Kategoriat
Anime Hype Manga Taide ja tyyli Välipala

Ostoystävän matka Tokioon, osa 2: Mangalehtiä, Minekuraa ja figuuri

Tänään tarjolla lisää pohdintoja Tokion-reissun ostoksista. Viimeksi mietin Animate-kauppoja, taidekirjoja ja oheistuotekilluttimia, ja anime- ja mangatouhotukset ovat edelleen keskiössä. Kuroshitsuji-varoitus pätee yhä, vaikka vähän muutakin löytyy.

Kuvia saa klikkaamalla isommiksi.

Mangalehdet

Kuroshitsujin kotilehti GFantasyn uusin numero piti ostaa ihan vain siksi, että Yana Toboson piirtämä hehkuvan turkoosi Kuroshit-kansi erottui yhtenäisen vaalealla ja yllättävällä värimaailmallaan lehtihyllystä aivan upeasti. Varsinkin Ikebukuron Animaten valtavat GFantasylle omistetut hyllyrivit näyttivät läpitunkevassa vaaleansinisyydessään vaikuttavilta. On hauskaa nähdä Tobosolta välillä tällaisia kirkkaampia kuvia, kun sarjan yleisilme on melko synkkä. Lehden uusi Kuroshit-chapteri tuli selattua läpi, ja puumaneito ilahtui Cielin kylpykohtauksesta. Kasva hienoksi mieheksi Ciel, odotan sinua! ;__;

GFantasy

GFantasyn kansien ehdotonta parhaimmistoa.

Kategoriat
Hype Taide ja tyyli Välipala

Ostoystävän matka Tokioon, osa 1: Animekauppoja, taidekirjoja ja krääsää

Kävimme husbandon kanssa toukokuun lopulla parin viikon retkellä Tokiossa, kun edellisestä reissusta oli jo kulunut peräti vuosi ja ikävä oli kasvanut liian suureksi. Kaupungista tuli tietysti osteltua ja katseltua kaikenlaista nörttihöpöä. Rupesin sitten lentokoneessa aikani kuluksi naputtelemaan ylös ajatuksia matkasta ja parantumattomana materialistina etenkin ostokokemuksistani. Koska Japanista paluun jälkeen aika kului tehokkaasti kaikennäköisissä Desuconeissa, koulutuksissa, häissä ja juhannuksissa, ei aiemmin ollut aikaa tämän tekstin ja kuvien editointiin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Höpöteltävää löytyi pitkän lentomatkan aikana sen verran, että jaan setit kolmeen postaukseen. Aloitetaan vaikka anime- ja mangajutuilla. Varoituksen sanasena, että edessä on aika paljon Kuroshitsujia.

Kuvia saa klikkailemalla isommiksi.

Animatet, taidekirjat ja muut oheistuotehärpäkkeet

Animen, mangan ja oheiskrääsän yleisketju Animaten puoteja tuli testattua kolmessa kaupunginosassa. Ikebukuron ja Shinjukun versiot painottivat naisyleisön suosikkeja selkeästi enemmän kuin nörttimekka Akihabaran vastaava. Ylipäänsä kaikissa mangaa myyvissä kaupoissa oli kiva tutkiskella, mitkä tutut ja tuntemattomat sarjat saavat eniten valokeilaa ja missä on kivoimmat ja mielenkiintoisimman oloiset kannet.

Animateissa suurimmat mangapromot oli omistettu kolmelle sarjalle. Neitojen osastoilla erityishuomiota ja suuria, pahvisia promokuvia sai Lily Hoshinon herttainen nuorten tyttöjen fantasiaromanssi Kigurumi Guardians. Ilmeisesti sarja on siis Japanissa ihan suosittu tai ainakin koetaan lupaavaksi, sillä se ei ole erityisen ajankohtainen esimerkiksi animejulkistuksen takia ja pituuttakin on vasta kolme pokkaria. Sarjan esilläolo ilahdutti, kun olin juuri tutustunut siihen Hoshinoa käsittelevää Anime-lehteen tullutta artikkelia varten (löytyy numerosta 4/2015).

Kigurumi-Guardians

Ei ehkä historian suurin mestariteos tämä hupsukka kigurumipoikamanga, mutta aika ihana sarja silti ja söötein päätyty.

Poikien osastoilla taas esille oli nostettu Takaya Kagamin ja Yamato Yamamoton fantasiaseikkailu Seraph of the End samalla tavalla, varmaankin tuoreen animesovituksen kunniaksi. Tähänkin sarjaan pitäisi varmaan tutustua ensimmäistä animejaksoa paremmin jossain vaiheessa.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Jasmine, osa 2

Edelleen elokuvasta Aladdin (1992).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Jasmine-intro2alt

Tällä kertaa prinsessan rooli ei ole kovin suuri, mutta Jasmine tekee silti vaikutuksen.

Jasminenkin teksti oli lopulta katkaistava keskeltä kahtia pituuden vuoksi, vaikka hän ei ole edes yhtä keskeisessä roolissa kuin kaksi edellistä neitokaista. Hups.

Nyt Aladdinin uusimmalla katsomiskerralla huomioni kiinnittyi erityisesti veitsenterävään ohjaukseen. Yksinkertaisen värimaailman täydellinen hallinta, tapahtumien näyttäminen heijastusten kautta ja tehokkaat perspektiivit tekevät leffasta aivan huikean toimivan paketin. Varsinkin hämärissä iltakohtauksissa valaistus- ja värisuunnittelu saavat leffan näyttämään todella kauniilta, ja Jafarin päästessä valtaan palatsissa leimuava punainen hehku luo tehokkaasti painostavan tunnelman loppumittelöön. Jasmine ei siis ole ainoa nätti asia leffassa, vaan koko pätkä näyttää upealta alusta loppuun, vaikkeivät Ihmeiden onkalossa käytetyt tietokone-efektit enää nykypäivänä aivan vakuutakaan.

Ensimmäisessä osassa pohdittiin Jasminen persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia. Nyt vuorossa ovat roolitus sekä romanssi ja suhde isään. Sympaattisuus-kohdan säästin jälleen viimeiseksi summaamaan analyysin.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Jasmine, osa 1

Elokuvasta Aladdin (1992).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Jasmine-intro

Sulttaanin tytär ihastuu katupoikaan, joka tulee myöhemmin pyytämään hänen kättään Lampun Hengen muutettua tämän prinssiksi.

Lapsuudentalouteni puhkikulutetuimman VHS-kasetin kansista saattoi hyvinkin löytyä taikasana ”Aladdin”. Leffa tuli tapitettua hyvin tehokkaasti ulkomuistiin jo pienenä, ja olen aina tykännyt siitä kovasti. En kuitenkaan ollut nähnyt sitä hetkeen ennen kuin katsoin sen tätä analyysiä varten, ja olin odottanut reagoivani varsinkin Jasminen pelastamista kaipaavaan prinsessahahmoon negatiivisemmin kuin ennen.

Yllätyin siis varsin paljon siitä, miten suuri osa leffaa Jasmine onkaan, ja muistin taas elävästi, miksi olen pienestä pitäen tykännyt hahmosta. Kaunottaren ja Hirviön tavoin Aladdin onnistuu tuomaan estradille erittäin sympaattisen ja mielenkiintoisen romanttisen pariskunnan.

Voi näitä renessanssineitokaisia, kun tekstiä vain tulee. Olin meinannut saada Jasminen mahtumaan yhteen postaukseen, mutta eipä onnistunut tälläkään kertaa. Loppuosa tulossa siis ensi viikon alkupuolella!

Kategoriat
Länsiviihde Tapahtumat

Popcult 2015

Yleisfiilikset tapahtumasta

25.-26.4.2015 Helsingin kulttuuritalolla pidetty Popcult Helsinki oli monilta osin hekumoiva menestys. Liput möivät loppuun ennakkomyynnin viimeisenä päivänä, ohjelmasalit olivat usein täynnä eli ohjelma selvästi kiinnosti kävijöitä, kunniavieraasta tykättiin, kukaan ei kuollut, eivätkä kulttuuritalon kapeat käytävätkään tukkeutuneet kuin välillä hetkellisesti.

Popcult-yleinen

Conipaikalla oli paljon väriä ja väkeä.

Tapahtuman suurin ongelma oli lopulta ehkä tapahtumapaikka, sillä kulttuuritalosta löydetyt ohjelmatilat osoittautuivat toistuvasti liian pieniksi (pääsalia lukuun ottamatta). Lisäksi paikan päällä lauantaina nautittu kana-äyriäispaella oli turhan suolaista ja voisilmäpullakin kuivahko, mutta kanttiinisapuska toki on sellaista kuin on, ja siitä on turha nipottaa.

Ohjelmakartassa kummastutti aluksi se, etteivät eri saleissa pyörivät ohjelmat yleensä alkaneet samaan aikaan. Tällainen siksakkaava ohjelmakartta tekee oman coniohjelmareitin suunnittelemisesta hieman vaikeaa ja saattaa myös rohkaista luennoilta kesken poistumiseen ja kesken saapumiseen. Toisaalta tapahtumapaikalla valinta alkoikin vaikuttaa tietystä näkökulmasta järkevältä, sillä ohjelmasiipeen vievä portaikko ja käytävä eivät ole kovin tilavia. Siksak-ohjelmakartan oli varmaankin tarkoitus ehkäistä ruuhkia, ja siinä se onnistuikin melko hyvin. Järjestelyllä oli siis negatiiviset mutta myös positiiviset puolensa.

Itselle oli varsin surku, että Afureko-blogin ihanien neitojen Don Bluth -luento oli päällekkäin oman luentoni kanssa, koska olisin mielelläni nähnyt sen. Muutenkin näiden luentojen kohderyhmät ovat varmasti pitkälti samat, joten on sääli, ettei molempien näkeminen ollut mahdollista. Toisaalta kummatkin luennot olivat täynnä, joten ehkä niiden sijoittelu jakoi suuremman porukan kahteen eri ohjelmaan. Siinä mielessä luentojen aikataulut toimivat siis hyvin, kun ohjelmasalien pieni kapasiteetti osoittautui muutenkin ongelmalliseksi.

Conikokemukseni riippuu usein pitkälti ohjelman aiheista ja laadusta, joten on erityisen mukavaa, ettei ohjelmatarjontaan tarvinnut pettyä. Yleisesti ohjelma oli kiinnostavaa ja hyvälaatuista, eikä ainakaan omasta lottorivistäni löytynyt ainoatakaan pohjanoteerausta. Kaikki puhujat, joita pääsin kuulemaan, olivat myös kiitettävän luontevia esiintyjiä.

Ohjelmatarjonnassa oli mielestäni löydetty hyvä tasapaino yhteen tuoteperheeseen ja laajempiin aiheisiin keskittyvien ohjelmien välille. Animeaiheisiin coneihin verrattuna Popcultissa oli reippaasti akateemispohjaista ohjelmaa, kun paikalla oli väitöskirjojaan populaarikulttuurin aiheista työstäviä ihmisiä. Näissä seteissä tyyli oli selvästi erilainen kuin mihin lähes yksinomaan fanielta faneille -näkökulmaan perustuvissa animetapahtumaohjelmissa on totuttu.

Oma ohjelmani Naiskuva Disneyn klassikoissa oli niin täynnä, että surukseni moni kiinnostunut jäi ulkopuolelle. Sisään päässeet kuitenkin vaikuttivat tyytyväisiltä, ja omastakin mielestä ohjelma sujui hyvin. Toivottavasti alkututinat eivät näkyneet ja kuuluneet yleisöön asti kauhean häiritsevästi, esiintymisjännitys siellä vain vähän tärisytteli. Lupailin luennon jälkeen laittaa slaidini nettiin, joten tässä linkki niihin – valitettavasti sisältö on lähinnä kuvia, mutta ehkäpä niistä saa jotain irti jälkeenpäin. Olen kuitenkin mahdollisesti kirjaamassa luentoa ylös blogikirjoituksen muotoon jossain vaiheessa sitten, kun saan ensin Prinsessapäiväkirjojen seuraavan askeleen eli Jasmine-analyysin alta pois. Disnerd dreams -blogista löytyy myös ihailtavan kattava selonteko luennon pääpointeista.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2015 ensivaikutelmia 3

Ja tässä loput alkutunnot kevään animesarjoista.

Food Wars! Shokugeki no Soumasta ja Blood Blockade Battlefrontista katselin myös ensimmäisen jakson kummastakin, mutta niistä ei jäänyt juurikaan sanottavaa. Food Wars! vaikutti ihan viihdyttävältä tapaukselta, mutta jätin överikokkauksen taakseni jo luettuani pari pokkaria Iron Wok Jania. Siinä lusikallinen soppaa laihdutti miestä muutamassa sekunnissa kilokaupalla, tässä taas vaatteet räjähtävät metaforisesti päältä, kun ruoka on niin mannaa. Ensimmäinen jakso oli tyylittömällä tavalla ihan hauska, mutta pitemmän päälle varmaan vain rasittuisin, kun olen allerginen Jump-sarjoille.

Blood Blockadesta taas olen kuullut lähes yksin hyvää, mutta itse ensimmäisen jakson katsottuani en enää muistanut juuri mitään sen loppupuoliskosta. Kenties vain katsoin väärässä mielentilassa, mutta luovun tästä suosiolla, koska sarjoja on jo ilmankin liikaa.

Punchline

Pantsu-Rain

Pääpojan henki päätyy ulos ruumiistaan, ja maailma tuhoutuu, jos hän kiihottuu liikaa nähdessään kahdet pantsut peräkkäin. Lisäksi asuntolahöpöilyä.

Jaksoja katsottuna: 2/??
Innostustaso: 2/5

En ollut etukäteen kovin innostunut Punchlinen maailmanlopun aiheuttavista pantsujenvilautteluista, koska konsepti kuulostaa täydeltä tyhjänpolkemiselta. Kaksi ensimmäistä jaksoa eivät ole nähneet kovin paljoa vaivaa ennakko-odotusteni kääntämiseksi positiivisen puolelle. Sarja on kyllä oikein kivan näköinen, ja muutamia oikeasti hauskoja juttuja, kuten kakkosjakson piristystanssi, on tullut vastaan. Tarinapuolella mikään ei kuitenkaan oikein innosta.

Hahmoissa voisi olla potentiaalia, mutta toistaiseksi heillä ei ole tehty mitään. Kaksi jaksoa on käytetty päämäärättömän oloiseen tutustumishömpöttelyyn, joka tanssii enimmäkseen tropeepiirteiden tahdissa. Sarjassa ei ole vielä esitetty minkäänlaisia panoksia – maailma toki tuhoutuu jos pääpoika kiihottuu liikaa, mutta mitä väliä sillä on, jos hän voi vain palata ajassa taaksepäin, kun niin käy? Kaikenlaisia hassuja konsepteja on heitelty esille; supersankarinaapurintytöstä, pääpojan ruumiin vallanneesta hengestä, hassunimisen taikakirjan etsimisestä ja henkien näkemisestä voisi kuvitella syntyvän ihan jännänkin sopan. Mutta missä viipyy tarina? Mitä hahmoilla on pelissä? Ei kai sarja meinaa tyytyä vain seuraamaan jaksokaupalla sitä, kun pääpojan sielu vakoilee naapurineitosten arkea?

Kaikki toivo ei ole vielä menetetty, koska kaikenlaisia ihan jänniä juonielementtejä tosiaan on esitelty. Ehkäpä sarja jaksaa vihdoin todella alkaa kolmosjaksossa ja ryhtyä sitomaan yksittäisiä höpöilyjään yhdeksi tarinaksi?

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2015 ensivaikutelmia 2

Lisää kevään ensivaikutelmia lukiodramuilun merkeissä.

Sound!Euphonium

Sound!Euphonium

Kumiko aloittaa lukion ja liittyy uusien ystäviensä kanssa puhallinorkesterikerhoon.

Jaksoja katsottuna: 2/??
Innostustaso: 4/5

Kuten yleensäkin, lähdin katsomaan uutta Kyoto Animation -sarjaa miedolla mielenkiinnolla ja vaitonaisella innostuksella. Ensimmäinen jakso ei sytyttänyt mitenkään erityisesti, mutta seuraava herätteli jo kiinnostusta. Euphonium ei tunnu nojaavan pätkääkään siihen pehmeänpuhmoiseen söpöilymeininkiin, jota olen studion sarjoissa yleensä karsastanut. Sen sijaan eufonium-torvea soittava Kumiko tuntuu vaihteeksi mukavan jalat maassa -tyyppiseltä ja varsin realistisesti kuvatulta päähenkilöltä. Hän ei ole oikein varma siitä, mitä haluaa tehdä elämällään, eikä hän tunnu kovin valmiilta sitoutumaan asioihin.

Koska sarja on kerrottu vahvasti Kumikon näkökulmasta, hänen ennen pitkää väistämättä edessä oleva hahmonkehityskaarensa tulee todennäköisesti tuntumaan mukavan voimakkaasti. Sarja ei tunnu rakentuvan höpöilyn, vaan hahmojensa yhteen kietoutuvien tarinoiden ympärille, mikä vaikuttaa lupaavalta fokukselta.

KyoAnin kivoilla tuotantoarvoilla suitsutettuja sarjoja on aina vähintäänkin kiva katsoa. Euphonium onkin täynnä ilmeikästä ruutuasettelua ja kauniita valaistuselementtejä, joskin sarjan nuutuneen oloinen värimaailma ei juuri säväytä. Hillityn ruskea visuaalinen ilme kuitenkin sointuu Kumikon alkuinnottomaan, itseään etsivään hahmoon ainakin tässä vaiheessa.

Puhallinorkesterimusiikki ei ole kovin lähellä sydäntäni, joten musiikkipuoli ei tarjoa suurempia elämyksiä, mutta on toki mukavaa, että sarja erottuu tältä osin muusta animemassasta. Kaikkiaan visuaalinen ja auditiivinen estetiikka sopivat tarinan yleishenkeen erinomaisesti, joten ne tuntuvat onnistuneilta, vaikkeivät miellytäkään täysin henkilökohtaisella tasolla.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2015 ensivaikutelmia 1

Pitkästä aikaa pieniä alkutunnelmia uusista sarjoista! Kevätkausi on lähtenyt oikein hyvin käyntiin, ja kivoja sarjoja on löytynyt niin paljon, ettei kaikkia ehdi mitenkään edes katsoa.

Plastic Memories

Plastic-Memories

Androiditehtaan lopetuspalvelun työntekijät hakevat androidit omistajiltaan niiden käyttöiän lähetessä loppuaan ja tyhjäävät niiden muistot.

Jaksoja katsottuna: 1/??
Innostustaso: 5/5

Yoshiyuki Fujiwaran edellinen ohjaustyö Engaged to the Unidentified jäi viime vuonna puoliväliin, mitä harmittelin talven 2014 summauspostauksessani. Sarja oli oikein miellyttävä ja kerrassaan kauniisti ohjattu, joskin sisällöltään vähän mitätön. Plastic Memories taas tuntuu sisällöllisesti paljon mielenkiintoisemmalta, ja lisäksi loistaa suurimmaksi osaksi samalla pätevällä ohjaustyylillä ja visuaalisella fiiliksellä kuin edeltäjänsä. Odotukseni ovat siis suunnilleen katossa.

Ensimmäiseksi jaksoksi alku tuntui poikkeuksellisen hyvin käsikirjoitetulta siinä mielessä, että se avaa maailmaa niin paljon, että hommaan pääsee sisään, mutta jättää pitkät ekspositiohöpöt pois. Jos sama linja jatkuu myöhemminkin, maailmaa tullaan todennäköisesti rakentamaan pikkuhiljaa jaksojen edetessä sopivasti suuhun kerralla mahtuvina paloina ja ilman suuria infodumppeja. Aloitus herättää paljon mielenkiintoisia kysymyksiä ja lupailee myös vastaavansa niihin sarjan aikana. Sisältöä on juuri sopivasti yhden jakson tarpeiksi, ja rytmitys tuntuu maukkaalta.

Sarjan suurin haaste tulee todennäköisesti olemaan hitusen töksähtelevän huumorin sovittaminen selvästi surumieliseksi rakennettuun tarinaan. Toistaiseksi tämä tuntuu toimivan ainakin kohtuullisesti, mutta aloitusjakson loppuhöpöli rikkoi aikaisemmassa kohtauksessa hyvin rakennettua tunnelmaa liian rajusti.

Kategoriat
Anime Hahmot Manga Nostalgia

Mitä tulee, kun lumi sulaa?

Kevät tietenkin!

Natsuki Takayan modernin shoujon klassikko Fruits Basket on varmaan monelle harrastajalle nostalginen sarja, olihan se ensimmäisten länsimaissa suurta mainetta saaneiden tyttömanganimikkeiden joukossa. Itse muistelen sarjaa lämmöllä aina, kun kevätaurinko alkaa sulattaa lumia pois. Kun menneellä viikolla takatalvipyrytys musersi aurinkoisen viikon jälkeen pääkaupunkilaisten lämpöä odottavat sielut, kevään kaipuu ponnahti rintaani erityisen voimakkaasti.

Nyt kun sateet ovat taas tehneet lumista suurimmaksi osaksi selvää jälkeä, voin kevään kunniaksi naputtaa vähän juttua iki-ihanasta Furubasta. Pistän sarjan keskiössä pyörivän kiinalaisen horoskoopin eläinten hengillä kirotun Souma-suvun jäsenet järjestykseen inhokeista suosikkeihin.

Sarjaa leimaa hahmojen kannalta tietty kaksijakoisuus, jonka puitteissa Takayan kehittyminen tarinankertojana näkyy kovin selvästi varsinkin hahmojen käsittelemisessä. Furuban alkupuolella kaikki hahmot aloittavat niin syvältä omasta stereotyypistään, että on hankala uskoa, että siellä mitään oikeaa hahmoa onkaan. Kutakin hahmoista dominoi jokin oikku, joka tekee tästä söpön ja hassun. Sarjan puolivälin jälkeen Takaya ryhtyy kuitenkin tasoittamaan näitä rankkoja hömpsöilypiirteitä ja tuomaan esille enemmän hahmojen elämässään kohtaamia vaikeuksia. Tässä vaiheessa kuvioihin tulevat uudet hahmot ovat alusta asti vähemmän liioiteltuja ja syvemmällä otteella kirjoitettuja. Siksi he saavat osakseen myös vähemmän kehitystä.

Onkin todella sääli, että animeversiointi sarjasta loppuu juuri siihen pisteeseen, jossa homma alkaa muuttua. Sarja muuttuu söpöstä mutta överiydessään vähän rasittavasta höttösohjosta aidosti kiintoisaksi psykologiseksi tarinaksi, ja rupeaa todella käsittelemään hahmoja ja näiden ongelmia.

Aloitin Furuban lukemisen joskus vuonna nappi ja haarukka, ja sain sen päätökseen kuutisen vuotta sitten, joten aivan tuoreimmassa muistissa homma ei ole. Tästä postauksesta olen naputtanut tosin suuren osan jo kolme vuotta sitten, ja teksti on jäänyt luonnoslimboon vuosiksi, joten nyt voin hyvin mielin vihdoin päästää pätkän lentämään vapaana internettiin. Tuleepahan joka tapauksessa sekin testattua, kuinka ikimuistoisia hahmot lopulta ovat.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat Vertailu

Prinsessapäiväkirjat: Belle, osa 2

Edelleen elokuvasta Kaunotar ja Hirviö (Beauty and the Beast, 1991).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Bellen-ihmeseikkailu

Taikaseikkailuista lukeminen vaihtuu ihan oikeaan taikaseikkailuun, jonka arvoiseksi sankarittareksi Belle osoittautuu.

Ariel-analyysin tavoin Belle-analyysikin oli pätkäistävä kahteen osaan pituuden takia. Tämä on paljonpuhuva merkki siitä, kuinka paljon entistä mielenkiintoisemmaksi Disneyn hahmokuvaus on 90-luvun taitteessa pyrähtänyt. Päähenkilöt alkoivat olla paljon moniulotteisempia kuin ennen.

Sekä Belle että Hirviö saavat täyteläiset ja tyydyttävät hahmokaaret. He ja heidän rakkaustarinansa kannattelevat leffaa yhdessä niin hyvin, että animaatiohörppäilyt ja juonen mustat aukot on helppo antaa anteeksi. Draamapuoli toimii niin voimakkaasti, ettei vuodenaikojen skitsofreenistä vaihtelua ja muita kummallisuuksia ole välttämättä edes kovin helppo havaita.

Ensimmäisessä osassa pohdittiin Bellen persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia. Nyt vuorossa ovat roolitus sekä romanssi ja suhde isään. Sympaattisuus-kohdan siirsin aivan viimeiseksi suhde-bonusten jälkeen, koska siellä se toimii paremmin analyysin summauksena.