Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Pocahontas, osa 2

Edelleen elokuvasta Pocahontas (1995).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Pocahontas-intro

Monien muiden renessanssisankarien tavoin Pocahontas etsii paikkaansa yhteisössään.

Kuten sanottu, Disneyn Pocahontas ei toimi historiallisena elokuvana, koska se ei käytännössä perustu historiallisiin faktoihin. Sen sijaan leffasta saa mielestäni enemmän irti, kun sitä katsoo symbolistisena fantasiana. En näe, että nimihahmon ympärillä välillä pyörivät neonväriset taikalehdet ovat varsinaisesti maaginen elementti, vaan pikemminkin symbolinen.

Esimerkiksi Pocahontasin ja John Smithin ensimmäisen tapaamisen aikana Pocahontas oppii ymmärtämään englantia kätevästi heti, kun vähän kuuntelee sydäntään ja lehdet lerpattavat ympärillä. Tämä on usein nostettu esiin leffan uskottavuutta murentavana taikahöpönä, mutta itse käsitän sen symboliseksi tarinankerrontaelementiksi. Viestinä on, että toista pystyy ymmärtämään kieli- ja kulttuurimuurin yli, jos oikeasti haluaa ja yrittää. Taikalehdet kieppuvat ruudulla aina, kun tapahtuu jotain symbolista, ikään kuin merkitsemässä tällaisia tärkeitä kohtia yleisölle. Ne ovat paikalla, kun Pocahontas ja tämän yhteys luontoon esitellään leffan alussa kielekkeellä seisoessa, kun hän kuuntelee tuulta, joka kertoo jonkin uuden lähestyvän, kun hän tajuaa unensa nuolen osoittaneen Smithiä kohti sekä kun hän hyvästelee miehen loittonevan laivan.

Ensimmäisessä osassa tarkasteltiin tuttuun tapaan Pocahontasin persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia, ja nyt jatketaan eteenpäin roolitukseen, tärkeisiin suhteisiin ja sympaattisuuteen.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Nostalgia Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Pocahontas, osa 1

Elokuvasta Pocahontas (1995).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Pocahontas-intro2

Intiaaniprinsessa rakastuu tutkimusmatkailijaan ja estää sodan heimonsa ja englantilaisten siirtolaisten välillä.

Disneyn Pocahontasilla ei ole kovin paljon tekemistä historian kanssa, mistä leffaa onkin kritisoitu kuuluvasti. Se jättää täysin huomiotta faktatietoja Pocahontasin elämästä, ja tarina on rakennettu historiallisesti epävarman John Smithin pelastamislegendan ympärille. Intiaanien kulttuurin kuvauksestakin on löydetty yhtä ja toista valitettavaa.

Mutta oli historiaa vanuteltu miten päin vain, kirjoitan Pocahontasista nimenomaan tämän leffan hahmona. Elokuva on ensimmäisiä näkemiäni Disneyn klassikoita ja hyvin mahdollisesti ensimmäinen, jonka näin elokuvateatterissa. Sillä on minulle valtava nostalgia-arvo, ei vain upean värisuunnittelun ja huikean musiikkiohjauksen vuoksi, vaan myös ja jopa ennen kaikkea nimihahmonsa vuoksi. Pocahontas on tavallaan lapsuuden sankarini.

Ja taas teksti venähti kaksiosaikseksi.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Kiara

Elokuvasta Leijonakuningas 2 Jylhäkallion ylpeys (The Lion King 2: Simba’s Pride, 1998).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Kiara-intro

Leijonakuningas Simban tytär etsii itseään ja rakastuu edellisen leffan pahis Scarin ulkomaille karkoitettuun ottopoikaan.

[Elikkäs tarkoitus oli kirjoittaa tiivis pieni sepustus Kiarasta, mutta en koskaan osaa kirjoittaa tiiviisti, joten tästä tulikin vähän pitempi setti. Tämän kirjoituksen syntyprosessi oli itse asiassa malliesimerkki siitä, miksi tykkään kirjoittaa hahmoanalyysejä. En ollut oikein mitään mieltä Kiarasta ennen kuin rupesin kirjoittamaan, mutta tekstin myötä aloinkin ajatella hahmoa selvemmin positiivisessa valossa.]

Jylhäkallion ylpeys vaatii leffana hyvin anteeksiantavaisen asenteen, sillä koko alkuasetelma on niin tunkkaista retconnausta, että uskottavuus kärsii kovasti. Mitä ovat nämä Scarille uskolliset leijonat, joita ei viime leffassa näkynyt? Miksi kukaan olisi ollut uskollinen Scarille, kun oli selvää, ettei tämä kohdellut ketään naarasleijonaa arvostaen? Miksi sekä jylhäläislauma että hatusta vedetty ulkolaislauma ovat yhtäkkiä kumpikin isompia kuin alkuperäinen lauma, vaikka kaikki ovat sieltä kotoisin? Scarilla oli puoliso? Ja lapsia? Ja lisäksi adoptoitu lapsi (joka näyttää ihan häneltä)? Missä? Miten? Häh?

Jos näin paljon retconnausta pystyy kuitenkin jalosti antamaan anteeksi, on Jylhäkallion ylpeys mielestäni Disneyn parhaita jatko-osia. Se näyttää kivalta – ei toki yhtä henkeäsalpaavan komealta kuin Leijonakuningas, mutta kivemmalta kuin valtaosa jatko-osista. Varsinkin hahmoanimaatiota kelpaa katsoa. Leffa ei edes yritä tunkea liian paljon porukkaa liikkumaan ruudulle kerralla, mutta valokeilaan pääsevät liikkuvat oikein nätisti, vaikkakaan eivät enää yhtä autenttisen eläinmäisesti kuin edeltäjässä. Värimaailmaa ja valaistusta käytetään myös hyvin tehokkaasti.

Kategoriat
Tapahtumat

Tapahtumaraportti: Tracon X

Yleisesti:

Viikko sitten 5.-6.9.2015 oli taas aika viettää viikonoppu Tampere-talolla kymmenennessä Traconissa. Tuttujen kanssa jutellessa tuli kuultua jos jonkinmoista napinaa varsinkin yhteydenpitoon liittyen, ja itselläkin oli hitusen sähellystä mediapassin kanssa – maileihin ei meinannut kuulua vastausta ja infossa ollut medialista oli vajaa, eikä sieltä löytynyt esimerkiksi omaa nimeäni ja minulle varattua badgea. Tämä ei kuitenkaan hidastanut lätkän saamista kuin muutaman minuutin, ja kaikki sujui lopulta kivasti, kiitosta siis asiallisesta ja nopeasta toiminnasta! Jotkut ohjelmanpitäjät olivat kuulemma joutuneet vaikeilemaan enemmänkin, mikä on ikävää, kun ohjelmanpitäjien panos tapahtumaan on aika paljon tärkeämpi kuin muutaman mediaparasiitin.

Traconin puolesta on toisaalta sanottava, että tuntui kivalta näin bloggaajana saada ensimmäistä kertaa conin puolelta ihan mediapassitarjous. Viestintään sekä organisaation sisällä että ulospäin kannattaisi kuitenkin tulevaisuudessa kiinnittää erityistä huomiota. Lauantain lippujonohelvettikin näytti aika tuskaiselta, vaikka itsellä ei sinne onneksi ollutkaan asiaa. Oli vain ikävä lukea Twitteristä kommentteja siitä, miten kiinnostava ohjelma jäi välistä, kun jonottamiseen meni yli tunti.

Ylipäänsä tapahtumasta jäi mukava yleisfiilis. Tampere-talo on oikein kiva tapahtumapaikka ja pihalta sai maukasta ramenia (olisi tosin ollut kiva jos ruokakojuja olisi ollut vähän enemmän!). Lisäksi en ole ennen joko ollut katsomassa puheohjelmaa Sonaatti-saleissa tai sitten kiinnittänyt niihin huomiota, mutta mielestäni ne toimivat erittäin kivasti ohjelmasaleina tuplanäyttöineen.

Coni on minulle yleensä enimmäkseen kuitenkin ohjelmansa mittainen tapahtuma, ja ilokseni Traconissa olikin kiinnostavaa ohjelmaa tarjolla tarpeeksi, vaikka viikonloppu ei ihan ohjelmasta toiseen rynnistämistä ollutkaan. En päätynyt yhdellekään pohjanoteerausluennolle, joskaan en myöskään saanut elämäni tai edes vuoden kirkkaimpia ohjelmakokemuksia. Koska roolipelipuoli ei ole koskaan innostanut, pitäydyin turvallisesti animeohjelmassa. Kamerat näyttivät surraavan ohjelmasaleissa innokkaasti, joten toivottavasti saamme puheohjelmaa katseltavaksi myös nettiin, muutama kiinnostava setti kun jäi päällekkäisyyksien vuoksi välistä.

Animekunniavieras ei kiinnostanut minua, eikä kuuleman mukaan monia muitakaan conittajia. Jun Awazun työt eivät ole itselleni tuttuja edes nimeltä, eivätkä ne edusta sellaista tyyliä, josta olisin yhtään innostunut. On mielestäni aika nihkeä valinta conilta ottaa kunniavieraaksi täysin suomalaiselle conittajakunnalle tuntematon ihminen, sillä on varmasti vieraallekin ikävää, jos hänen leffaesitystään tulee katsomaan alle kymmenen hengen yleisö. Jos tarjolla olisi tällainen täysin tuntematon tyyppi tai sitten ei ketään, niin melkein kallistuisin ei-kenenkään puoleen – ei tulisi paha mieli sen takia, ettei ketään kiinnosta, vaikka joku tulee Suomeen asti kertomaan työstään.

Toisaalta tuntemattoman kunniavieraan ohjelmat oli mielestäni suunniteltu hyvin siinä mielessä, että conissa tosiaan sitten näytettiin hänen tuotoksiaan. Q&A-sessiokin oli määrä pitää, mutta johtuneeko peruuntuminen vähäisestä yleisöstä vai muista syistä? Sääli, että lähes koko Tracon reagoi vieraaseen yhtä nuivalla innolla kuin minä, mutta en toisaalta ollut yllättynyt. Vaikka aihe ei itseä kiinnostanutkaan, olin kuitenkin ilahtunut siitä, että Awazu piti ilmeisesti ihan oikean luennon. Haastattelutyyliset kunniavierasohjelmat ovat aina vähän hitaita ja puuduttavia, joten tällaista olisi kiva saada enemmänkin.

Tracon-X-ohjelmakartta

Ohjelmakartta näytti tältä, klikkaamalla isommaksi. Tämä ohjelmalehtimalli ei tosin ollut viimeisin versio, joka näyttää viimeisine ohjelmalisäyksineen tältä.

Kategoriat
Anime Hahmot

Kesän 2015 ääninäyttelyhelmiä: Overlord

Ains Ooal Gown / Momonga (Satoshi Hino)

Overlord-kalloukko

Videopelimaailmaan supervoimakkaan demoniruhtinashahmonsa kehoon jumiin jäänyt nuori mies.

Ains – alun perin nimeltään Momonga – on yksi niistä melkoisen harvinaisista tärkeistä anime- ja mangahahmoista, joilla ei ole ihmismäisiä kasvoja, joilla ilmehtiä. Yksi Overlordin vahvimmista puolista on se, miten tällainen kasvoton kallopäähenkilö on saatu elävöitettyä sarjan ilmeikkäimpien hahmojen joukkoon. Tärkeässä osassa tätä suoritusta on seiyuu Satoshi Hinon panos.

Ainsista luodaan mielenkiintoisen monikerroksinen hahmo hyvin yksinkertaisella tempulla. Hino puhuu Ainsin ajatusrepliikit kuin kuka tahansa narukäsipäähenkilöpoika miellyttävän pehmeällä ja nuorekkaalla äänellä. Näyttely kuulostaa tällöin rennolta ja luontevalta.

Sen sijaan kun Ains oikeasti puhuu ääneen, Hino käyttää matalampaa ja kumeampaa ääntä. Silloin hahmo kuulostaa oivallisen aidosti siltä, kuin yrittäisi kovasti puhua tavalla, joka ei välttämättä ole tälle aivan luonteva ja joka välillä meinaa hieman säröillä. Ains on auktoriteettihahmo ja johtaja, jota hänen alaisensa ihailevat, elleivät jopa jumaloi. Siksi RPG-nörtin on vähän pinnisteltävä pitääkseen olemuksensa tarpeeksi suureellisena ja vaikuttavana.

Kategoriat
Anime Hahmot

Kesän 2015 ääninäyttelyhelmiä: My Love Story!!

Takeo Gouda, Rinko Yamato ja Makoto Sunakawa

Mun-stoori!!

Järkäleen kokoinen ja massiivisen vahva Takeo ja siron suloinen Yamato ihastuvat toisiinsa. Takeon lapsuudenystävä Sunakawa tukee pariskuntaa taustalla.

Takeo, Yamato ja Sunakawa muodostavat kärjistetyn pääkolmikon. Kukin hahmoista on ennen kaikkea sympaattinen karikatyyri, ja näiden ääninäyttelijät onnistuvat korostamaan tätä entisestään.

Takuya Eguchi jylisee antaumuksella kaikkeen voimakkaasti reagoivana Takeona. Hän onnistuu helpon oloisesti tuomaan hahmon ääneen niin paljon massaa, että tämä kuulostaa uskottavalta valtavan ja hupsun hahmodesignin kanssa. Hahmo huutaa joka toisen repliikkinsä miehisen tunteikkaasti, ja Eguchi saa tämän kuulostamaan valtavan energiseltä. Takeon ääni ei kuitenkaan menetä suuruuttaan ja miehekkyyttään silloinkaan, kun hahmo puhuu rauhallisemmalla äänellä.

Megumi Hanin kimitys korostetun tyttömäisenä Yamatona taas tekee tytöstä hurjan söötin vaahtokarkkipalleroisen. Piipitys kuulostaa kuitenkin yllättävän miellyttävältä sitä tasaavan aivan keveän käheyden ansiosta. Oman charminsa hahmoon tuo sekin, että tämän korkea ääni menee hieman rikki aina tämän huutaessa, hengästyessä tai tunnekuohuillessa. Hanin ihailuntäyteiset ja ekstaattiset kuumotuskähinät tämän ajatellessa Takeota kuulostavat överiydessään aidosti hauskan vilpittömiltä.

Sunakawa ei höpöttele tai touhota turhia, vaan seuraa tilanteita tarkkaavaisesti ulkopuolisen asemasta. Nobunaga Shimazaki tuo hahmon kuivakkaan ja vähän tylsistyneeseen puhetapaan rauhallista lämpöä ja ystävällisyyttä. Näin normaalisti koleaa hahmotyyppiä edustava hiljainen ja fiksu sivustaseuraaja hahmo saakin välittömästi miellyttävän auran.

Kategoriat
Anime Hahmot

Kesän 2015 ääninäyttelyhelmiä: Gakkou gurashi!

Ääninäyttelijät eivät ole ihan ominta alaani, eikä heihin tule aina kiinnitettyä erikseen huomiota. Aika useinkin jonkun seiyuun näyttelysuoritus onnistuu kuitenkin tekemään huomaamattakin vaikutuksen. Kuluva kesän animesesonki on tarjoillut useitakin vakuuttavia ja joukosta erottuvia roolisuorituksia. Ajattelin siis käydä lyhyesti läpi tällaisia tapauksia seuraavien parin viikon aikana.

Megumi Sakura (äänenä Ai Kayano)

Megu-nee

Tuore opettaja jäi neljän oppilaan kanssa loukkuun kouluunsa zombiapokalypsin riehuessa ulkona.

Söötti ja helposti syrjään jäävä Megu-nee valloitti sydämeni viimeistään häneen keskittyvässä Gakkou gurashin eli Shcool-Liven kolmannessa jaksossa. Hän on ainakin tähän mennessä ollut ainoa sarjan hahmoista, joka on todella saavuttanut tunteeni ja sympatiani, vaikka onkin tavallaan koulutyttöjä syrjäisemmässä roolissa.

Ai Kayanon pehmeässä äänessä on valtavan paljon lempeyttä ja kärsivällisyyttä. Kayano saa ilmaistua kauniisti myös Megu-neen epävarmuuden. Hahmo tiedostaa, ettei ole aina aivan tilanteen tasalla, vaikka hänen pitäisi opettajana olla automaattisesti johtajan roolissa ja hänellä pitäisi olla velvollisuus ja kyky suojella tyttöjä, joilla ei ole turvanaan ketään muuta aikuista. Silti hän jää usein piipertämään voimattomana taustalle, eikä hänellä ole tyttöihin nähden mitään auktoriteettia.

Kategoriat
Arvostelu Avautuminen Manga

In Clothes Called Fat – aikamme mestariteos?

Moyoco Annon viime vuonna englanniksi julkaistusta, alun perin vuoden 1997 In Clothes Called Fat -mangasta on vaikea löytää internetin syövereistä pahaa sanaa. Tuntuu siltä, että moni julkaisuun tutustunut mangabloggaaja on ylistänyt teoksen kattoon (vaikka toki parin soraäänen mielestä se on vain ok).

Tarina kertoo Nokosta, reippaasti ylipainoisesta nuoresta naisesta, joka saa jatkuvasta ahdistuksestaan pakko-oireisia ahmimiskohtauksia ja joutuu työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Poikaystäväkin pettää ja on Nokon kanssa vain tunteakseen itsensä hienoksi ihmiseksi. Mies käy jopa väkivaltaiseksi Nokon heiveröisten laihdutusaikeiden edessä. Lopulta Noko päätyy laihtumaan bulimian avulla, mutta elämä ei siltikään näytä valoisammalta.

fat-clothes-kansi

Kansi kuvaa lukufiilistä erittäin hyvin.

Kirjan saama suitsutus on hämmentänyt minua lakkaamatta, koska itse pidin tarinaa äärimmäisen epämiellyttävänä, ihmisvihaisena ja tyhjänä. On toki hyvä nähdä vaihteeksi lihava naispääosa, ja ylle linkatuissa arvosteluissa on esitetty hyviä pointteja siitä, mikä tekee tästä mangasta tärkeän. Kunnianhimoisen raisu ja säälimätön kerronta sekä laihuutta ihannoivan ja pinnallisen naiskuvan kritiikki ovat sinänsä hienoja lähtökohtia, joten ymmärrän periaatteessa teoksen saamaa arvostusta. En vain kykene tulkitsemaan tarinaa niin, että voisin itse arvostaa sitä.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Nala

Elokuvasta Leijonakuningas (The Lion King, 1994).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Nala-intro

Leijonaneito kannustaa velvollisuuksiaan isän kuoleman jälkeen pakenevaa prinssisulhoaan ottamaan paikkansa ekosysteemin kuninkaana.

Leijonakuningas kuuluu itselleni tutuimpiin klassikkoihin, mutta ei ehkä niihin kaikkein rakkaimpiin. Leffa on hämmentävän komea pläjäys visuaalisesti ja ohjauksen osalta. Ikonisia, unohtumattomia kohtauksia riittää pilvin pimein, ja koomiset ja dramaattiset hetket vaihtelevat sujuvasti pitäen tunnelman koko ajan soveliaan vakavana ja suureellisena mutta myös tarpeeksi kevyenä ja viihdyttävänä. Varsinkin musiikkipuoli aivan salpaa hengen.

Leffa ei kuitenkaan kykene oikein vangitsemaan tunteitani, vaan sen arvot ovat minulle ennen kaikkea esteettisiä. Hahmot tuntuvat jäävän vähän latteiksi. Naispääosa Nalan ponneton rooli kohtuullisen vähämerkityksisenä love interest -hahmona päähenkilö Simballe ei ainakaan auta emotionaalisessa sitoutumisessa leffaan.

Kategoriat
Anime Hype Länsiviihde Välipala

Ostoystävän matka Tokioon, osa 3: Pokémon- ja Disney-jutut

Sitten vielä viimeiset palaset Tokion matkaraportista. Aiemmissa osissa pohdin manga- ja animeaiheisia kokemuksiani, nyt ovat vuorossa vielä Pokémon Center -vierailu ja Disney-asiat.

Kuvat saa jälleen klikkaamalla isommaksi.

Pokémon Center

Ikebukuron Pokémon Centerin valikoima oli kivempi kuin olin aiemmin kuulemieni kommenttien perusteella odottanut. Tykkäsin erityisesti pehmolelutarjonnasta, ja mukaan lähtikin oma XY-aloituspoké Fennekin.

Fennekin on XY-sukupolven starttereista ainoa, jonka ulkomuodosta tykkään kaikissa kehitysmuodoissa, ja sen isot tuplakorvat on toteutettu plushiessa aivan ihanasti. Peleissä tosin jäi potuttamaan, että kun kivoin aloituspoké on tulityyppiä, niin tietysti heti alkunetreillä tulee vastaan tosi kiva ja kova tulilintu Fletchling/Fletchinder/Talonflame.

[Ensimmäisen sukupolven Red-Blue-peleissä taas suosikkinistartterini oli Bulbasaur, vaikka Kanto-maailmassa tulityypin Charmanderista olisi ollut enemmän hyötyä, kun alkumatkasta ei oikein tule tulityyppiä vastaan. Miksi aina väärä poké on se söpöin? Eihän startteria voi valita järjellä vaan sen pitää tapahtua sydämellä!]

Pokeystavat

Pokémon Centerin kivat ostokset. Niin sööttejä kaikki!

Fennekinin lisäksi pehmo-osastolta kiipesi joka tapauksessa koriin ihan tuhoisan höpökkä Ditto muikeine hymiönaamoineen. Yleisesti ottaen pehmot näyttivät erittäin kivoilta. Pokémonien piirteet, värit ja muodot toistuvat paljon kauniimmin kuin olin odottanut, ja olisin voinut haalia monia muitakin kavereita mukaan. Varsinkin valtava Wailord ihastutti suuresti onnellisen virneensä kanssa, mutta jäi hyllyyn massiivisen kokonsa vuoksi. Valitettavasti vanha suosikki Bulbasaur ei poikkeuksellisesti näyttänyt erityisen hyvältä, joten se jäi ostamatta.

Avainnippuun nappasin tosi nätin Xerneasin huikean laajasta avainkillutinvalikoimasta. En myöskään voinut vastustaa söpöjä pinkkejä Fennekin-pinnejä. kaupan valikoima ilahdutti muuten, mutta Eeveen uusimman keiju-kehitysmuoto Sylveonin vähyys jäi hämmentämään. Niin kiva höpönpinkki keijutidesign, olisin halunnut mielelläni. ;___;