Kategoriat
Anime Avautuminen Meta Taide ja tyyli

Tämä ei ole taidetta.

Surrealisti René Magritte maalasi viime vuosisadan alkupuolella nätin kuvasen piipusta. Sitten hän kirjoitti piipun alle sanat: Ceci n’est pas une pipe; Tämä ei ole piippu. Voilà! Tavallisesta maalatusta piipusta oli tullut taidetta.


René Magritte: Kuvien petos

Jos Magritten piipun alapuolella ei olisi tuota paradoksaalisen tuntuista tekstiä, väki katsoisi, että onpas ihan söpö piippu, ja ohittaisi teoksen nopeasti. Mutta tekstin ansiosta ihmiset jäävätkin pohtimaan: ”Miten niin ei muka ole piippu? Kyllä se ihan piipulta näyttää…” tai ”Hmm, miksihän tässä lukee näin? Mitähän syvempää ajatusta taiteilija on tällä tekstillään hakenut?” tai jopa ”Pyh mitä tekotaidetta, taas joku hömelö luulee tehneensä jotain suurta lisäämällä piippunsa alle pinnallisen negaation, jolla ei oikeasti ole mitään tarkoitusta.”

Selitys tekstille on loppujen lopuksi härnäävän yksinkertainen ja ilmeinen: No eihän se nyt mikään piippu ole, vaan se on maalaus, joka esittää piippua. D’oh.

Ja silti kaikkein perimmäinen syy sille, miksi tämä teos on olemassa sellaisena kuin sen näemme, on tai ainakin voi olla jossain muualla kuin siinä, mikä teokseen ikuistettu objekti todellisuudessa on tai ei ole. Yleensähän Kuvien petoksen merkityksen on tulkittu olevan siinä, että se haastaa katsojansa mieleen juurtuneet käsitykset ympäristöstään, ei niinkään siinä, että Magritte nyt vain keksi hauskan jutun ja halusi trollata porukoita (vaikka en epäile hetkeäkään, etteikö hän olisi saanut kicksejä siitä kun ihmiset tuijottivat taulua hämmentyneinä). Arvoa voi ja pitää antaa myös erityisesti sille, että epäpiippu saa ihmiset ajattelemaan. Sitä ei voi vain ohittaa mitään miettimättä; siihen on pakko ottaa kantaa. Siksihän sitä taiteeksi kutsutaan.

Edellisen postaukseni kommenteissa nousi esille keskustelua koskien taidetta ja tekotaidetta. Keskustelun kohteena olivat Akiyuki Shinboun ja Masaaki Yuasan tavaramerkkimäisen taidehakuisesti häröilevät sarjat. Tounis valitti, että Yuasan sarjoja ylistetään taideteoksina, vaikka ne tekevät ihan samaa kuin Shinboun sarjat, joille pyöritellään silmiä niiden tekotaiteellisuuden vuoksi.

Erinomainen aihe takertua, sillä todellakin: mikä kumma erottaa taiteen tekotaiteesta tai epätaiteesta?

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Yojouhan Shinwa Taikei & House of Five Leaves

NoitaminA edition.

Yojouhan Shinwa Taikei (The Tatami Galaxy)

En ollut mitenkään erityisesti odottanut tätä nuoren miehen yliopistoelämästä kertovaa tapausta, koska homma näytti vähän liian taiteelliselta taiteellisuuden vuoksi makuuni. Ja niinhän siinä kävi, etten nyt ihan kauheasti olekaan innostunut. Fiilis kahta ensimmäistä jaksoa katsoessa oli vähän sama kuin geneerisen ranskalaisen taideleffan kanssa – huomasin kyllä kerronnalliset meriitit, mutta en pystynyt nauttimaan niistä kokeilevuuden yliannostuksen takia.

Yojouhan tuntuu jakavan ihmisiä aika vahvasti kahteen leiriin. Elitistit vannovat, että päähenkilön ylinopea narraatiovirta on tosi hieno ja fiilistelevä kerronnallinen keino, eikä siitä ajatusputouksesta ole tarkoituskaan ymmärtää kaikkea (samaan tapaan kuin Sayonara Zetsubou-Senseissäkään katsojan ei ole tarkoitus pamauttaa ohjelmaa pauselle aina kun näytöllä vilahtaa iso määrä tekstiä parin sekunnin ajan). Tavikset taas nyyhkivät, että se puhetulva aiheuttaa päänsärkyä ja mielenkiinto herpaantuu viiden minuutin altistumisen jälkeen. Itse sijoitun tavisporukkaan, koska vaikka yritin ensimmäisen jakson alkuun seurata tapahtumia, monologitilitys uuvutti aika pian ja vaivutti minut horrokseen. Toki ratkaisu tuo aivan omanlaisensa fiiliksen sarjaan, mutta ei tee sitä kuitenkaan miellyttäväksi seurattavaksi minulle.

Lopulta päädyin seuraamaan tapahtumia tosissani lähinnä silloin, kun se puheripuli jäi tauolle ja tarinan sankaritar pääsi kuvaan. Jos jaksan jatkaa tämän sarjan kanssa, teen sen lähestulkoon yksinomaan Akashin takia, sillä neiti kipusi listoillani nopeasti kauden naistarjonnan parhaimmistoon. Hänen hysterisoitumisensa koiperhosten kanssa ja kohtauksen toistuminen toisessakin jaksossa sekä sekoilun jälkiselvittelyt iskivät ja lujaa, varsinkin kun hahmo muuten on niin asiallinen ja viileä. Maaya Sakamoton ääninäyttely on ehdotonta namia korville.

Muutenkin kahdesta alkujaksosta jäi vähän sellainen hehku, että jos jaksan antaa tälle vähän aikaa että pääsen sisään, voisin lämmetä sarjalle aika nopeasti. Toisen jakson aikana huomio pysyi ruudussa jo huomattavasti helpommin kuin ensimmäistä aloittaessani. Upeilla väritrippailuilla maustettu erikoinen animaatiotyylikin auttaa.

Kategoriat
Anime Hahmot Manga Meta

Moe~?

Tsubasa kirjoitti pari viikkoa sitten jargonin muutoksesta esimerkkinään moe terminä ja sen erilaiset merkitykset tuoden esiin erityisesti Sdshamselin aikaisemmin esittelemän jaottelun aktiiviseen ja staattiseen moeen.

Kirjoitus sai minut palaamaan ensimmäiseen kertaan, kun törmäsiin ilmiöön. Se on siitä erikoinen, ettei tuohon ensikohtaamiseen kuulunut minkäänlaista suoraa selitystä kyseiselle käsitteelle, mutta siitä huolimatta minulle valkeni välittömästi ja kristallinkirkkaasti moen sisältö. Kyse on eräästä Densha Otokon kohtauksesta, joka tekee ainakin minulle täysin selväksi sen, mitä moella haetaan. Kohtauksessa nörttipäähenkilöön tutustunut hieno neiti tapaa päähenkilön nörttiystäviä, joiden mielestä neiti on äärimmäisen moe.

Huomasin vasta törmätessäni paljon myöhemmin sanallisiin selityksiin moesta, kuinka hankala termi se voi olla. Monesti sitä on yritetty tuskaisesti määritellä jonkinlaiseksi suojenlunhaluksi ja välittämiseksi ilman varsinaista seksuaalista vetoa. Mutta aina määritelmä jää jotenkin vajaaksi, toisin kuin tuossa Densha Otokon moe-hetkessä.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Uraboku, Senkou no Night Raid & Rainbow

Ja kevät se vain jatkuu, tällä kertaa tähtäimessä kasa vakavahenkisempiä sarjoja.

Uragiri wa Boku no Namae wo Shitteiru (Betrayal Knows My Name)

Odota, salaperäinen pelastajani! Miksi vaikutat etäisesti tutulta?

Miksi animetuotantoon pääsee vain sellaisiin BL-mangoihin perustuvia nimikkeitä, joita minä joskus vilkaisin yhden osan verran ja jätin sitten sivuun, kun homma ei innostanut sitten yhtään? Oikeasti: Sukisho, Loveless, Junjou Romantica ja nyt sitten tämäkin. Onko vika minussa vai animetuottajissa? Noh, Urabokusta en kyllä muista muuta kuin suurin piirtein pääpariskunnan nimet, eikä tämä ensimmäinen jaksokaan antanut hirveästi osviittaa siitä, mihin tarina on menossa. Jotain hämyä tyttö kuolee ja reinkarnoituu pojaksi -toimintaa ja fantasia tunkee normipojun elämään -kuviota pukkaa, eli ei mitään, mitä ei olisi aiemmin nähty (koska siis esimerkiksi Kaori Yukin Angel Sanctuaryhän ei  lähde ollenkaan samasta pisteestä [insert sarkastista silmien pyörittelyä]).

Jos pitäisi nimetä yksi asia, joka vähentää kiinnostustani sarjan kuin sarjan seuraamiseen ainakin puolella ihan defaulttina, se olisi pohjattoman kiltti ja hyväsydäminen päähenkilö. Toisaalta tässä kyseinen poju ei vaikuta aivan hyödyttömältä, kun ainakin itsepuolustusskillzejä näyttää löytyvän, mutta niidenkin päälle pyydellään heti anteeksi, kun päälle karannut äijä on taltutettu itsepuolustukseksi.

Jakso ei oikein napannut mukaansa missään vaiheessa, mutta ihan kelpo alustusta, ja jos kerronta pääsisi kulkemaan vähän isommalla liekillä, voisin innostuakin vähän. Poikarakkaus-aspekti kiinnostaisi sinänsä aika automaattisesti, mutta tämä vaikuttaa pahasti sellaiselta poikarakkaussarjalta, jossa pääpariskuntaa baitataan toisilleen koko ajan, mutta oikeasti homoilu jää tosi epämääräisen ja platonisen soulmate-henkisen ihastusromanssin tasolle muutamalla puolihalauksella ja korkeintaan jollain tosi siveällä pikkupikkusuukolla väritettynä. En ole oikeastaan koskaan pahemmin välittänyt näistä tapauksista, mutta koska tässä kyse ei ole pelkästä lukiolässytyksestä, vaan sarjalla näyttäisi olevan oikea ja potentiaalisesti mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan, en ole vielä luopunut toivosta.

OP ja ED

Intro on erittäin tyylikäs varsinkin siihen nähden, etten tykkää laulajan äänestä sitten yhtään. Pidän siitä, että pätkä muodostaa pelkkien hahmoesittelyiden sijaan ihan kunnollisen tarinan. Ja fuck yeah, ruusunpiikki- ja kahlesymboliikkaa! Niin goottiprameaa kuin se onkin (ja sointuvuus sarjaan tämän aika maanläheisen ensimmäisen jakson valossa vähän kyseenalaista), niin kyllä kahleet ja piikit ovat parasta modernia romantiikkaa mitä löytyy. Toisiinsa symbolisesti sidotut hahmot eivät koskaan jätä minua kylmäksi. Outro tarjoaa mielikseni lisää samaa ja on muutenkin yksinkertaisuudestaan huolimatta oikein kaunis ja mätsää intron tarinaan erittäin kivasti.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Giant Killing & Angel Beats!

Näitä kahta en ollut meinannut alun perin katsoa ollenkaan, mutta muutin sitten mieleni ja vedin läpi ensimmäiset kaksi jaksoa kummastakin. Olen kyllä kovasti iloinen siitä, että sain nämäkin katsottua jaksojen ihan lukuisista vioista huolimatta.

Giant Killing

Livenä sporttimiehet tyrkkimässä toisiaan eivät koskaan näytä näin kivalta. =D

Ainoa urheiluanime, jota olen koskaan katsonut, on Prince of Tennis, kun kaverit sitä muinoin hehkuttivat. Muutoin olen aika tehokkaasti vältellyt genreä, mutta sitten tässä hiljattain luin tämän ja tämän postauksen ja päätin että onhan niissä oikeastaan pointtia. Päätin siis unettomana yönä ottaa kokeiluun sen sarjan, joka vaikutti tämän kevään uudesta urheilutarjonnasta kiinnostavimmalta – tai no okei, sen ainoan, joka on täysin uusi sarja, eikä vain uusi kausi vanhempiin sarjoihin. Noh, futissarja Giant Killing osoittautuikin sitten varsin viihdyttäväksi tekeleeksi, ja ensimmäisen jakson cliffhanger sai minut katsomaan seuraavan jakson heti putkeen.

Tietenkin täysimääräisen nautinnon saamisen esteenä on se, etten ymmärrä jalkapallon päälle hirveästi, koska en ole koskaan saanut minkäänlaisia kicksejä penkkiurheilusta ainakaan näiden perinteisimpien joukkuelajien kanssa (vähän esittävämmät lajit kuten taitoluistelu, voimistelu, tanssi ja ratsastus innostavat vähän enemmän). Mutta tällaiset sarjat on asiaan perehtymättömän onneksi suunniteltu niin, että mukana on aina se yksi tyhjää toimittava kiintiötyttö, joka ihailee päähenkilön skillzejä, eikä oikein ymmärrä, mitä juuri tapahtui niin että joku voi sitten selittää hänelle homman nimen. Helpottaa seuraamista, mutta valitettavasti kyseinen tyttö on yksi suurista inhokeistani, kun hahmotyypeistä puhutaan. Inhosin sitä tyttöä PoTissa ja inhoan sitä tyttöä tässäkin (käytännössähän kyseessä on siis sama hahmo, jolla ei ole mitään erottamiskykyisiä piirteitä eri sarjojen välillä).

Toinen marinan aihe hahmopuolelta olisi sitten itse päähemmo, hyvää vauhtia luuseroituvaa vanhaa jalkapallotiimiään manageroimaan palaava ex-pelaaja Takeshi Tatsumi. Sinänsä on kyllä varsin mukavaa, että peliä seurataankin pelaajien sijasta valkun aitiosta, mutta toisaalta nyt edessä näyttäisi olevan sellaiseen ikävään mentoriin taittuva hahmo, jollaisille irvistelin joskus. Tatsumi vaikuttaa olevan täysiverinen kultaisella sydämellä varustettu mäntti, joka ei koskaan perustele päätöksiään, koska hei, vaikutus ei olisi niin dramaattinen jos katsojat ja muut hahmot eivät saisi selville syitä oudoille ratkaisuille vasta myöhemmin ja jos mahdollista niin nöyryytyksen kanssa! Sinänsä olen monesti tykännyt ikävistäkin hahmoista, mutta Tatsumin kanssa ongelmani on, että hän tulee tuskin olemaan henkilö, jota sarjan ihmiset tai tapahtumat pystyisivät ravistelemaan tai edes hetkauttamaan juurikaan, mikä saa hänet lähentelemään sitä kaikki muut hahmot varjoonsa suvereenisti jättävää kaikkivoipaisuuden rajaa, josta äskettäin avauduin. Hahmo siis osuu aika pahasti sellaisiin paikkoihin, joita olen pitänyt nimenomaisina ongelmina animehahmoilla. Epäilen suuresti, ettei tälle tyypille tule irtoamaan pihaustakaan sympatiaa.

Nämä ongelmat eivät kuitenkaan ole vielä päässeet puhkeamaan täyteen kukkaansa, joten kaksi ensimmäistä jaksoa olivat hyvin helppoa ja oikein kivaa katsottavaa. Etenkin tykkäilin siitä, miten joukkueen kapteenin ja tärkeimmän tukipilarin Murakoshin ja nuoremman lahjakkaan varapelaaja Tsubakin välille rakennetaan kilpailullista suhdetta, kun he päätyvät useampaan otteeseen vastakkain. Tämä on kuitenkin toteutettu ilman minkäänlaista vihanpitoa, mistä seuraa tuntu ihan oikeasta ja monimutkaisesta konfliktista.

OP ja ED

Intro yllätti minut totaalisesti. En ole koskaan törmännyt mihinkään sen tyyppiseenkään, ja ehkä juuri siksi se toimii niin kauniisti. Sekä musiikki että intron rakentuminen yksittäisen futismatsin ympärille ovat näppärällä tavalla erilaisia toteutustapoja verrattuna normaaleihin OP-trendeihin. Pisteitä myös siitä, miten kivasti lähikuvien liikkeet pelaajista on toteutettu – animointi ei välttämättä ole täysin sulaa, mutta kyllä se tällaisesta asiaa tuntemattomasta ihan oikealta peliltä näyttää. Tämä pätee muutenkin jaksoihin, pelin kulun animaatiota on oikein kiva katsoa. Ending mätsää openingiin musiikin puolesta ihan kivasti mutta on tylsä, kun mitään ei tapahdu.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Heroman, Arakawa Under the Bridge & Hakuouki

Mitä tulee, kun lumet sulavat? Nojoo, kevät tietysti myös, mutta ennen kaikkea uudet animesarjat!

Heroman

Hmm, tähtiä ja raitoja… mistäs ne ovat niin kauhean tuttuja…?

Ennen kuin päähenkilön nimi Joey Jones tupsahti 4chanissa eteeni, olin ollut täysin siinä uskossa, että Sankarimiehen ohjastaja olisi tyttö. Johtunee ainakin osaksi siitä, että hän vaikuttaa hahmodesigninsä perusteella olevan Eden of the Eastin naispääosan identtinen sisar veli sisarus. He jopa kuulostavat melkein samalta, mikä kertonee jotain Joeyn miehekkyydestä, kun otetaan huomioon, että Saki kuulostaa… noh, tytöltä. Ymmärryskykyyni ei yksinkertaisesti mahdu, miksi jollekulle on tullut edes mieleen roolittaa Marvel-sankari äänellä, jota yksikään kuuroutumaton sielu ei ikipäivänä erehtyisi uskomaan miespuoliseksi. Joeyn love interestilläkin on maskuliinisempi ääni (turha varmaan mainita että kyseinen tyttö kuulostaa myös erittäin tytöltä). Olen hämmentynyt.

Toinen iso ongelmani Heromanin kanssa on… Heroman. Supersankarilla pitäisi olla siisti nimi, eivätkä Yhdysvaltain lipun tunnusmerkit sen naurettavassa ulkoasussa tai ylipäänsä hömelön toukkaraajainen design paranna asiaa. Miten minun on tarkoitus ottaa vakavasti superrobottisankarihahmo, joka on selvästi Amerikan ehdotus maailman pelastamiseksi Hetalian ensimmäisessä jaksossa (eikä tämä olisi ollenkaan niin lolfacepalm-pitoinen huomio, ellei Heromanin luoja olisi Jenkkilän Marvel-kunkku Stan Lee).

”Regarding the current issue, global warming, I think we can solve the problem by building a big hero together and have it shield the Earth!”

Sinänsä tykkäsin siitä, miten sarja toimii nostalgisena homagena Marvel-sankareille, mutta tietenkin nostalgia toimisi paremmin jos olisin pienenä lukenut muitakin supersankarisarjakuvia kuin Turtlesia. Tykästyin kuitenkin heti Joey Jones -nimeen, joka ei suinkaan kalpene suurimpien supersankarinimien rinnalla (Clark Kent, Peter Parker ja kumppanit). Alkusointunimet voivat olla vähän hömelöitä, mutta kyllä niistä vielä tyyliä löytyy. Niin sääli, ettei hahmo itse vastaa ollenkaan hienoa nimeä. Korostuneen tyttömäisyyden lisäksi poju kun on vielä se tyypillinen kiltti ja hyväsydäminen lapsi, jonka katseluarvo on jo valmiiksi nollassa, eivätkä tulevaisuudennäkymätkään päätä huimaa.

Mutta ei tämä nyt mikään kauhea aloitus tosiaan ole, höpsöä patrioottimeininkiä ja tylsästi stereotypioituja hahmoja toki, mutta se miten hahmojen väliset suhteet on ilmaistu, onnistui vakuuttamaan. Vuorovaikutus on luonnollista, eikä överiä väännetä kunnolla edes jock-tyypin lantuttaessa päähenkilönörttiä. Joeyn ihastuskin on vaihteeksi ujostelun tai päähenkilön murjomisen sijaan ihan avoimesti kiinnostunut. Visuaalisestikin nätti palanen, ja oikein miellyttävää hahmosuunnittelua, jos superrobo unohdetaan. Tässä kaikessa on lisäksi nostalgisuudessaan jotain aika puoleensavetävää ja sympaattista, mutta odotukseni ovat kuitenkin aika matalalla.

OP ja ED

(tuubi-videot peilattuja versioita mutta minkäs teet)

Intro on jotenkin sotkuinen ja hektinen, eikä biisikään ole mieleeni, mutta hahmoja esittelevät osuudet toimivat varsin kivasti. Sen sijaan amerikkalaista sarjakuvalehteä jäljittelevästä outrosta tykkään. Se on söpö ja samalla tavalla luonteva ja vaivaton kuin hahmojen väliset suhteet jaksossa, ja tuo kivasti esille koko sarjan luonteen japanilaisen ja amerikkalaisen perinteen hybridinä.

Kategoriat
Anime Avautuminen Hahmot Manga

Täydellisyys ärsyttää, y/n?

Viimeksi vaahtosin siitä, miten Mononoke Himen päähenkilö Ashitaka saa otsasuonen tykyttämään, joten ajattelin laajentaa hieman tästä aiheesta.

Päähenkilöhahmot ovat yleensä muita keskeisiä henkilöitä suuremmassa vaarassa suistua kahteen yleisesti aika epätoivottavaan suuntaan. Yhtäällä heidät höylätään särmättömiksi samaistumiskohteiksi yleisölle. Kielekkeen tälle puolelle tipahtaneet päähenkilöt ovat tylsiä ja suurimmaksi osaksi täysin keskivertoja hajuttomia ja mauttomia nahjuksia, joita yleisö jaksaa sietää ainoastaan päästäkseen seuraamaan mielenkiintoisempia muita hahmoja tai tarinaa (haaremisarjojen näkökulmajannut lienevät pahamaineisin esimerkki). Sille toiselle puolelle taas liukuvat nämä Ashitakan kaltaiset kaikkivoipaiset messiaat, jotka tuntuvat pystyvän ihan mihin tahansa sitten ryhtyvätkin saamatta edes hikeä pintaan. Näissä täydellisissä hahmoissa minua kismittää erityisesti kaksi seikkaa, joista kumpi tahansa saa yleensä aikaan irvistelyä.

(Joskus nämä hahmot ovat toki muitakin keskeisiä hahmoja kuin nimenomaan näkökulmahenkilöitä. Yleistäen voisi ehkä sanoa, että mitä kauemmas näkökulmahenkilöstä mennään, sitä vähäisemmäksi täydellisyysärsytyskin käy.)

Ensinnäkin moraalinen oikeellisuus on omiaan aiheuttamaan suonenvetoa. Ashitakassa jäi kismittämään juuri se, että hän valitsee aina moraalisesti oikein, eivätkä nämä valinnat edes aiheuta minkäänlaista sisäistä konfliktia hänessä. Samoin jaksan edelleen muistella kauhulla niitä aikoja, kun kavereiden yllytyksestä rupesin lukemaan R.A. Salvatoren Forgotten Realms -fantasiakirjoja, joiden päähenkilö Drizzt Do’Urdenin moraalinen kartta on täynnä toinen toistaan rasittavampia hyveitä. Sarjan vanhimmassa trilogiassa (Jäätuulen laakso) Drizzt toimii vielä ilman suurempaa headdeskausta, kun hänen alkuperäistä ”lolol tuollon jotain örkkejä meen teurastamaan ne ihan huvin vuoks :D” -asennettaan ei ole vielä korvattu myöhempien kirjojen moraalinysvöilyllä. Kaikki muutkin kirjojen päähenkilötiimin jäsenet saavat toki varsinkin myöhemmissä kirjoissa osansa ylihyvistelystä, joten olin valitettavasti kurkkuani myötä Salvatorea siihen mennessä, kun pääsin niihin kirjoihin, jotka olisivat keskittyneet enemmän antagonistirintaman kiinnostavampiin hahmoihin.

Tällainen sisäänrakennettu täydellinen hyveellisyys inhottaa yleensä vain, jos sillä on takanaan tekijöiden täysi tuki, kuten normaalisti on asian laita. Toisin sanoen kun tekijä tai tekijät antavat kerronnan kautta ymmärtää ihannoivansa päähenkilöään täysin rinnoin. Jos tämä ihannointifunktio jää pois, saattaa hahmo kasvaa ihan mielenkiintoiseksikin. Trigunin Vashista esimerkiksi pidän kovasti, sillä hänen sinänsä moraalisilla ylikierroksilla käyvä vakaumuksensa olla tappamatta ketään kireimmässäkään pinteessä on ainakin animessa esitetty kera tervejärkisen kritiikin tekemällä selväksi, kuinka hankalaksi moinen vakaumus tekee henkipaton elämän.

Kategoriat
Anime Arvostelu Avautuminen

Mononoke Hime

Kävinpä viikonloppuna katsastamassa tämän kaunottaren valkokangasversiona. Reissu osoittautui toisaalta nostalgiseksi, toisaalta rasittavaksi. Nostalgiseksi, koska Mononoke Hime tai kotimaisemmin Prinsessa Mononoke on ollut suosikkini  Hayao Miyazakin elokuvista ja koska se oli muistaakseni kolmas anime-leffa, jonka näin – heti Ninja Scrollin ja Akiran jälkeen. Rasittavaksi, koska pelkoni siitä, ettei se osoittautuisi ollenkaan niin hyväksi kuin olin sen edellisillä kerroilla vuosia sitten kokenut, kävi toteen.

Mitä enemmän Miyazakin elokuvia katson, sitä ikävämmin hänen tyylinsä tuntuu hankaavan minua vastakarvaan. Mononoke Hime on kuitenkin hieno filmi, siitä en pääse yli enkä ympäri. En vain enää pysty pitämään siitä samalla tavalla kuin silloin joskus ennen. Eivät fiilikset nyt aivan negatiivisiksi jääneet, itse asiassa tunteet leffasta ovat nyt ristiriitaisemmat kuin koskaan.

Siitä ei kuitenkaan riidellä, että leffa on hiton komeaa silmänamia alusta loppuun.

Kategoriat
Anime Manga

FMAB-huomioita

Fullmetal Alchemist: Brotherhood on sarja, jota katson pääasiassa sen toteutuksen vuoksi, sillä tarina ja hahmot ovat jo tuttuja mangan puolelta eikä anime yleensä yritäkään tuoda niihin lisää muuten kuin äänen osalta. Yleisesti ottaen FMAB pääsee melko harvoin samalle jännityksen, tunnelman, hahmonkuvauksen tai visuaalisen miellyttävyyden tasolle kuin alkuperäisversio, mutta pysyy silti melko tiukasti esikuvansa hännillä. Varauksena täytyy tosin pitää mielessä, että se ensimmäiseksi tutustuttu versio asettaa normaalisti mittapuun sille, mitä toisen version pitäisi olla – varsinkin jos ensiksi on tutustuttu mangaan, josta on myöhemmin tehty anime. Joka tapauksessa olen avannut tähän muutamia erityisesti silmään pistäneitä huomioita FMABin toteutuksellisten ratkaisujen onnistumisista ja epäonnistumisista.

Ylipäänsä Brotherhoodin taso on noussut kovasti sen jälkeen kun se malttoi rauhoittaa tahtiaan alun kiirehtimisestä. Alkuvaiheiden pikakelaukseen studiolla oli kieltämättä varsin pätevä syy, koska monet valittivat jo läpi juostuista alkujaksoista, että hohhoijaa kun mitään uutta ei tapahdu, kun ne pakolliset ensimmäisessä animessa käydyt asiat on rohmuttava uudestaan ennen kuin päästään siihen pisteeseen, jossa vuoden 2005 versio ja manga erosivat toisistaan lopullisesti. Hyvä syy ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, etteivät Brotherhoodin alkujaksot ole itsenäisenä osana tarinaa kovinkaan onnistuneita suurimman osan ajasta täysin pieleen menevän rytmityksen vuoksi, josta ollaan tosiaan nyttemmin päästy eroon. Huumorinkin puolelta anime on ruvennut koko ajan enemmässä määrin malttamaan mieltään ja löytänyt itsensä. Nykyisellään suuri osa vitseistä toimii, kun niitä ei yritetä syöttää niin läpitunkevasti ja tiheään kuin sarjan alussa.

Spoilin asioita sille, joka ei ole Edin ja Alin ensikohtaamiseen Isän kanssa saakka sarjaa seurannut.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Talven 2010 ensivaikutelmia: Hanamaru Kindergarten & Katanagatari

Hanamaru Kindergarten

Matilda oli paljon uskottavampi lapsinero kuin Hii-chan.

Ensimmäiset kolme jaksoa lastentarhasöpöilystä ovat luoneet varsin uskottavan illuusion siitä, että kyseessä on itsenäisen sarjan sijaan vain K-On!in kakkoskausi. Jokaisen hahmon stereotyyppisen söpöt ominaisuudet on tykitetty niin överiksi, että sarjan yleinen söpöys tursuaa korvista ja mädättää purukaluston. Varsinkin lapsinerosta käyvä Hii-chan on superälykkyydellään ja sitä kontrastoivalla spontaanisuudellaan ja cosplay-fiksaatiollaan selvä toisinto K-Onin Miosta, jonka suksee perustuu myös useille jo itsessäänkin söpöille, näennäisesti vastakkaisille ominaisuuksille, jotka epätyypillisesti, mutta todella läpinäkyvän tarkoitushakuisesti ja käsikirjoitetusti on yhdistetty kokonaisuudeksi, joka takuuvarmasti räjäyttää otakupankin ja toisenkin.

Hahmopuolella ylilyönnit tulevat jakso jaksolta selvemmiksi ja stereotyypit istuvat koko ajan tiukempaan sen sijaan, että sarja yrittäisi lähteä uusiin suuntiin niiden kanssa. Miespuolinen päiväkotiope Tsuchida on tietysti saamaton ja vähän ujo, mutta tosi hyväsydäminen pelinörtti, joka ei oikein osaa huolehtia itsestään eikä uskalla tunnustaa tunteitaan ihastukselleen, tarhatätikollega Yamamotolle. Jälkimmäinen ei taas luonnollisesti näe Tsuchidan ilmiselvää ihastumista, koska söpö ihastus ei tietenkään voi koskaan noteerata epäonnisen kosijansa tunteita, ettei kiveen kaiverrettu status quo murtuisi. Tsuchidaan ihastunut pikkuinen Anzu-tyttö puolestaan riipii hermoa pamppailevalla ja jälleen täysin ylikirjoitetulla pirteällä mukalapsellisella esiseksuaalisuudellaan. Muutkin hahmot asettuvat siististi kliseisiin muotteihinsa, ja kaikki kommunikoivat pilkulleen ihmissuhdeanimekliseiden oppikirjan mukaan.

Silti olen saanut alas kolme jaksoa, ja varmaan yritän sinnitellä pitempäänkin tämän kanssa. Välillä ylisöpöily kuitenkin toimii ja Tsuchidan miellyttävän tasavertainen ja jopa yllättävän pätevä ja luonnollinen suhde lapsiin on ihan kivaa katsottavaa aina silloin, kun Anzu ei ole paikalla julistamassa kuolematonta rakkauttaan poikaparkaa kohtaan. Olisin kuitenkin toivonut, että kun sarjalla on pokkaa sijoittua lastentarhaan, sillä olisi rahkeita myös muuhun kuin kliseiden mielikuvituksettomaan ja kritiikittömään tarjoiluun uudessa ympäristössä.

OP ja ED

Intro on ihan nätti ja sopii sarjan fiilikseen kuin nyrkki joka toivottavasti mutta epätodennäköisesti jossain vaiheessa poksahtaa Anzun pään läpi, mutta itse jaksojen tavoin pätkä on tarpeeksi turha ollakseen herättämättä mitään muuta tuntemusta kuin lievää söpöstelysympaattisuutta ja lievää sokerikuorrutuksesta aiheutuvaa ellotusta. Outrot näyttäisivät vaihtelevan jaksoittain, mikä on varsinkin harvinaisuudessaan oikein kiva ratkaisu, mutta siinä vaiheessa kun pääsen jakson loppuun asti, olen niin täynnä söpösöpösöpösöpöä, ettei arvostusta tahdo jäädä edes ideatasolla hienolle kakkosjakson outron avaruusseikkailuparodialle.