Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Marian-neito

Eli Maid Marian elokuvasta Robin Hood (1973).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Marian-neito

Ihanan iloinen ja viehkeä kettuneiti on aika hurmaava hahmo epäkiitollisen passiivisesta roolistaan huolimatta.

Robin Hood on epätasapainoisesta tarinankaarestaan ja ällöimelistä lapsihahmoistaan huolimatta ihan hauska vanhempi klassikko, jota on perusmukava katsoa, mutta joka ei herätä voimakkaita tunteita. Sankaritar-rintamalla se jää niin kalpeaksi, että Marian-neidosta ei riittäisi tekstiä kokonaiseen hahmoanalyysiin, mutta kirjailinpa silti muutamia ajatuksia ylös samoin kuin 101 dalmatialaisen Anitan ja Perditan kanssa.

Marian muistuttaa Prinsessa Ruususen Auroraa siinä suhteessa, että hän on kovin ihanan oloinen hahmo, johon elokuva ei kuitenkaan kerkeä uppoutua kuin muutaman minuutin verran. Kettuneito on huumorintajuinen ja tuntuu tekevän ihan mielensä mukaan rajoista piittaamatta. Aurora toisaalta on ainakin jossain mielessä oman leffansa päähenkilö ja vähintään nimihahmo, mutta Marianin roolina on vain ja ainoastaan toimia love interest -hahmona Robin Hoodin sankarihahmolle.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Nostalgia Prinsessapäiväkirjat Vertailu

Prinsessapäiväkirjat: Herttuatar

Eli Duchess elokuvasta Aristokatit (The Aristocats, 1970).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Herttuatar-on-kauniina

Kotoa siepattu hienostokissa kohtaa vaikean tilanteen tyynesti ja arvokkaasti kuten hienon leidin kuuluu.

101 dalmatialaista seuranneissa Walt Disneyn elinajan viimeisiksi jääneissä klassikoissa Miekka kivessä ja Viidakkokirja ei juuri naishahmoja näy paria täydellisen taustaan haihtuvaa sivuhahmoa ja edellisen pahis Matami Mimmiä lukuun ottamatta, joten prinsessapäiväkirjat hyppäävät suoraan 20. klassikkoon. Aristokatit ei taida yleisesti ottaen kuulua Disneyn rakastetuimpiin klassikoihin, mutta itselleni sillä on varsin merkittäviä nostalgia-arvoja, sillä leffaa tuli tapitettua pikkuisena moneen otteeseen.

Kaunottaren ja Kulkurin tavoin Aristokatit on hyvin pienen mittakaavan leffa, jossa kissaperhe kiikutetaan jonnekin Ile-de-Francen maaseudulle ja matkaa kulkukissahurmurin avustuksella takaisin kotiin parissa päivässä. Tarina on kuin Kaunottaren ja Kulkurin sekä 101 dalmatialaisen kissamuotoon mutatoitunut jälkeläinen.

Sinänsä leffa itsessään on aikamoinen sotku, ja esimerkiksi pahishovimestari Edgaria piinaava koiraparivaljakko liittyy varsinaiseen tarinaan vain äärimmäisen tangentiaalisesti. Suurin syy sille, miksi olen itse pienestä pitäen nauttinut Aristokateista kaikista sen vioista huolimatta, on kuitenkin elokuvan naispääosa.

Kategoriat
Avautuminen Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Perdita ja Anita

Elokuvasta 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians, 1961).

Perdita-ja-Anita-ja-husbandot

Pongo ja Perdita ulkoiluttamassa ihmisiään Rogeria ja Anitaa sillä välin kun kamalan Cruella de Vilin kätyrit ryöväävät dalmatialaispariskunnan pentueen tehdäkseen näistä pehmoisia pilkkutakkeja.

Olin jo ajatellut jättää kirjoittamatta 101 dalmatialaista -leffan naispääosista, sillä Perdita ja Anita ovat enemmän rooleja kuin hahmoja. Kun ajatuksia aiheesta kuitenkin oli noin kolme kappaletta, päätin sittenkin nopeasti raapustaa ne ylös.

(Sivuhuomiona prinsessapäiväkirjat-postaussarja on päässyt jo halvemman tuotannon ja sotkuisten ääriviivojen Xerox-animaatiokaudelle. Renessanssi häämöttää jo!)

Anitassa on ehkä nähtävissä jonkinmoista persoonallisuutta, kun hän ei sentään ole kaikessa samaa mieltä Rogerin kanssa, eivätkä kaikki hänen tekonsa ole vain jatketta aviomiehen touhuihin. Hänellä ainakin näyttäisi olevan omia kiinnostuksen kohteita, tai ainakin niin ymmärtäisin siitä, että hänellä on puistossa kirja mukana. Hänestä löytyy hieno neiti -leiman lisäksi jonkinlaista alkeellista persoonallisuudenkuvausta, kun alkuun nokka pystyssä kulkevasta luoksepääsemättömän oloisesta naisesta kuoriutuukin lähemmässä tarkastelussa oikeastaan aika lämmin ja iloinen henkilö. Anitaa onkin ihan mukava katsella aina kun hän eksyy ruudulle, mutta ei hän jää oikeastaan millään tasolla mieleen.

Perdita sen sijaan on hahmona täysin yhtä tyhjän kanssa. Leffan lopussa rekkatakaa-ajon aikana ulvahdin ääneen yllätyksestä, kun yksi pennuista meinasi lentää rekasta, ja tämän nappaakin kiinni Perdita, eikä Pongo. Tätä hetkeä lukuun ottamatta Perditan ainoa aktiviteetti leffassa on Pongon seurailu ja hänen ainoat pari repliikkiään tiivistyvät muotoon: ”Voi Pongo, olen niin huolissani.” Alkuun hän vaikuttaa Anitan tavoin nokka pystyssä tassuttavalta hienostoneidiltä. Lähemmän tutustumisen jälkeen hänkään ei lopulta ole lainkaan koppava hienohelma, mutta ei oikein mitään muutakaan.

Perditalla on leffassaan vielä vähemmän tekemistä kuin Auroralla omassaan, eikä lainkaan persoonallisuutta. Hän ei toimi, vaan reagoi. Hän ei ajattele, vaan seuraa. Hänessä ei ole mitään mielenkiintoista, ja vaikka häntä ei ole varsinaisesti ikävä katsoa, hänen läsnäolonsa ei myöskään tuo leffaan mitään sisältöä – ei juonta eikä viihdykettä, korkeintaan pienen ydinperheenihannointiaromin.

Sisältököyhyys ei kuitenkaan rajoitu naishahmoihin, sillä 101 dalmatialaista on vielä vähemmän hahmoleffa kuin sillä saralla surullisen epätasainen ja kompasteleva Prinsessa Ruusunen. Miespuolisia hahmoja on määrällisesti enemmän, mutta he eivät saa sen enempää syvennystä kuin naisetkaan. Pongo sinänsä toimii hieman enemmän kuin Perdita ja saa sentään huolehtia alkunarraatiosta, mutta muuten hän on suunnilleen yhtä köyhä esitys kuin puolisonsa, pelkkä persoonaton perheenisä.

Leffalla ei oikeastaan edes ole varsinaista päähenkilöä. Sivuhahmot, jotka auttavat varastettujen pentujen pelastamisessa, ovat aivan yhtä suuressa osassa kuin Pongo ja Perdita. Pennuistakin vain kaksi on siunattu stereotyyppisillä luonteenpiirteentyngillä – se lihava kömpelys ja se joka nousee aina telkkarin eteen.

101 dalmatialaista on sinänsä ihan kelvollinen elokuva tarinaltaan ja toteutukseltaan, eikä aikani tullut katsoessa pitkäksi. Hahmopuolella se ei kuitenkaan tarjoa oikein mitään, ellei satu pitämään Cruellaa viihdyttävänä pahiksena. Itse en vain saa turkistädistä mitään irti, sillä hahmo on liian koomiseksi designattu ollakseen oikeasti uhkaava ja toisaalta persoonallisuudeltaan liian vakava ollakseen hauska.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Flora, Fauna ja Ilomieli

haltijattarethead

Todelliset päähenkilöt vai pelkkiä sivuhahmoja?

Monesti argumentoidaan hyvinkin perustellusti, että Prinsessa Ruususen päähenkilö ei suinkaan ole vartin verran ruudulla pyörivä Aurora, vaan tämän suojelemisesta ja kasvattamisesta vastaavat kolme haltijatarta Flora, Fauna ja Ilomieli. Tästä voi toisaalta olla montaa mieltä, sillä Aurora on kuitenkin kaikkien elokuvan tapahtumien ja tekojen keskus ja motiivi sekä dramaattinen keskiö.

Koska haltijattaretkin ovat tärkeitä naishahmoja ja tavallaan jopa päähenkilöitä, ansaitsevat he oman pienen kainalonsa Aurora-analyysin yhteyteen. Täyteen analyysimalliin en kuitenkaan mene, sillä en itse asiassa ole ikinä itse välittänyt kolmikosta erityisemmin. Tykkäisin leffasta enemmän, jos se keskittyisi heidän sijaansa enemmän potentiaalisesti mielenkiintoisempaan ja dramaattisempaan Auroraan.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat Taide ja tyyli Vertailu

Prinsessapäiväkirjat: Aurora

Eli Ruusunen / Briar Rose elokuvasta Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty, 1959).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Aurora-ja-lintu

Kolmas varhaisista Disney-prinsessoista on hurmaava tapaus aina ruudulla pyöriessään eli ei kovin usein.

Prinsessa Ruusunen merkitsee 50-luvun alkupuoliskon normityttöbuumin jälkeen Disneyn jossain määrin epäonnistuneeksi jäänyttä paluuta prinsessasatuihin. Pitkästä, vaikeasta ja kalliista tuotantoprosessistaan tunnetun  16. klassikon mieleenpainuvin ja onnistunein osuus omissa silmissäni on sen silmiinpistävä taidetyylittely. En ole kuitenkaan koskaan tuntenut erityistä läheisyyttä leffaan, sillä sen hahmokuvaus tuntuu Tuhkimon tavoin sortuvan kaikkiin rasittavimpiin kökköyksiin. Kännäilevät kuninkaat ovat vähintään yhtä ärsyttäviä kuin Tuhkimon kissa-hiiri-leikit, ja pääpariskunta saa liian vähän aikaa, vaikka näiden persoonallisuuksien kuvauksissa ollaankin jo löydetty oikeille jäljille.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Kaunotar

Eli Lady elokuvasta Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp, 1955).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

kaunotar peilaa
Suloinen koiraneito ajautuu pieneen seikkailuun.

Olen aina pitänyt Kaunottaresta ja Kulkurista enemmän kuin valtaosasta renessanssia edeltäviä klassikkoja. Se osaa tasapainottaa etenkin draamansa ja huvittavammat puolensa paremmin kuin monet edeltäjänsä. Leffa ei jää hekumoimaan äärilleen kärjistettyjen hahmojen pitkillä hösötyskohtauksilla, ja kaikki päähahmot saavat tarpeeksi lihaa ääriviivojensa ympärille ollakseen sympaattisia. Erityisen vaikuttavasta tapauksesta ei ole kyse, mutta sen katsominen tuntuu aina mukavalta ja pehmoiselta. Kaunotar ja Kulkuri on yksinkertainen ja miellyttävä pikku leffa, jonka sankaritar on yksinkertainen ja miellyttävä pikku koira.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Helinä-keiju

Eli Tinkerbell elokuvasta Peter Pan (1953).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Tink keijupoly

Kipakka pikkuneito levittää unelmat toteuttavaa keijupölyä.

Kuten mainitsin Leena-analyysin kohdalla, olen aina suhtautunut Peter Paniin kaikin puolin intohimottomasti. Nyt tuoreen uudelleenkatselun jälkeenkään en välitä hajanaiseksi jäävästä kokonaisuudesta, mutta leffa ei silti ole ilman arvojaan. Helinä on erityinen ja erottuva hahmo monella tapaa ja nousee leffan valopilkuksi, vaikka myös sen rasittavimmat puolet liittyvät häneen.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat Vertailu

Prinsessapäiväkirjat: Leena Kultanen

Eli Wendy Darling elokuvasta Peter Pan (1953).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Leena

Leena pääsee arpomaan lapsuuden satuihmeiden ja aikuisuuden vastuunoton välillä.

Peter Pan ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini edes Disneyn vanhemmista klassikoista, joista en ylipäänsä välitä yhtä paljon kuin renessanssituotoksista. Suureksi osaksi tämä johtuu leffan kevyen hupsuttelevasta otteesta sekä tarinaansa että hahmoihinsa. Unelmointiseikkailu on makuuni liian kepeä olematta kuitenkaan erityisen hauska tai edes taiteelliselta anniltaan muistettava. Se on kuitenkin mielenkiintoisesti yksi niistä harvalukuisista Disneyn klassikoista, jotka nostavat estradille peräti kaksi naispääosaa, joista Leena pääsee käsittelyyn tänään ja Disneyn ikoniksi paikkansa vakiinnuttanut Helinä-keiju seuraavaksi.

Elokuva itsessään ei sytyttänyt edelleenkään nyt pitkän tauon jälkeen uudelleen katsottuna. Kumpikin sen tärkeistä naishahmoista tuo kuitenkin estradille jotain selkeästi uutta aikaisempiin sankarittariin verrattuna.

Kategoriat
Analyysi Avautuminen Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Liisa

Elokuvasta Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1951).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Liisakakkuvalhetta

Liisan kakku oli valhetta.

Liisa Ihmemaassa on suurin inhokkini näkemistäni Disneyn klassikoista. Narratiivisesti Liisa-tyttösen unta kuvaava leffa on yhtä tyhjän kanssa, sillä siinä tuskin edes on tarinaa, ei ainakaan missään määrin mielenkiintoista sellaista. Elokuvan pointti on, että päähenkilö nukahtaa ja hortoilee unessaan ympäri hassua unimaailmaa, jossa kaikki on vinksin vonksin ja heikun keikun. Jatkuvan happosateen lisäksi kokonaisuudesta ei jää käteen muuta kuin ikävä fiilis.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Hype Länsiviihde Musiikki Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: ”Jos se on hän” eli Tuhkimon romanssi

Erotin Tuhkimon romanssin omaksi postauksekseen, koska halusin samalla käsitellä So This is Love / Jos se on hän -kappaleen musikaalikohtauksena (linkki suomen- ja englanninkieliseen versioon) ja pohtia hieman Tuhkimo III:n panosta romanssiin.

Tuhkimotanssahtelee

Riittääkö yksi romanttinen tanssikohtaus?

Tuhkimon ja Prinssin rakkaustarina on Lumikinkin tarinaa paljaampi romanssi. Tuhkimon Prinssi on jälleen marginalisoitu, kun taas höpsö Kuningas ja tämän sidekick Suurherttua hoitavat kohtauksen, jossa päätetään lasikengän olevan paras tapa löytää kadonnut neito.

Tämä johtunee ainakin osaksi kustannussyistä, sillä vahvasti tyyliteltyjä koomisia hahmoja oli varsinkin 1900-luvun puolivälissä helpompi ja todennäköisesti myös hauskempi animoida kuin dramaattisempia ja realistisemmin liikkuvia hahmoja. Kohtaus tuntuu kuitenkin keskittyvän aivan vääriin hahmoihin, vaikka se olisi voinut avata myös Prinssin näkökulmaa uhraamatta täysin koomista luonnettaan.

Kaikeksi onneksi Tuhkimon ja Prinssin tanssiaiskohtaus on tunnelmallinen ja onnistunut. Se myös luo aidosti romanttisen tunnelman parin välille. Hahmojen välitöntä sielunyhteyttä korostetaan heidän valssitaustaan mukautuvan yhteisen ääneenlaulamattoman duettonsa harmonialla. Lisäksi he tanssahtelevat eristyksiin muista juhlijoista hämärään puutarhaan, jonka design tuntuu uneliaan epätodelliselta. Kumpikaan ei tunnu tajuavan aikaa ja katsojakin tuudittautuu kohtauksen raukeantäydelliseen tunnelmaan niin että sen katkaiseva keskiyötä osoittava kellon kumahdus suorastaan säikäyttää jälleen hereille seuraamaan leffan tapahtumia.