Joulukalenteri 2011: 1. päivä – yksinkertaista mustaa

Tervetuloa Missing Linkin kolmannen joulukalenterin pariin! Tällä kertaa aiheena on hahmosuunnittelu, eli kohdistan joka päivä valokeilan tietyn hahmon tai hahmoryhmän visuaaliseen ulosantiin. Ihkutusta on siis luvassa, mutta aivan pinnalliseksi ei kuitenkaan ole tarkoitus jäädä. Odotettavissa on myös pohdintaa muun muassa siitä, miten hahmodesign ilmaisee hahmon olemusta ja persoonallisuutta ja miten se vaikuttaa koko sarjan tunnelmaan.

Sebastian Michaelis (Black Butler) ja Izaya Orihara (Durarara!!)

Demonibutleri ja tiedonvälittäjänilkki demonstroivat, mikä väri pukee pahista parhaiten.

Jatka artikkelin ”Joulukalenteri 2011: 1. päivä – yksinkertaista mustaa” lukemista

Joulunodotus alkakoon!

Oho, tänään on jo ensimmäinen adventtisunnuntai, mikä tarkoittaa sitä, että muutaman päivän päästä on taas aika käydä avaamaan joulukalenteriluukkuja!

Missing Link viihdyttää lukijoitaan jo kolmatta kertaa autenttisella fiktioburgerointikalenterilla (edelliset kaksi löytyvät kokonaisuudessaan sivupalkista). Tällä kertaa tähtäimessä on viimekuisen pollin tuloksien mukaan mietiskellä hahmosuunnittelun saloja. Kiitos jälleen kaikille äänestäneille!

Tarkoituksenani ei ole vain tuoda esille parhaita yksittäisiä designonnistumisia, vaan pohtia hieman laajemminkin kalenterissa esille nostamieni hahmojen kautta, mitä kaikkea hahmosuunnittelulla voidaan tehdä erilaisissa yhteyksissä. Luvassa on siis yksittäisten hahmojen desingien pureskelun lisäksi useampaan saman sarjan hahmoon ja koko hahmokaartiinkin keskittyviä luukkupostauksia, sekä hahmopareja tai –ryhmiä eri sarjoista ja tietyn tekijän hahmosuunnittelutrendejä yleisemmin. Kuten viime vuonna, kalenteri tulee painottumaan manga- ja animesarjoihin, mutta muutakin on toki luvassa.

Kalenteri ei etene tänä vuonna mitenkään erityisessä järjestyksessä, sillä hienoja designeja on yksinkertaisesti niin valtava määrä, ettei sitä kärkipäätä ole oikein mahdollista laittaa järjestykseen. Häikäisevän näköisiä hahmoja on takuulla jäänyt myös pois aivan hävyttömän suuri määrä. Sen sijaan olen yrittänyt löytää mahdollisimman paljon erilaisia näkökulmia, joista hahmodesigneja voi tutkistella. Ensisijaisena kriteerinäni olen pitänyt designin upeuden sijaan sitä, miten loistokkaasti upea design pukee nimenomaista hahmoa ja sarjaa.

Tulen siis pohtimaan ennen kaikkea ulkoisen olemuksen merkitystä hahmon tarinalle ja persoonallisuudelle ja yleisemmin koko sarjan tunnelmalle. Merkitystä on monesti myös ele- ja ilmekielellä, joka monesti tavallaan yhdistää hahmon persoonan ja designin toisiinsa. Toisin sanoen annan erityistä merkitystä paitsi staattiselle hahmosuunnittelulle, myös designien liikkuvuudelle ja ilmeikkyydelle. Hahmodesign yksinään voi olla vaikuttavan näköinen, mutta todellinen haaste on saada se toimimaan tietyn hahmon julkisivuna ja siten samalla osana tarinaa. Hieno design ei ole tarinankerronnan kontekstissa minkään arvoinen, ellei sen kautta pystytä tyydyttävästi ilmaisemaan hahmon ja tarinan ulkomuodon lisäksi niiden sisintä. Tästä kirjoituksesta kannattaa myös tutustua alkulämmittelynä hahmosuunnittelua koskevaan kohtaan numero 4.

En ole harmillisesti yli kuukauteen saanut julkaistua mitään blogiin, mutta onneksi seuraavat viikot tulevat kompensoimaan tätä puutosta. Tiedoksi myös kaikille, jotka eivät ole vielä löytäneet tietään mikroblogaamiseen äärimmilleen tiivistettyyn maailmaan, että sivupalkissa on linkki Twitter-tiliini, jossa kommentoin kokemuksiani fiktion parissa ahkerammin ja typistetymmin kuin täällä blogin puolella.

Näissä tunnelmissa onkin hyvä virallisesti aloittaa joulunodotus!

Syksyn 2011 ensivaikutelmia: HxH, Phi Brain, Future Diary & Chihayafuru

Kun poikasarjoja on tullut tänä syksynä katseltua epätavallisen paljon, niin keräsinpä ensifiiliksiä niistä yhteen.

Hunter x Hunter

Ilmeeni HxH:ta katsoessani.

Ysärishounenin hahmosuunnittelu ahdistaa niin suuresti, etteivät ihan kivat tuotantoarvotkaan pysty kompensoimaan. En siis tykkää ensimmäisten jaksojen perusteella yhtään HxH:n ulkonäöstä, mikä on siinä mielessä isohko miinus, että visuaalinen maailma on itselleni hyvin tärkeässä roolissä animesta nauttimisen kannalta.

Ensimmäisten jaksojen toteutuskin loistaa niin perusperusshounenina, että poikainsarjakuville normaalisti nyrpistelevä katsoja on hieman tuskissaan. Varsinkin pilottijaksossa kaikki tapahtuu niin oppikirjan mukaan, että epätoivo melkein iski katsoessa. Tarinassa etovan ylioptimistinen peruspikkupoika haluaa hunteriksi, jonkinlaiseksi paikalliseksi sankariksi, ja tutustuu kahteen toiseen ainakin ensivilkaisulta äärityypitellyn oloiseen hunter-kokeeseen pyrkijään. Tästä ei asetelma enää perusperusshounenimmaksi mene (paitsi ehkä jos poika haluaisi Maailman Parhaaksi hunteriksi).

Useammaltakin taholta on kuitenkin lupailtu, että HxH tulee vielä yllättämään hienoudellaan, joten päätin yrittää roikkua mukana, sillä ensimmäisessa jaksossa on ylipäänsä aika vaikea tuoda mitään erityisen hienoa kuvaan. Kakkosjakso osoittautuikin yllättätyksekseni jopa melko viihdyttäväksi paketiksi, kun karsintatestit matkalla varsinaisiin kokeisiin sisältävät ihan fiksun oloisia ja oikeasti sankarin piirteitä mittaavia piilotarkoituksia. Tämänhetkinen fiilikseni on siis varovaisen positiivinen.

Innostustaso: 2/5
Jatka artikkelin ”Syksyn 2011 ensivaikutelmia: HxH, Phi Brain, Future Diary & Chihayafuru” lukemista

Rakkautta & Anarkiaa 2011

Olisin halunnut tänäkin vuonna liveblogata Rakkautta & Anarkiaa -kokemukseni, mutta siihen ei yksinkertaisesti ollut aikaa, kun kyseiset viikot pakkautuivat niin täyteen. En myöskään päässyt katsastamaan yhtä paljon elokuvia kuin viime vuonna, mutta toisaalta leffatarjontakaan ei iskenyt aivan yhtä kuumasti kuin on ollut tapana. Esimerkiksi vuoden 2010 R&A-kierrokseni voittajat eli animaatiot jäävät hyvin heikolle edustukselle tänä vuonna, enkä vaivautunut katsomaan ainuttakaan niistä muutamasta, jotka tänä vuonna pyörivät. Toisaalta tuli nytkin nähtyä mukava annos erilaisia leffoja eri puolilta maailmaa, ja viisi seitsemästä nappasi hyvinkin paljon.

Tarkempiin synopsiksiin ja trailereihin pääsee tutustumaan otsikkolinkkien kautta R&A:n kotisivuilla.

Ja muistakaahan äänestää joulukalenteriaihetta torstaihin mennessä!

7 Sins Forgiven (7 Khoon Maaf, Intia 2011)

Kuten leffaseurani esityksen päätyttyä totesi: ”yllättävän hyvä Bollywood-leffaksi.” Tämän R&A-kierroksen avannut yllättävän synkkäsävyinen, mustalla huumorilla väritetty aviokriisidraama loisti odottamattoman nokkelana, varsin viihdyttävänä ja hieman ilkeästä huumorintajustaan huolimatta tunteikkaanakin tapauksena. Erityisesti musikaalikohtausten käyttö vakuutti elokuvaa rytmittävällä säännönmukaisuudellaan. Niitä hyödynnetään ovelasti ja pilke silmäkulmassa kuvaamaan päähenkilö Susannan toisiaan seuraavien avioliittojen onnellisia alkutaipaleita, jotka rupeavat säröilemään ennen pitkää, kun kukin ruumisarkkuun lopulta päätyvistä miehekkeistä paljastuukin kehnoksi aviovalinnaksi. Leffa ei kylmästä huumorielementistään huolimatta unohda hahmonkehitystä, vaan hauskojenkin kuvausten keskellä oli melko sydäntä särkevää seurata, kuinka jokainen uusi murha selvästi jää painolastiksi Susannan harteille ja muuttaa ja kyynistää häntä ihmisenä.

Cold Fish (Tsumetai Nettaigyo, Japani 2010)

Viime vuoden Love Exposuren jälkeen jäin pohtimaan, kuinka suureksi osaksi leffan jälkipuoliskosta jääneet epämiellyttävät fiilikset johtuivat päälle puskevasta flunssasta. Nyt saman ohjaajan eli Sion Sonon toisen leffan täysin terveenä katsottuani voin sanoa, että tämän ihmisen ohjaustöitä en ole enää tulevina vuosina lähdössä katsomaan.

Sonon elokuvissa kameratyö on kaunista, musiikilla leikittely tyylikästä ja kohtausten rakennus kiehtovaa. Nämä ulkoiset ja rakenteelliset kaunistukset eivät kuitenkaan riitä tekemään elokuvaa katsottavaksi, kun sisältö on nimen mukaisesti kylmää kuin kala. En löydä Cold Fishistä sydäntä tai sielua, vain ryhmän ihmisiä, jotka vuoron perään sekoavat omiin piilotettuihin ja patoutuneisiin tunteisiinsa. Samalla he menettävät sen vähän ihmisyytensä, mitä Sono on heille alun perin suonut. Kritiikki sulkeutunutta japanilaista kohteliaisuusyhteiskuntaa kohtaan on napakkaa, mutta ei saavuta kovin paljoa, kun tarinan keskiössä kituvista hahmoista ei pysty välittämään näiden tarkoituksellisen ja täydellisen epäsympaattisuuden vuoksi. Tuloksena käteen jäi tyhjä katselukokemus, jossa tyyli ja kärkevyys menevät tarinan ja hahmojen edelle.

Sleeping Beauty (Australia 2011)

Tämä prostituution rajoja tutkaileva aussileffa onnistui hitaudestaan huolimatta pitämään melko hyvin otteessaan suureksi osaksi vahvan ja perinteisestä vähän poikkeavan näyttelytyönsä ansiosta. Myös hieman oikutteleva käsikirjoitus kiehtoi esimerkiksi lisätessään pitkän ja painokkaan monologin mitä epätodennäköisimmän sivuhenkilön suuhun ja rakentaessaan muuten melko tarkoituksellisen kolean päähenkilön koleaan maailmaan lämpöä yllättävän ja täysin päätarinaan liittymättömän sivujuonen kautta. Nämä rakenteelliset eriskummallisuudet on toteutettu niin hallitusti ja tietoisesti, että ne päätyvät tukemaan elokuvaa kokonaisuutena sen häiritsemisen sijaan.  Sitä vastoin täysin avoimen ja äkillisen lopetuksen WTF-arvot jättivät minut kylmäksi. Miellyttävästä katselukokemuksesta ei missään nimessä ole kyse, mutta kiehtovan erilainen tapaus ja ehdottomasti näkemisen arvoinen.
Jatka artikkelin ”Rakkautta & Anarkiaa 2011” lukemista

Äänestä kalenteriaihetta!

Vaikka joulu ei olekaan vielä aivan ovella, alkavat Linkin joulukalenterivalmistelut kohta, jotta saan tänäkin vuonna toteutettua perinteisen kalenterini. Kahtena viime vuonna olen käynyt läpi Disneyn animaatioiden musikaalikohtauksia ja parisuhdedynamiikkoja, ja nyt pitäisi löytää uusi näkökulma fiktioautisminkäryiseen joulunviettoon. Jätän taas lukijakuntani päätöksen varaan, mistä aiheesta tulen höpisemään koko joulukuun, sillä mielessä on jälleen muutamakin omasta vinkkelistäni äärimmäisen kiintoisa näkökulma, joista en osaa valita mieluisinta.

Sivupalkista löytyvät edellisvuosien joulukalenterikoonnit, joita voi vilkuilla, jos konsepti ei ole tuttu. Alla olevassa pollissa voit seuraavan viikon ajan ensi torstain 13.10. puoleenpäivään mennessä äänestää suosikkivaihtoehtoasi, ja eniten ääniä saaneesta tulee vuoden 2011 joulukalenteriaiheeni.

Vaihtoehto 1: Päheimmät pahikset. Viime vuonna toisiksi eniten ääniä saanut aihe uusintakierroksella, koska olen aina valmis pohtimaan potentiaalista pahismateriaalia, tuota fiktion ikiaikaista suolaa. Kuten mainitsin jo viime vuoden äänestyksen yhteydessä, kalenterin pääkysymyksenasettelu pyörisi sen ympärillä, missä pahiksen raja kulkee ja mikä tekee hahmosta sellaisen pahiksen, jota yleisö kykenee arvostamaan.

Vaihtoehto 2: Vinkeimmät visuaaliset tyylit. Toisaalta viime vuoden kalenterissa oli selkeä hahmofokus, joten tänä vuonna voisi olla hauskaa kokeilla jotain uutta ja tuoretta. Visuaalisuus on minulle äärimmäisen tärkeä osa fiktiota, mutta en ole blogissa pahemmin kirjoitellut siitä, miten niin mangan ja animen kuin länsimaistenkin sarjojen ja tietenkin myös live action -tuotantojen ulkonäölliset seikat toimivat välineinä maailman, hahmojen ja tunnelman rakennuksessa sekä tietysti tarinan kuljetuksessa. Tarkoituksena ei olisi niinkään pohtia visuaalisuutta itsenäisenä tekijänä, vaan sen merkitystä koko teokselle.

Vaihtoehto 3: Häikäisevimmät hahmodesignit. Tämä vaihtoehto yhdistää hahmofokuksen ja visuaalisen fokuksen. Designit toki kuuluvat yhtenä olennaisena osa-alueena jälkimmäiseen, mutta tässä vaihtoehdossa pohtisin aihetta kohdistetummin, kun taas visuaalisten tyylien tarkastelu käsittäisi laajemman kokonaisuuden. Hahmosuunnittelu jää usein melko itsestäänselvyydeksi, josta on helppo muodostaa mielipide, mutta johon harvemmin kiinnitetään syvempää huomiota. Vaikken tietenkään ole jättämässä pinnallista ihkutusta täysin sivurooliin, ensisijaisena tavoitteena olisi tässäkin tutkailla hahmojen ulkonäöllisten seikkojen merkitystä nimenomaan niiden kontekstissa eli suhteessa kulloinkin suurennuslasin alle pääsevään hahmoon tai hahmoryhmään.

[poll id=”4″]

9 erittäin hyvää syytä olla lukematta poikarakkausmangaa (3/3)

Tähän mennessä olen valittanut homomangan hahmoista ja seksin roolista, nyt vuorossa avautumista genren yleisestä kunnianhimottomuudesta.

7. Poikarakkaus on ainoa sisältö

No Touching At All:ssa ei ole mitään vikaa, mutta eipä hirveästi muistettavaakaan.

Pääparin suhteen lisäksi jaajotarinassa ei ole mitään muuta sisältöä, koska yaoi-genren pointtina on juuri kertoa siitä (epähomosta) homosuhteesta. Mitään muuta ei oikeasti tapahdu, vaikka välillä joissain hauskoissa skifiympäristöissä yritetäänkin kloonata Jeesusta ja muuta pinnallisella tasolla epämääräisen trololokiinnostavaa. Kulissitarina pornokohtauksen ympärillä on kuitenkin perinteisesti niin minimalistiseksi stripattu, ettei siihen mahdu enää mitään muuta kuin pakollinen ensitapaaminen, hetken kosiskelu ja sitten monta sivua täysin luokatonta panemista.

Tämä ei sinänsä ole yhtä anteeksiantamaton yaoitropee kuin monet muut, sillä kahden henkilön välisessä ihmissuhdedraamassa ei ole varsinaisesti mitään vikaa. Odottaisin kuitenkin välillä jotain tarinallistakin kunnianhimoa. Olen viime aikoina lukenut aivan liian monta puhdasta poika tapaa pojan -tarinaa, joilla ei ole nätin ulkonäön ja ihan toimivan, joskin kaavamaisen draama-aineksen lisäksi juurikaan tarjottavaa, kuvan No Touching At All hyvänä esimerkkinä tällaisesta sinänsä onnistuneesta, mutta laimean fiiliksen jättävästä tarinasta.

Mielestäni se ihmissuhde voisi ihan hyvin olla pääosassa, vaikka teoksen sisältö ei siihen rajoittuisikaan. Parhaat fiktiiviset ihmissuhteet löytyvätkin tällaisista tarinoista, jotka tarjoavat muutakin sisältöä kuin pelkän ihmissuhteen. Useimmat BL-mangakat eivät vain ole niin hyviä tarinankertojia, että osaisivat sitoa tuotoksiinsa mitään muuta kuin sitä itseään. Useiden tarinankerronnallisten tasojen (esim limittyvät tarinakaari-, aika- tai tematiikkarakenteet) käyttäminen on monesti joko olematonta tai yritettynäkin kömpelöä tai vähintään lamaannuttavan yksinkertaista, mikä liittyy myös vahvasti seuraavaan ongelmakohtaani. Vielä harvempi tarinoitsija uskaltautuu jättämään homosuhteen kauemmas taka-alalle kertoakseen tarinaa jostain ihan muusta homohahmoilla.
Jatka artikkelin ”9 erittäin hyvää syytä olla lukematta poikarakkausmangaa (3/3)” lukemista

9 erittäin hyvää syytä olla lukematta poikarakkausmangaa (2/3)

Viimeksi vikisin BL-sarjojen hahmoista, nyt vuorossa seksin käyttöön liittyvää itkuvalia.

4. Raiskaus merkitsee rakkautta

Caramel

Caramel: AMG THEIR LOVE IS SO TRUE!

Kun viimeksi rupesin pääsemään vauhtiin sen kanssa, miten kaikki on kehnoa homopornon porno-osuudessa, niin kaikkien harrastajien suosikki eli semiraiskaus rakkaudenosoituksena on tietysti otettava narinan aiheeksi. Jaajossa seme uhkailee, alistaa ja painostaa uken seksiin, koska ”sanasi sanovat ei, mutta kehosi sanoo kyllä”. Puku Okuyaman Caramel saa nihkeän hien pintaan, kun semen kämppiksenä asuva uke ei pakotuksen jälkeen uskalla moneen päivään tulla kotiin, mutta silti näiden suhde yritetään jostain syystä kuvata romanttisena ja ihana. Ja Caramel on vielä aika laimea tapaus, jos verrataan vaikka Yuki Shimizun BL-klassikko Love Modeen.

Semelle seksuaalinen itsemääräämisoikeus on tuntematon käsite. Koska uke selvästi tykkää hänestä ja koska hänellä on kaikki fyysiset avut ottaa pienen ja heiveröisen uken anaalineitsyys, on hänellä tietysti pettämättömän harlekiiniromantiikan logiikan mukaan tähän oikeuskin. Ukehan selvästi nauttii siitä myös! Ei koskaan antanut hyväksyntäänsä tai ollut millään tasolla mukana toiminnassa, mutta kyllä pojan kroppa reagoi, kun oikeita vipuja väänteli (PUN INTENDED). Sen päättelemiseen, mikä tässä kuviossa on vikana, ei tarvita kuin muutama toimiva hermosynapsi.

Järkevän ihmisen äimistykseksi yaoimaailmassa kukaan ei huomaa mitään erityistä tässä menettelyssä. Ukekin jatkaa semen kanssa heilailua ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, koska hei, hänhän tosiaan tykkää semestä. Se, että seme juuri pakotti hänet seksiin sen kummemmin kyselemättähän vain kertoo siitä, miten kovasti seme haluaa häntä. Vaikka koulu olisi täynnä fiksumpia, paremman näköisiä ja persoonallisempia ihmisiä, seme on valkannut juuri uken kiintymyksensä kohteeksi, ja siitä sietää olla otettu. Sitä paitsi semellä on ollut traaginen lapsuus ja tämä käyttäytyy siksi inhottavasti ukea kohtaan. Täten on täysin ymmärrettävä, ettei seme osaa ilmaista tunteitaan muilla tavoin kuin työntämällä sukuelintään sinne, minne se ei kuulu.

Ideologisella tasolla tällainen käytös niin semen kuin ukenkin puolelta kuvottaa minua. Raiskaus sinänsä on mielestäni erittäin validi ja kiehtova käänne fiktiossa käsiteltäväksi, mutta yaoissa tarinan pääsuhteessa tapahtuvia raiskauksia ja raiskauksenluonteisia akteja käsitellään liian usein romanttisina toimintoina. Raiskauksen esittäminen kauniina ja puhtoisena romantiikkana on suurin piirtein halventavin mahdollinen näkökulma aiheeseen.
Jatka artikkelin ”9 erittäin hyvää syytä olla lukematta poikarakkausmangaa (2/3)” lukemista

Penguindrum Ringon vinkkelistä

Tavanomaisen näköinen tyttö paljastuu kaikkea muuta kuin tavanomaiseksi.

(Ei näytä ihan episodipostailu onnistuvan minun aikatauluillani, mutta muutaman jakson välein näyttäisi tulevan tekstiä helpommin.)

Mawaru Penguindrum on jännittävä sarja, sillä on oikeasti hyvin vaikeaa ennakoida, mihin suuntaan tuleva jakso lähtee viemään tarinaa. Yksi asia on kuitenkin helppo tietää jo etukäteen: uusin jakso tulee sekoittamaan koko ajan skitsommaksi menevää pakkaa entisestään. Siitä pitävät huolta sarjan hahmot, jotka ovat juuttuneet juoksuhiekkaan, eivätkä edes huomaa vimmatun pyristelyn ja räpiköinnin vain pahentavan tilannettaan.

Penguindrum alkoi esittelemällä katsojilleen Takakuran suloisen sisaruskolmikon, jonka jäsenet välittävät toisistaan aidosti ja haluavat varjella jäljellä olevaa perhettään, kun vanhemmat ovat poistuneet kuvioista, eikä sukulaisiakaan vaikuta olevan. Toisaalla tutustuimme tosirakkautta etsivään Ringoon, joka uskoo vilpittömästi vielä saavansa kohtalonsa valitun. Sarjan ensimmäiset kahdeksan jaksoa ovat kuitenkin lähteneet pahaenteisen systemaattisesti ja määrätietoisesti kerimään auki näiden neljän nuoren suhteita toisiinsa ja ympäristöönsä karulla kädellä. Nätin pintakerroksen alta alkavat paljastua kytevät sielunrippeet ja mätänevät paiseet.
Jatka artikkelin ”Penguindrum Ringon vinkkelistä” lukemista

9 erittäin hyvää syytä olla lukematta poikarakkausmangaa (1/3)

Ja 9 vielä parempaa syytä kokeilla kuitenkin.

Aikanaan stargay haastoi minut kirjoittamaan jotain ihka oikeasta BL-mangasta, kun en ole näiden kahden ja puolen vuoden aikana kerennyt aihetta kunnolla käsittelemään, vaikka genreä on tullut luettua pelottavan korkeat vuoret. Varsinkin yläasteaikoina kulutin aika hirmuiset määrät jaajoa ja onnistuin jotenkin tuhlaamaan aikaani mitä hirveimpiin sotkuihin. Ähkyhän siitä syntyi, ja niistä ajoista BL-kulutukseni on vähentynyt ratkaisevasti. BL on yksi jumiutuneimmista ja ikävimmistä genreistä, joihin olen tutustunut, tai ainakin se tuntuu sellaiselta kenties juuri yliannostuksen vaikutuksesta. Joka tapauksessa tässä tulee täysin sekalaisessa järjestyksessä 9 suurinta syytäni siihen, miksi en suosittelisi yhtään kenellekään syvempää poikaraukkauden ihmeelliseen maailmaan tutustumista. Toisaalta jokaisen kohdan perässä nostan esiin poikkeuksia keskinkertaisuuden massasta osoittamaan, että poikarakkaussarjojenkin viitekehyksestä löytyy myös niitä korvaamattoman arvokkaita jalokiviä tai ainakin uskallusta rikkoa vakiintuneita rajoja.

Etukäteisjohtopäätöksenä voisin vielä mainita, että BL on pääpiirteissään käsittämättömän huonoa sarjakuvaa, jos sitä yrittää lukea täysin sattumanvaraisesti tai vaihtoehtoisesti yrittää ahmia kaiken eteen tulevan shaiban. Porskutin itse aikoinaan jälkimmäisellä metodilla ja kyynistyin, mutta toisaalta kun nykyään mietin suosikkimangakoitani, lähes kaikki heistä tuntuvat jotenkin kummasti piirtäneen myös BL-henkistä tarinaa ja ison osan olen jopa löytänyt BL-mangan puolelta. Taitavia tekijöitä ja ehdottomasti lukemisen arvoisia teoksia siis löytyy ihan runsaasti, vaikka siltä ei välttämättä päältä päin näytä.

Koska tekstiä tuli taas niin paljon, katsoin parhaaksi katkoa postauksen kolmeen osaan, joista tässä ensimmäisessä fokuksessa on, mikä kaikki poikarakkausmangan hahmoissa on pielessä.

1. Vinku-uket ja semesudet

No Money! vie ukeuden ja semeyden äärimmilleen.

Jatka artikkelin ”9 erittäin hyvää syytä olla lukematta poikarakkausmangaa (1/3)” lukemista

Mawaru Penguindrumin hohto ja vertailevia pohdintoja

Lupailin jo vähän episodibloggausta animekesän suuresta ihastuksestani Mawaru Penguindrumista, mutta tähän mennessä näyttää aika heikolta, kun aika valuu koko ajan näppien välistä. Sarjaa olen kuitenkin seurannut innokkaasti, ja nyt täytyy rustata muutama sananen sen edistymisestä.

Penguindrumin suuri hyve nimittäin on, että se menee koko ajan aidosti eteenpäin. Ohjaaja Kunihiko Ikuharan edelliseen sarjaan Utenaan verrattuna Penguindrum etenee hyvinkin nopeatempoisesti, vaikka ensimmäisten kahden jakson perusteella ehkä olisi voinut joka jaksossa toistuvan henshin-kohtauksen hämäämänä muuta olettaa. Ensimmäisen viiden jakson aikana hahmot ovat jo onnistuneet selvittämään sellaisia toistensa salaisuuksia, joiden kuvittelin alun perin jäävän näille pimentoon paljon pitemmäksi aikaa. Ensin päähenkilöveljekset Shouma ja Kanba saivat tietää ensi näkemältä tavikselta vaikuttavan, pakkomielteiseksi outoilijaksi paljastuvan Ringon kohtalopäiväkirjasta, joka toimii tärkeänä juonielementtinä. Nyt viidennessä jaksossa taas veljesten sisaren Himarin henkiin herättänyt ja osittain vallannut pingviinihattu paljastaa itsensä Ringolle, joka heittää täysin ennakoimattoman twistin kehään. Tämä sarja ei ilokseni luota episodimaisuuteen ja kaavan toistoon, kuten Utena teki (äärimmäisen onnistuneesti), vaan on lähtenyt tarinankerronnallisesti täysin uusille raiteille.

Minäkin luulin tätä jaksoa filleriksi ennen kuin se vei aivan konkreettisesti juonta eteenpäin.

Tämä on suuri syy siihen, miksi Penguindrum on pysynyt minun näkökulmastani kerrassaan upeana ja täysin väljähtymättömänä sarjana tähän asti. Sen tarina kulkee selvän nelivetoisesti, mutta ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen, ettei Ikuhara yritä toistaa ainakaan tässä mielessä vain sokeasti samaa kaavaa kuin Utenassa. Jos Penguindrum olisi lähtenyt kulkemaan korostetun episodimaisesti, se olisi kohdannut myös Utenan käsikirjoittajan tuoreen sarjan Star Driverin, joka selvästi emuloi episodirakenteellaan juuri Utenaa. Star Driverissa tämä toimii, koska vuoden 1997 Utenasta on pitkä aika, ja sarja pyrkii selkeästi nimenomaan haastamaan ikonisen esikuvansa.

Jatka artikkelin ”Mawaru Penguindrumin hohto ja vertailevia pohdintoja” lukemista