Manga

Fanipostia

Hyvä Kaori Yuki,

Ennen olit sairaalloisen, rajoja rikkovan kerronnan kuningatar. Kahdeksanvuotias loli-prinsessasi vietteli isänsä, herrasmiehesi pukivat nuoria poikia tytöiksi ja kiduttivat heitä, lastentarhanopettajasi murhasi poikaprostituoituja, natsienkelisi pukeutuivat kiiltonahkaisiin mikroshortseihin ja repivät vihollisiaan kappaleiksi infernaalisilla lonkerojohdoillaan, komea nuori sankarisi keräili naisten ruumiita ja shota-poikasi halaili sisäelimiä.

Nykyisin nollaat traagiseksi kehittyvät kohtaukset ja (melo)draama-arvoaan kasvattavat ihmissuhteet välittömästi huomatessasi lipsuvasi vakavuuteen. Sellainenhan voisi vaarantaa sen täydellisen epäonnistuneen hassunhauskan tunnelman, jota yrität epätoivoisesti ylläpitää, koska uskot ettei kukaan muuten jaksaisi lukea yhä epäloogisemmiksi käyviä sotkujasi.

Tiedän, että osaat yhä rakentaa niitä makaaberilla tavalla vaikuttavia, vatsaa vääntäviä tilanteita, joita lukijanasi rakastan. Jostain syystä olet kuitenkin päättänyt viime vuosina ryhtyä köykäiseksi tilannekoomikoksi hurmaavan yliampuvan tavaramerkkisynkkyytesi kustannuksella. Olen pettynyt sinuun.

Ystävällisin terveisin, Arana

——-

Ihan totta, Ludwig Revolutionin finaali on niin huono.

Ole mies!

Animessa ja mangassa tupsahtaa vastaan aina tuon tuosta lähes samassa muodossa tietty konventio, joka saa minut kiristelemään hampaitani yhteen niin kovaa, että leukoihin sattuu.

Shounen-sankarimme on merkittävässä valintaristeyksessä ja angstaa sitä, etteivät hänen henkiset ja/tai fyysiset voimavaransa riitä haasteen kohtaamiseen. Peräytyminen tai luovuttaminen houkuttelisi vaarallisen paljon, mutta sankarimme ei ole vielä aivan luopunut vastuustaan jatkaa vaarallista/vaikeaa matkaansa. Kuvaan astuu sankarille kannustuspuhetta runoileva mentori-hahmo tai muu tukija, joka kenties tarttuu sankarin hartioihin painostavan rohkaisevasti, katsoo tätä silmiin ja sanoo päättäväisesti: ”Olethan sinä sentään mies, etkö olekin?!”

Jatka artikkelin ”Ole mies!” lukemista →

Blade of the Immortal: Prologi

prologi

Hiroaki Samuran Blade of the Immortal oli Rumiko Takahashin sarjojen jälkeen ensimmäisiä mangoja, joiden perässä soittelin kirjastoihin silloin joskus ennen verkkotilausjärjestelmän kunnollistumista. Luin sarjaa jonnekin kahdeksannen kirjan tienoille ja sitten lopetin kuin seinään. Kyse ei ollut ollenkaan siitä, ettenkö olisi enää pitänyt sarjasta – päin vastoin se alkoi vaikuttaa paremmalta ja paremmalta. Syyni keskeyttämiselle oli yksinkertaisesti se, että tieto siitä, että kuvaruudut oli leikelty ensin irti ja liimattu sitten vasemmalta-oikealle-lukusuuntaan alkoi häiritä liikaa. Silloin harvoin, kun kyseinen käytäntö ei ollut mahdollinen epäsäännöllisen muotoisten paneelien vuoksi, kohdat on muistaakseni vain flipattu.

Arvostan kyllä sitä, että Dark Horsen väki halusi innoissaan toteuttaa flippaamatonta mangaa läntiselle pallonpuoliskolle, koska flippaaminen oli heidän mielestään rasittava trendi, joka vääristi alkuperäistä kerrontaa vääntämällä sen ilkeäksi peilikuvaksi. Olen vain henkilökohtaisesti sitä mieltä, ettei koko tarinan paloitteleminen ja uudelleenmuotoilu ole yhtään sen parempi vaihtoehto, sillä se vääristää alkuperäistä kerrontaa – ja nimenomaan kuvakerrontaa – aivan yhtä lailla. Aukeaman rekonstruktio kun vaikuttaa väistämättä siihen, millä tavoin katse ohjautuu ruudusta toiseen. En sano, että Dark Horsen tekniikka häiritsee varsinaista kerrontaa, mutta se haittasi suhtautumistani lukemiseen ja huononsi siten lukukokemustani.

Mutta Blade of the Immortal on joka tapauksessa ehdottomasti siitä enemmän lukemisen arvoisesta päästä mangamaailman anteja jo pelkän massasta selkeästi erottuvan tyylinsä takia, joten nyt on tullut aika aloittaa uudestaan, tällä kertaa ranskalaisen alkuperäisessä lukusuunnassa julkaistun painoksen kautta. Odotukseni olivat ehkä vähän liiankin korkealla, mutta siitä huolimatta sarjan aloittava 50-sivuinen prologiluku vaikuttaa suureksi yllätyksekseni ja pettymyksekseni aivan suhteettoman heikolta. Miksi ihmeessä? Tämänhän piti olla suurinta parhautta ikinä! Mikä meni vikaan?!

Jatka artikkelin ”Blade of the Immortal: Prologi” lukemista →

Hahmojen tunnistettavuudesta

Lukiessani Natsuki Takayan Fruits Basketin toiseksi viimeisestä osasta tekijän kommenttilaatikkoa, jossa hän kertoo Kurenon taustoista, eräs hänen kommenttinsa sai minut ajattelemaan animen ja mangan usein valitettua helmasyntiä – kasvonpiirteiden köyhyyttä. Takaya mainitsee laatikossa Kurenon olevan vaikea hahmo piirtää, mutta että hänestä on silti mukavaa piirtää Kurenoa. Muistelen, että hän on aiemminkin puhunut hahmojensa piirrettävyydestä ja siitä, miltä hänestä tuntuu piirtää heitä. Kommentti kiinnitti huomioni, sillä juuri muutama päivä sitten keskityin erityisesti ihastelemaan Legend of the Galactic Heroes -animen henkilöiden yksilöityjä kasvonpiirteitä. Fruits Basketissa henkilöiden kasvot muistuttavat kuitenkin suuresti toisiaan, ja Takaya käyttää yleensä yhdelle hahmotyypille aina samoja kasvolinjoja ja melko lailla samaa ruumiinrakennettakin.

Ja kuitenkin Takaya puhuu siitä, miten vaikeaa tai helppoa tietyn henkilön piirtäminen on? Eikö se ole piirtämisen kannalta lopulta aivan sama hahmo kuin ne kaikki muutkin, mutta eri peruukilla ja kenties hieman erilaisilla silmillä ja vaatteilla? Lähes kaikki mangakathan käyttävät samaa kaavaa niin, että hahmot päätyvät näyttämään peruspiirteissään samalta lukuun ottamatta noita edellisessä virkkeessä mainittuja muuttujia. Muutama piirtäjä toki yksilöi kasvonpiirteitä eri henkilöille enemmänkin, Naoki Urasawa tulee ensimmäisenä mieleen tämän leirin edustajista, mutta peruspiirteissään näemme ehkä kolme tai hyvässä lykyssä neljä erilaista naamataulua yhden mangakan kynästä. Minusta tuntuu siltä että törmään tähän kritiikkiin mangaa kohtaan vähän liiankin usein.

Mutta edelleen vain Takaya miettii juuri Kurenon piirtämisen vaikeutta, ei suinkaan aikuisten nuorten miesten mallin hankaluutta, tai erityisesti esimerkiksi Kurenon hiusten tai silmien hankaluutta.

Jatka artikkelin ”Hahmojen tunnistettavuudesta” lukemista →