Kategoria: Blogi

Joulukalenterista

Ohhoh, marraskuu saapui jo, mikä tarkoittaa että Aranan pitää ruveta valmistautumaan joulukuuhun. Tietysti viime vuoden joulukalenterini syöppöili jo sen kaikkein hienoimman kalenteriaiheen ikinä, sillä Disneyn musikaalikohtauksista on vaikea pistää paremmaksi. Käy vilkaisemassa sivupalkin yläkulmaan ilmestyneestä ”Joulukalenteri 2009” -linkista koonti viime vuoden kalenterista, jos et tiedä, mistä on kyse.

Sen verran hauskaa viime vuoden kalenterin väkerrys oli, että tänäkin jouluna pitää tietysti päästä jouluisiin tunnelmiin obsessiivisen viihdeanalyysin parissa, joten uusi aihe pitäisi lyödä lukkoon. Muutama idea miellyttää, mutta en osaa päättää, mille vaihtoehdoistani haluaisin kaikkein eniten joulukuuni omistaa. Siispä te, arvoisat lukijat, saatte päättää puolestani! <3

Vaihtoehto 1: Suuret suosikkini pahiksista. Kaikki rakastavat pahiksia tai vähintään rakastavat vihata näitä. Koska pahiksen rooli on kuitenkin häilyvä ja etenkin koska tykkäilen varsinkin antipahiksista ja sympaattisista pahiksista, olisi tässä oiva tilaisuus tutkistella niitä rajoja, joiden avulla tietty hahmo voidaan määritellä pahikseksi. Toinen väistämätön kysymys on toki, mitkä ominaisuudet pahiksissa saavat yleisön puolelleen.

Vaihtoehto 2: Hienoimmat paridynamiikat, vaikuttavimmat ihmissuhteet ja rakkaimmat OTP:t. Kahden hahmon väliltä voi toki löytyä muutakin kuin romantiikkaa, joten pohdinnan keskiöön nousisi se, miten fiktio rakentaa hienoimmat parivaljakkonsa. Joka päivälle siis pureskeluun uusi kaanon-pari, oli kyse sitten rakkaudesta, ystävyydestä tai muunlaisesta kahden hahmon tiukasta suhteesta.

Vaihtoehto 3: Nostalgisimmat pläjäykset eli kaikki minkä äärellä viihdyin 90-luvulla. Lapsuuden suosikkisarjat, -leffat ja -kirjat ovat aina kiva hehkutuksen aihe, esimerkkinä Babar-hypeni tuossa joku kuukausi sitten. Lisämielenkiintoa ropisee sen pohtimisesta, miten lapsuuden rakkaat teokset ovat kestäneet aikaa ja mikä tekee joistain lastensarjoista voittajia yleisön aikuistuttuakin.

Valkkaa suosikkisi, kalenteriksi pääsee eniten ääniä ensi viikon keskiviikkoon 10. päivä kello 12.00 mennessä saanut aihe.

[poll id=”3″]

Kakku…

…se ei sittenkään ollut valhetta!

Tänään Missing Link on ollut olemassa yhden kokonaisen vuoden ajan. Nyt jälkikäteen toivoisin, että olisin julkaissut ensimmäisen postaukseni vasta muutamaa viikkoa myöhemmin, enkä jo kolmastoista päivä, sillä vielä siistimpää olisi jos armas Linkkini täyttäisi vuoden samana päivänä kun itse täytän 21. Hassua, etten tajunnut tuota vuosi sitten.

Joka tapauksessa vielä puolitoista vuotta sitten, kun oman blogin perustaminen kävi ensi kertaa mielessäni, olin aika varma idean olevan kohtuullisen toteuttamiskelvoton. ”En mä kuitenkaan jaksais sinne mitään kirjottaa” oli melko nopea reaktio moiseen ajatukseen, sillä en ollut vuosiin saanut kovin aktiivisesti kirjoiteltua mitään fiktiota kommentoivaa, vaikka aina välillä kovasti olinkin ollut yrittävinäni. Siispä kun lopulta sain naputettua ensimmäisen viestini tänne, päätin ja lupasin itselleni pyhästi, että kirjoittaisin mahdollisimman aktiivisesti ja säännöllisesti vähintään yhden vuoden ajan, ja sen jälkeen voisin arvioida tahtiani uudelleen tai pahimman burn-outin iskiessä luopua leikistä kokonaan. Yksi vuosi oli kuitenkin pakko jaksaa vaikka henki menisi. Ihan vain että näkisin, olisiko minusta siihen.

Kuluneen kahdentoista kuukauden aikana on kuitenkin käynyt koko ajan selvemmäksi, että kirjoitettavaa ja intoa riittää vielä pitkäksi aikaa eteenpäin, vaikka tahti onkin niistä alkukuukausista hiipunut (lukuloma silloin viime vuonna oli tosi hienoa aikaa). Olen itse asiassa vähän yllättynyt siitä, miten ahkerasti olen jaksanut tämän harrastuksen kanssa puuhata, sillä yleensä olen erittäin saamaton ja hidas. Vaikka olin blogista innoissani vuosi sitten, en olisi osannut kuvitella, että tänne kirjoittaminen olisi niin hauskaa ja palkitsevaa kuin se on ollut. Juhlapäivän kunniaksi ajattelin kerrata hieman matkaani animen ja mangan maailmassa, koska kokemuksillani näillä markkinoilla on ollut yllättävän suuri vaikutus elämääni ja etenkin siihen, millaisten silmälasien läpi katson fiktiota yleensäkin.

Varoitus: Edessä pitkä ja henkilökohtainen historiikki.

Jatka artikkelin ”Kakku…” lukemista →

Episodipostauksista

Animeblogeja oltiin jossain vaiheessa kovasti jakamassa karkeasti ottaen episodiblogeihin ja editoriaaliblogeihin, joista edelliset keskittyvät julkaisemaan jaksokohtaisia postauksia kirjoittajien kulloinkin seuraamista sarjoista ja jälkimmäiset painottuvat etsimään yleisempiä aiheita animen piiristä. Editoriaalipainotteisten animeblogien postaukset tuppaavat myös ainakin yleisen käsityksen mukaan olemaan pitempiä ja analyyttisempiä kuin ajankohtaisia sarjoja jaksoittain seuraavat blogit. Viime kädessä edisodiblogaajat mielletäänkin usein animeväen vähämielisemmäksi fanipoikalaumaksi ja niiden muiden postausten kirjoittajat nirppanokkaisiksi elitisteiksi. Aivan viime aikoina en ole enää itse törmännyt tähän jakoon niin paljon kuin vielä jokin aika sitten, ja hyvä niin, sillä moisen kahtiajaon tarkoituksenmukaisuus ja kuvaavuus eivät ole kovinkaan vahvoilla (on esimerkiksi koko joukko blogeja, jotka eivät sovi kumpaakaan ryhmään tai sopivat osittain molempiin).

Mainitussa jaottelussa on kuitenkin mielestäni mukana myös totuuden siemen, sillä blogit todellakin monesti erikoistuvat joko episodipostauksiin tai muunlaisiin postauksiin. Elitisti-ihmiset tuntuisivat saavuttaneen keskenään jonkinlaisen konsensuksen siitä, ettei episodipostauksissa ole mitään ideaa, ainakaan sillä kaavalla kuin episodiblogit niitä suoltavat samaa tahtia seuraamiensa sarjojen viikoittaisen esittämisen kanssa. Toisaalta ajankohtaiset ja sekä kirjoittajan että lukijan puolella helposti käsiteltävät episodipostaukset eittämättä vetävät enemmän lukioita kuin niskalimalla väännetyt koukeroiset analyysit, ja ainakin amerikkalaisilla blogaajilla tuntuisi olevan suurtakin päähänpinttymää lukijamäärien kasvattamisen kanssa.

Itse pidän episodipostauksista. Yleensä katsottuani animejakson luen mielelläni muutaman muunkin harrastajan mielipiteen siitä. Yleensäkin hakeudun aina fiktion parissa viihdyttyäni lukemaan tai kuulemaan muiden ajatuksia kyseisestä teoksesta, olipa se sitten animejakso tai -sarja, manga-tankoubon, romaani, elokuva, tv-sarjan jakso tai lavataide-esitys. Muiden ajatusten suhteuttaminen omiin ajatuksiini on jo pitkään ollut suuri huvini – on mielestäni äärettömän mielenkiintoista nähdä eroja ja samuuksia ihmisten mielipiteissä ja miettiä niiden syitä.

Jatka artikkelin ”Episodipostauksista” lukemista →

Adventti-ilmoituksia

Näin ensimmäisenä adventtina lienee sopiva aika sekä hyville että kenties vähän huonommille uutisille. Hyvät uutiset ovat, että tiistaina Missing Linkissä pyörähtää käyntiin joulukalenteri – eli uutta sisältöä pukkaa joka päivä. Huonommat (tai sitten ei, riippunee näkökulmasta) uutiset taas ovat, ettei kalenteripostausten aiheena ole anime tahi manga, vaan tulen joka päivä aatonaattoon saakka puimaan yhtä suosikeistani Disneyn kokoillan animaatioiden laulukohtauksista. Aattona on luvassa vielä aiheeseen liittyvää yllätyskontenttia.

Tarkoituksenani on siis käsitellä tämän kuun aikana 23 mielestäni Disneyn parasta animoitua musikaalikohtausta, jotka olin alun perin aikonut esittää numeroidussa järjestyksessä sijalta 23 ensimmäiselle sijalle. Päätin kuitenkin jättää numeroinnit pois, sillä olen täysin kykenemätön arvottamaan tarpeeksi pysyvää ja tiukkaa parhausjärjestystä kunnolliseen sijanumerointiin. Kappaleet etenevät kuitenkin suurin piirtein kohti niitä kaikkein vahvimpia esityksiä.

Taustana voisin sanoa, että olen pienestä pitäen fanittanut ja ihaillut kokopitkiä animaatioelokuvia, joiden tuottajista Disney on toki suurin nimi (asiat voisivat olla kääntymässä toisin, jos joku muu studio olisi älynnyt jatkaa perinteisten animaatioiden tekemistä, kun Disney hylkäsi ne kolmedeen takia). Siksi olenkin vähän surullinen siitä, että ihmiset, jotka eivät pidä Disneyn tuotoksista, korostavat usein puljun tuotosten kaavamaisuutta, peruspullaisuutta ja sitä, etteivät hassut eläinsidekickit laulamassa oikein sytytä.

buffysomethingtosingabout

Buffy tietää, kuinka homma toimii:
”It’s alright if some things come out wrong
We’ll sing a happy song
And you can sing along”
[/sarcam]

Tämä tempaus sai alkuaan osittain juuri siitä, että näille surullisen suosituille väitöksille on aika koota kattava vasta-argumentti. Siksipä rajasin aiheeni nimenomaan lauluosuuksiin, sillä mielestäni monet Disneyn hienoimmista ja mieleenpainuvimmista, samoin kuin kekseliäimmistä ja sykähdyttävimmistä hetkistä löytyvät juuri musikaalinumeroista.

On totta, että Disneyllä on kasa perusteiltaan aina samanlaisia vakiotyyppejä lauluille. Tässä vanhassa promovideossa (Alyssa Milano on niin nuori ja söpö o.o~<3) esimerkiksi kerrotaan, että lähes jokaisessa musikaalissa sankaritar laulaa jossain kohtaa filmin alkupuolella siitä, mitä haluaa elämältä. Kohdestudiollani tämä on erityisen totta, sillä lähes kaikki Disney-sankarittaret saavat omat toivelaulunsa. Jopa Joss Whedon spooffasi tätä trendiä Buffy The Vampire Slayerin upeassa musikaalijaksossa Once More, With Feeling kirjoittamalla jakson alkamaan puhdasverisen disneyläisellä ”I want” -laululla.

Samaan tapaan lähes jokainen Disney-laulu on luokiteltavissa jonkin perustyypin alle. ”I want” -laulujen lisäksi löytyy esittelylauluja, jotka avaavat elokuvan ja antavat tietoa sen maailmasta, tyylistä, sävystä, henkilöistä tai teemoista, hauskojen sidekickien vekkulilauluja, kehityslauluja, joiden mittaan sankari kehittää itselleen myöhemmin tarinassa tarvitsemiaan taitoja, matkalauluja, joiden siivin pitkäkin taival taittuu vilkaasti, sekä pahislauluja ja rakkauslauluja näin joitakin keskeisimpiä mainitakseni. Minun tavoitteenani on kuitenkin miettiä, mikä saa käsittelemäni kohtaukset erottumaan muista saman tyypin lauluista.

Korostan valinnoissani laulun merkitystä elokuvan tapahtumien, teemojen ja varsinkin henkilöiden kannalta. Pyrin tarkastelemaan lyhyesti nimenomaan sitä, mitä laulukohtauksen avulla ilmaistaan ja miten, sekä miksi juuri kyseinen kohtaus on esitetty musikaalinumerona. Musikaalien hienoin puolihan on siinä, että kun hahmot puhkeavat lauluun, kohtauksen dramaattinen panos voidaan helposti triplata ilman suurta vaaraa uskottavuuden menetyksestä ja överiytymisestä, joka olisi vastassa tavallisessa kohtauksessa.

Hektistä, mutta antoisaa joulukuuta! Linkki palaa areenalle tuoreen animanga-sisällön kera uuden vuoden paikkeilla.

Silloin itkin

Eläydyn yleensä viihteeseen hyvin vahvasti, mutta myötäelämiseni jää enemmän aivotoiminnan kuin näkyvien reaktioiden tasolle. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen tosin alkanut ottaa entistä enemmän osaa katsomaani, toisin sanoen en enää vain istu kivettyneen näköisenä paikoillani, vaan olen tarvittaessa valmis hihkumaan, facepalmaamaan tai nostattamaan kasvoilleni tilanteeseen sopivan määrän inhon tai liikutuksen merkkejä. Kuitenkaan en ole enkä ole koskaan ollut herkkä itkemään viihteelle. Vain hyvin harvat tapaukset ovat oikeasti saaneet minut kyyneliin, sillä siihen tarvitaan normaalisti saman kaliiberin tunnelatausta kuin Dancer in the Dark -leffan finaalissa, joka on muuten ahdistavin yksittäinen palanen fiktiota, johon olen eläessäni törmännyt.

Anime on saanut minut itkemään kyyneltasolla kolmesti, ja mielenkiintoisesti kaikki tunnevuodatukset johtuvat hyvin erilaisista syistä, eivätkä kyllä aina edes pelkästään katsomani sisällöstä. Sitä luulisi, että ne harvat kerrat, kun jaksaa ihan itkeä sarjalle, kyseessä olisi joukko niitä elämäni voimallisimpia ja tärkeimpiä animekokemuksia. Minulla… noh, ne eivät varsinaisesti ole olleet. Ihan hienoja toki, mutta eivät ollenkaan listan kärjessä.

[Niin joo, ja nyt kun pitäisi ruveta uhraamaan aikaa yliopistoilulle niin päivittelyvälit venyvät jonkin verran.]

Jatka artikkelin ”Silloin itkin” lukemista →

Tiedotuksia

Minut värvättiin sitten lakkiaisyön synkimpinä hetkinä (jotka sinällään alkavat olla aika harvinaista herkkua näin kesäkuussa) Desuconin yaoi-paneelin puhuja-aukkoa paikkaamaan, joten sieltä Arana löytyy lauantaina livenä höpöttämässä salanimellä Maaret.

Muita uutisia:

  • Aranalla on nyt valkolakki, paljon rahaa kesän coneissa poltettavaksi ja iso kasa ruusuja.
  • Ei uusia postauksia muutamaan viikkoon, mutta palaan juhannuksen paikkeilla.
  • Ensi sunnuntain FMA: Brotherhood: Hemmetti kun sataa. ;_____;

Alussa oli blogi, poni ja pinkkeys

Tervetuloa Missing Linkiin, Suomen pinkeimpään animeen ja mangaan keskittyvään blogiin! Minä olen Arana ja oikeassa yläkulmassa omahyväisesti virnuileva nuori herra on blogin vartija, Orchid-kun.

Linkki syntyi pääasiassa kahdesta syystä. Ensinnäkin viimeisen vuoden aikana olen innostunut uudestaan animesta muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen, ja haluan kirjoittaa ajatuksiani ylös saadakseni niitä järjestettyä paremmin. Toisekseen olen samalla ihastunut ja tutustunut paremmin blogiskeneen ja tullut siihen lopputulokseen, että suomalaisia animeblogeja on aivan liian vähän. Amerikkalaisia blogeja löytyy toki joka puskan alta, mutta kotimainen näkökulma rajoittuu muutamaan kymmeneen kappaleeseen, joista monet ovat vielä hyvin vahvasti erikoistuneita tiettyyn harrastamisen osa-alueeseen.

Minun kohteenani tulee olemaan ensisijaisesti japanilaisen animaation ja sarjakuvan sisältö ja sen tulkinta. Virallisesti puhun animeblogista, mutta pyrin antamaan yhtä paljon tilaa mangalle, sillä yleinen kulutuksenikin on suunnilleen puolet ja puolet, ja pidän molemmista formaateista. Toisaalta jos ja kun löydän kiinnostavaa kirjoitettavaa japanilaisten tuotosten ulkopuolelta, tulen varmasti naputtamaan siitäkin off-topic-juttua surutta. Yleisiä totuuksia ei tietenkään ole tarkoitus laukoa, vaan kirjoitan puhtaasti omasta näkökulmastani.

Kuten blogin alaotsakkeesta voi luntata, erotan itsestäni animen ja mangan ja oikeastaan kaiken muunkin fiktion harrastajana kaksi puolta. Yhtäältä olen analysoiva ja kriittinen ja yritän päästä syvemmälle, löytää yhteyksiä, lukea rivien välistä, tutkia, miten ulkokuori paljastaa pinnan alle jääviä rakenteita ja tarkastella kertomusten teemoja, symboliikkaa, aukkoja, rytmitystä ja muita Äidinkielen käsikirjasta löytyviä kirjallisuustermejä. Toisaalta koen itseni täysiveriseksi fanitytöksi, jonka sydän sykkii kaikelle pörröiselle, seksikkäälle, coolille ja fabuloussille sen kummemmin ihmettelemättä. Voisin väittää oikeastaan olevani faniuteni ytimessä aina silloin, kun sisäinen elitistini selittää sisäisen fanityttöni reaktioita.

Tältä pohjalta olen siis astumassa blogaamisen maailmaan. Nähtäväksi jää, löytyykö tällaiselle tekstille lukijoita, mutta kirjoittaminen ei vankan elämänasenteeni mukaan ole koskaan turhaa, joten parhaani lupaan yrittää.

Lopuksi vielä miljoonasti kiitoksia ja palvovia katseita Andalle, joka on vastuussa Linkin upeasta ulkoasusta ja kaikesta blogiin liittyvästä teknisestä säheltämisestä, josta en itse tekniikkatyhmänä taikina-aivona tajua yhtään mitään. <3