R&A 2012: Perjantai 28.9. ja lauantai 29.9.

Aranan R&A-ohjelma 2012:

pe 21.9. King of Pigs
su 23.9. Keep the Lights On, Damsels in Distress
ma 24.9 Whore’s Glory
ti 25.9. A Royal Affair
ke 26.9. War Witch
pe 28.9. A Letter to Momo, Ace Attorney
la 29.9. Laurence Anyways
su 30.9. Love Rebels (en jaksanut Bio Rexin niskatuettomia tuoleja)

A Letter to Momo (Momo e no Tegami, Japani 2011)

Kirje Momolle on äärettömän herttainen ja yllättävän uskottava ja koskettavakin tarina uudelle paikkakunnalle isänsä kuoleman jälkeen muuttavan tyttösen sopeutumisvaikeuksista. Hirveän kivaa katsottavaa; hauska ja rento ja monella tapaa hirveän vaivaton leffa, joka ei vaadi katsojalta hirveästi omia ponnisteluja, mutta antaa sisällölliseen ennalta-arvattavuuteensa ja kunnianhimottomuuteensa nähden hyvin paljon katselukokemuksena.

Pidin erityisesti Momo-tytön ja tämän nuoren leskiäidin kanssakäymisistä, josta leffan tärkeimmät konfliktit kumpuavat. Heidän välilleen on rakennettu onnistuneen lämmin suhde, jota isän kuoleman aiheuttama suru ja siitä toipuminen on ymmärrettävästi vaurioittanut hieman. Kurittomat entiset jumalolennot taas tuovat tarinaan mukavan annoksen miellyttävän osuvaa ja raikkaan nenäkästäkin huumoria.

Tyylillisesti ja tunnelmallisesti leffa toi elävästi mieleen pari vuotta sitten R&A:n Finnkino-kilpailun voittaneen Summer Warsin. Kummatkin ovat seesteisiä, normaalia perhe-elämää fantastisilla/skifistisillä piirteillä ryydittäviä draamoja. Varsinkin yhteistyötä korostava kliimaksikoitos on hyvin saman tyyppinen ja nostaa tunnelman yhtä korkealle.

Hintansa väärti? Kaikin tavoin hirveän herttainen koko perheen leffa, jonka kaunista animaatiota katsoi mielellään ihan teatterissa asti.

Ace Attorney (Gyakuten saiban, Japani 2012)

Olin ensimmäisiä trailereita katsellessani melko skeptinen sen suhteen, toimisivatko mahdollisimman autenttisesti videopelin kampauksia kornisti jäljittelevät fabuhiukset ja muu hyperuskollisuus live action -leffassa. Japanilaiset tuntuvat useinkin pyrkimään mahdollisimman tarkkaan jäljittelyyn manga-, anime- ja peliperäisissä live action -leffoissa, mutta samalla karsiutuu helposti osa tuotoksen uskottavuudesta näytellyn elokuvan formaatin puitteissa. Joskus pilkuntarkka alkuperäisen designin seuraaminen antaa hahmoista aivan väärän kuvan, koska animedesignit toimivat eri tavalla kuin normaalit. Menisikö viimeiseen asti sliipattu Miles Edgeworth esimerkiksi istuntosaliin näyttäen siltä kuin olisi unohtanut kammata kuivashampoot hiuksistaan aamulla?

Yllätyin kuitenkin iloisesti, sillä pätkää katsoessa tönköt animekampaukset istuivat hulvattoman itseironisesti muun peleistä lainatun etenemislogiikan ja kuivahkon huumorin jatkoksi. Leffa ei yritäkään toimia täysin uskottavasti live action -leffana, vaan se esittelee ylpeänä pelijuuriaan niin rakastettavan pilke silmäkulmassa, ettei näitä elementtejä voi edes pitää teennäisinä. Samalla draama on kuitenkin sovitettu toimimaan valkokankaalla varsin esimerkillisesti ja tarina on muokattu ensimmäisen Ace Attorney -pelin oikeustapauksista liiat episodimaisuudet nätisti välttäväksi kokonaisuudeksi.

Kauniin teräväkärkisen ja alkuperäismateriaalilla ilkamoivan ihanuuden vastapainona leffan kanssa on myös tehty jonkin verran hyvin omituisia toteutusratkaisuja, jotka monesti eivät osu aivan maaliin. Ilmiselvimpinä heikkouksina mieleen jäivät pelien pirtsakan sidekick-tyttö Maya Feyn heikko rooli – hän on monesti mukana vain mukana olemisen vuoksi ja silloinkin murjottaa kajaaliensa alla – sekä etenkin pääantagonisti, syyttäjä von Karma. Pelottavan piinkovan ja viiltäväkatseisen mutta arvokkaan vanhan herran sijaan ruudulla pyörii tukeva ja mediaa nuoleskeleva mulkero, joka ei tuo kunnollista voittamattoman vastuksen tuntua ja jää lavakarismansa puolesta kauas onnistuneiden pääosien, Phoenix Wrightin ja Miles Edgeworthin taakse.

Hintansa väärti? Toteutuksen ajoittaisista epätasaisuuksista ja joistakin epäonnistuneista näyttelijävalinnoista huolimatta äärimmäisen kiva leffa, joka rakastaa lähdemateriaaliaan ja palvelee sen faneja ihailtavan pyyteettömästi unohtamatta kuitenkaan elokuvallisia ansioita.

Laurence Anyways (Kanada 2012)

Elokuva punoo yhteen opettaja-runoilija Laurencen sukupuolenvaihdospäätöksen ja tämän ja ohjaajavaimo Fredin myrskyisen rakkaustarinan varsin hyvin. Hahmot jäävät kuitenkin hieman etäisiksi, sillä ohjaaja-käsikirjoittaja, nuori lahjakkuus Xavier Dolan, tuntuu tekevän mielellään tulisia mutta sielultaan kylmiä tarinoita. Mukavan tiukan alkupuoliskon jälkeen eteneminenkin jää haparoimaan tyhjäkäynnillä liian pitkiksi hetkiksi, eikä kerronta ole aina tarpeeksi selkeää.

Kunnianhimoa löytyy vähän liiankin paljon. Aggressivinen ohjaus, sävähdyttävät musiikkivalinnat, räiskähtelevä tyylitaju, ajoittaiset ja päälleliimatun oloiset taidehomoilut ja hektinen dialogi eivät kaikki oikein mahdu samaan pätkään, mikä tekee leffasta tyylillisesti turhan raskaan ja hajanaisen.  Toisaalta varsinkin monet huippuhetket on saatu elävöitettyä esimerkillisen voimakkaasti ja vaikuttavasti juuri tämän määrätietoisen aggressiivisuuden ansiosta.

Hintansa väärti? En kadu että katsoin, mutta Dolanin leffat olisivat nautittavimpia, jos hän osaisi hieman rajoittaa ylitsepursuavaa taiteellista näkemystään koherentimmiksi kokonaisuuksiksi.

——————–

Tällainen setti siis tänä vuonna – hyvin erityyppisiä leffoja sattui haaviin, ja kaikki sysihuonoa ja umpitylsää King of Pigsiä lukuun ottamatta maistuivat aika muikeasti. Tämän kierroksen ehdottomat tähdet olivat A Royal Affair ja Ace Attorney. Livebloggaaminen ei onnistunut valitettavasti ihan nätisti, kun vapaa-aika ja jaksaminen jäivät melko vähille töiden ja opiskelujuttujen (ja tietysti leffojen) takia, mutta tulipahan tehtyä, kun  itse tykästyin tähän muotoon enemmän kuin pelkkään loppukoontiin. Nyt sitten vain odottelemaan ensi syksyn leffafestareita!

R&A 2012: Maanantai-keskiviikko 24.-26.9.

Aranan R&A-ohjelma 2012:

pe 21.9. King of Pigs
su 23.9. Keep the Lights On, Damsels in Distress
ma 24.9 Whore’s Glory
ti 25.9. A Royal Affair
ke 26.9. War Witch
pe 28.9. A Letter to Momo, Ace Attorney
la 29.9. Laurence Anyways
su 30.9. Love Rebels

Whore’s Glory (Saksa & Itävalta 2011)

Dokumenteissa rakenteellisesti mielenkiintoisin osuus on usein se, kuinka kovaa tekijät antavat oman äänensä kuulua lopputuotteessa. Kolmesta eri puolilla maailmaa pyörivästä bordellista kertova Whore’s Glory näyttää päällisin puolin hyvin neutraalilta, sillä tekijät eivät itse esiinny siinä lainkaan, selostusta ei ole, eikä haastattelijoiden kysymyksiäkään kuulla. Haastateltavat ainakin näyttävät kertovan elämästään omin sanoin. Todellisuudessa tämä tekijöiden hiljaisuus johtaa ehkä hieman turhankin harhaanjohtavaan kuvaan, koska aivan ilmeisestikin valtavasta määrästä materiaalia on valikoitu vain pieni osa hyvin tietoisesti.

Pätkän suurin anti ei synny niinkään minkään yksittäisen kuvauskohteen tutkistelusta, vaan kolmen kohteen vertailevasta otteesta. Bangkokin suorastaan kliinisen oloisesta ilotalosta on pitkä matka Bangladeshin rähjäisen aggressiiviseen menoon ja edelleen meksikolaiskaupungin karun määrätietoisiin porttolayksikköihin. Toisaalta ilotyttöjen elämään liittyy hyvin samanlaisia haasteita kaikissa kuvauskohteissa.

Kiintoisimmiksi yksityiskohdiksi itselleni jäivät asiakkaiden ja prostituoitujen välisten suhteiden henkilökohtaisuuden tason vaihtelut. Thaimaassa tytöt tunnistetaan numeroilla, Intiassa nimet, kanta-asiakkaat ja melkein seurustelua simuloivat asiakassuhteet ovat tärkeitä, kun taas Meksikossa ollaan täysin anonyymejä, eikä itsestä kerrota mitään vaikka asiakas kysyisikin.

Kunkin kohteen kohdalla jäädään toistamaan samoja elementtejä moneen otteeseen rutiinin tunnun luomiseksi. Esimerkiksi intialaisnaisten veden pärskyttelyä huoneen ovelle näytetään muutaman minuutin välein, samoin kuin thaimaalaisten asiakkaiden neuvottelua bordellin isännän kanssa siitä, kuka tytöistä soveltuisi herroille parhaiten. Tällaiset toistot korvaavat onnistuneesti selostusta. Toisaalta niiden takia kuhunkin kohteeseen käytetään hieman enemmän aikaa kuin muuten tarvitsisi, mikä tekee dokumenttileffasta vähän puuduttavan ja turhan pitkän sisältöön nähden.

Hintansa väärti? Ihan mielenkiintoinen ja monipuolisen oloinen pläjäys, mutta jokaisen kohteen kuvauksen olisi voinut pätkäistä kymmenisen minuuttia lyhemmäksi.

A Royal Affair (En Kongelig Affære, Tanska, Ruotsi, Tšekki & Saksa 2012)

Historialliset pukudraamat ovat usein suureellisuudessaan varsin hurmaavia pätkiä, ja tämä tanskalainen tapaus viihdytti ja herätti ajatuksia ihan erityisen tehokkaasti. Moniulotteisuudessaan ja yksinkertaistamisen välttämisessään se on esimerkillisesti toteutettu tarina, jossa mielenkiintoisella tavalla epätyypillisesti tasapainotettu kolmiodraama kietoutuu hyvin kiinteästi hahmojen poliittisiin intresseihin.

Erityisen kiitoksen leffa ansaitseekin tämän kolmiodraaman poikkeuksellisen hienosta käsittelystä. Yksinkertainen kuningas Christian on tyhmyyttään täysi mulkvisti, ja on ilmiselvää, että valistusajattelustaan yhteisen sävelen löytävät kuningatar Caroline ja kuninkaan luotettu lääkäri Struensee ansaitsevat toisensa. Siitä huolimatta tekee pahaa seurata, kuinka kaksi älykköä manipuloi Struenseesta emotionaalisesti riippuvaista kuningasta täysin häikäilemmättömästi toimimaan valistusideoidensa toteutusvälineenä.

Kukin kolmesta keskeisestä hahmosta rakentuu loppupeleissä hyvin sympaattiseksi tyypiksi kaikista uhkapeleistä, hölmöilyistä ja petoksista huolimatta. Hahmojen motiivit ja tunteet toisiaan kohtaan perustellaan erinomaisen kattavasti ja uskottavasti, ja hovin juonittelujen seuraaminen hieman totutusta eriävästä vinkkelistä herättelee näppärästi.

Hintansa väärti? Ehdottomasti parhaita näkemiäni puku- ja kolmiodraamoja. Viikonlopun näytöksissä on vielä pari paikkaa vapaana, menkää katsomaan.

War Witch (Rebelle, Kanada 2012)

War Witch oli melkeinpä iloinen yllätys. Aiheensa perusteella se kuulostaa kurjuuden kärjistymältä ja maailmankaikkeuden raskaimmalta leffalta – onhan kyse afrikkalaisista lapsisotilaista. Komona-tyttösen matka onkin toki asiaankuuluvalla tavalla äärimmäisen rankka ja traumaattinen, mutta leffa ei painavasta aiheesta huolimatta onneksi unohda sydäntään.

Arfikkaa ei kuvata vihoviimeisenä kuolonloukkona, kuten voisi vähän liian helposti käydä, vaan elokuva on täynnä ihania ja ihailtavia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan hädässä olevaa. Leffa antaa katsojalle tilaa tutustua myös kulttuurin kauniisiin puoliin. Puoliväliin taktiseksi hengähdystauoksi sijoitettu valkoisen kukon metsästysretki on herttaisimpia viime aikoina näkemiäni kohtauskokonaisuuksia. Viattoman kuiva huumorikin pääsee kukkimaan sen aikana kauniisti ennen väistämättömän synkeää loppukolmannesta, joka ei sekään unohda katsomiskokemukselle niin tärkeitä valonpilkahduksia.

Hintansa väärti? Olin odottanut puisevaa mutta tärkeää kärsimystarinaa, mutta sainkin aidosti koskettavan kertomuksen rohkean nuoren naisen koettelemuksista.

R&A 2012: Sunnuntai 23.9.

Aranan R&A-ohjelma 2012:

pe 21.9. King of Pigs
su 23.9. Keep the Lights On, Damsels in Distress
ma 24.9 Whore’s Glory
ti 25.9. A Royal Affair
ke 26.9. War Witch
pe 28.9. A Letter to Momo, Ace Attorney
la 29.9. Laurence Anyways
su 30.9. Love Rebels

Keep the Lights On (Yhdysvallat 2012)

Parisuhdekuvauksena Keep the Lights On toimii loistavasti realistisuutensa ansiosta. Dokumentaristi Erikin ja lakimies Paulin romanssi sijoittuu hyvin määrätietoisesti reaalimaailmaan, eikä yritä sokerikuorruttaa tai sensaatiopaisutella miesten välistä vuosikymmenen kestävää suhdetta ylä- ja alamäkineen. Kaikella ja kaikilla on niin valoisat kuin ikävämmätkin puolensa, eikä mustavalkoisuuksiin juuri sorruta. Erikiä koko ajan enemmän ahdistava Paulin päihdeongelma nousee leffan keskeiseksi konfliktiksi, mutta Paulia puolestaan kaivelevat Erikin flirttailut ja puhelinseksisessiot muiden miesten kanssa.

Leffa ei kuitenkaan koskaan unohda pitää esillä, miksi miehet ongelmistaan huolimatta pysyvät yhdessä vuosien ajan. Kumpikin heistä satuttaa jatkuvasti toista omalla tavallaan, mutta tämä esitetään enemmän parisuhteen realiteettina kuin ylitsepääsemättömänä esteenä – he tuovat toistensa elämään myös paljon paljon hyvää ja kaunista. Heidän välillään paistavaa syvää rakkautta ei voi kyseenalaistaa valtavan suloisten pienten yhteisten hetkien ansiosta. Peiton alta löytyvän lahjan avaamishetken ja takinkauluksen parasta asemoimista koskevien hymyileväisten nahistelujen kaltaiset söpöilyt keräävät onnistuneesti katsojan sympatiat puoleensa.

Elokuvan loppuratkaisusta olisi voinut saada aikaan suurenkin draaman, mutta tekijät välttävät mukavasti ylireagoinnin suot ja jättävät teoksensa päättymään hieman antiklimaattiseen, mutta yleistunnelmaan kauniisti sopivaan ja tarinan hyvään kohtaan lopettavaan finaaliin. Kaikin puolin nautin pläjäyksestä varsin paljon.

Hintansa väärti? Ehdottomasti, jos homomiehet eivät pelota, mutta aito ja realistisuuden tavoittelustaan huolimatta melko positiivinen draama innostaa.

Damsels in Distress (Yhdysvallat 2011)

Steppauksen ja teräväkärkisen deadpan-huumorin rytmittämä neljän opiskelijan pyörittämä maailmanparannuspiiri nappasi aivan eri tavalla kuin tosielämästä viehätysvoimansa ammentava Keep the Lights On. Damsels in Distress tietää erinomaisen hyvin olevansa fiktiota ja kärjistääkin kaikkea sisältöään sen mukaisesti. Tämä tehdään kuitenkin niin sympaattisesti, että hankalahan hauskan napakasti kirjoitettuihin ja näyteltyihin neitokaisiin oli olla ihastumatta.

Episodimaisesti rakennettu tarina harhailee vähän sinne ja hiukan tuonne, mikä korostaa hieman turhan paljon sitä, ettei leffalla vankkumattomasta ihanuudestaan ja näppäränfiksusta dialogistaan huolimatta ole ihan hirveästi suuntaa tai pointtia. Toisaalta tämä ei onneksi juurikaan häiritse, sillä fokus säilyy koko ajan tiukasti tekijöiden otteessa pysyvissä hahmoissa. Erityisesti naisnelikon johtohahmo Violet on aivan hurmaavan höpö hyvin itsetiedostavalla ja suoraselkäisellä tavalla.

Hintansa väärti? Ei ehkä viime vuosien tärkeimpiä leffoja, mutta fiksuna hyvänmielen pätkänä toimii loistavasti.

R&A 2012: Perjantai 21.9.

Rakkautta & Anarkiaa -filmifestarit pyörähtivät taas käyntiin, ja yritän tänä vuonna liveblogata omasta leffakierroksestani samaan tapaan kuin armon vuonna 2010. Tuttuun tapaan leffoista voi lukea enemmän R&A:n sivuilta, jonne otsikkolinkki mukavasti ohjailee.

Aranan R&A-ohjelma 2012:

pe 21.9. King of Pigs
su 23.9. Keep the Lights on, Damsels in Distress
ma 24.9 Whore’s Glory
ti 25.9. A Royal Affair
ke 26.9. War Witch
pe 28.9. A Letter to Momo, Ace Attorney
la 29.9. Laurence Anyways
su 30.9. Love Rebels

King of Pigs (Dwae-ji-ui wang, Etelä-Korea 2011)

Possukuningasta päädyin katsomaan lähinnä saadakseni vähän kontrastia ainaisille japanilaisille piirretyille – korealaista animaatiota kun tulee kulutettua äärimmäisen harvoin. Vaikka olin valmistautunut väkivaltaista koulukiusaamista lupaavan juonikuvauksen perusteella rankkaan menoon, hämmennyin silti elokuvan ytimestä huokuvan synkkäilyankeilun tukahduttavasta sakeudesta.

Leffa tuntui tietoisesti jättävän kaikki hahmonsa vaille minkäänlaista sympatianripettä. Ne hahmot, jotka eivät ole sydämettöminä julmureina kuvattuja koulukiusaajia, ovat näiden armoille alistuvia selkärangattomiksi hakattuja surkimuksia, jotka vartuttuaan hakkaavat ja kuristavat vaimojaan. Yhteiskunnan armotonta luokkajakoa kuvastavia läpeensä ikäviä välienselvittelyjä kaadetaan ruudulle niin tiheään tahtiin, että julmuuksien kuvaukset ja altavastaajien päättymättömät kärsimykset menettävät nopeasti vaikuttavuutensa ja terävyytensä ylikäytön takia.

Tietokoneella vaivauduttavan töksähtelevästi ja jäykästi toteutettu animointi on väännetty olemattomalla budjetilla, joka saa hahmot näyttämään massattomilta peliukkeleilta. Nätteihin ja huolitellun näköisiin hahmoihin tottuneen animekeken silmiin hahmodesignien rujouskin lähinnä lisäsi elokuvan masentavuutta realismin tunnun sijaan.

Ohjauspuolellakin King of Pigs onnistui enemmän hihityttämään kuin häikäisemään. Ohjaajan epätoivoiset yritykset lisätä dramatiikkaa hellyyttävän kömpelöillä siirtymillä toimivat aivan liian tehokkaana tahattoman huumorin lähteenä. Lisäksi liki kaksituntinen elokuva olisi voinut kevyesti olla ainakin puoli tuntia lyhyempi, sillä toteutus on täynnä tyhjäkäyntiä ja ylimääräistä venytystä.

Hintansa väärti? Ei. Rankka ja yhteiskuntakriittinen tarina ei yksinään riitä, kun epämiellyttävät hahmot eivät tarjoa minkäänlaista välittämisen aihetta tai tarttumapintaa. Piinaavan venytetty rytmitys taas vesittää leffan sanoman tehokkuutta.

Maailmanlopun con

Menneenä viikonloppuna tuli vierailtua toista kertaa anime- ja roolipelitapahtuma Traconissa, joka osoitti jälleen olevansa varsin kiva paketti. Viime vuonna olin tykännyt erityisesti teemapelin näkyvyydestä kaikkialla conissa. Eriväristen ryhmittymien kamppailut, käytävällä kailotetut vallankumoukselliset palopuheet ja muu roolipelitilpehööri onnistuivat tuomaan conikokemukseen ihan omintakeista fiilistä, joka sai sen erottumaan tunnelmallisesti selvästi edukseen kaikista muista coneista. Siksi olinkin hieman pettynyt siihen, etteivät teemapelijutut tuntuneet olleen tänä vuonna yhtä laajasti esillä. En ole itse kiinnostunut roolipelaamisesta tai teemapeliin osallistumisesta, mutta viime vuonna tykkäsin kovasti ohimennen todistaa kumouksellisten pidätyksiä ja muuta aiheeseen liittyvää.

Sen sijaan ohjelman kannalta Tracon nappasi tänä vuonna enemmän kuin viime vuonna, eikä luentosalien väliä juostessa jäänytkään paljon aikaa muulle. Hiukan jäi harmittamaan, etten saanut katsastettua figuurinäyttelyä tai taidekujaa käytännnössä ollenkaan. Puheohjelma on kuitenkin minulle pääasia tapahtumassa kuin tapahtumassa, ja kiinnostavaa settiä löytyi välillä liiankin tiheään. Muutama kova valintakin täytyi tehdä. Ohjelmatarjonnassa kokonaisuutena ihastutti se, miten nätisti ehdoton valtaosa ohjelmasta keskittyi apokalypsi- ja avaruusteemoihin tavalla tai toisella. Tällainenkin yhtenevyys luo selkeästi conin identiteettiä ja yhtenäisyyttä conikokemukseen.

Jatka artikkelin ”Maailmanlopun con” lukemista →

Vinyylilevyjä ja onkivapoja

Huh, yllättäen kesäloma blogittelusta piinaavan IRL-säädön vuoksi, mutta nyt pääsen takaisin näppiksen ääreen jatkamaan vuoden 2012 teemaksi muodostunutta vertailulinjaa.

Ihania poikia soittamassa ja kalastamassa.

Kevään kiinnostavimmat ja ehdottomasti vahvimmat animetapaukset olivat noitaminA-sarjat Sakamichi no Apollon / Kids on the Slope ja Tsuritama. Ne ovat lähtökohdiltaan erittäin samantyyppisiä tarinoita nuoresta, sosiaalisissa tilanteissa ahdistuvasta pojasta, joka tutustuu uudessa kaupungissa uusiin ihmisiin ja alkaa päästä yli ongelmistaan jaetun kiinnostuksenkohteen ja ystävyyden siivin. Sarjat lähtevät kuitenkin tallomaan aivan eri polkuja tyylinsä ja toteutuksensa kannalta. Kummatkin ovat erittäin hyviä sarjoja, mutta oma sydämeni pamppaili Tsuritamalle paljon tiheämpään tahtiin monestakin syystä.

Apollon on valtaosin suorastaan oppikirjataidonnäyte esimerkillisen hienosta draaman toteutuksesta, mikä osoittautui sekä sarjan suureksi vahvuudeksi että sen väistämättömäksi heikkoudeksi. Se tekee perusdraamansa erittäin hyvin, paikoitellen hiukan ontuen, mutta usein suorastaan mestarillisesti. Kaikki menee suurin piirtein nappiin, ja kaikki on erittäin kohdallaan, mutta sarjan setting ja tavoitteet jäävät lopulta melko vaatimattomalle tasolle, eikä yritäkään juuri haastaa yleisöään.

Tsuritama on tekniikaltaan selvästi hajanaisempi kuin tiiviin kontrollin alla etenevä Apollon, mutta sen kerronta tuntuu myös innovatiivisemmalta ja eläväisemmältä. Apollon jää kilpailijansa rinnalla jopa hieman pliisuksi kokemukseksi juuri sen takia, että on niin tarkasti ja täydellisesti tekijöidensä hanskassa. Sarjan ote tuntuu liiankin huolitellulta verrattuna Tsuritaman ilmavampaan ja leikittelevämpään, värejä ja hauskoja ideoita pursuavaan kerrontatyyliin.
Jatka artikkelin ”Vinyylilevyjä ja onkivapoja” lukemista →

Luotathan!

Varoitus, tämä teksti on erittäin omaelämänkerrallinen.

”Luotathan!”

Otan käteen mangapokkarin tai painan play-nappua, jotta ensimmäinen jakso lähtee rullaamaan näytöllä. Uusi sarja alkamassa, enkä ihan tiedä, mitä on tulossa. Tekijäkään ei ole aivan tuttu.

Sarja yrittää heti alkuunsa tehdä vaikutuksen tavalla tai toisella sortuen silti johonkin niistä tavallisen laiskoista aloituskliseistä. En oikein luota tähän tyyppiin, mietin nenääni nyrpistellen. Sarja on ihan kivan näköinen, mutta varmaan tämä on nyt taas sitä samaa kuin kaikki muutkin genren edustajat. Söpöjä tyttöjä tekemässä söpöjä asioita. Ihan tavallinen koulupoika kohtaa mystisen tytön. Joukkio lähtee maailmalle suorittamaan tehtävää. Tumma ja pitkä, kaikkien ihailema salaperäinen nuorimies on seme. Päähenkilö imaistaan taikamaailmaan kohtalon valittuna. Mecha. Vampyyri. Darker and edgier. Kolmiodraama.

”Olet… MAUKAS!”
”Hyppää parvekkeelta.”

Jep. Olen nähnyt tämän ennenkin, ja todennäköisesti paremmin tehtynä. Nätti on, mutta nättiys on vain pintaa. Mahtaako sen alla olla mitään?

Jaha, nyt tekijä haluaa muovata tästä jotain erikoisempaa. Aika rehentelijä, voisin motata. Tai nojaa, itse asiassa tulos ei lopulta ole ihan paha, vaikka koko asetelman lähtökohtainen epäuskottavuus kaiveleekin. Ehkä tämä tyyppi osaakin asiansa? Vai lapioiko se nyt vain maata omien jalkojensa alta? Edes susihuono teos ei usein ole niin ikävä kokemus kuin teos, jossa on hurjasti potentiaalia, mutta jonka tekijä ei osaa käyttää hienoja ideoitaan kunnolla. Tästäkin voisi seurata sitä suurempi mahalasku, mitä enemmän toiveet heräävät. Ja nuo pienet yksityiskohdat vain ärsyttävät. Miksei se voi tehdä niitä oikein?

”Uskaltaisinkohan?”

Hetkinen, mitäs tämä on? Tuo kohta meni todella nappiin ja herätti mielenkiinnon paremmin kuin mikään vähään aikaan. Tästä voisi jopa kehittyä jotain kiintoisaa. Oikeastaan ne rasittavasti häiritsevät kököt yksityiskohdat eivät enää häiritse ihan kauheasti, kun haluan vain tietää, mihin homma etenee tästä jännästä paikasta. En vieläkään ole ihan varma, haluaisinko luottaa tähän tekijään, jos hän sitten kohta mokaakin jotain tärkeää. Nämä tietyt sivujuonet vaikuttavat siltä, että ne tulevat pian kehittymään aivan tuskaisen keskivertoon suuntaan. Mutta toisaalta, jos sittenkin uskaltaisin tarttua tekijän minulle ojentamaan käteen ja antautua kunnolla tarinan vietäväksi, voisinko saada siitä irti enemmän? Tässä on paljon sellaista, josta tyypillisesti pidän fiktiossa. Mutta myös jotain niin uutta, etten voi olla joutumatta tuoreen näkemyksen pauloihin. En ole koskaan ennen nähnyt mitään aivan tällaista, mutta silti mukana on samalla jotain miellyttävän tuttua tarttumapinnaksi ja ponnahduslaudaksi.

Äkkiä huomaan, että tarina ja hahmot ovatkin vaivihkaa onnistuneet nappaamaan mukaansa. Suspension of disbelief hyrrää turhat narinat jäähylle; pienet nakertavat yksityiskohdat hiiteen, tämä on selvästi paras sarja ikinä!

”Tunne uskomaton… Maailma kanssani liitää!”

Vau, olen löytänyt jotain uutta ja ihmeellistä.
Jatka artikkelin ”Luotathan!” lukemista →

Nopeampi desuraportti

Tämä postaus on omistettu Tounikselle.

————-

Desuviikonloppu on taas kerran huhkittu läpi, ja koska eräät yllämainitut tahot ovat naureskelleet, että olen aina se vihoviimeinen tapahtumaraportoija, niin päätinpä tänä kesänä olla radikaalisti ensimmäisiä! Pahoittelut tekstin jäykkyydestä, huolittelemattomuudesta ja haarukoimattomista toistoista ja kirotusvireistä; oli yksinkertaisesti pakko ehtiä kolmen ekan ani.mu-raportoijan joukkoon.

Kuten tavallista, conin puitteet toimivat varsin näppärästi. Vesi oli kylmää, joka seinään teipatuilla meemuhuuteluilla kuorrutettu fiilis reipas, ohjelmat pysyivät aikataulussa, missään ei tietääkseni sattunut suurempia katastrofeja, kaikki oli ihanaa ja ihmiset desumielellä. Huomion kiinnitti myös VisualQuestin komea finaalinäytös päättäjäisissä. Minulla oli valtavan hauskaa, joten kiitos vain kaikille vanhoille ja uusille tutuille, joiden kanssa tuli juteltua!

Desuconin tärkein valtti itselleni oli jälleen kerran tapahtuman ohjelmatarjonta, jonka kanssa ohjelmavastaava Tounis oli tälle kesälle vetänyt niin överiksi, että hyvä kun luentosalien väliä ravaamisen lomassa syömään kerkesi. Eteen ei tullut edes aivan suuria konflikteja siitä, mikä samassa slotissa pyörivistä puheohjelmanumeroista pitäisi valita, joten näin ehdottoman valtaosan siitä, mitä ensisijaisesti halusinkin. Ihan kaikkea ei tietenkään voinut millään ehtiä ainakaan kokonaan, mutta onneksi ohjelmat videoidaan. Perinteiseen tapaan coniraporttini on siis ennen kaikkea fiilistelypalautetta ohjelmistosta.

Viime vuosien trendiytymislinjojen mukaisesti suuri osa puheohjelmasta keskittyi tiettyyn sarjaan, ja valtaosa näistä oli vieläpä kiitettävän ajankohtaisia. Spoilerivarot antoivat toivoa syvemmästä käsittelystä kuin pelkästä esittelytasosta, joten odotukset olivat korkealla. Juuri nyt pyörivää ja hehkutettavaa animea seuraamattomat eivät välttämättä saaneet hommasta yhtä paljon potkua kuin allekirjoittanut, mutta tykkäsin kovasti sarjakohtaisen ohjelman runsaudesta. Kaikki seuraamani tapaukset ottivat mielestäni myös melko kivasti huomioon kyseistä sarjaa näkemättömät kuuntelijat.

Jatka artikkelin ”Nopeampi desuraportti” lukemista →

Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 8: Insert-kappaleet

Osa 0: Esittely
Osa 1: Sankarit
Osa 2: Neidot pulassa
Osa 3: Pahikset
Osa 4: Kolmiodraamat
Osa 5: Maskotit
Osa 6: Hahmot tarinassa
Osa 7: Ääninäyttely

Ihania Penguindrum-neitokaisia mikin ääressä.

Revolutionary Girl Utena, Star Driver ja Mawaru Penguindrum panostavat kaikki kolme tiettyihin, tunnistettaviin ja useaan otteeseen käyttämiinsä laulettuihin kappaleisiin, jotka koristavat sarjojen audiopuolta, mutta joita käytetään myös avaamaan näkökulmaa hahmoihin ja teemoihin. Kunkin sarjan lippulaivakappale palvelee vieläpä samaa tarkoitusta kahden eri maailman välillä siirtymisen kyydittäjänä ja symbolina.

Tällaisten insert-kappaleiden käytön haasteellisuutta lisää kenties se, että ne hyppäävät väistämättä esille enemmän ja voimakkaammin kuin normaali lyriikaton taustamusiikki, joten niiden on myös istuttava sävyttämiensä kohtausten rytmiin ja tyyliin vielä tuplasti paremmin kuin muun taustamusiikin. Hidas insert-kappale saattaa olla helpompi häivyttää taustalle, mutta kaikki tämän kirjoitussarjan verrokkinimikkeet käyttävät kappaleitaan hyvin korostettuna tyylillisenä elementtinä, joka katsojan on tarkoitus huomata. Ne muodostuvat myös vahvasti osaksi sarjojensa identiteettiä.
Jatka artikkelin ”Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 8: Insert-kappaleet” lukemista →

Kalsean viileää ja höyryävän kuumaa

Edit 13.5. kolmelta aamuyöstä: lisäsin kaksi kappaletta tekstiä postauksen loppuun, koska vertailulta puuttui loppuyhteenveto. Hups.

Palasinpa tässä hiljattain kahden vanhan tutun BL-teoksen pariin, joista toinen tuntuu heikkenevän jokaisella visiitillä ja toinen sen kun voimistuu. Tällä kertaa huomasin, että näillä kahdella sarjalla on asetelmiensa puolesta kuitenkin paljon yhteistäkin. Kumpaakin myös kansoittavat kovat, miehekkäät miehet ja kummatkin väistävät oivallisesti poikarakkaussarjoille tyypillisen herkänpöhnäisen söpöilyn.

Hyytävä skifikertomus ja polttava vankilatarina ovat yhtenevistä asetelmistaan huolimatta kuin yö ja päivä.

Rieko Yoshiharan 80-luvun jälkipuoliskolla kynäilemää skifiympäristöön sijoittuvaa kevytromaani- eli ranobesarja Ai no Kusabia muistetaan BL-piiressä lämmöllä, sillä siitä vuonna 1992 tehty kaksiosainen OVA on pitkään ollut ainoita kelvollisia BL-animesovituksia. Dystooppisen oloista teknomaailmaa pyörittävät superälykkäiksi modatut pitkät ja arvokkaat ”blondit”, jotka pitävät viihdykkeenään ”lemmikeiksi” kutsumiaan seksikkäitä ihmisyksilöitä. Yhteiskunnan alamaailmaa taas kansoittavat jengijätkät, joilla ei ole elämässä muita valtteja kuin katu-uskottavuutensa. Luonnollisesti tarina kertoo tulisesta jengipomo Rikistä, joka päätyy sattumusten kautta kaupunkia johtavan blondi Iason Minkin lemmikiksi.

Mika Sadahiron yaoimangan Kylmäksi ringiksi tituleeratussa 2000-luvun alkupuolen vankiladraama Under Grand Hotelissa eli napakammin UGHissa jenkkiputkaa pomottava nuori huumekingi Sword Fish taas nappaa uudeksi nartukseen vankilaan juuri naisystävänsä aviomiehen taposta passitetun japanilaissyntyisen Sen Owarin. Syntyperänsä takia slummipukarina yhteiskunnan alinta kastia edustava Riki ja tuoreena, osastonsa ainoana japanilaisena vankilayhteisön pohjasakkaan lukeutuva Sen joutuvat tarinoissa ympäristöjensä karismaattisten johtohahmojen armoille hyvin asetelmallisesti samantapaisiin suhteisiin. Silti näiden rankkojen tarinoiden toteutukset eivät voisi juuri enempää erota toisistaan.

Jatka artikkelin ”Kalsean viileää ja höyryävän kuumaa” lukemista →