Kategoriat
Anime Manga Meta

The First Rule of Fight Club Is…

Pidän väkivallasta viihteessäni. Siitä huolimatta, kuten edellisen postauksen lopussa mainitsin, en ole ikinä välittänyt kauheasti taistelukohtauksista, ainakaan ellei niitä ole toteutettu tosi seksikkäänä animaationa. Kun muutama kommentoijistakin tarttui aiheeseen, tuli suuri tarve avautua sen tiimoilta lisää.

Alkuun voisin tarkentaa vähän minkälaista mättöä tarkoitan tässä postauksessa. Tappeluksi tai taisteluksi lasken kaikki sellaiset kahden tai useamman hahmon yhteenotot, joissa käytetään fyysistä voimaa tai henkistä voimaa, jonka ilmentymänä on fyysinen isku. Muunlaiset kilpailutilanteet, joissa kunkin osallistujan tavoitteena on esimerkiksi pelata gota tai tanssia balettia toista paremmin, eivät kuulu tämän postauksen alaan. Samoin kohtaukset, joissa mukilointi on täysin yksipuolista, jäävät pois tästä pohdinnasta. Edellä mainitut rajaukset ovat varmaan aika lailla itsestäänselvyyksiä muutenkin, mutta halusin tuoda ne esiin ihan syystä. Ei-fyysiset kilpailutilanteet ja yksipuolinen väkivalta ovat nimittäin itselleni yleensä varsin mielenkiintoista katsottavaa, kun taas mättötappelut käyvät helposti vain tympeiksi, oli kyse elämästä ja kuolemasta tai pelkästä harjoitusottelusta.

Tappeluita vain tunnutaan käytettävän aivan liikaa pelkästään siksi, ettei esimerkiksi toimintaelokuva pääse levitykseen asti ilman eeppistä lopputaistelua ja sopivaa määrää aseiden paukutusta ja nyrkkien heilumista. Liian suuri osa fiktion tappelukohtauksista on liian suureksi osaksi pelkkää tylsämielistä mäiskmäiskpumpum-mättöä, panoksena maailman tulevaisuus ja sankarina lihaksikas mies, jolla on persoonallisuutta kuin ahvenella. Väkivalta kiehtoo minua viihteessä pääasiassa sen takia, että sen avulla voi helposti tuplata draaman, herättää vahvoja tunteita ja kertoa jotain uutta hahmoista. Tässä monet tappelut kuitenkin feilaavat olemalla liian itseisarvoisia ja pitämällä menon liian neutraalina ja arvattavana, aivan kuin tarkoituksena olisi vain antaa katsojille yksinkertaista mättöä, josta mäiskinnälle nyrpistelevä yleisö ei saa mitään otetta. Itse kaipaisin enemmän tarinallista ja kerronnallista panostusta yhteenottoihini, joten tässä vähän erittelyä siitä, millaisilla tavoilla eri medioiden taistelut ovat voittaneet minut puolelleen.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Heroman, Arakawa Under the Bridge & Hakuouki

Mitä tulee, kun lumet sulavat? Nojoo, kevät tietysti myös, mutta ennen kaikkea uudet animesarjat!

Heroman

Hmm, tähtiä ja raitoja… mistäs ne ovat niin kauhean tuttuja…?

Ennen kuin päähenkilön nimi Joey Jones tupsahti 4chanissa eteeni, olin ollut täysin siinä uskossa, että Sankarimiehen ohjastaja olisi tyttö. Johtunee ainakin osaksi siitä, että hän vaikuttaa hahmodesigninsä perusteella olevan Eden of the Eastin naispääosan identtinen sisar veli sisarus. He jopa kuulostavat melkein samalta, mikä kertonee jotain Joeyn miehekkyydestä, kun otetaan huomioon, että Saki kuulostaa… noh, tytöltä. Ymmärryskykyyni ei yksinkertaisesti mahdu, miksi jollekulle on tullut edes mieleen roolittaa Marvel-sankari äänellä, jota yksikään kuuroutumaton sielu ei ikipäivänä erehtyisi uskomaan miespuoliseksi. Joeyn love interestilläkin on maskuliinisempi ääni (turha varmaan mainita että kyseinen tyttö kuulostaa myös erittäin tytöltä). Olen hämmentynyt.

Toinen iso ongelmani Heromanin kanssa on… Heroman. Supersankarilla pitäisi olla siisti nimi, eivätkä Yhdysvaltain lipun tunnusmerkit sen naurettavassa ulkoasussa tai ylipäänsä hömelön toukkaraajainen design paranna asiaa. Miten minun on tarkoitus ottaa vakavasti superrobottisankarihahmo, joka on selvästi Amerikan ehdotus maailman pelastamiseksi Hetalian ensimmäisessä jaksossa (eikä tämä olisi ollenkaan niin lolfacepalm-pitoinen huomio, ellei Heromanin luoja olisi Jenkkilän Marvel-kunkku Stan Lee).

”Regarding the current issue, global warming, I think we can solve the problem by building a big hero together and have it shield the Earth!”

Sinänsä tykkäsin siitä, miten sarja toimii nostalgisena homagena Marvel-sankareille, mutta tietenkin nostalgia toimisi paremmin jos olisin pienenä lukenut muitakin supersankarisarjakuvia kuin Turtlesia. Tykästyin kuitenkin heti Joey Jones -nimeen, joka ei suinkaan kalpene suurimpien supersankarinimien rinnalla (Clark Kent, Peter Parker ja kumppanit). Alkusointunimet voivat olla vähän hömelöitä, mutta kyllä niistä vielä tyyliä löytyy. Niin sääli, ettei hahmo itse vastaa ollenkaan hienoa nimeä. Korostuneen tyttömäisyyden lisäksi poju kun on vielä se tyypillinen kiltti ja hyväsydäminen lapsi, jonka katseluarvo on jo valmiiksi nollassa, eivätkä tulevaisuudennäkymätkään päätä huimaa.

Mutta ei tämä nyt mikään kauhea aloitus tosiaan ole, höpsöä patrioottimeininkiä ja tylsästi stereotypioituja hahmoja toki, mutta se miten hahmojen väliset suhteet on ilmaistu, onnistui vakuuttamaan. Vuorovaikutus on luonnollista, eikä överiä väännetä kunnolla edes jock-tyypin lantuttaessa päähenkilönörttiä. Joeyn ihastuskin on vaihteeksi ujostelun tai päähenkilön murjomisen sijaan ihan avoimesti kiinnostunut. Visuaalisestikin nätti palanen, ja oikein miellyttävää hahmosuunnittelua, jos superrobo unohdetaan. Tässä kaikessa on lisäksi nostalgisuudessaan jotain aika puoleensavetävää ja sympaattista, mutta odotukseni ovat kuitenkin aika matalalla.

OP ja ED

(tuubi-videot peilattuja versioita mutta minkäs teet)

Intro on jotenkin sotkuinen ja hektinen, eikä biisikään ole mieleeni, mutta hahmoja esittelevät osuudet toimivat varsin kivasti. Sen sijaan amerikkalaista sarjakuvalehteä jäljittelevästä outrosta tykkään. Se on söpö ja samalla tavalla luonteva ja vaivaton kuin hahmojen väliset suhteet jaksossa, ja tuo kivasti esille koko sarjan luonteen japanilaisen ja amerikkalaisen perinteen hybridinä.

Kategoriat
Anime

Animevuosi 2009 – Kuinkas sitten kävikään?

Nyt kun vuosi 2010 on päässyt pyörimään, olisi ehkä aika paljastaa, mitä tapahtui viime vuoden uudelle animetarjonnalle, ettei ainakaan niiden, joista kirjoittelin ensivaikutelmiani tarvitse jäädä roikkumaan ihan tyhjän päälle. Kaupan päällisiksi muutamia hajanaisia ajatuksia ja kunniamainintoja.

Vuodelta 2008 jatkuneet

Mitchiko e Hatchin ja Casshern SINS ovat jo arvostelunsa saaneet.

Kuroshitsuji lähti valitettavaan mahalaskuun mangasta paremmaksi pistävien alkujaksojensa ja hienon Jack the Ripper -tarinakaarensa jälkeen, eikä enää koskaan päässyt lähellekään ensimmäisten kuuden jakson tasoa. Pohjamutia viistettiin niin  älyttömän kuningatar-sähläyksen kuin aivottoman demonikoiran kanssa. Toisaalta animen hyveeksi on ehdottomasti laskettava sen loistava visuaalinen ohjaus ja loppupuolen jopa melko onnistuneet yritykset tuoda jotain uutta superbutlerin sisäiseen maailmaan (Sebastianin ja Cielin välisen suhteen vieminen yhtä radikaalisti mihinkään suuntaan on epäilemättä vielä kaukana suurimmaksi osaksi suvereenisti paremman mangan tämänhetkisestä juonenkehittelystä).

Kuroshitsuji: Tyylikkäin hovimestari, hotein shota loli trap (olkoonkin että tämä tapahtui teknisesti katsoen vuoden 2008 puolella)

Shikabane Himen toinen kausi – luettakoon nyt näihin, kun kerran jatkui suoraan edellisen syksyn ensimmäisen kauden perään – tuli katsottua ja tykkäiltyä muutaman kidukkaan huonon alkujakson jälkeen. Ilman harvinaisen mautonta ja asiaan kuulumatonta fanserviceä sekä sen ruumiillistumana toimivaa gaijinotakublonditarta tästä olisi voinut yhdessä ensimmäisen kauden kanssa tulla älyttömän hieno sarja, mutta nyt sen täytyy hentaistudion hyvin ikävän vaikutuksen vuoksi jäädä vain varsin hyväksi sarjaksi vaikuttavan loppunsa, tyylikkään värimaailmansa, epätyypillisen (anti)pahiksensa, onnistuneiden kauhuelementtiensä ja muutaman poikkeuksellisen vahvan jaksonsa kanssa. Toisaalta eipähän tule niin paha mieli siitä, että suurin osa porukasta ditsasi ruumisprinsessat jo ensimmäisen kauden pilotin jälkeen.

Kategoriat
Musiikki Taide ja tyyli

Death Note OP1 + OP2 = Kurozuka OP

Ainoa aspekti Kurozukassa, joka säilyy koko sarjan ajan upeana, on sen varsin tyylikäs ja erikoinen introvideo. Olikin erityisen hauskaa huomata, miten Kurozukan ohjaaja on koonnut sarjan intron suurelta osin aineksista, joita aiemmin käytti Death Noten kahdessa introssa.

DN OP1
DN OP2
Kurozuka OP

Silmiinpistävimmät rakenteelliset samanlaisuudet tulevat Death Noten kakkosintrosta; musiikkityyli on kovaa ärjyntämetallia, ja jopa biisin soundi muuttuu kummankin intron puolivälin paikkeilla dramaattisesti jakaen introt kahteen osaan. DN OP2 hidastuu ja laulutyyli muuttuu selkeämmäksi ja tällaisen metallille nyrpistelevän tyttösen korvaan miellyttävämmäksi kohdassa 0:42, jolloin videopuolikin rauhoittuu kuvaamaan Lightin kävelyä muiden sarjan pelaajien ohi. Kurozukassa vaihto tapahtuu 0:47, jälleen paljon kuunneltavampaan suuntaan saadessaan lisää pontta ja laulunomaisuutta alun epäselkeän rääkymisen tilalle, ja video muuttuu samalla toiminnallisemmaksi. Viimeisten sekuntien aikana tapahtuu molemmissa vielä toinen selkeä vaihto joka palauttaa rytmin alkupuoliskon malliin – Death Notessa vauhti hektistyy ja Kurozukassa tasaantuu.

Kategoriat
Anime

Recap of Doom

Olin vähän yllättynyt, kun netti-ihmiset tuntuvat kaikki olevan sitä mieltä, että Fullmetal Alchemist: Brotherhood 27 on varsin kelpo recap-jakso.

Mitä ihmettä? Ei, se ei ole hyvä recap-jakso. Se on hyvä jakso. Noiden ilmaisujen välille jää yllättävän suuri laadullinen erotus.

Kukaan ei pidä recap-jaksoista. Ne ovat omaan mitäänsanomattomuuteensa tukehtuvaa ajanhukkaa – me näimme kaiken tuon jo, me tiedämme mitä on tapahtunut, näyttäkää seuraava oikea jakso! Ja silti animeteollisuus vain vääntää näitä turhuuden huipentumia joka toiseen sarjaan aivan väkipakolla. Hyvä on, recapeillä on ihan käytännön funktiota produktiosuunnittelun, budjetin ja matkan varrelta mukaan poimittujen katsojien briiffaamisen kannalta. Ulkotarinalliset tuotannolliset tekijät poissulkien ne ovat kuitenkin useimmiten raivostuttavan irrallisia katkoksia kertomuksen rytmissä. Perusrecapissä vaikuttaisi olevan vain muutaman prosenttiyksikön edestä millään mallilla merkityksellistä tavaraa, joten niiden huono maine on ihan ansaittu.

Brotherhoodin recap ei kuitenkaan ajaudu normirecappien hautausmaalle. Animen adaptoijat osoittavat jaksossa huomattavaa kunnianhimoa sitomalla sen oikeasti osaksi tarinaa tavalla, joka on paitsi uskollinen sarjan tyylille myös sopusoinnussa lähdemateriaalin kanssa. Brotherhood on toki harrastanut tällaista sooloilua aiemminkin, kuten pilotti todistaa, mutta jälkikäteen ajatellen ensimmäinen jakso istuu sarjaan kovin nihkeästi. Sen kontribuutio kokonaisuudelle on Elricin veljesten tutustuttaminen Hughesin perheeseen, ja siinä se. Kaikki muu ensimmäisen jakson esittelyllinen tavara käydään läpi myöhemmin sarjan kuluessa toiseen kertaan, itseäni eniten ärsyttävänä tapauksena Edin ja Alin ihmissynteesirikoksen paljastaminen. Pilotissa Jääalkemistin kanssa käydään läpi se vanha tuttu ”Hmm… automail-käsi ja -jalka… tyhjä haarniska… Haa, te kurjat olette yrittäneet ihmissynteesiä!” -päättelyketju, joka alun perin esiintyi mangan ja ensimmäisen animen alussa Liorin feikkipapin järkeilynä. Sitten muutamaa jaksoa myöhemmin Brotherhoodin Lior-jaksossa on mukana tismalleen sama kohtaus kuin aloitusjaksossa, mutta päättelijänä on taas mangalle uskollisesti kalju pappimme. MIKSI MEIDÄN TARVITSI NÄHDÄ TÄMÄ KAHTEEN KERTAAN, BROTHERHOOD?

Recap puolestaan tekee oikein sen, missä pilotti mokasi: se rakentaa jotain uutta mangan pohjalta syventäessään Hohenheimin hahmoa. Jakso sisältää kokonaisen character arcin kertausjaksoksi naamioituna, sillä kehyskertomus on nostettu taiteellisilla valinnoilla tärkeämmäksi kuin footagen kierrätys. Kerrankin kehys määrittää, mitä vanhasta materiaalista joudumme katsomaan läpi uudelleen, eikä toisin päin.

Recap-kohtaukset on vielä ryhmitelty niin, että samantyyppiset Hohenheimin ja älyttömän komean nuoren Pinakon keskusteluun kulloinkin sopivat pätkät eri puolilta menneitä jaksoja on kasattu yhdeksi osakokonaisuudeksi, joka muodostaa aina yhden etapin jakson kuvaamalla henkisellä matkalla, jonka aikana Hohenheim uudelleenmuotoilee unessaan ihmiskuvansa. Ainakin minulle tämä tuli täysin uutena tapana käyttää se pakollinen kertailujakso.

Kohtausten ryhmittely kronologisesti etenevien pätkien sijaan toimii myös katsojan kannalta hyödyllisenä sisustuselementtinä. Kronologisessa järjestyksessä etenevät pätkät yksinkertaisesti vain kertovat, mitä on tapahtunut, eikä niissä näin ole kaikki jaksot nähneelle kerrassaan mitään uutta. Vähän innovatiivisempi järjestely puolestaan mahdollistaa asioiden asettamisen erilaisiin yhteyksiin kuin missä ne alun perin esitettiin. Tällä tavalla niistä on jopa mahdollista saada jotain irti, vaikka kohtaukset onkin jo kertaalleen nähty. Itse en esimerkiksi koskaan älynnyt, kuinka sarjan hahmoilla on taipumusta uhrata käsivarsiaan rakkaidensa puolesta ennen kuin tämä jakso tavasi yhteyden minulle oikein kädestä pitäen (pun not intended) esittämällä kyseiset kohtaukset peräkanaa.

Tässä suhteessa Brotherhoodin recap ylittää jopa Utenan ”Plotting a Locus” -recapjakson, joka muodostuu olennaisen tärkeäksi osaksi sarjan prinssimytologian ymmärtämistä, mutta jonka merkitys putoaa huomattavasti aina kun Akion ja Diosin dialogia kuvaavasta kehyskertomuksesta loikataan kertauspätkiin, jotka esitetään hyvin perinteen tyyliin tiivistyksinä Student Council Arcin kaksintaisteluista.

Toisaalta ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. Hohenheim-recap on sijoitettu hyvin kummalliseen ja häiritsevään kohtaan. Sinänsä uuden kauden aloituksena jakso 27 on toki täysin looginen paikka kertailulle, mutta ottaen huomioon edellisen jakson cliffhangerin ja seuraavan jakson tapahtumia koskevan spoilerin uudessa introvideossa tämä on vain hämmentävä ja liian selkeästi päätarinan katkaiseva välijuonne. Lisäksi se Ihmisen Sisun(tm) sanoma alkaa näin yhteen jaksoon pungettuna kuulostaa vielä paasaavammalta kuin muuten (ihmisyyden tutkiminen on aina hieno teema, mutta kyllä se viesti perille menisi vähemmälläkin rynkyttämisellä).

Tässä yhteydessä voisin Brotherhoodin ja Utenan ohella mainita poikkeuksellisen tehokkaasti käytettynä recappinä vielä Shikabane Hime: Akan jakson 13, jossa kertauksen lomassa jäähdytellään edellisten jaksojen intensiivistä menoa, sidotaan lopputaistelun jälkiselvittelyjä ja valmistellaan seuraavan kauden asetelmaa. Lisäksi olin kiitollinen protagonistien puitejärjestön hierarkian selkeyttävästä kokoomasta, sillä olin tippunut kunkin tyypin aseman ja arvonimen kanssa kelkasta jo aikaa sitten.

En ikinä hyppää yksittäisten jaksojen yli, jos sen välttäminen suinkin on mahdollista, joten tulen vain vihaiseksi törmätessäni jaksoihin, jotka on suunniteltu huoletta skipattaviksi jos kaikki alkujaksot on nähty, koska ne tuovat vähän jos mitään uutta sarjaan. Recap-jaksoillakin pitäisi ja myös selvästi voi olla jotakin annettavaa kertomuksen sisäiseen maailmaan – joskus jopa niin paljon, että ne ansaitsevat tulla arvioiduiksi muutenkin kuin recappeinä.

Kategoriat
Anime Hahmot Manga Meta

Täydelliseen mangaan tarvitaan…

Löysin siivotessani kaapin perälle unohtuneen kasan vanhoja koulujuttuja ja sieltä pisti ihan erityisesti silmään keltainen paperi muistaakseni jostain seitsemännen luokan ajoilta. Kyseessä oli vanha äidinkielen työ, joka muistui mieleen omituisen hyvin pienen palauttelun jälkeen. Opettaja laittoi luokkani silloin aikoinaan miettimään, mistä ainesosista leivotaan hienoa kirjallisuutta, ja työnsi meidät tietokoneelle kirjaamaan reseptin ylös otsakkeen ”Mitä täydelliseen kirjaan tarvitaan” alle. Päätinpä sitten tehdä pienen vertailun siihen, mitä täydellinen viihde on mielestäni nyt kuuden-seitsemän vuoden jälkeen. Vanhat kriteerit ovat alkuperäisessä muodossaan ja järjestyksessään, muistakaa siis ihailla tuon ajan kummallista kirjallista ilmaisuani.

(Tästä tulikin suureksi osaksi semanttista pilkun ahdistelua.)

Edit: Jumalauta noiden tägien kanssa…

  • Mielenkiintoiset ja ennalta-arvaamattomat henkilöt

Mielenkiintoiset henkilöt ovat toki edelleen arvossaan, mutta ennalta-arvaamattomuus on vähän monimutkaisempi juttu. Mikäli olen tarkoittanut tällä, että hyvässä fiktiossa henkilöt pääsevät kuoriutumaan mahdollisista stereotyypeistään ja kehittymään tavoilla, joita en pysty ennustamaan ensimmäisen vilkaisun jälkeen niin olen yhä samaa mieltä. Se, että pystyn jatkuvasti ennakoimaan hahmon tulevaa käyttäytymistä taas on yleensä merkki liian muottiin valetusta henkilöstä.

Sen sijaan yllättävä käyttäytyminen ei ole enää minulle lainkaan itseisarvoista. On pikemminkin ensiarvoisen tärkeää, että henkilöistä muodostuu eheä, johdonmukainen kokonaisuus. Käyttäytymisen ei tosiaan saa olla täysin ennustettavissa, mutta ongelmia syntyy, jos en pysty kytkemään hahmon käyttäytymismalleja aiemmin esille tulleisiin motiiveihin, persoonallisuuteen ja muuhun informaatioon.

Pahinta onkin, jos hahmon käytös on sekä erittäin ennalta-arvattavaa että täysin ristiriidassa tästä saadun taustatiedon kanssa. You Higurin Cantarellan Chiarosta esimerkiksi tiedetään, että hän on ollut taidokas salamurhaaja lapsesta lähtien isänsä lailla, mutta se henkilö, jota manga kuvaa, on hyvin perinteinen äärimmäisen hyväsydäminen nuorimies, joka ei halua vahingoittaa ketään ellei se ole aivan välttämätöntä.

  • Kulkeva juoni

Olen itse asiassa yllättynyt siitä, että olen listannut tällaisen elementin tärkeäksi ainesosaksi, sillä nykyisin enemmän kuin koskaan aiemmin arvostan sitä, että tarina liikkuu koko ajan johonkin suuntaan, minkä takia episodimaiset pätkäsarjat pärjäävät melko huonosti listoillani. Nykyään erotan toisistaan kuitenkin juonen ja tarinan käsitteet niin, että juoni on suppeampi kokonaisuus, se punainen lanka, joka muodostaa kertomuksen toiminnallisen rungon. Helpoimpana esimerkkinä toimii perinteisen miekka&magia-fantasian matka pisteestä A pisteeseen B -rakenne. Tarinan taas tulkitsen laajemmaksi ja moniulotteisemmaksi kokonaisuudeksi, joka sisältää paitsi sen toiminnallisen punaisen langan, myös esimerkiksi hahmonkehityksen ja kertomuksen toimijoiden henkilökohtaiset tavoitteet.

Tämän eron takia en käytä enää juurikaan sanaa ”juoni”, sillä yleensä tarkoituksenani on puhua ”tarinasta”. Juonen jatkuva kulkevuus on minulle siis eri asia kuin tarinan vastaava, sillä varsinkin slice of life -tyylisissä henkilövetoisissa teoksissa juonirunko on toisarvoinen muuttuja ja usein jopa lähes olematon. Onko viime kevään Ristorante Paradiso -animessa jatkuvasti etenevää juonta? Ei. Sen sijaan se keskittyy kertomaan kymmenisen ihmisen yksittäisistä, mutta limittäisistä tarinoista muodostuvan tarinakokonaisuuden ja näiden yksilöiden tarinat etenevät koko ajan sitä mukaa, kun heidän välisensä suhteet kehittyvät ja saamme tietää lisää heidän taustoistaan.

Kategoriat
Anime Musiikki

Kuroshitsuji OP1.5 ja ED2

Katsoin jokin aika sitten Kuroshitsujin neljännentoista jakson, ja olin erittäin iloisesti yllättynyt openingiin tehdyistä muutoksista ja uudesta endingistä.

Uudesta endingistä olen tiennyt jo vaikka kuinka pitkään, joten sitä osasin odottaa, mutta introvideon hienoisiin muutoksiin en ollut varautunut. Ja kuten alkuperäinen OP, uusi versio on huolella rakennettu ja tyylikäs. Pidän erityisesti vain hyvin vähän alkuperäisestä eroavasta ratkaisusta, sillä, kuten aiemmin hehkutin, Kuroshitsujin OP on introvideoiden aatelia, joka paitsi kuulostaa ja näyttää hyvältä, myös sisältää runsaasti kieroa symboliikkaa. Kokonaan uuden intron olisi ollut hankala lyödä itseään läpi täydellisyyttä hipovan Monochrome Kissin jälkeen. Lisäksi uudelle openingille ei olisi ollut edes tarvetta, eikä sellaisen tekemisessä olisi ollut järkeä, koska alkuperäinen esittelee jo koko sarjan ytimen summaavan tarinan (tai ainakin sen tarinan, mitä ensimmäisissä jaksoissa lupailtiin ennen alastomia demonikoiranättipoikia ja suklaakakulla maustettuja curryekskursioita).

Muutokset on tasapainotettu niin, että alkupuoliskolla käytetään saman kappaleen eli SIDin Monochrome Kissin eri säkeistöä ja osa loppupuoliskon kuvamateriaalista on vaihdettu. Uudistusten hienovaraisuus näkyy ja kuuluu parhaiten juuri siinä, että OP tuntuu pohjimmiltaan samalta kuin ennen, mutta siinä on sarjan puolivälipisteen kunniaksi tuore vivahde, joka ilahduttaa tällaista katsojaa, joka jättää intron väliin vain harvoin. Muutokset saavat openingin antamaan Sebastianin ja Cielin suhteesta vielä hieman alkuperäistä pahaenteisemmän kuvan. Huono puoli on tietysti se, että ehdin juuri oppia ensimmäisen intron sanat ennen uudistuksia.

Että rakastan tämän intron uuden osan unenomaista väritystyyliä. Ja alla olevan kakkoskuvan kohta on mahtavan kuvottava niin monella tapaa.

butleropnew