Kesän 2015 ääninäyttelyhelmiä: My Love Story!!

Takeo Gouda, Rinko Yamato ja Makoto Sunakawa

Mun-stoori!!

Järkäleen kokoinen ja massiivisen vahva Takeo ja siron suloinen Yamato ihastuvat toisiinsa. Takeon lapsuudenystävä Sunakawa tukee pariskuntaa taustalla.

Takeo, Yamato ja Sunakawa muodostavat kärjistetyn pääkolmikon. Kukin hahmoista on ennen kaikkea sympaattinen karikatyyri, ja näiden ääninäyttelijät onnistuvat korostamaan tätä entisestään.

Takuya Eguchi jylisee antaumuksella kaikkeen voimakkaasti reagoivana Takeona. Hän onnistuu helpon oloisesti tuomaan hahmon ääneen niin paljon massaa, että tämä kuulostaa uskottavalta valtavan ja hupsun hahmodesignin kanssa. Hahmo huutaa joka toisen repliikkinsä miehisen tunteikkaasti, ja Eguchi saa tämän kuulostamaan valtavan energiseltä. Takeon ääni ei kuitenkaan menetä suuruuttaan ja miehekkyyttään silloinkaan, kun hahmo puhuu rauhallisemmalla äänellä.

Megumi Hanin kimitys korostetun tyttömäisenä Yamatona taas tekee tytöstä hurjan söötin vaahtokarkkipalleroisen. Piipitys kuulostaa kuitenkin yllättävän miellyttävältä sitä tasaavan aivan keveän käheyden ansiosta. Oman charminsa hahmoon tuo sekin, että tämän korkea ääni menee hieman rikki aina tämän huutaessa, hengästyessä tai tunnekuohuillessa. Hanin ihailuntäyteiset ja ekstaattiset kuumotuskähinät tämän ajatellessa Takeota kuulostavat överiydessään aidosti hauskan vilpittömiltä.

Sunakawa ei höpöttele tai touhota turhia, vaan seuraa tilanteita tarkkaavaisesti ulkopuolisen asemasta. Nobunaga Shimazaki tuo hahmon kuivakkaan ja vähän tylsistyneeseen puhetapaan rauhallista lämpöä ja ystävällisyyttä. Näin normaalisti koleaa hahmotyyppiä edustava hiljainen ja fiksu sivustaseuraaja hahmo saakin välittömästi miellyttävän auran.

Jatka artikkelin ”Kesän 2015 ääninäyttelyhelmiä: My Love Story!!” lukemista

Kesän 2015 ääninäyttelyhelmiä: Gakkou gurashi!

Ääninäyttelijät eivät ole ihan ominta alaani, eikä heihin tule aina kiinnitettyä erikseen huomiota. Aika useinkin jonkun seiyuun näyttelysuoritus onnistuu kuitenkin tekemään huomaamattakin vaikutuksen. Kuluva kesän animesesonki on tarjoillut useitakin vakuuttavia ja joukosta erottuvia roolisuorituksia. Ajattelin siis käydä lyhyesti läpi tällaisia tapauksia seuraavien parin viikon aikana.

Megumi Sakura (äänenä Ai Kayano)

Megu-nee

Tuore opettaja jäi neljän oppilaan kanssa loukkuun kouluunsa zombiapokalypsin riehuessa ulkona.

Söötti ja helposti syrjään jäävä Megu-nee valloitti sydämeni viimeistään häneen keskittyvässä Gakkou gurashin eli Shcool-Liven kolmannessa jaksossa. Hän on ainakin tähän mennessä ollut ainoa sarjan hahmoista, joka on todella saavuttanut tunteeni ja sympatiani, vaikka onkin tavallaan koulutyttöjä syrjäisemmässä roolissa.

Ai Kayanon pehmeässä äänessä on valtavan paljon lempeyttä ja kärsivällisyyttä. Kayano saa ilmaistua kauniisti myös Megu-neen epävarmuuden. Hahmo tiedostaa, ettei ole aina aivan tilanteen tasalla, vaikka hänen pitäisi opettajana olla automaattisesti johtajan roolissa ja hänellä pitäisi olla velvollisuus ja kyky suojella tyttöjä, joilla ei ole turvanaan ketään muuta aikuista. Silti hän jää usein piipertämään voimattomana taustalle, eikä hänellä ole tyttöihin nähden mitään auktoriteettia.

Jatka artikkelin ”Kesän 2015 ääninäyttelyhelmiä: Gakkou gurashi!” lukemista

In Clothes Called Fat – aikamme mestariteos?

Moyoco Annon viime vuonna englanniksi julkaistusta, alun perin vuoden 1997 In Clothes Called Fat -mangasta on vaikea löytää internetin syövereistä pahaa sanaa. Tuntuu siltä, että moni julkaisuun tutustunut mangabloggaaja on ylistänyt teoksen kattoon (vaikka toki parin soraäänen mielestä se on vain ok).

Tarina kertoo Nokosta, reippaasti ylipainoisesta nuoresta naisesta, joka saa jatkuvasta ahdistuksestaan pakko-oireisia ahmimiskohtauksia ja joutuu työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Poikaystäväkin pettää ja on Nokon kanssa vain tunteakseen itsensä hienoksi ihmiseksi. Mies käy jopa väkivaltaiseksi Nokon heiveröisten laihdutusaikeiden edessä. Lopulta Noko päätyy laihtumaan bulimian avulla, mutta elämä ei siltikään näytä valoisammalta.

fat-clothes-kansi

Kansi kuvaa lukufiilistä erittäin hyvin.

Kirjan saama suitsutus on hämmentänyt minua lakkaamatta, koska itse pidin tarinaa äärimmäisen epämiellyttävänä, ihmisvihaisena ja tyhjänä. On toki hyvä nähdä vaihteeksi lihava naispääosa, ja ylle linkatuissa arvosteluissa on esitetty hyviä pointteja siitä, mikä tekee tästä mangasta tärkeän. Kunnianhimoisen raisu ja säälimätön kerronta sekä laihuutta ihannoivan ja pinnallisen naiskuvan kritiikki ovat sinänsä hienoja lähtökohtia, joten ymmärrän periaatteessa teoksen saamaa arvostusta. En vain kykene tulkitsemaan tarinaa niin, että voisin itse arvostaa sitä.

Jatka artikkelin ”In Clothes Called Fat – aikamme mestariteos?” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: Nala

Elokuvasta Leijonakuningas (The Lion King, 1994).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Nala-intro

Leijonaneito kannustaa velvollisuuksiaan isän kuoleman jälkeen pakenevaa prinssisulhoaan ottamaan paikkansa ekosysteemin kuninkaana.

Leijonakuningas kuuluu itselleni tutuimpiin klassikkoihin, mutta ei ehkä niihin kaikkein rakkaimpiin. Leffa on hämmentävän komea pläjäys visuaalisesti ja ohjauksen osalta. Ikonisia, unohtumattomia kohtauksia riittää pilvin pimein, ja koomiset ja dramaattiset hetket vaihtelevat sujuvasti pitäen tunnelman koko ajan soveliaan vakavana ja suureellisena mutta myös tarpeeksi kevyenä ja viihdyttävänä. Varsinkin musiikkipuoli aivan salpaa hengen.

Leffa ei kuitenkaan kykene oikein vangitsemaan tunteitani, vaan sen arvot ovat minulle ennen kaikkea esteettisiä. Hahmot tuntuvat jäävän vähän latteiksi. Naispääosa Nalan ponneton rooli kohtuullisen vähämerkityksisenä love interest -hahmona päähenkilö Simballe ei ainakaan auta emotionaalisessa sitoutumisessa leffaan.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Nala” lukemista

Ostoystävän matka Tokioon, osa 3: Pokémon- ja Disney-jutut

Sitten vielä viimeiset palaset Tokion matkaraportista. Aiemmissa osissa pohdin manga- ja animeaiheisia kokemuksiani, nyt ovat vuorossa vielä Pokémon Center -vierailu ja Disney-asiat.

Kuvat saa jälleen klikkaamalla isommaksi.

Pokémon Center

Ikebukuron Pokémon Centerin valikoima oli kivempi kuin olin aiemmin kuulemieni kommenttien perusteella odottanut. Tykkäsin erityisesti pehmolelutarjonnasta, ja mukaan lähtikin oma XY-aloituspoké Fennekin.

Fennekin on XY-sukupolven starttereista ainoa, jonka ulkomuodosta tykkään kaikissa kehitysmuodoissa, ja sen isot tuplakorvat on toteutettu plushiessa aivan ihanasti. Peleissä tosin jäi potuttamaan, että kun kivoin aloituspoké on tulityyppiä, niin tietysti heti alkunetreillä tulee vastaan tosi kiva ja kova tulilintu Fletchling/Fletchinder/Talonflame.

[Ensimmäisen sukupolven Red-Blue-peleissä taas suosikkinistartterini oli Bulbasaur, vaikka Kanto-maailmassa tulityypin Charmanderista olisi ollut enemmän hyötyä, kun alkumatkasta ei oikein tule tulityyppiä vastaan. Miksi aina väärä poké on se söpöin? Eihän startteria voi valita järjellä vaan sen pitää tapahtua sydämellä!]

Pokeystavat

Pokémon Centerin kivat ostokset. Niin sööttejä kaikki!

Fennekinin lisäksi pehmo-osastolta kiipesi joka tapauksessa koriin ihan tuhoisan höpökkä Ditto muikeine hymiönaamoineen. Yleisesti ottaen pehmot näyttivät erittäin kivoilta. Pokémonien piirteet, värit ja muodot toistuvat paljon kauniimmin kuin olin odottanut, ja olisin voinut haalia monia muitakin kavereita mukaan. Varsinkin valtava Wailord ihastutti suuresti onnellisen virneensä kanssa, mutta jäi hyllyyn massiivisen kokonsa vuoksi. Valitettavasti vanha suosikki Bulbasaur ei poikkeuksellisesti näyttänyt erityisen hyvältä, joten se jäi ostamatta.

Avainnippuun nappasin tosi nätin Xerneasin huikean laajasta avainkillutinvalikoimasta. En myöskään voinut vastustaa söpöjä pinkkejä Fennekin-pinnejä. kaupan valikoima ilahdutti muuten, mutta Eeveen uusimman keiju-kehitysmuoto Sylveonin vähyys jäi hämmentämään. Niin kiva höpönpinkki keijutidesign, olisin halunnut mielelläni. ;___;
Jatka artikkelin ”Ostoystävän matka Tokioon, osa 3: Pokémon- ja Disney-jutut” lukemista

Ostoystävän matka Tokioon, osa 2: Mangalehtiä, Minekuraa ja figuuri

Tänään tarjolla lisää pohdintoja Tokion-reissun ostoksista. Viimeksi mietin Animate-kauppoja, taidekirjoja ja oheistuotekilluttimia, ja anime- ja mangatouhotukset ovat edelleen keskiössä. Kuroshitsuji-varoitus pätee yhä, vaikka vähän muutakin löytyy.

Kuvia saa klikkaamalla isommiksi.

Mangalehdet

Kuroshitsujin kotilehti GFantasyn uusin numero piti ostaa ihan vain siksi, että Yana Toboson piirtämä hehkuvan turkoosi Kuroshit-kansi erottui yhtenäisen vaalealla ja yllättävällä värimaailmallaan lehtihyllystä aivan upeasti. Varsinkin Ikebukuron Animaten valtavat GFantasylle omistetut hyllyrivit näyttivät läpitunkevassa vaaleansinisyydessään vaikuttavilta. On hauskaa nähdä Tobosolta välillä tällaisia kirkkaampia kuvia, kun sarjan yleisilme on melko synkkä. Lehden uusi Kuroshit-chapteri tuli selattua läpi, ja puumaneito ilahtui Cielin kylpykohtauksesta. Kasva hienoksi mieheksi Ciel, odotan sinua! ;__;

GFantasy

GFantasyn kansien ehdotonta parhaimmistoa.

Jatka artikkelin ”Ostoystävän matka Tokioon, osa 2: Mangalehtiä, Minekuraa ja figuuri” lukemista

Ostoystävän matka Tokioon, osa 1: Animekauppoja, taidekirjoja ja krääsää

Kävimme husbandon kanssa toukokuun lopulla parin viikon retkellä Tokiossa, kun edellisestä reissusta oli jo kulunut peräti vuosi ja ikävä oli kasvanut liian suureksi. Kaupungista tuli tietysti osteltua ja katseltua kaikenlaista nörttihöpöä. Rupesin sitten lentokoneessa aikani kuluksi naputtelemaan ylös ajatuksia matkasta ja parantumattomana materialistina etenkin ostokokemuksistani. Koska Japanista paluun jälkeen aika kului tehokkaasti kaikennäköisissä Desuconeissa, koulutuksissa, häissä ja juhannuksissa, ei aiemmin ollut aikaa tämän tekstin ja kuvien editointiin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Höpöteltävää löytyi pitkän lentomatkan aikana sen verran, että jaan setit kolmeen postaukseen. Aloitetaan vaikka anime- ja mangajutuilla. Varoituksen sanasena, että edessä on aika paljon Kuroshitsujia.

Kuvia saa klikkailemalla isommiksi.

Animatet, taidekirjat ja muut oheistuotehärpäkkeet

Animen, mangan ja oheiskrääsän yleisketju Animaten puoteja tuli testattua kolmessa kaupunginosassa. Ikebukuron ja Shinjukun versiot painottivat naisyleisön suosikkeja selkeästi enemmän kuin nörttimekka Akihabaran vastaava. Ylipäänsä kaikissa mangaa myyvissä kaupoissa oli kiva tutkiskella, mitkä tutut ja tuntemattomat sarjat saavat eniten valokeilaa ja missä on kivoimmat ja mielenkiintoisimman oloiset kannet.

Animateissa suurimmat mangapromot oli omistettu kolmelle sarjalle. Neitojen osastoilla erityishuomiota ja suuria, pahvisia promokuvia sai Lily Hoshinon herttainen nuorten tyttöjen fantasiaromanssi Kigurumi Guardians. Ilmeisesti sarja on siis Japanissa ihan suosittu tai ainakin koetaan lupaavaksi, sillä se ei ole erityisen ajankohtainen esimerkiksi animejulkistuksen takia ja pituuttakin on vasta kolme pokkaria. Sarjan esilläolo ilahdutti, kun olin juuri tutustunut siihen Hoshinoa käsittelevää Anime-lehteen tullutta artikkelia varten (löytyy numerosta 4/2015).

Kigurumi-Guardians

Ei ehkä historian suurin mestariteos tämä hupsukka kigurumipoikamanga, mutta aika ihana sarja silti ja söötein päätyty.

Poikien osastoilla taas esille oli nostettu Takaya Kagamin ja Yamato Yamamoton fantasiaseikkailu Seraph of the End samalla tavalla, varmaankin tuoreen animesovituksen kunniaksi. Tähänkin sarjaan pitäisi varmaan tutustua ensimmäistä animejaksoa paremmin jossain vaiheessa.

Jatka artikkelin ”Ostoystävän matka Tokioon, osa 1: Animekauppoja, taidekirjoja ja krääsää” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: Jasmine, osa 2

Edelleen elokuvasta Aladdin (1992).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Jasmine-intro2alt

Tällä kertaa prinsessan rooli ei ole kovin suuri, mutta Jasmine tekee silti vaikutuksen.

Jasminenkin teksti oli lopulta katkaistava keskeltä kahtia pituuden vuoksi, vaikka hän ei ole edes yhtä keskeisessä roolissa kuin kaksi edellistä neitokaista. Hups.

Nyt Aladdinin uusimmalla katsomiskerralla huomioni kiinnittyi erityisesti veitsenterävään ohjaukseen. Yksinkertaisen värimaailman täydellinen hallinta, tapahtumien näyttäminen heijastusten kautta ja tehokkaat perspektiivit tekevät leffasta aivan huikean toimivan paketin. Varsinkin hämärissä iltakohtauksissa valaistus- ja värisuunnittelu saavat leffan näyttämään todella kauniilta, ja Jafarin päästessä valtaan palatsissa leimuava punainen hehku luo tehokkaasti painostavan tunnelman loppumittelöön. Jasmine ei siis ole ainoa nätti asia leffassa, vaan koko pätkä näyttää upealta alusta loppuun, vaikkeivät Ihmeiden onkalossa käytetyt tietokone-efektit enää nykypäivänä aivan vakuutakaan.

Ensimmäisessä osassa pohdittiin Jasminen persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia. Nyt vuorossa ovat roolitus sekä romanssi ja suhde isään. Sympaattisuus-kohdan säästin jälleen viimeiseksi summaamaan analyysin.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Jasmine, osa 2” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: Jasmine, osa 1

Elokuvasta Aladdin (1992).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Jasmine-intro

Sulttaanin tytär ihastuu katupoikaan, joka tulee myöhemmin pyytämään hänen kättään Lampun Hengen muutettua tämän prinssiksi.

Lapsuudentalouteni puhkikulutetuimman VHS-kasetin kansista saattoi hyvinkin löytyä taikasana ”Aladdin”. Leffa tuli tapitettua hyvin tehokkaasti ulkomuistiin jo pienenä, ja olen aina tykännyt siitä kovasti. En kuitenkaan ollut nähnyt sitä hetkeen ennen kuin katsoin sen tätä analyysiä varten, ja olin odottanut reagoivani varsinkin Jasminen pelastamista kaipaavaan prinsessahahmoon negatiivisemmin kuin ennen.

Yllätyin siis varsin paljon siitä, miten suuri osa leffaa Jasmine onkaan, ja muistin taas elävästi, miksi olen pienestä pitäen tykännyt hahmosta. Kaunottaren ja Hirviön tavoin Aladdin onnistuu tuomaan estradille erittäin sympaattisen ja mielenkiintoisen romanttisen pariskunnan.

Voi näitä renessanssineitokaisia, kun tekstiä vain tulee. Olin meinannut saada Jasminen mahtumaan yhteen postaukseen, mutta eipä onnistunut tälläkään kertaa. Loppuosa tulossa siis ensi viikon alkupuolella!
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Jasmine, osa 1” lukemista

Popcult 2015

Yleisfiilikset tapahtumasta

25.-26.4.2015 Helsingin kulttuuritalolla pidetty Popcult Helsinki oli monilta osin hekumoiva menestys. Liput möivät loppuun ennakkomyynnin viimeisenä päivänä, ohjelmasalit olivat usein täynnä eli ohjelma selvästi kiinnosti kävijöitä, kunniavieraasta tykättiin, kukaan ei kuollut, eivätkä kulttuuritalon kapeat käytävätkään tukkeutuneet kuin välillä hetkellisesti.

Popcult-yleinen

Conipaikalla oli paljon väriä ja väkeä.

Tapahtuman suurin ongelma oli lopulta ehkä tapahtumapaikka, sillä kulttuuritalosta löydetyt ohjelmatilat osoittautuivat toistuvasti liian pieniksi (pääsalia lukuun ottamatta). Lisäksi paikan päällä lauantaina nautittu kana-äyriäispaella oli turhan suolaista ja voisilmäpullakin kuivahko, mutta kanttiinisapuska toki on sellaista kuin on, ja siitä on turha nipottaa.

Ohjelmakartassa kummastutti aluksi se, etteivät eri saleissa pyörivät ohjelmat yleensä alkaneet samaan aikaan. Tällainen siksakkaava ohjelmakartta tekee oman coniohjelmareitin suunnittelemisesta hieman vaikeaa ja saattaa myös rohkaista luennoilta kesken poistumiseen ja kesken saapumiseen. Toisaalta tapahtumapaikalla valinta alkoikin vaikuttaa tietystä näkökulmasta järkevältä, sillä ohjelmasiipeen vievä portaikko ja käytävä eivät ole kovin tilavia. Siksak-ohjelmakartan oli varmaankin tarkoitus ehkäistä ruuhkia, ja siinä se onnistuikin melko hyvin. Järjestelyllä oli siis negatiiviset mutta myös positiiviset puolensa.

Itselle oli varsin surku, että Afureko-blogin ihanien neitojen Don Bluth -luento oli päällekkäin oman luentoni kanssa, koska olisin mielelläni nähnyt sen. Muutenkin näiden luentojen kohderyhmät ovat varmasti pitkälti samat, joten on sääli, ettei molempien näkeminen ollut mahdollista. Toisaalta kummatkin luennot olivat täynnä, joten ehkä niiden sijoittelu jakoi suuremman porukan kahteen eri ohjelmaan. Siinä mielessä luentojen aikataulut toimivat siis hyvin, kun ohjelmasalien pieni kapasiteetti osoittautui muutenkin ongelmalliseksi.

Conikokemukseni riippuu usein pitkälti ohjelman aiheista ja laadusta, joten on erityisen mukavaa, ettei ohjelmatarjontaan tarvinnut pettyä. Yleisesti ohjelma oli kiinnostavaa ja hyvälaatuista, eikä ainakaan omasta lottorivistäni löytynyt ainoatakaan pohjanoteerausta. Kaikki puhujat, joita pääsin kuulemaan, olivat myös kiitettävän luontevia esiintyjiä.

Ohjelmatarjonnassa oli mielestäni löydetty hyvä tasapaino yhteen tuoteperheeseen ja laajempiin aiheisiin keskittyvien ohjelmien välille. Animeaiheisiin coneihin verrattuna Popcultissa oli reippaasti akateemispohjaista ohjelmaa, kun paikalla oli väitöskirjojaan populaarikulttuurin aiheista työstäviä ihmisiä. Näissä seteissä tyyli oli selvästi erilainen kuin mihin lähes yksinomaan fanielta faneille -näkökulmaan perustuvissa animetapahtumaohjelmissa on totuttu.

Oma ohjelmani Naiskuva Disneyn klassikoissa oli niin täynnä, että surukseni moni kiinnostunut jäi ulkopuolelle. Sisään päässeet kuitenkin vaikuttivat tyytyväisiltä, ja omastakin mielestä ohjelma sujui hyvin. Toivottavasti alkututinat eivät näkyneet ja kuuluneet yleisöön asti kauhean häiritsevästi, esiintymisjännitys siellä vain vähän tärisytteli. Lupailin luennon jälkeen laittaa slaidini nettiin, joten tässä linkki niihin – valitettavasti sisältö on lähinnä kuvia, mutta ehkäpä niistä saa jotain irti jälkeenpäin. Olen kuitenkin mahdollisesti kirjaamassa luentoa ylös blogikirjoituksen muotoon jossain vaiheessa sitten, kun saan ensin Prinsessapäiväkirjojen seuraavan askeleen eli Jasmine-analyysin alta pois. Disnerd dreams -blogista löytyy myös ihailtavan kattava selonteko luennon pääpointeista.
Jatka artikkelin ”Popcult 2015” lukemista