Viisipolvinen tie paremmuuteen (johdatus hahmonpalvontaan)

Kun päätin kartoittaa suosikkihahmoni animen ja mangan piiristä, päädyin pohtimaan yleisellä tasolla syvällisemmin kuin koskaan aikaisemmin sitä, mikä tekee hahmosta silmissäni onnistuneen. Päätinkin melko nopeasti, että haluan rakentaa itse asiassa pikemminkin oman listani parhaimmista hahmoista kuin hahmoista, joista pidän eniten. Pidän valtavasti useastakin hahmosta, jotka eivät kuitenkaan ole mielestäni kovinkaan hyvin rakennettuja, eivätkä tällaiset hahmot mielestäni useinkaan kuulu top-listoille. En tietenkään tarkoita, että aikoisin pyrkiä objektiivisuuteen, vaan että haluan löytää mahdollisimman hyvät perustelut sille, miksi tietyt hahmot ansaitsevat saada paikan parhaimmistosta.

Sain yllättävän helposti aikaan viisi suhteellisen selkeää kriteerikategoriaa, joiden avulla  ryhdyin mittaamaan suosikkihahmojeni validiteettiä sekä jäsentämään perustelujani top-listoilleni päässeistä hahmoista. Ryhmät eivät ole täysin toisistaan riippumattomia, eli niissä ilmenee päällekkäisyyksiä, mutta aion käyttää tätä jäsennystä tulevassa postaussarjassani, koska fanitytön suosikkien esittely ei vaatine tieteellisen tutkimuksen tarkkuutta.

Suosikkihahmojeni ei tarvitse saavuttaa huippupisteitä kaikissa viidessä kategoriassa, sillä hahmon vahvuus yhdessä kategoriassa voi kompensoida puutteita toisessa. Esimerkiksi jos hahmolla on erittäin hyvin muodostettu persoonallisuus, voin antaa vähäisen hahmonkehityksen anteeksi. Kaikkien kategorioiden on kuitenkin yhdessä muodostettava eheä ja mielekäs kokonaisuus, joka saisi vielä mielellään olla hieman enemmänkin kuin osiensa summa. Hahmolla pitäisi siis kokonaisvaltaisesti tarkasteltuna olla jonkinlainen tarkoitus ja suunta, sillä fiktiossahan ei kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti saisi olla mitään turhaa. Selittämättömät, järjenvastaiset ristiriidat kategorioiden sisällä ja välillä on karsittu minimiin onnistuneessa hahmossa.

Sanottakoon vielä selvyyden vuoksi, että alun perin suunnittelin viimeisestä ensimmäiseen eteneviä top-ten-listoja erikseen animen/mangan miehille ja naisille. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että on helpompi vain tehdä epämääräisessä järjestyksessä kasa hahmonpalvontapostauksia, koska olen älyttömän huono laatimaan sellaisia top-listoja, jotka oikeasti pitävät tismälleen paikkansa vielä kuukauden kuluttua. Jännityshän tässä menee, mutta sitä saa tositelkkaristakin, enpähän ole sidottu siistien hahmojen lukumäärään. Tässä muodossa voin myös vapaasti soveltaa alla esiteltävää mallia muidenkin kuin parhaimmistoon lukemieni hahmojen kanssa.

Tämä postaus koostuu pelkästään teoreettisesta selittelystä, koska tulen soveltamaan nyt esittämiäni kriteerejä tulevissa postauksissa aivan kylliksi. Siispä pahoitteluni potentiaalisesti puisevasta luettavasta, mutta ajattelin, että olisi syytä hieman avata perustelutapojani ennen kuin otan ne varsinaisesti käyttöön.
Jatka artikkelin ”Viisipolvinen tie paremmuuteen (johdatus hahmonpalvontaan)” lukemista →

Arvostelu: Ristorante Paradiso

Luciano, Ferio, Claudio, Teo, Vito ja Gigi – äijähaaremi, jota fanityttö aina toivoi, muttei koskaan ennen uskonut saavansa.

Elämäviipale ei oikeastaan ole omin genreni, mutta jos se on täynnä vanhempia, silmälasipäisiä herrasmiehiä, jotka pyörittävät Roomassa ruokapornoa tarjoilevaa ravintolaa, niin mikä ettei. Verkkaisesta tahdistaan huolimatta Ristorante osaa käyttää ruutuaikansa täydellisesti, mikä on kokemukseni mukaan melko haastavaa yhdentoista jakson sarjalle. Esimerkiksi saman kauden saman pituinen Eden of the East tuntuu välillä eksyilevän liian pitkiksi ajoiksi sivuraiteille ja haukkaavan muutenkin vähän liian ison kakkupalan kerralla kunnianhimoisen keskusmysteerinsä kanssa ja tuntuu siksi lopulta siltä kuin tavaraa vuotaisi jaksojen liitoksista yli esitysajan.

Ristorantessa taas ei ole mitään ylimääräistä, eikä se tunnu miltään osin keskeneräiseltä viimeisen jakson jälkeen. Jokainen jakso on käsikirjoitettu hyvin tiiviiksi kokonaisuudeksi, mutta sarja ei silti koskaan menetä rauhallista otettaan, vaan tunnelma säilyy asianmukaisen väljänä. Jaksorakenne osaa jopa yllättää, sillä jaksot pysyvät eheinä kokonaisuuksina siitä huolimatta, etteivät ne – toisin kuin voisi olettaa – keskity aina välttämättä vain yhden tietyn hahmon ympärille, vaan pyörittävät hieman suurempaa kuviota. Lisäksi sarjan ravintolaan, Casetta dell’Orsoon työskentelemään ajautuvan parikymppisen keskustyttö Nicolettan ihastusta keski-ikäiseen Claudioon kuljetetaan mukana koko ajan ilman, että tämä kieltämättä hiukan räjähdysherkkä juonikuvio alkaisi käydä rasittavaksi.

ristorantedaterape

Date rape + äidin yllätysvisiitti = NOT AS PLANNED.

Jatka artikkelin ”Arvostelu: Ristorante Paradiso” lukemista →

Arvostelu: Eden of the East

En pitänyt Eden of the Eastistä sen vahvuuksista huolimatta läheskään yhtä paljon kuin suuri blogaajayhteisö. Sarja ei missään nimessä ole huono, mutta se ei muiden ongelmiensa ohella anna mielestäni tarpeeksi emotionaalista vastetta käsittelemiensä asioiden painavuuteen nähden, kuten vähän pelkäsinkin aloitusjakson keveyden perusteella.

Eden alkaa valtavan hienosti ja onnistuu kasvattamaan tasaisesti jännitystä sarjan puoleen väliin saakka. Tuotantoarvojen loistokkuus on toki suuri valtti, joka säilyy onneksi loppuun asti, mutta tarinansa osalta se yksinkertaisesti yrittää liikaa, eikä onnistu siksi sovittamaan kaikkia lukuisia juonielementtejään yhteen kovinkaan saumattomasti. Mysteeri on ehdottomasti liian suuri 11-osaiseen sarjaan, ja jää vielä NEET-kerhon söpöilyjen jalkoihin paikoittain varsin pahastikin. Ilmeisesti kyseisen kerhon kautta yritetään tuoda animeen jonkin verran poliittista sanomaa Japanin työttömistä väliinputoajista, mutta tämä puoli jää sen verran ylimalkaisesti ja sekavasti käsitellyksi, etten osaa olla ollenkaan vaikuttunut. Sarja ei siten kanna itseään, vaan tuntuu osittain vain toimivan alkusoittona tulossa olevalle elokuvaparille. Tämän ei mielestäni pitäisi olla televisiosarjan tärkein funktio, vaikkei sitä olisikaan koskaan tarkoitettu itsenäiseksi, elokuvista riippumattomaksi kokonaisuudeksi.

Jatka artikkelin ”Arvostelu: Eden of the East” lukemista →

xxxHolic 1 – ei aiheuta riippuvuutta

Joku fiksu ihminen oli joskus sitä mieltä, että tarinan aloituksen pitäisi olla iskevä ja kyetä imaisemaan lukija kertomukseen. CLAMP ei ilmeisesti ole tietoinen tästä ajatuksesta, sillä kaikki lukemani CLAMP-aloitukset – joita ei tosin ole hirveän paljon – ovat melko latteita ja yksiulotteisia. Tähän joukkoon kuuluu myös xxxHolicin ensimmäinen osa, jonka kyllä luki helposti ja nopeasti, mutta sen jälkeen fiilikset eivät kyllä olleet kovin paljon eläväisempiä kuin koomaan vajonneella mursulla.

xxxholic-kansi

Tiedättekö, mikä olisi piristänyt tämän sarjan alkua rutosti? Jännite. Luulisi, että sarja, joka tuottaa näin intensiivistä arttia saisi puristettua löllöön aloitusosaansa sitä edes ihan pikkuisen…

Jatka artikkelin ”xxxHolic 1 – ei aiheuta riippuvuutta” lukemista →

Täydelliseen mangaan tarvitaan…

Löysin siivotessani kaapin perälle unohtuneen kasan vanhoja koulujuttuja ja sieltä pisti ihan erityisesti silmään keltainen paperi muistaakseni jostain seitsemännen luokan ajoilta. Kyseessä oli vanha äidinkielen työ, joka muistui mieleen omituisen hyvin pienen palauttelun jälkeen. Opettaja laittoi luokkani silloin aikoinaan miettimään, mistä ainesosista leivotaan hienoa kirjallisuutta, ja työnsi meidät tietokoneelle kirjaamaan reseptin ylös otsakkeen ”Mitä täydelliseen kirjaan tarvitaan” alle. Päätinpä sitten tehdä pienen vertailun siihen, mitä täydellinen viihde on mielestäni nyt kuuden-seitsemän vuoden jälkeen. Vanhat kriteerit ovat alkuperäisessä muodossaan ja järjestyksessään, muistakaa siis ihailla tuon ajan kummallista kirjallista ilmaisuani.

(Tästä tulikin suureksi osaksi semanttista pilkun ahdistelua.)

Edit: Jumalauta noiden tägien kanssa…

  • Mielenkiintoiset ja ennalta-arvaamattomat henkilöt

Mielenkiintoiset henkilöt ovat toki edelleen arvossaan, mutta ennalta-arvaamattomuus on vähän monimutkaisempi juttu. Mikäli olen tarkoittanut tällä, että hyvässä fiktiossa henkilöt pääsevät kuoriutumaan mahdollisista stereotyypeistään ja kehittymään tavoilla, joita en pysty ennustamaan ensimmäisen vilkaisun jälkeen niin olen yhä samaa mieltä. Se, että pystyn jatkuvasti ennakoimaan hahmon tulevaa käyttäytymistä taas on yleensä merkki liian muottiin valetusta henkilöstä.

Sen sijaan yllättävä käyttäytyminen ei ole enää minulle lainkaan itseisarvoista. On pikemminkin ensiarvoisen tärkeää, että henkilöistä muodostuu eheä, johdonmukainen kokonaisuus. Käyttäytymisen ei tosiaan saa olla täysin ennustettavissa, mutta ongelmia syntyy, jos en pysty kytkemään hahmon käyttäytymismalleja aiemmin esille tulleisiin motiiveihin, persoonallisuuteen ja muuhun informaatioon.

Pahinta onkin, jos hahmon käytös on sekä erittäin ennalta-arvattavaa että täysin ristiriidassa tästä saadun taustatiedon kanssa. You Higurin Cantarellan Chiarosta esimerkiksi tiedetään, että hän on ollut taidokas salamurhaaja lapsesta lähtien isänsä lailla, mutta se henkilö, jota manga kuvaa, on hyvin perinteinen äärimmäisen hyväsydäminen nuorimies, joka ei halua vahingoittaa ketään ellei se ole aivan välttämätöntä.

  • Kulkeva juoni

Olen itse asiassa yllättynyt siitä, että olen listannut tällaisen elementin tärkeäksi ainesosaksi, sillä nykyisin enemmän kuin koskaan aiemmin arvostan sitä, että tarina liikkuu koko ajan johonkin suuntaan, minkä takia episodimaiset pätkäsarjat pärjäävät melko huonosti listoillani. Nykyään erotan toisistaan kuitenkin juonen ja tarinan käsitteet niin, että juoni on suppeampi kokonaisuus, se punainen lanka, joka muodostaa kertomuksen toiminnallisen rungon. Helpoimpana esimerkkinä toimii perinteisen miekka&magia-fantasian matka pisteestä A pisteeseen B -rakenne. Tarinan taas tulkitsen laajemmaksi ja moniulotteisemmaksi kokonaisuudeksi, joka sisältää paitsi sen toiminnallisen punaisen langan, myös esimerkiksi hahmonkehityksen ja kertomuksen toimijoiden henkilökohtaiset tavoitteet.

Tämän eron takia en käytä enää juurikaan sanaa ”juoni”, sillä yleensä tarkoituksenani on puhua ”tarinasta”. Juonen jatkuva kulkevuus on minulle siis eri asia kuin tarinan vastaava, sillä varsinkin slice of life -tyylisissä henkilövetoisissa teoksissa juonirunko on toisarvoinen muuttuja ja usein jopa lähes olematon. Onko viime kevään Ristorante Paradiso -animessa jatkuvasti etenevää juonta? Ei. Sen sijaan se keskittyy kertomaan kymmenisen ihmisen yksittäisistä, mutta limittäisistä tarinoista muodostuvan tarinakokonaisuuden ja näiden yksilöiden tarinat etenevät koko ajan sitä mukaa, kun heidän välisensä suhteet kehittyvät ja saamme tietää lisää heidän taustoistaan.
Jatka artikkelin ”Täydelliseen mangaan tarvitaan…” lukemista →

E7 – Hahmojen peilaaminen introssa (osa 2)

Viimeksi höpötin vain Eureka Sevenin pääpariskunnasta, Rentonista ja Eurekasta, joihin introt käyttävätkin luonnollisesti eniten aikaa. Niissä käydään läpi kuitenkin myös useampi sivuhenkilö varsin tehokkaasti. Itse asiassa se, että näiden sivuhenkilöiden tarinat ilmaistaan hyvinkin pienessä tilassa, tekee niistä jopa mielenkiintoisempia kuin päähenkilöiden taipaleen kuvaaminen introissa, sillä aikarajoitukset luovat lisähaastetta – henkilöiden ilmaisun täytyy olla vielä tarkempaa kuin Rentonin ja Eurekan tapauksessa, jotta heidän kuvauksensa introissa olisi tehokasta.

Käsittelen kunkin intron kohdalla hahmojen kehitystä kyseisen kauden jaksoissa, eli kutakin kautta vastaavan intron teksti saattaa spoilata hahmokehitystä kyseisen kauden aikana.
Jatka artikkelin ”E7 – Hahmojen peilaaminen introssa (osa 2)” lukemista →

E7 – Hahmojen peilaaminen introssa (osa 1)

Mikäli tämä ei ole vielä käynyt selväksi niin täsmennetään vielä: rakastan animesarjojen intro- ja outrovideoita. Näistä introvideot ovat luonnollisesti yleensä määräävämmässä asemassa, ja tänäänkin aion keskittyä niihin.

En pitäisi näitä alkutekstien esittelyyn varattuja monen jakson ajan tismalleen samanlaisina säilyviä pätkiä niin merkittävänä osana sarjaa, mikäli niiden tehtävät rajoittuisivat siihen, että ne näyttävät ja kuulostavat kivoilta ja kaikki hahmot käyvät ruudulla hymyilemässä. Toki hyvä opening on audiovisuaalisesti miellyttävä, mutta itse odotan kokonaisvaltaisen onnistuneilta videoilta lisäksi ja oikeastaan jopa suuremmassakin määrin, että ne ottavat huomioon koko opening- ja ending-laitoksen metakerronnalliset mahdollisuudet.

Hyvä OP ei vain esittele henkilöitä mahdollisimman coolilla tavalla, vaan se myös heijastaa henkilöiden persoonallisuutta, kehitystä, mielentiloja ja suhteita sekä muita sarjan tapahtumiin ja tyyliin liittyviä ominaispiirteitä kyseisen intron kattamissa jaksoissa. Koska puolessatoista minuutissa ei paljon kerkeä varsinkaan, jos sarjassa on suuri henkilökaarti, tämä täytyy tehdä äärimmäisen tiivistetysti. On sinänsä ymmärrettävää, ettei sarjan painotuksesta syrjemmälle jääneitä hahmoja kuvata muuten kuin sekunnin verran hymyilemässä tai posettamassa kameralle, vaikkei se muuten suuremmin kuvaisi itse henkilöä ja tämän kehityskaarta niiden jaksojen aikana, joihin kulloinenkin intro pätee. Keskeisempien henkilöiden kuvauksen tulisi kuitenkin mielestäni olla tarkempaa.

Eureka Sevenin introt ovat siitä huomionarvoisia, että kaikki neljä peräjälkeen katsomalla saa jo yleispiirteisen, mutta paikkansapitävän kuvan keskeisten henkilöiden kehityskaarista koko sarjan läpi. Toisin sanoen ne toteuttavat pääosin erittäin mallikkaasti ylempiä vaatimuksiani.

Jatka artikkelin ”E7 – Hahmojen peilaaminen introssa (osa 1)” lukemista →

Kesän ensivaikutelmia: Bakemonogatari, Aoi Hana, Canaan & Tokyo Magnitude 8.0

Taas on (vihdoinkin) ensimmäiset jaksot katsottu niistä uusista sarjoista, jotka jollain tasolla kiinnostavat. Kuten kesäkaudelta odottaa saattaa, niitä ei ollut kovin montaa. Toisaalta ne, jotka olen saanut katsottua ovat kaikki olleet vähintäänkin täynnä potentiaalia.

Bakemonogatari

Bakemonogatari

Hei katsokaa, minun värini!

Jos väittäisin, että osasin viime viikolla odottaa katsovani tällä viikolla sarjan aloituksen, jossa painoton tyttö ampuu niitin ex-vampyyrin poskeen, valehtelisin. Joskus odottamattomat lähtökuopat toimivat huonosti, mutta useimmiten ne luovat sarjaan katselunosteen heti alkumetreistä. Bakemonogatari kuuluu ilokseni jälkimmäiseen joukkoon. Boldattu tapaus on sen verran absurdilla tavalla upea, että odotan tältä sarjalta suuria jo ihan sen perusteella.

Eniten vaikutuin kuitenkin lopulta siitä, miten maksimaalisen kaunis jakso on. Rikkaiden värien käyttö yhdistettynä synkeän kolkkoon tunnelmaan, vahvoihin varjoihin ja erittäin selkeään hahmosuunnitteluun toimii loistavasti. Kuvauksen leikittelyt ja rajaukset saivat myös huokailemaan lumoutuneena. Varsinkin tekijöiden haluttomuus näyttää päähenkilön kasvoja kunnolla johtaa mielenkiintoisiin visuaalisiin ratkaisuihin, joista suosikkini on kohta, jossa hän juttelee class repin kanssa ja leikkii samalla kynällään. Muutenkin liikkeen ja viivan selkeys, värien vahvuus ja tyylikäs kuvakerronta ansaitsevat suvereenisti kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Visuaalisen puolen sujuvuus ja elävyys varmistavat tehokkaasti, ettei jakso taannu dialogipainotteisuudestaan ja toiminnan vähäisyydestä huolimatta puolituntiseksi staattisia puhuvia päitä.

Kokeellisista animaatiojaksoista en taas ole koskaan oikein pitänyt, eivätkä tämän pilotin spagettia aivoissa -sähellykset muodosta poikkeusta. Päin vastoin ne näyttävät suorastaan rumilta muun jakson puhdasveristä kauneutta vasten. Tämä lienee tosin tarkoituskin, mutta tyylipoikkeama ei mielestäni muuten sovi jaksoon. Alun random pantsushotti ei myöskään tehnyt vaikutusta (tahallisen) mauttoman panderoinnin vuoksi sekä siksi, etten ole ylipäänsä perinteisten pantsuvilauttelujen tukija. Hieman huolettaa myös se, että saman studion ja ohjaajan ensimmäisen Sayonara Zetsubou-Sensein alkujaksot vakuuttivat minut täysin ja ihastuttivat kovasti, mutta kauden puoliväliin mennessä katsominen kävi kuivaksi pakkopullaksi sitä mukaan, kun hahmojen flanderisointi alkoi mennä enemmän ja enemmän överiksi.
Jatka artikkelin ”Kesän ensivaikutelmia: Bakemonogatari, Aoi Hana, Canaan & Tokyo Magnitude 8.0” lukemista →

Non-conraportti

Tunnollisena blogaajana lienen velvollinen jonkinlaisen coniraportin rustaamiseen viikon takaisen Animeconin tiimoilta. Tämä on kuitenkin aika vaikeaa ottaen huomioon, että tuskin keksin tässä vaiheessa juuri mitään sanottavaa, jota joku muu ei ole jo aiemmin sanonut.

Conissa oli siis ihan kivaa, mutta kesä 2009 ei ole ollut minulle hyvää conittamisaikaa. Desucon meni alkukesästä suurimmaksi osaksi ohi pakottavien irl-syiden, hirveän väsymyksen ja hermoraunioitumisen yhteisvaikutuksen takia, ja Animecon-fiiliksiäkin laskivat mitattavissa määrin piskuisiksi jääneet yöunet.

Tyydyn nyt sitten tässä lähinnä ilmaisemaan harmini siitä, ettei järkeni juokse tarpeeksi nopeasti, jotta olisin hyvässä Animecon-hengessä älynnyt tehdä pienen scifilounge-kokeilun. Kyseisen muuhun conialueeseen verrattuna melkein-tyhjyyttään kumisevan ajanviettopaikan paljon puhuttu ”Animehengaaminen kielletty” -nootti nimittäin johti kämmenen ja naaman väistämättömään, tosin vertauskuvalliseen kohtaamiseen minulla yhtä lailla kuin epäilemättä monilla muillakin anime-ihmisillä.

Tuli jälkikäteen siis mieleeni, että kunnon cosplay-puvun tai muun ernuiluasustuksen puuttuessa olisi pitänyt käydä ostamassa laukku ja vaatteet täyteen  animepinssejä, tulostaa laukkuun isoja L-kuvia ja napata läpinäkyvään muovipussiin vielä hyllystä kasa poikarakkausmangaa ja näillä varustuksilla lampsia samaan tyyliin kuorrutetun toverin kanssa scifiloungeen juttelemaan mahdollisimman syväluotaavasti ja vertailevasti vaikka scifi-kirjallisuuden, -television, -nettifiktion ja -animen konventioista ja tutkailemaan niitä näytillä olleita spefiteoksia. Sitten olisi katsottu, potkivatko vihaiset scifisedät scifistä puhuvat animutytöt ulos ja kuinka nopeasti, mulkoilevatko vihaisina, hyväksyvätkö joukkoonsa vai miten reagoivat.

Ymmärrän kyllä, että scifistejä ärsyttää, kun animehengarit tunkevat joka paikkaan ja syövät koko heidän asiallisen coninsa. Loungen kielto on vain – vaikka kuinka olisi osaksi leikkimielinen – minulle viimeinen todiste siitä, etteivät Animecon ja Finncon kuulu yhteisestä tapahtumapaikasta ja -ajasta huolimatta samaan conikokonaisuuteen muuten kuin nimellisesti, eivätkä ne jaksa edes yrittää enää. Syy ei tietenkään ole yksin scifistien, vaan animisteilla on vähintään yhtä suuri osuus kuilun kasvattamisessa. Scifiloungen kieltokyltti vain pukee asian sanoiksi masentavan yksiselitteisesti.

Itse juoksen coneissa ensisijaisesti ohjelman perässä ja hengaan kuvaamassa cosseja vain silloin, kun kiinnostavien ohjelmien välille sattuu tauko. Anime- ja Finnconissa olen perinteisesti valinnut puheohjelmat melko tasaisesti, koska spefipuolelta löytyy aina mukavasti laatuaiheita. Taidan peräti kuulua siihen ilmeisesti suhteellisen pieneen joukkoon, joka käy molemmissa coneissa, ei vain Animeconissa tai vain Finnconissa. Siksi tapahtumien riitautunut rinnakkaiselo surettaa kovasti. Ensi vuonna tätä ranttia ei onneksi tarvita.

Identtiset kaksoset

Onko koskaan animea katsoessa tullut sellainen olo, että tämähän on jo nähty aiemminkin? Niinpä niin, anime on täynnä kauan kadonneita kaksoiskaappauksia, jotka vain odottavat löytäjäänsä, kuten tämä Anikin ketju osoittaa.

Aranan löydökset noudattavat Hesarin NYT-liitteestä tuttua kuvissa esiintyvien hahmojen nimien ristiin kirjoittamisen tapaa. Olisin muuten äärettömän kiitollinen vinkeistä, jos joku sattuu muistamaan tai bongaamaan identtisen kolmosen jollekin löytämistäni pareista.

Sen lisäksi, että Akion ja Sebastianin ilmeet ovat tismalleen samat, myös miesten asettelu kameran eteen menee täysin yksiin. Jopa kasvoille varjon heittävät otsasuortuvat ovat saman tyyppisiä. Jännittävän tilanteesta tekee kuitenkin se, että katsoisin sarjojen kontekstin tuovan herrojen ilmeisiin erilaista merkitystä. Siinä missä Akio on niin puhtaan raivostunut kuin sulava ja tilanteen aina hallussaan pitävä piilopahis vain voi olla katsoessaan pikkusiskon viihtyvän iloisena tarinan sankarin kanssa, Sebastianin ylenkatse ilmentää pikemminkin syvää inhoa ja vastenmielisyyden tunnetta koiria kohtaan.

Tämä on muuten yksi suosikki-ilmeistäni ikinä. Lievä sammakkoperspektiivi tuo hahmoihin lisää voimaa ja uhkaavuutta, ja toisaalta lisää kuvallisen ilmaisun dynaamisuutta. Olen melko varma, että olen nähnyt saman posen vielä muuallakin, joskus dramaattisissa ja joskus koomisissa yhteyksissä. Itse asiassa tästä asetelmasta saisi varmaan kerättyä kokonaisen identtisten sisarusten pataljoonan, jos lähtisi etsimään.

Jatka artikkelin ”Identtiset kaksoset” lukemista →