Kategoriat
Anime Avautuminen Ensivaikutelmat Taide ja tyyli

Kevään ensivaikutelmia: Phantom, Eden of the East, 07-Ghost & Ristorante Paradiso

Tässäpä loput katsomieni pilottien arvioista. Kevät vaikuttaisi kokonaisuudessaan siltä, että ihan kivaa tavaraa on tulossa, mutta edelleenkään mikään ei ole aloituksen perusteella herättänyt kunnollista innostusta. Vaikeutena on sitten, ettei minulla tule mitenkään olemaan aikaa tai halua seurata kaikkia jokseenkin potentiaaliselta vaikuttavia sarjoja, joten nähtäväksi jää, mitkä pääsevät lopulliselle katsomislistalle.

Phantom ~Requiem for the Phantom~

Knee-jerk win

Pöhkö nimi on pöhkö, mutta hieno traileri sai minut katsomaan ensimmäisen jakson, josta pidin varsin paljon. Synkistelevä tyyli höystettynä salamurhaajilla, puukkotappeluilla ja sillä pakollisella amnesialla ei voi mennä ainakaan täysin pieleen. Hahmot ja liike näyttävät silmääni erittäin miellyttäviltä tummaa väripalettia vasten, ja visuaalista onnistumista alleviivaa vielä vähän perinteistä eläväisempi kameratyöskentely. Miinusta tosin tumman naisen epäinhimillisen hölmön näköisistä aurinkolaseista.

Dramatisoinnin puolella sarja yrittää vähän liikaa. Oopperalliset taustamusiikit menevät ylidramaattisuudessaan hieman ohi ja käsikirjoitus haluaa liian kovasti luoda taiteellista ja filosofista syvyyttä päätyen valitettavasti vain puhkikuluneeseen ja kankeaan dialogiin. Varsinkin päähenkilön ”Kuka minä olen?!!!!!!!1” -huuto aiheutti lähes yhtä paljon myötähäpeää kuin Anakinin/Vaderin viimeinen ”EEEEEIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!!!!!” Sithin kostossa, eikä asiaa auttanut yhtään kertakaikkisen nolo CG-erämaa.

Jakson rakenne taas toimii erittäin hyvin, pidän yleensäkin tällaisista kerronnan dynaamisuutta llisäävistä selkeistä aikahyppelyratkaisuista, jossa aloitetaan ”nykyhetkestä”, palataan sitten valoittamaan taustaa ja lopetetaan taas nykyhetkessä. Ylilyönteihin vähän liian usein sortuva kikkailu saa jonkin verran oikeutusta sillä, että osa kohtauksista onnistuu osumaan tehokkaasti aivan nappiin (ja toisaalta jatkuvat ylikierrokset valitettavasti syövät onnistumisten vaikuttavuutta). Pidin erityisesti lopun kattoassasinaation dramatisoinnista, joka korostaa Einin ja Zwein välille rakennettua turtaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kaiken kaikkiaan jakso kaatuu omaan kunnianhimoisuuteensa, mutta onnistui tarpeeksi monessa asiassa ansaitakseen kiinnostukseni tulevaa kohtaan.

OP ja ED

Intro on lievässä karmivuudessaan kiitettävän päheä ja tunnelmallinen. Se onnistuu yhdistämään erittäin tehokkaasti ja kauniisti hidastempoisuuden ja nopeat leikkaukset, ja kappale tukee sarjan tunnottoman vakaata, mutta eksynyttä yleisfiilistä oivallisesti. Outro taas on visuaalisesti nätti, mutta miksi tuotantoyhtiöt haluavat aina vain käyttää Ali Projectin hermoja raastavia kappaleita? Videoissa sarjan raskas nukkesymboliikka toimii sievemmin kuin itse jaksossa, jossa se ei tunnu aivan istuvan muuhun kerrontaan.

Kategoriat
Avautuminen Manga Taide ja tyyli

Kare Kano ja angsti

elle_lui_01

Ainakin seitsemänteen osaansa saakka Masami Tsudan Kare Kano on hyvin kummallinen shoujo-sarja ollakseen niin puhdasrotuinen high school -genrensä edustaja. Siinä ei nimittäin ole kunnollista, epätoivoista ja tilaa syövää angstia nimeksikään, ja sohjo ilman varsinkin sankarittaren jatkuvaa, wangstaavaa omien ja muiden tunteiden tuskastelua kuulostaa vähän siltä kuin söisi suklaakakkua ilman sokeria (olen kokeillut, se maistuu rasvaiselle jauholle). Minun ei ehkä pitäisi olla yllättynyt siitä, että Kare Kano saa kuitenkin angstittoman tarinankuljetuksensa toimimaan paljon sujuvammin ja lukijalle vähemmän puuduttavasti kuin monet angstaukseen tukeutuvat sarjat. Tulos on loppujen lopuksi yleensä parempi kuin ei mitään, kun osaava käsikirjoittaja päättää tehdä jotain eri tavalla kuin tottumus vaatisi. Ja Tsuda todella saa tyylinsä toimimaan.

Kare Kanon henkilöt toki käyvät läpi samantyyppisiä mentaalisia prosesseja kuin muutkin sohjohahmot, mutta se ei jostain syystä johda samanlaiseen epävarmana tärisevään nyyhkyilyyn kuin useimmissa tielleni sattuneissa tyttömangoissa. He eivät jää rypemään tuskastelussaan, vaan ottavat härkää sarvista ja selvittävät ongelmansa. Naispääosa Miyazawa jää aina toisinaan epävarmaksi itsestään suhteessa poikaystäväänsä Arimaan, mutta hei – muutaman sivun kuluttua hän joko ilmaisee huolensa tälle tai löytää muun sisäisen ratkaisun, jolloin angstaus voidaan lopettaa alkuunsa.

Pahimmassa tapauksessa angstattava tilanne on esillä vain takaumassa ja hahmo on itse asiassa päässyt sopusointuun ongelmansa kanssa kauan sitten, kuten pääpariskunnan ystävä Asaba, joka kertoo Miyazawalle vilpittömän huolettomasti hymyillen  asuvansa yksin, koska ei kestänyt traumaattista suhdettaan vanhempiinsa – hän on päässyt sen yli, ja on oikein tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. Kaikkea tätä angstin väistelyä tuetaan kirkkailla sivupohjilla ja aurinkoisilla kasvoilla.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot Taide ja tyyli

Väritä vallankumoukseni!

Revolutionary Girl Utenan maailmassa värit ovat hyvin tärkeässä roolissa, ne hyppäävät silmille yhtä armottomasti kuin sarjan omnipresentti seksuaalisuuteen liittyvä symboliikka. Muistan vieläkin, miten ensimmäistä kertaa sarjaa aloittaessani ajattelin, että sen ääretön kirkkaus antoi siitä melko lapsellisen vaikutelman. Se, että vain keskeisillä henkilöillä on värikkäät hiukset tuntui lisäksi liian suorasukaiselta, ihan kuin en osaisi muka erottaa päähenkilöitä toisistaan ja vähemmän merkityksellisistä henkilöistä ilman selkeitä värikoodeja.

group04

Nyt kuutisen vuotta myöhemmin asenteeni onkin tietysti kääntynyt täysin päälaelleen ja värien käyttö Utenassa on mielestäni hyvin kekseliästä ja niiden merkitys tarinan konfliktien ilmaisussa huomattava. Olen lukenut hienoja (ja hieman kaukaa haettuja) analyysejä siitä, miten tietyn värin yleinen merkityssymboliikka kuvaa hahmoa, johon se on liitetty, mutta en itse tiedä värisymboliikasta yleisellä tasolla paljoakaan, joten pitäydyn niissä merkityksissä, joita sarja liittää tiettyihin väreihin ja niiden käyttöön.

Viittaan epämääräisesti myös myöhempien tarinakaarten tapahtumiin, mutta yritän vältellä varsinaisia spoilereita.

Kategoriat
Hahmot Manga Taide ja tyyli

Hahmojen tunnistettavuudesta

Lukiessani Natsuki Takayan Fruits Basketin toiseksi viimeisestä osasta tekijän kommenttilaatikkoa, jossa hän kertoo Kurenon taustoista, eräs hänen kommenttinsa sai minut ajattelemaan animen ja mangan usein valitettua helmasyntiä – kasvonpiirteiden köyhyyttä. Takaya mainitsee laatikossa Kurenon olevan vaikea hahmo piirtää, mutta että hänestä on silti mukavaa piirtää Kurenoa. Muistelen, että hän on aiemminkin puhunut hahmojensa piirrettävyydestä ja siitä, miltä hänestä tuntuu piirtää heitä. Kommentti kiinnitti huomioni, sillä juuri muutama päivä sitten keskityin erityisesti ihastelemaan Legend of the Galactic Heroes -animen henkilöiden yksilöityjä kasvonpiirteitä. Fruits Basketissa henkilöiden kasvot muistuttavat kuitenkin suuresti toisiaan, ja Takaya käyttää yleensä yhdelle hahmotyypille aina samoja kasvolinjoja ja melko lailla samaa ruumiinrakennettakin.

Ja kuitenkin Takaya puhuu siitä, miten vaikeaa tai helppoa tietyn henkilön piirtäminen on? Eikö se ole piirtämisen kannalta lopulta aivan sama hahmo kuin ne kaikki muutkin, mutta eri peruukilla ja kenties hieman erilaisilla silmillä ja vaatteilla? Lähes kaikki mangakathan käyttävät samaa kaavaa niin, että hahmot päätyvät näyttämään peruspiirteissään samalta lukuun ottamatta noita edellisessä virkkeessä mainittuja muuttujia. Muutama piirtäjä toki yksilöi kasvonpiirteitä eri henkilöille enemmänkin, Naoki Urasawa tulee ensimmäisenä mieleen tämän leirin edustajista, mutta peruspiirteissään näemme ehkä kolme tai hyvässä lykyssä neljä erilaista naamataulua yhden mangakan kynästä. Minusta tuntuu siltä että törmään tähän kritiikkiin mangaa kohtaan vähän liiankin usein.

Mutta edelleen vain Takaya miettii juuri Kurenon piirtämisen vaikeutta, ei suinkaan aikuisten nuorten miesten mallin hankaluutta, tai erityisesti esimerkiksi Kurenon hiusten tai silmien hankaluutta.