Kategoriat
Anime Blogi Länsiviihde Manga Meta Nostalgia

Liebster Award

Viime aikoina suomi-blogeissa on kierrellyt ilmiö nimeltä Liebster Award, ja kuun alussa Court of Eleanorin Eleanor antoi tunnustuksen Missing Linkille, kiitoksia tästä ja hauskoista kysymyksistä!

liebster

Tunnustuksen tarkoituksena on jakaa huomiota vähemmän tunnetuille blogeille, ja tunnustukset kiertävät blogin pitäjältä toiselle seuraavien sääntöjen mukaisesti:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (yllä oleva kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Koska hauskat kiertokirjeet ovat hauskoja, jaan tunnustusta seuraaville blogeille:

Afureko
Animepyon
Hyvät, pahat ja otakut
Wasurenagusa
Pyörivä nuoli
Kalevala Snark

Lukijamäärien kelvollisuudesta en tiedä, Afureko ainakin on aika tunnettu ja vakiintunut, mutta olennaisin kriteeri on, että ajattelin, että näillä tyypeillä voisi olla hauskaa vastata kysymyksiin ja heidän vastauksensa voisi olla hauskaa lukea. Joukossa on vähän erityyppisiä blogeja, mutta ainakin niitä yhdistää pitäjien ihastus fiktioon, joten sitä käsittelevät kysymyksenikin. Jos kysymykset tuntuvat hauskoilta niin niihin saa toki vastata kuka tahansa blogini lukija omassa blogissaan, kommenteissa tai vaikka Twitterissä.

Tunnustuksen saajat voivat siis halutessaan jakaa sitä eteenpäin ja/tai vastata alla esittämiini kysymyksiin tai osaan niistä fiiliksen mukaan:

1. Lapsuuden suosikkiteos, joka ihastuttaa, viihdyttää ja/tai tekee vaikutuksen edelleen?
2. Erityisesti mieleen jäänyt, voimakkaita negatiivisia tunteita herättänyt fiktiohetki ja/tai hahmo?
3. Erityisesti mieleen jäänyt, voimakkaita positiivisia tunteita herättänyt fiktiohetki ja/tai hahmo?
4. Viimeisin kuluttamasi teos, joka kosketti sieluasi syvästi?
5. Teos, josta olisit halunnut kaikella sydämelläsi pitää mutta et vain pysty?
6. Teos, josta et olisi ikinä uskonut pitäväsi, mutta päädyit yllättäen tykkäämään kuitenkin?
7. Onko fiktiohahmo saanut sinut joskus syvästi liikuttumaan? Jos niin kuka?
8. Teos, joka on jäänyt erityisesti mieleen jännittävän visuaalisen toteutuksensa takia?
9. Teos, joka on jäänyt erityisesti mieleen musiikkiensa takia?
10. Teos, jossa on viehättänyt erityisesti maailmanrakennuksensa/lorensa takia?
11. Kolme kivointa Disney-neitoa? (Sori spesifisyys mutta tämä on tärkeää!)

Alla sitten Eleonorilta saamani kysymykset ja vastaukset:

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 21

House of Five Leaves (Saraiya Goyou)

luukku-21-viidenlehdenkilta

Tunnelmointidraama vailla vertaa.

Mangaka: Natsume Ono
Julkaisulehti ja -aika: IKKI (Shogakukan), 2006-2010
Pokkareita luettuna: 8/8
Milloin löysin: 2010
Mistä kertoo: Ujo mutta taitava isännätön samurai Masanosuke ajautuu mukaan Viideksi lehdeksi itseään nimittävän kidnappausjengin keikkoihin.

House of Five Leaves on mangakasuosikkeihini kuuluvaa Natsume Onoa parhaimmillaan. Mielestäni Onon makusteleva, hiljaisen draaman kautta etenevä ja hahmosuhteita korostava kerronta pääsee siinä oikeuksiinsa mangakan töistä kaikista parhaiten sarjan pituuden ansiosta. Ono taitaa myös hyvin lyhyet tarinat, mutta tässä hahmoja ehditään todella syventää. Masanosuken ja kidnappausjengin pomo Yaichin välille kasvava ystävyys on sarjan sydämenä mielenkiintoinen ja koskettava. Sen kehittyminen ja alkupisteestä katsoen suorastaan ympäri kääntyminen on rakennettu kertakaikkisen loisteliaasti.

Vaikka sarja oli kokonaisuutena yksi kauneimmista lukukokemuksistani, on siitä jäänyt kaikkein parhaiten mieleen yksittäinen viimeisen pokkarin sivu. Se kiinnitti huomioni ensi kertaa lukiessa ja on palanut kiinni muistiini.

Tässä sivussa rakastuin välittömästi asetteluun, joka esittelee tilanteen ensin hieman alakulmasta, sitten lähikuvilla hahmojen kasvoista ja lopuksi vielä vahvasta yläperspektiivistä. Sen dynaamisuus tuo esille sekä ilmeet että ruumiinkielen ja korostaa kuvatun hetken tärkeyttä ja intensiivisyyttä. Sivu myös kiteyttää kaiken, mitä House of Five Leavesissä arvostan.

Hahmojen kasvot ilmaisevat häkellyttävän paljon, ja tekevät sen kovin vaikeaselkoisesti ja monitulkintaisesti. Kohtauksen miesten väliset tunteet hyppäävät ruuduista esille monimutkaisina ja ristiriitaisina. Piirrosjälki on pinnallisesti katsottuna vähän suhaistun näköistä, mutta ilmeisiin käytetty huomio ja niiden tarkkuus paljastavat Onon ilmaisun emotionaalisen täsmällisyyden.

luukku-21-sivu

Leveät suut ja väsyneet silmät, ei kai parempia hahmodesignpiirteitä olekaan!

Tämä sivu on ikuisesti kirjanmerkittynä omassa pokkarissani, sillä käyn aina välillä katselemassa sitä, kun tarvitsen jotain täydellistä maailmaani.

Ylipäänsä Onon rosoinen, luonnosmainen ja hallitun venyvä piirrostyyli tuo hänen sarjoihinsa hyvin omintakeisen raukean tunnelman. Myös Onon tarinankerronta erottuu valtavirrasta siinä mielessä, että se vaatii lukijalta kohtuullisen annoksen kärsivällisyyttä aidosti paneutua sarjakuvan lukemiseen. Tyypillisestihän mangasarjat ohjaavat tehokkaalla katseenkuljetuksella lukemiskokemuksen hyvin nopeaan liikkeeseen, kun taas Onon sarjat kutsuvat tarkkailemaan tunnelmaa ja tilanteita kaikessa rauhassa.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot Manga

Kun kaskaat itkevät

Olen ehkä viime aikoina kutonut itselleni vähän herkkien itkukohtausten vihaajan mainetta, joten päätin ottaa esille muutamia erityisen hienoina pitämiäni esimerkkejä kohtauksista, joissa hahmojen kyynelehtiminen ei häiritse minua. Päinvastoin nämä kohtaukset ovat ehdottomasti eräitä kyseisten sarjojen parhaista hetkistä. Itse kyynelehtimisen määrä, rooli ja merkityksellisyys vaihtelevat näissä kohtauksissa muutenkin vahvaa toteutusta tukevasta lisämausteesta koko tilanteen pääpointtiin. Kaikille seuraaville anime- ja mangakohtauksille on kuitenkin yhteistä se, etteivät ne olisi ollenkaan yhtä upeita, jos kyyneleet puuttuisivat.

Itselläni itku ei ole yleensä kovin herkässä, vaikka olenkin joskus tunnustanut itkeneeni animua katsoessani (ja tähän lisättäköön, että kerran ala-asteella olen itkenyt Hevoshullun sarjakuvalle, jossa heppatyttö istui influenssaan kuolevan ponin vieressä koko yön). Koska en kuitenkaan itse jaksa vuodattaa kyyneliä kuin äärimmäisessä hädässä, koen itkemisen niin voimakkaaksi tunteenilmaisuksi, että vaadin itkukohtauksilta erityistä tarpeellisuutta itkevien hahmojen kannalta ja erityistä huolellisuutta toteutuksen kanssa.

Kaksisivuisia mangakuvia saa klikkaamalla isommaksi. Tekstissä on juonipaljastuksia sikäli, että kerron kussakin kohdassa, miksi hahmo itkee, mutta välttelen isompia spoileja muusta ympärillä tapahtuvasta.

Ashin konepistooli-itku (Banana Fish 6)

Luetaan poikkeuksellisesti vasemmalta oikealle, koska omistan vain vanhan flipatun version pokkarista.

Nuori jengipomo Ash päätyy pitkän kamppailun ja kovien niin henkisten kuin fyysisten kolhujen jälkeen laboratorioon, jossa hänen etsimäänsä mystistä huumetta on testailtu muun muassa erääseen hänelle erityisen läheiseen henkilöön. Ashin oli kokeilun tuloksena lopulta pakko ampua kyseinen henkilö kuoliaaksi. Labrassa kyhjöttää säälittävä liikuntakyvytön tutkija, joka pyytää Ashiä auttamaan, kun yksi kiinalanen kävi akupunkteeraamassa miehen lihashermot pullamössöksi ja ryöväämässä käytössä olleet huumesamplet. Ash ei kuitenkaan kuule mitään, mitä tutkija sanoo, sillä hänen katseensa osuu mainitun läheisen henkilön leikkauspöydällä makaavaan ruumiiseen, jonka aivot on pilkottu tieteelliseen käyttöön. Ashin sisällä napsahtaa, ja hän tyhjentää konepistoolinsa lippaan tutkijaan.

Banana Fishissä käsitellään alati järjettömän hirvittäviä asioita rautaisen kylmällä otteella. Tämä kohtaus on jäänyt päällimmäisenä mieleen silkan raa’an jäätävyytensä ansiosta. Ash on elänyt karun elämän, mutta hahmossa on silti lukijaa koskettavaa sisäistä lämpöä, ja hän on jengipiireissä arvostettu paitsi taitojensa ja älykkyytensä, myös tiukkojen arvojensa ja lojaaliutensa vuoksi. Tässä kohtauksessa hän rei’ittää täysin puolustuskyvyttömän, moraalisesta selkärangattomuudestaan huolimatta pahantahtoa vailla olevan miehen armottomasti ja ilman pienintäkään epäilystä tai myöhempää selvää katumusta. Teko on jo itsessään raaka ja kyseenalainen, mutta tutkijan ruumiin täydellinen, järjetön runtelu sarjatulella on myös täysin epäloogista ja tarpeetonta, sillä tutkija kuolee takuuvarmasti jo muutamaan ensimmäiseen luotiin.

Ashin enemmän herkkään hetkeen sopiva ahdistunut, mutta vakaa ilme ja poskilla valuvat kyynelvanat ovat valtavassa kontrastissa toiminnan kanssa. Tämä kertoo ennen kaikkea hänen täydellisestä psyykkisestä romahtamisestaan tilanteessa. Hän ei kykene lopettamaan ennen kuin on tuhonnut ystävänsä ruumiin häpäisseen ihmisen niin täydellisesti kuin mahdollista. Hän saa otteen itsestään taas pian sen jälkeen, kun tutkijasta ei epäilemättä ole jäljellä muuta kuin märkä läntti lattiassa, mutta tuon hetken ajan lukija ei voi kuin pidättää järkyttyneenä hengitystään, kun normaalisti tilanteen kuin tilanteen hallitseva karismaattinen ja kylmäpäinen nuorukainen kadottaa itsensä pieneksikin toviksi omaan tuskaansa. Ashin teko on äärimmäisen paheksuttava ja menee vahvasti hänen omia periaatteitaankin vastaan, mutta lukijan on mahdotonta moittia häntä, kun raivon sijasta hänen kasvoiltaan paistaa kyynelten raidoittama lamaannus. Hän ei tunnu edes olevan kunnolla tietoinen siitä, mitä tekee.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot Hype

Korvaamaton seiyuu-suoritus: Daisuke Namikawa Masanosuke Akitsuna

Monet ääninäyttelysuoritukset ovat hyviä ja tukevat elävöittämiään hahmoja – ovathan seiyuut ammattilaisia isossa bisneksessä. En ole kiinnittänyt ääninäyttelijöiden panokseen erityisen paljon huomiota ennen aivan viime vuosia, mutta nykyisellään yritän parantaa havaintokykyäni tälläkin alueella. Aina tuon tuosta olen kuitenkin törmännyt äänirooliin, joka on niin vastaansanomattoman loistava, ettei minun ole tarvinnut edes erikseen kiinnittää siihen huomiota vaikuttuakseni. Nämä ovat sellaisia suorituksia, joita kuunnellessani en pysty kuvittelemaan kenenkään toisen seiyuun kykenevän tulemaan äänellään kuvaamakseen hahmoksi yhtä saumattomasti ja täydellisesti.

Olen yleensä identifioinut Daisuke Namikawan nimen siihen vähän rasittavaan nasaalipiipitykseen, jonka kärjistetyimmällä versiolla herra kuvaa Hetalian hyödytöntä ja pumpulipäistä nimihahmo Italiaa. Myönnettäköön, että Namikawa kuvaa vinkuvan ja parkuvan Italian aivan täydellisesti. Hänellä on itse asiassa taipumusta tulkita kaikki hahmonsa aivan nappiin, mutta se ei poista tuon kimityksen ärsyttävyyttä. Koska olen tuntenut Namikawan nimenomaan tästä äänestä, maailmani suurin piirtein mureni ympäriltäni kun älysin, että mies on vastuussa myös viime vuoden ylivoimaisen animesuosikkini, kidnappausjengiin ajautuvasta isännättömästä samuraista kertovan House of Five Leavesin päähenkilö Masanosuke Akitsun eli tuttavallisemmin Masan äänihuulista.

Namikawa käyttää roolissa aivan erilaista ääntä. Kyse ei ole vain siitä, että hän näyttelisi roolin eri tavalla kuin Italian. Hän on sikäli ihailtava seiyuu, että näyttelee ainakin oman kieltämättä aika rajoittuneen kokemukseni mukaan ylipäänsä jokaisen roolinsa eri tavalla hahmosta riippuen. Italia on näyttelymaneerien kannalta täysin eri hahmo kuin vaikkapa Saiyuki Reloadin Kamisama tai Level E:n Baka, vaikka Namikawa käyttääkin kaikissa samaa nasaalivinkuääntä. Masan roolissa hänellä on kuitenkin täydellisen ja absoluuttisen eri ääni niin voimakkaasti, että on hankala uskoa kummankin äänityylin lähtevän samasta miehestä. Ilman faktatietoa olisi täysin mahdotonta arvata että Masan tummalla, kypsällä ja matalalla äänellä on mitään tekemistä Italian lapsekkaan kimeän vinkunan kanssa.

(Sattumoisin Masan ääni on sama, jota Namikawa käyttää Senkou no Night Raidin tiukkapipoisen ja sliipatun Kazuran roolissa. Arvatkaapa kuka on suosikkihahmoni sarjasta ja pitkälti juuri matalan no-nonsense-äänensä ansiosta?)

Kategoriat
Anime

Kuka lohduttaisi animevuotta 2010?

Olisi ehkä ihan hyvä ajatus tehdä jotain kausikatsauksiakin, ettei kaikki selitys jäisi aina vuoden loppuun pitkälle seuraavan vuoden alkuun. Tänä vuonna voisin vaikka yrittää, muistuttakaa joku jos sellaisia ei meinaa näkyä. Huomasin tässä myös, etten viime vuonna kirjoittanut ainuttakaan perinteistä arvostelua. Tämä ei ehkä sinänsä ole mitenkään suuri menetys, mutta voisihan sitä nyt muutaman silloin tällöin naputella. Arvostelu on kuitenkin ihan hauska, klassinen kirjoitusformaatti, eikä edes mikään ihan helppo sellainen.

Linkki muuten täytti viikko sitten sunnuntaina kokonaiset kaksi vuotta, mutta koomatuskissani jätin merkkipäivän viettämättä ja katsoin vain 21 Jump Streettiä ja kuolin portsari-Penhallin käsittämättömälle seksikkyydelle.

Mutta tosiaan, mitä jäi käteen kurjimmaksi ikinä moneen otteeseen kehutusta animevuodesta 2010? Paha ruveta vertailemaan edellisiin vuosiin, kun en ole koskaan ennen katsonut yhtä paljon airaavaa animea, mutta ihan laidasta laitaan löytyi laatua, niin hienoa tavaraa kuin kehnompaakin. Jaossa jälleen myös erityismainintoja sarjojen suurimmista saavutuksista.

Vuodelta 2009 jatkuneet

Hetalian katsominen on jäänyt vähäisemmälle huomiolle tänä vuonna, koska sarja on käynyt väsyttävän tylsäksi. Kivaa on se, että muutkin valtio-tanit kuin akselivallat ja liittoutuneet ovat alkaneet saada enemmän parrasvaloja. Tyhmää on se, että sketsit ovat menettäneet särmäänsä, sarja yrittää söpöillä liikaa ja aina vain keikutaan hyvin huojuen siellä hienojen absurdien oivallusten ja latisuttavien pannukakkujen välisellä muurilla. Kaikkein pahin moka Hetalia Worldiltä oli tietysti tunnarin vaihtaminen, koska se uusi kappale on täysin mitäänsanomaton. Vanhassa kunnon Marukaite Chikyuussa sentään oli oikeasti ytyä varsinkin, kun siitä kierrätettiin jaksojen lopussa useita eri versioita.

Hetalia: Pölkyin Preussi, tossuin Saksa

Fullmetal Alchemist: Brotherhood pääsi vihdoin keväällä eeppiseen päätökseensä, johon mennessä olin jo vähän kyllästynyt koko seikkailuun. Sarja on kaikin puolin varsin kelvollinen ja jopa hyvä, mutta selvästi heikompi kuin alkuperäinen manga. Olin ajatellut aikaisemmin, että se, etten osannut olla animesta yhtä vaikuttunut kuin mangasta, saattoi hyvinkin johtua suureksi osaksi siitä, että olin lukenut samat tapahtumat ensin sarjakuvamuodossa. Sarjan tarina kun ei välttämättä ole tarpeeksi vahva kestääkseen useita läpikäyntejä. Varmasti animen vähäisempi vaikuttavuus johtui osaksi myös tästä, mutta seuratessani loppupään jaksoja lukematta ensin vastaavia mangalukuja huomasin, etteivät nekään päässeet vaikuttamaan yhtä hienosti kuin manga. Brotherhoodissa ei siis ole varsinaisesti mitään vikaa ja monessa kohtaa se onnistuu erittäin mainiosti ja jopa alkuperäismateriaalia paremmin, mutta se ei vain saa toteutukseensa tarpeeksi ytyä pystyäkseen pistääkseen kunnolla kampoihin esikuvalleen syistä, joita olen tuonut esiin muissa sarjaa koskevissa kirjoituksissani.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Giant Killing

Omalaatuinen uusi valkku yrittää nostaa horjuvan futistiimin takaisin jaloilleen.

Aloitin Giant Killingin katsomisen keväällä varoen, sillä penkkiurheilu kiinnostaa kiviäkin vähemmän, enkä totuuden nimissä uskonut hetkeäkään koskaan saavani sarjaa katsottua loppuun. Tarkoituksena oli lähinnä antaa mahdollisuus urheilusarjalle ihan vain katsomiskulttuurin monipuolisuuden nimissä. GK muotoutui kuitenkin vastoin kaikkia odotuksiani ehdottomasti kevään suurimmaksi yllättäjäksi ja pidän jo kovasti peukkuja toiselle tuotantokaudelle. Syyt löytyvät jälleen kerran hahmopuolelta.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: House of Five Leaves

Noniin, jospa vihdoinkin olisi aikaa ja jaksamusta kaiken Amerikan-matkailun ja muuttamishässäkän ja obsessiivisen läntisen viihteen maratoonausvaihteen jälkeen vähäsen kirjoitella taas jotain animusta. Viimeinen hahmopostaus toistaiseksi, kun muutakin tarinan aihetta löytyisi.

Ujo mutta taitava isännätön samurai ajautuu mukaan Viideksi lehdeksi itseään nimittävän kidnappausjengin keikkoihin.

Yllätyksettömästi House of Five Leaves on osoittautunut omaan makuun suvereenisti parhaaksi sarjaksi sitten toiseen saman tekijän eli Natsume Onon mangaan perustuvan Ristorante Paradison vuosi sitten. Suosionsa tämän fanitytön kirjoissa molemmat sarjat saavuttivat ehdottomasti hahmojensa kautta. HoFL ei ole kerrassaan mitään muuta kuin hahmodraamaa, vaikka moni katsoja ehti varmasti odottaa vesi kielellä komeita miekkataisteluita – onhan tarinan päähenkilö Masa sentään loisteliaan taitavasti miekkaa käsittelevä rounin ja studio sarjan takana Manglobe, jonka tuotoksissa yhteenotot ovat perinteisesti olleet hienoa seurattavaa.

Terätaiturointi ja muukin toiminta jätetään kuitenkin hyvin tietoisesti HoFL:ssä aivan minimiin. Katanat ja puukot ovat toki esillä useammassakin kohtauksessa, mutta varsinaiset taistelut vältetään kerta toisensa jälkeen. Nekin muutamat tilanteet, kun veitsiä päästään oikeasti heiluttamaan, ovat ohi melkein nopeammin kuin ehtivät alkaakaan, eikä ainuttakaan kunnon matsia nähdä ruudulla. Tämä asenne siirtää ovelasti enemmän painoarvoa hahmoihin, mutta on onnistunut varmasti samalla vieraannuttamaan osan katsojista. Olisinhan toki itsekin mielelläni kuolannut sexyjä Manglobe-koreografioita, mutta fyysisten yhteenottojen olemattomuus sarjassa, jossa niitä kaiken järjen ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan olisi pitänyt olla, luo todella kiinnostavan ja tuoreen lopputuloksen hahmojen kannalta.

Oujee nyt se haastettiin kaksintaisteluun! Ai se juoksi pois… Oujee nyt nää ottaa harjottelumatsia! Eiku eipäs sittenkään… Oujee nyt tulee vaarallinen pelastuskeikka! Oho se loppu jo...

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Yojouhan Shinwa Taikei & House of Five Leaves

NoitaminA edition.

Yojouhan Shinwa Taikei (The Tatami Galaxy)

En ollut mitenkään erityisesti odottanut tätä nuoren miehen yliopistoelämästä kertovaa tapausta, koska homma näytti vähän liian taiteelliselta taiteellisuuden vuoksi makuuni. Ja niinhän siinä kävi, etten nyt ihan kauheasti olekaan innostunut. Fiilis kahta ensimmäistä jaksoa katsoessa oli vähän sama kuin geneerisen ranskalaisen taideleffan kanssa – huomasin kyllä kerronnalliset meriitit, mutta en pystynyt nauttimaan niistä kokeilevuuden yliannostuksen takia.

Yojouhan tuntuu jakavan ihmisiä aika vahvasti kahteen leiriin. Elitistit vannovat, että päähenkilön ylinopea narraatiovirta on tosi hieno ja fiilistelevä kerronnallinen keino, eikä siitä ajatusputouksesta ole tarkoituskaan ymmärtää kaikkea (samaan tapaan kuin Sayonara Zetsubou-Senseissäkään katsojan ei ole tarkoitus pamauttaa ohjelmaa pauselle aina kun näytöllä vilahtaa iso määrä tekstiä parin sekunnin ajan). Tavikset taas nyyhkivät, että se puhetulva aiheuttaa päänsärkyä ja mielenkiinto herpaantuu viiden minuutin altistumisen jälkeen. Itse sijoitun tavisporukkaan, koska vaikka yritin ensimmäisen jakson alkuun seurata tapahtumia, monologitilitys uuvutti aika pian ja vaivutti minut horrokseen. Toki ratkaisu tuo aivan omanlaisensa fiiliksen sarjaan, mutta ei tee sitä kuitenkaan miellyttäväksi seurattavaksi minulle.

Lopulta päädyin seuraamaan tapahtumia tosissani lähinnä silloin, kun se puheripuli jäi tauolle ja tarinan sankaritar pääsi kuvaan. Jos jaksan jatkaa tämän sarjan kanssa, teen sen lähestulkoon yksinomaan Akashin takia, sillä neiti kipusi listoillani nopeasti kauden naistarjonnan parhaimmistoon. Hänen hysterisoitumisensa koiperhosten kanssa ja kohtauksen toistuminen toisessakin jaksossa sekä sekoilun jälkiselvittelyt iskivät ja lujaa, varsinkin kun hahmo muuten on niin asiallinen ja viileä. Maaya Sakamoton ääninäyttely on ehdotonta namia korville.

Muutenkin kahdesta alkujaksosta jäi vähän sellainen hehku, että jos jaksan antaa tälle vähän aikaa että pääsen sisään, voisin lämmetä sarjalle aika nopeasti. Toisen jakson aikana huomio pysyi ruudussa jo huomattavasti helpommin kuin ensimmäistä aloittaessani. Upeilla väritrippailuilla maustettu erikoinen animaatiotyylikin auttaa.