Arana

Menneenä viikonloppuna tuli vierailtua toista kertaa anime- ja roolipelitapahtuma Traconissa, joka osoitti jälleen olevansa varsin kiva paketti. Viime vuonna olin tykännyt erityisesti teemapelin näkyvyydestä kaikkialla conissa. Eriväristen ryhmittymien kamppailut, käytävällä kailotetut vallankumoukselliset palopuheet ja muu roolipelitilpehööri onnistuivat tuomaan conikokemukseen ihan omintakeista fiilistä, joka sai sen erottumaan tunnelmallisesti selvästi edukseen kaikista muista coneista. Siksi olinkin hieman pettynyt siihen, etteivät teemapelijutut tuntuneet olleen tänä vuonna yhtä laajasti esillä. En ole itse kiinnostunut roolipelaamisesta tai teemapeliin osallistumisesta, mutta viime vuonna tykkäsin kovasti ohimennen todistaa kumouksellisten pidätyksiä ja muuta aiheeseen liittyvää.

Sen sijaan ohjelman kannalta Tracon nappasi tänä vuonna enemmän kuin viime vuonna, eikä luentosalien väliä juostessa jäänytkään paljon aikaa muulle. Hiukan jäi harmittamaan, etten saanut katsastettua figuurinäyttelyä tai taidekujaa käytännnössä ollenkaan. Puheohjelma on kuitenkin minulle pääasia tapahtumassa kuin tapahtumassa, ja kiinnostavaa settiä löytyi välillä liiankin tiheään. Muutama kova valintakin täytyi tehdä. Ohjelmatarjonnassa kokonaisuutena ihastutti se, miten nätisti ehdoton valtaosa ohjelmasta keskittyi apokalypsi- ja avaruusteemoihin tavalla tai toisella. Tällainenkin yhtenevyys luo selkeästi conin identiteettiä ja yhtenäisyyttä conikokemukseen.

Jatka artikkelin ”Maailmanlopun con” lukemista →

Huh, yllättäen kesäloma blogittelusta piinaavan IRL-säädön vuoksi, mutta nyt pääsen takaisin näppiksen ääreen jatkamaan vuoden 2012 teemaksi muodostunutta vertailulinjaa.

Ihania poikia soittamassa ja kalastamassa.

Kevään kiinnostavimmat ja ehdottomasti vahvimmat animetapaukset olivat noitaminA-sarjat Sakamichi no Apollon / Kids on the Slope ja Tsuritama. Ne ovat lähtökohdiltaan erittäin samantyyppisiä tarinoita nuoresta, sosiaalisissa tilanteissa ahdistuvasta pojasta, joka tutustuu uudessa kaupungissa uusiin ihmisiin ja alkaa päästä yli ongelmistaan jaetun kiinnostuksenkohteen ja ystävyyden siivin. Sarjat lähtevät kuitenkin tallomaan aivan eri polkuja tyylinsä ja toteutuksensa kannalta. Kummatkin ovat erittäin hyviä sarjoja, mutta oma sydämeni pamppaili Tsuritamalle paljon tiheämpään tahtiin monestakin syystä.

Apollon on valtaosin suorastaan oppikirjataidonnäyte esimerkillisen hienosta draaman toteutuksesta, mikä osoittautui sekä sarjan suureksi vahvuudeksi että sen väistämättömäksi heikkoudeksi. Se tekee perusdraamansa erittäin hyvin, paikoitellen hiukan ontuen, mutta usein suorastaan mestarillisesti. Kaikki menee suurin piirtein nappiin, ja kaikki on erittäin kohdallaan, mutta sarjan setting ja tavoitteet jäävät lopulta melko vaatimattomalle tasolle, eikä yritäkään juuri haastaa yleisöään.

Tsuritama on tekniikaltaan selvästi hajanaisempi kuin tiiviin kontrollin alla etenevä Apollon, mutta sen kerronta tuntuu myös innovatiivisemmalta ja eläväisemmältä. Apollon jää kilpailijansa rinnalla jopa hieman pliisuksi kokemukseksi juuri sen takia, että on niin tarkasti ja täydellisesti tekijöidensä hanskassa. Sarjan ote tuntuu liiankin huolitellulta verrattuna Tsuritaman ilmavampaan ja leikittelevämpään, värejä ja hauskoja ideoita pursuavaan kerrontatyyliin.
Jatka artikkelin ”Vinyylilevyjä ja onkivapoja” lukemista →