemonogatari-inhon artsy-fartsyn överistelyn näkökulmasta. Itse pidin pilotin hehkuvan tummasta värienkäytöstä ja siitä, miten taiteilulla painotetaan näkökulmaa ja peitellään sitä, että muuten koko jakso on pelkkää tyhjänhöpöä dialogia. Mutta tekotaiteellisuudestaan huolimatta se ei vaikuttanut minusta kompromissaavan tyylin suhteen. Ja se aloitusjakso vaikutti oikeasti lupailevan jotain vähän erilaista tarinakaaren ja henkilöidenkin suhteen. (Taas toisaalta, SZSkin herätti alussa toiveita hahmoista, mutta puolessa välissä sarjaa huomasin ettei mitään kunnollisia, missään määrin vakavasti otettavia hahmoja enää ollut jäljellä, vaan sketsit pelattiin yhä tiukemmin omiin kaavoihinsa kääriytyvillä kärjistyksillä – mikä lienee ideakin, mutta sarjan tahallinen sieluttomuus ja tunteettomuus ajoi minut aika kauas.)
Yurisöpöily on kivaa, siksi Mariaholic on noussut takaisin listoille.
No hei, ainakin olet saanut sen Aoi Bungakun katsottua jo, toisin kuin eräät. :P
Kun kerta aiheessa ollaan, niin tsekkasin ef-ohjaajan uuden tuotoksen Baka to Test ja jotain, joka taas ei oo rakkaan SHAFTimme tuotos, ja kyllä siellä samantyylistä kikkailua näkyy kun efeissäkin. Värimaailma nyt on ihan erilainen ja koko sarjan olemus muutenkin, mutta ohjaajan suuren rakkauden visuaaliseen homoiluun kyllä näkee. Eli ehkä ei Shinbou sittenkään tälläkertaa.
Dance in the Vampire Bundin pilotti taas oli ihan blääh, eikä ollenkaan Shinbohhhh, mut kyllä se varmaan siitä…
Okei, ihan kiva, jos Shinbolonkerot eivät pyöritä ihan koko studiota. Mutta sillä ef-äijällä oli sitten varmaan hauskaa SHAFTin leivissä, missä ei ainakaan tarvitse ruveta tasoittelemaan taiteellisuudennälkää.
Minusta Vampire Bundin pilotti toimi yllättävän hyvin, mutta se saattaa johtua siitäkin että olin niin valmistautunut inhoamaan sitä. Hyvä, että näinkin päin joskus. =)