Pidän väkivallasta viihteessäni. Siitä huolimatta, kuten edellisen postauksen lopussa mainitsin, en ole ikinä välittänyt kauheasti taistelukohtauksista, ainakaan ellei niitä ole toteutettu tosi seksikkäänä animaationa. Kun muutama kommentoijistakin tarttui aiheeseen, tuli suuri tarve avautua sen tiimoilta lisää.
Alkuun voisin tarkentaa vähän minkälaista mättöä tarkoitan tässä postauksessa. Tappeluksi tai taisteluksi lasken kaikki sellaiset kahden tai useamman hahmon yhteenotot, joissa käytetään fyysistä voimaa tai henkistä voimaa, jonka ilmentymänä on fyysinen isku. Muunlaiset kilpailutilanteet, joissa kunkin osallistujan tavoitteena on esimerkiksi pelata gota tai tanssia balettia toista paremmin, eivät kuulu tämän postauksen alaan. Samoin kohtaukset, joissa mukilointi on täysin yksipuolista, jäävät pois tästä pohdinnasta. Edellä mainitut rajaukset ovat varmaan aika lailla itsestäänselvyyksiä muutenkin, mutta halusin tuoda ne esiin ihan syystä. Ei-fyysiset kilpailutilanteet ja yksipuolinen väkivalta ovat nimittäin itselleni yleensä varsin mielenkiintoista katsottavaa, kun taas mättötappelut käyvät helposti vain tympeiksi, oli kyse elämästä ja kuolemasta tai pelkästä harjoitusottelusta.
Tappeluita vain tunnutaan käytettävän aivan liikaa pelkästään siksi, ettei esimerkiksi toimintaelokuva pääse levitykseen asti ilman eeppistä lopputaistelua ja sopivaa määrää aseiden paukutusta ja nyrkkien heilumista. Liian suuri osa fiktion tappelukohtauksista on liian suureksi osaksi pelkkää tylsämielistä mäiskmäiskpumpum-mättöä, panoksena maailman tulevaisuus ja sankarina lihaksikas mies, jolla on persoonallisuutta kuin ahvenella. Väkivalta kiehtoo minua viihteessä pääasiassa sen takia, että sen avulla voi helposti tuplata draaman, herättää vahvoja tunteita ja kertoa jotain uutta hahmoista. Tässä monet tappelut kuitenkin feilaavat olemalla liian itseisarvoisia ja pitämällä menon liian neutraalina ja arvattavana, aivan kuin tarkoituksena olisi vain antaa katsojille yksinkertaista mättöä, josta mäiskinnälle nyrpistelevä yleisö ei saa mitään otetta. Itse kaipaisin enemmän tarinallista ja kerronnallista panostusta yhteenottoihini, joten tässä vähän erittelyä siitä, millaisilla tavoilla eri medioiden taistelut ovat voittaneet minut puolelleen.
Helpoin kikka tämän katsojan hurmaamiseen on todellakin edelleen hieno animointi. Sword of the Strangerin lopputaistelun tyylistä upeutta tuijotan täysin lumoutuneena, vaikka kyse on puhtaimmanlaatuisesta eeppisestä lopputappelusta eeppisen lopputappelun vuoksi -tilanteesta. Dialogin puute lisää kohtauksen tyylikkyyttä, ja lumisen miljöön tehokas käyttö tilantuntua ja tunnelmaa.
Live action -versio samasta kohtauksesta olisi varmaan ihan hieno ja kaikkea, mutta kuolaa ei tarvitsisi olla pyyhkimässä suupielistä niin kuin nyt. Reaktioni taistelun loppumiseen olisi nykyisen ”ENCORE! ENCORE!” -hypeni sijaan lakoninen ”No vihdoinkin.” Kyse on edellisessä postauksessani hehkuttamastani animaation taiasta – joka tappeluissa toimiakseen tosin vaatii yleensä kauniin budjetin ja osaavat animaattorit. Miekkailu on toki aina plussaa.
Musiikin käytöllä voi tehdä paljonkin taistelun elävöittämiseksi. Ylle pastetun Sword of Stranger -pätkän ainoa lievä heikkous on sen tyypillistäkin tyypillisempi musiikki, joka voisi ottaa oppia vaikka Quentin Tarantinon musiikkiohjauksesta. Kill Billissä Morsion ja O-Ren Ishiin taistelukohtauksen aikana musiikit ja hiljaisuus vaihtelevat taistelun eri vaiheiden myötä korostaen tyylillään aina kulloistakin tilannetta.
Vastapuolten kohtaaminen alkaa musiikitta. Alkuerää rytmittää kannustavaksi ja reippaaksi tappelumusaksi varovaisen itsevarman valmistautumisvaiheen jälkeen intoutuva kappale, joka katkeaa kuin seinään O-Renin haavoittaessa Morsiota. Tässä kohtaa kohtaus vakavoituu ja eeppistyy jättämällä musiikin kokonaan pois ja jättäen jäljelle vain miekkojen kalinan. Kohtalokkaan iskun jälkeen taas lähtee käyntiin kohtauksen paketoiva tunnelmoiva ja balladihenkinen hidas kappale. Musiikit ja niiden poissaolo hallitsevat kohtauksen tunnelmaa ja niiden siirtymät kertovat katsojalle tapahtumien etenemisestä vähintään yhtä paljon kuin kuva ja dialogi.
Taustelukohtaus tarvitsee yleensä tyyliä ja tiiviyttä saadakseen minulta kiitettävän arvosanan, minkä takia shounen-sarjojen tappelut tuntuvat monesti väljähtäneiltä rimanalituksilta. En jaksa kauhean helposti innostua siitä, kun jokainen liike selitetään erikseen ja yksi tappelu kestää miljoona lukua. Katanagatari saa maukkaan savvyllä meta-otteellaan irti katsottavaa höpötyksen avulla pitkitetyistä tappeluistakin silkalla päheällä tyylikkyydellään, mutta siinäkin tappelut säilyvät puheripulista huolimatta tiiviinä ja kohtuullisissa aikarajoissa terävän fokuksen ja rytmityksen ansiosta.
Vastustaja on tietysti tärkeimpiä pointteja, kun tappelusta halutaan mielenkiintoista seurattavaa. Taitava kertoja osaa iskujen lentelyn ohella tuoda lisää syvyyttä hahmoihin ja heidän suhteeseensa. Edellisessä postauksessa nostin Buffyn ja Faithin tappelun Buffy the Vampire Slayerin jaksossa Graduation Day Part 1 ainoaksi mieleen tulleeksi live action -tappeluksi, josta pidän nimenomaan sen vuoksi, että se on tappelu. Mielenkiintoisen tästä yhteenotosta tekee kuitenkin se, ettei sankarin vastustajana tällä kertaa olekaan mikään randomi viikon hirviö tai muu yhden jakson mitäänsanomaton pikkupahis, vaan toinen vampyyrintappaja Faith, johon katsojat ovat tuotantokauden aikana tutustuneet ja josta monet pitävät hahmona. Pointtina on, että katsojat välittävät paitsi Buffysta, myös Faithistä. Kahden sympatun hahmon välinen nyrkkirysy elämästä ja kuolemasta on luonnollisesti paljon emotionaalisesti vaikuttavampaa katsottavaa kuin sankarin taisto yksiselitteisen ja epämiellyttävän pahiksen kanssa.
Toisaalta tappelu käy heti vaikuttavammaksi, kun sankarin tappion mahdollisuus saadaan vaikuttamaan todelliselta. Pelkkä ylivoimakas vastustaja ei kuitenkaan yleensä riitä tähän, vaan vastustajan vaikutusta voimistamaan tarvitaan aidosti pelkoa luovia elementtejä. Cowboy Bebopissa Spiken ja Pierrot le Foun yhteenotot ovat malliesimerkki siitä, miten tappelulle annetaan järeyttä sotkemalla siihen kauhuelementtejä. Myös Shikabane Himen huvipuistotaisto lisää pökköä pesään nostamalla karmivuustasoja.
Yleensä katsojalla ei kuitenkaan ole todellista epätietoisuutta eikä edes sen illuusiota voittajasta. Päähenkilö on tuomittu varsinkin yhtään isommissa yhteenotoissa selättämään vihollisensa aika automaattisesti. Senpä takia esimerkiksi toimintaleffojen pahiksiin harvemmin panostetaan hirveästi sympaattisuusasteikolla tai ylipäänsä hahmoina. Muutaman kerran olen animen ja mangan puolella kuitenkin törmännyt asetelmaan, jonka olen todennut erittäin tehokkaaksi. Siinä tarinallisesta näkökulmasta antagonistin asemassa oleva hahmo onkin nostettu kerronnallisesti varsin tykkäiltäväksi tyypiksi, jonka näkökulmasta tapahtumia seurataan tietyn tarinakaaren ajan. Tällöin sarjan todellinen päähenkilö tai hyvien puolella taisteleva väki näkyykin aivan uudessa valossa, ja symppis-antagonistin väistämätön surkea loppu vääntää yleisöä sydämestä oikein kipeästi. Wild Adapter, Kuroshitsujin mangaversio ja Katanagatari ovat kaikki keränneet minulta runsaasti lisäpisteitä tällä rohkealla tempulla.
Kuroshitsujin imbesillipalvelusväkikin vakavoituu, kun on aika pistää päreiksi symppiksiä antipahiksia.
Vaikkei näin extremeksi rupeaisikaan, anonyymi pikkupahis saa takuulla puristettua yleisöltä heikomman emotionaalisen vasteen kuin hyvin vakiinnutettu ja tutuksi tehty vastustaja. Vastaavasti ilman mitään perusteita läpimätä pahisbossi tekee aina taistosta tylsemmän kuin ainakin jossain määrin sympaattinen tai ymmärrettävä antagonisti. Freudilainen tekosyy pahuuteen saa nykyisin jonkin verran ylenkatsetta ihmisiltä, jotka ovat kyllästyneet symppauspisteitä traagisella menneisyydellään kalasteleviin vastustajiin, mutta kyllä se tekee tappelun kuin tappelun kiinnostavammaksi. Tyylikkäässä, ihailtavassa tai pelottavassa pahiksessa taas on luonnollisesti enemmän voimaa kuin kunniattomassa niljakkeessa.
Loppuosa artikkelista seuraa muutaman päivän perästä.
Lyhyys antaa voimaa sille, mitä tapahtuu, eikä ehdi turruttaa kärsimätöntäkään katsojaa mäiskeeseen.
5 vastausta aiheeseen “The First Rule of Fight Club Is…”
Menee ”vähän” aiheen vierestä, mutta tuo ensimmäinen clippi (Sword of the Stranger?) oli tosiaan hienosti animoitu. Sitäkin enemmän huomiota kiinnittivät kuvakulmat. Myönnän, etten juuri koskaan ole jaksanut kiinnittää taistelukohtauksiin juuri mitään huomiota, mutta tuossa kohtauksessa käytetyt kuvakulmat ja se tapa, millä niistä otettiin kaikki ilo irti, puhutti. Zoomaukset käsiin ja aseisiin (etenkin mustalettisen juipin otteen korjaaminen miekastaan alussa sekä myöhemmin eri kohdat, joissa toinen heistä tarttui pudottamaansa miekkaan taistelun kuluessa) olivat, no, piristäviä ja ”kameraan” lennähtävä lumi (noin 0:54) lisäsi taistelun dramaattisuutta – ja kuten sanoit, lumi saa kaiken näyttämään hienolta. =D
Yleensä en pidä ns. käsivarakamerasta – etenkään, jos välillä käytetään sitä ja välillä tavallista kuvausta – mutta tässä se toimii, koska hahmot kieppuvat ympäriinsä sen verran paljon ja kuvakulmia muutenkin käytetään innovatiivisesti. Itse ainakin pidin siitä logiikasta, että ensin kuvataan toisen juipin miekan kärkeä, sitten toisen juipin miekan kärkeä ja sitten miekkojen _keskikohtia_, jotka kalahtavat yhteen. Etenkin kun ääni tulee ennen kuvaa.
Nopea kuvien vaihto muutenkin lisää tappelukohtauksen vauhdikkuutta ja aika useissakin kohdissa on tahallaan jätetty ”kamera” laahaamaan perässä aivan kuin kuvaaja ei pysyisi vauhdissa mukana (mm. 2:07, 2:58). Tämä tukee todella hyvin sitä, että taistelu on äärimmäisen nopeaa ja ennen kaikkea liikkuvaa: molemmat hyppivät, juoksevat, tekevät äkkikäännöksiä – ja blondin tapauksessa lisäksi jotain ihme pellehyppyjä (3:05). Liikkuminen on myös animoitu sulavasti, mutta ei niin sulavasti, että hahmot vain virtaisivat toisiaan vasten ja iskujen lujuus ja kovuus särkyisi.
Pointteja tulee myös siitä, mitä ei näytetä, eli kuvaa ei vaihteeksi zoomata blondin verisiin sormenpäihin tämän huomatessa, että kasvoihin tuli viilto. (Miinusta sitten tulee siitä, että poskipäähän tuli ylipäätään viilto, koska tired trope is so freaking tired already. The horse is dead, people, stop flogging it.)
Lumesta vielä: onneksi sitä ei käytetä vain dramaattisena taustana verelle (vrt. tuo yllä oleva pätkä Tarantinon elokuvasta, jossa japanilaisen neidin valkoinen puku näyttää olevan siinä ihan vain siksi, että on niin dramaattista, kun Uten-* eikun Morsio saa yhden iskun sisään ja siihen jää punaista.) SotS-pätkässä lumi välillä kätkee taistelun ja siitä näkyvät vain valon välähdykset miekan teristä (1:02), mikä on dramaattista kuin mikä vaikka sen realistisuudesta en tiedäkään (Onko kukaan täällä koskaan ollut kaksintaistelussa lumimyrskyssä…? ;D) Loppuhuipennuksessa (3:11), kun molemmat lävistävät toisensa miekoillaan, maasta ja heidän vaatteistaan iskujen voimasta lennähtävät lumihiutaleet muodostavat kukan heidän ympärilleen. Ah, olen myyty! Ellei tämä kohtaus olisi vakuuttanut minua jo alussa, jossa lumella, musiikilla, kituliaalla nuotiolla ja hahmojen säähän sopimattomalla ja rispaantuneella vaatetuksella luotiin illuusio kylmyydestä, se saisi sydämeni nyt.
Lisäksi lumi liikkuu todella luonnollisesti ja näkee selvästi, että realistisuutta kohtaukseen on menestyksekkäästi yritetty tuoda panostamalla tuuleen ja sen vaikutukseen lumeen. Erityisesti pidin kohdasta, jossa tuuli pyyhkii lumen pois blondin jalkojen juuresta (1:41). Samassa kohdassa tuulta muutenkin käytetään kokonaiskuvan saamiseen tilanteesta: ensin näytetään tyttö/poika äksyn koiransa kanssa, sitten seurataan tuulta blondin luokse ja sitten mustatukan naaman eteen, minkä jälkeen tuulen annetaan liukua pois keskipisteestä ja siirrytään lumeen. Ja hahmothan reagoivat lumeen! Blondi odottaa, että tuulen pöllyttämä lumi peittää hänet ennen kuin hyökkää. Katsoja näkee nopean välähdyksen blondin virnistävistä kasvoista ennen kuin siirrytään mustatukkaan, joka on jännittynyt ja väistää, joskin liian suurella viiveellä, jotta olisi nähnyt lumen läpi. Ja ainakin yhdessä kohdassa olin näkevinäni, että taistelijat olisivat varoneet lumen/jään liukkautta. Sitä paitsi lumi on peräti jaksettu animoida pöllyämään jokaisella vähänkin suuremmalla askeleella (= lisää dramaattisuutta, yay!). Yksi asia, mikä minua myös subjektiivisesti miellytti erittäin paljon, oli se, että vaikka maa onkin lumessa, sitä ei ole aivan kaikkialla ja lumikerros on näkyvästi ohuempi joistakin kohdista. Lisäksi aivan kaikki veri ei lennä lumelle vaan sitä osuu myös talojen (vai onko tuo tuulimylly?) paljaisiin puuseiniin.
Sivumennen sanoen, oli muuten kiinnostavaa katsoa tappelukohtausta, jossa ei ole aavistustakaan, kumpi on päähenkilö (kyllä, tämä kommentti tehtiin as is, ilman mitään muita tietoja animesta kuin tuo Aran kirjoituksessa oleva clippi). Oletin ensin, että katsojan on tarkoitus kannustaa blondia, koska tämän vastustajaa kuvataan niin, että kuvakulma antaa ymmärtää katsojan konkreettisesti seisovan blondin takana, mutta koska mustakutri saa marginaalisesti enemmän baby face -pisteitä, hän saattaakin olla päähenkilö. Plus lapsi ja rakki näyttävät olevan hänen luonaan alussa, joten ellei sarjan pahis suojele orpoja vapaa-ajallaan, blondi on ilmeisesti sittenkin antagonisti. Muuten kuvakulmat kohtelevat molempia hahmoja puolueettomasti. Täytyy jossain vaiheessa katsoa jotain muita tappelukohtauksia ja tehdä vertailevaa analyysia tästä, jotta voin varmistua siitä, onko tämä tavallista, mutta pitäisin sitä outona, jos katsojan sympatioiden ohjaamiseen ei käytettäisi kuvakulmia animaatiossa… Ara, kommentteja? Sinun animekokemuksesi ovat hivenen omiani laajemmat plus luultavasti jopa muistat jotain katsomastasi, toisin kuin allekirjoittanut…
* Ei, älä kysy, miksi ajattelin Utenaa koko tuon pätkän ajan. En tiedä.
…voi hyvä luoja, iso kommentti on iso. ;__; Fail much?
ah ihanaa, denelis ilmaisi jo vähän laajemmin miten ihastunut olen tuohon ensimmäiseen pätkään! pidin siitä, että hahmojen ääntelykin kuulosti suht. realistiselta röhkimiseltä dramaattisen huutelun sijaan :D musiikki taas… noh, aina on mute-nappi.
Denelis: Yay en ole ainoa, joka jumittaa jonkun pätkän parissa ja vääntää siitä obsessiivista ja pilkuntarkkaa analyysiä! \o/
(Semisti loogista, että ollaan tunnettu nelivuotiaasta…)
Tosi hieno analyysi tuosta kohtauksesta, nappasit siitä monia pointteja, joista minunkin rakkauteni kyseistä taistelua kohtaan kumpuaa. Ja jos joku kohtaus pitkää syvä-analyysiä ansaitsee niin tuo.
Se on tosiaan jännä, miten lunta käytetään ihan eri funktioissa Strangerissä ja Kill Billissä. Jälkimmäisessä sen tehtävänä on ensisijaisesti olla tunnelmanluoja ja kohtauksen on tarkoituskin näyttää niin unenomaisen kauniilta, ettei todeksi uskoisikaan. Tarantino on selvästi halunnut rakentaa tuosta kattopihasta eräänlaisen lumisadepallon – rajattu fantasiamaailma, joka on alleviivatun täydellinen ja kuin luotu nimenomaan tätä yhteenottoa varten ja josta vain toinen pelureista pääsee lähtemään. Sinne meneminenkin on yhtä asiaankuuluvan hankalaa, kun lumipuutarhaan päästäkseen päähenkilön on ensin suoriuduttava koetoksista eli teurastettava yakuzabossin gangstat päästäkseen itse pääpirun luo. Asetelman ja miljöön selkeä epätodellisuus on koko homman pointti, ja realismi on uhrattu tyylin alttarille.
Strangerissä taas miljöö on yritetty luoda mahdollisimman autenttiseksi taistelutantereeksi, joten lumi ei muodosta täydellistä, hohtavaa kerrosta eikä taivaalta helmeile romantisoitua tomusokerilunta. Sen sijaan lumi on pyritty autenttisuuden tunnun säilyttämiseksi ja korostamiseksi kuvaamaan mahdollisimman luonnollisesti ja tämä luonnollisuus on valjastettu samalla palvelemaan dramatiikan luojana. Strangerin hahmotkaan eivät ole pukeutuneet osoittelevan tyylitellysti ja stailatusti kokokeltaiseen ja kokovalkoiseen, vaan pitävät realismintajulla ajateltuna uskottavampia ruskeanrähnäisiä vaatteita. Taistelutila ei tunnu suljetulta, vaan maailma jatkuu taistelun ulkopuolellakin. Värimaailmakin on realistisen ankea.
Taistelut itsessäänkin ovat sitten ihan eri tyyppisiä. Kill Bill luottaa tunnelmaa luoviin ja vahvistaviin taukoihin ja epätasaisempaan rytmitykseen, selkeän koreografioitujen yhteenotto-osuuksien ja taukojen dramaattiseen vuorotteluun musiikin tahtiin. Stranger taas lataa jatkuvaan liikkeeseen ja kuvakulmien hurmioon. Tykkään ihan älyttömästi molemmista kohtauksista, mutta Strangerin loppuottelu on kyllä taisteluna hienompi, koska öö animaatio kuvakulmat zoomaukset käsivara kuola kuola?
Mutta mitä hittoa, et tunnistanut blondia antagonistiksi pahiskulmakarvojen ja pahissängen perusteella? ;D Tumma babyfacedyyde (Nanashi) ja poju (joo, se on miespuolinen) ovat tosiaan Strangerin päähenkilöt. Hemmetin mielenkiintoista kyllä lukea pohdintaasi päähenkilön identiteetistä pelkän klipin perusteella. Yksi tuon kohtauksen suurista hienouksista onkin, kuinka tasapuolisesti se esittää osapuolet. Nanashi saa osakseen ihan yhtä paljon tappelunhurmioista naamanvääntelyä kuin blondikin, ja blondi saa virneistään huolimatta aika kunnioittavaa kohtelua eikä räkätä kuin mielipuoli tai tee muuta tosi hölmöä (paitsi joo sen pellehypyn).
En voi pahemmin auttaa tuossa kuvakulmajutussa, kun en tosiaan tuppaa normaalioloissa uhraamaan ihan hirveästi huomiota taistelukohtauksiin. Tämä keskustelu on kyllä nyt inspannut sen verran, että tästä lähtien varmaan tulee nekin katsottua huolellisemmin.
Noista kameraliikkeistä pitää vielä kompata, miten hienosti dynaaminen kamera pitää yleisön ihan mukana kohtauksessa. Katse ei herkeä hetkeksikään, koska kuvaus saa olon tuntumaan siltä kuin olisi itsekin kohtauksessa.
(Ehkä se Utena-mielleyhtymä tuli tuosta suljetusta fantasiataisteluareenasta ja värikoodauksesta? Ja hoteista leideistä miekkojen kanssa?)
Katsos, innostuin itsekin. =D
ella: Mutta jos äänet laittaa mutelle niin samalla menettää miekkojen kilahtelun ja askelten ja tuulen äänet, puhumattakaan niistä seksyistä murahteluista ja ähinöistä ja röhkinnöistä… Itsekin saan kicksejä tosiaan ääntelyn käsittelystä, kun hahmot eivät kuitenkaan dialogin puutteesta huolimattta jää mykiksi, vaan niillä nyt vaan on vähän tähdellisempääkin puuhaa kuin tarinointi.
[…] Edellisessä postauksessa höpötin vastustajista, musiikista ja tyylikkyydestä. […]