Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Angel Beats!

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.

———————————————————————————

Kuolleet lukiolaiset kapinoivat tuonpuoleisen opinahjonsa sääntöjä vastaan välttyäkseen reinkarnaatiolta.

Jaksoja katsottu: 12/13

AB! ratsastaa ennen kaikkea maailmansa mysteereillä, kuten kaikesta blogaajien teorisoinnista helposti näkee. Onko kuolemanjälkeinen limbolukio oikeasti kiirastuli vai odotussali ennen seuraavan elämän vastaanottoa? Vai kenties roolipelimaailma? Miksei meille kerrota, miten keskeiset henkilöt tarkalleen ottaen kuolivat? Miksei henkilö X kadonnut/siirtynyt eteenpäin, vaikka näyttäisi päässeen sinuiksi selvittämättömien asioidensa kanssa? Nämä mysteerit kuitenkin ammentavat suuriman osan voimastaan hahmokaartista, mikä tekee AB!:sta hahmovetoisemman sarjan kuin ensinäkemältä vaikuittaisi.

Kategoriat
Anime Avautuminen Meta Taide ja tyyli

Tämä ei ole taidetta.

Surrealisti René Magritte maalasi viime vuosisadan alkupuolella nätin kuvasen piipusta. Sitten hän kirjoitti piipun alle sanat: Ceci n’est pas une pipe; Tämä ei ole piippu. Voilà! Tavallisesta maalatusta piipusta oli tullut taidetta.


René Magritte: Kuvien petos

Jos Magritten piipun alapuolella ei olisi tuota paradoksaalisen tuntuista tekstiä, väki katsoisi, että onpas ihan söpö piippu, ja ohittaisi teoksen nopeasti. Mutta tekstin ansiosta ihmiset jäävätkin pohtimaan: ”Miten niin ei muka ole piippu? Kyllä se ihan piipulta näyttää…” tai ”Hmm, miksihän tässä lukee näin? Mitähän syvempää ajatusta taiteilija on tällä tekstillään hakenut?” tai jopa ”Pyh mitä tekotaidetta, taas joku hömelö luulee tehneensä jotain suurta lisäämällä piippunsa alle pinnallisen negaation, jolla ei oikeasti ole mitään tarkoitusta.”

Selitys tekstille on loppujen lopuksi härnäävän yksinkertainen ja ilmeinen: No eihän se nyt mikään piippu ole, vaan se on maalaus, joka esittää piippua. D’oh.

Ja silti kaikkein perimmäinen syy sille, miksi tämä teos on olemassa sellaisena kuin sen näemme, on tai ainakin voi olla jossain muualla kuin siinä, mikä teokseen ikuistettu objekti todellisuudessa on tai ei ole. Yleensähän Kuvien petoksen merkityksen on tulkittu olevan siinä, että se haastaa katsojansa mieleen juurtuneet käsitykset ympäristöstään, ei niinkään siinä, että Magritte nyt vain keksi hauskan jutun ja halusi trollata porukoita (vaikka en epäile hetkeäkään, etteikö hän olisi saanut kicksejä siitä kun ihmiset tuijottivat taulua hämmentyneinä). Arvoa voi ja pitää antaa myös erityisesti sille, että epäpiippu saa ihmiset ajattelemaan. Sitä ei voi vain ohittaa mitään miettimättä; siihen on pakko ottaa kantaa. Siksihän sitä taiteeksi kutsutaan.

Edellisen postaukseni kommenteissa nousi esille keskustelua koskien taidetta ja tekotaidetta. Keskustelun kohteena olivat Akiyuki Shinboun ja Masaaki Yuasan tavaramerkkimäisen taidehakuisesti häröilevät sarjat. Tounis valitti, että Yuasan sarjoja ylistetään taideteoksina, vaikka ne tekevät ihan samaa kuin Shinboun sarjat, joille pyöritellään silmiä niiden tekotaiteellisuuden vuoksi.

Erinomainen aihe takertua, sillä todellakin: mikä kumma erottaa taiteen tekotaiteesta tai epätaiteesta?

Kategoriat
Anime Hahmot Manga Meta

Moe~?

Tsubasa kirjoitti pari viikkoa sitten jargonin muutoksesta esimerkkinään moe terminä ja sen erilaiset merkitykset tuoden esiin erityisesti Sdshamselin aikaisemmin esittelemän jaottelun aktiiviseen ja staattiseen moeen.

Kirjoitus sai minut palaamaan ensimmäiseen kertaan, kun törmäsiin ilmiöön. Se on siitä erikoinen, ettei tuohon ensikohtaamiseen kuulunut minkäänlaista suoraa selitystä kyseiselle käsitteelle, mutta siitä huolimatta minulle valkeni välittömästi ja kristallinkirkkaasti moen sisältö. Kyse on eräästä Densha Otokon kohtauksesta, joka tekee ainakin minulle täysin selväksi sen, mitä moella haetaan. Kohtauksessa nörttipäähenkilöön tutustunut hieno neiti tapaa päähenkilön nörttiystäviä, joiden mielestä neiti on äärimmäisen moe.

Huomasin vasta törmätessäni paljon myöhemmin sanallisiin selityksiin moesta, kuinka hankala termi se voi olla. Monesti sitä on yritetty tuskaisesti määritellä jonkinlaiseksi suojenlunhaluksi ja välittämiseksi ilman varsinaista seksuaalista vetoa. Mutta aina määritelmä jää jotenkin vajaaksi, toisin kuin tuossa Densha Otokon moe-hetkessä.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Talven 2010 ensivaikutelmia: Hanamaru Kindergarten & Katanagatari

Hanamaru Kindergarten

Matilda oli paljon uskottavampi lapsinero kuin Hii-chan.

Ensimmäiset kolme jaksoa lastentarhasöpöilystä ovat luoneet varsin uskottavan illuusion siitä, että kyseessä on itsenäisen sarjan sijaan vain K-On!in kakkoskausi. Jokaisen hahmon stereotyyppisen söpöt ominaisuudet on tykitetty niin överiksi, että sarjan yleinen söpöys tursuaa korvista ja mädättää purukaluston. Varsinkin lapsinerosta käyvä Hii-chan on superälykkyydellään ja sitä kontrastoivalla spontaanisuudellaan ja cosplay-fiksaatiollaan selvä toisinto K-Onin Miosta, jonka suksee perustuu myös useille jo itsessäänkin söpöille, näennäisesti vastakkaisille ominaisuuksille, jotka epätyypillisesti, mutta todella läpinäkyvän tarkoitushakuisesti ja käsikirjoitetusti on yhdistetty kokonaisuudeksi, joka takuuvarmasti räjäyttää otakupankin ja toisenkin.

Hahmopuolella ylilyönnit tulevat jakso jaksolta selvemmiksi ja stereotyypit istuvat koko ajan tiukempaan sen sijaan, että sarja yrittäisi lähteä uusiin suuntiin niiden kanssa. Miespuolinen päiväkotiope Tsuchida on tietysti saamaton ja vähän ujo, mutta tosi hyväsydäminen pelinörtti, joka ei oikein osaa huolehtia itsestään eikä uskalla tunnustaa tunteitaan ihastukselleen, tarhatätikollega Yamamotolle. Jälkimmäinen ei taas luonnollisesti näe Tsuchidan ilmiselvää ihastumista, koska söpö ihastus ei tietenkään voi koskaan noteerata epäonnisen kosijansa tunteita, ettei kiveen kaiverrettu status quo murtuisi. Tsuchidaan ihastunut pikkuinen Anzu-tyttö puolestaan riipii hermoa pamppailevalla ja jälleen täysin ylikirjoitetulla pirteällä mukalapsellisella esiseksuaalisuudellaan. Muutkin hahmot asettuvat siististi kliseisiin muotteihinsa, ja kaikki kommunikoivat pilkulleen ihmissuhdeanimekliseiden oppikirjan mukaan.

Silti olen saanut alas kolme jaksoa, ja varmaan yritän sinnitellä pitempäänkin tämän kanssa. Välillä ylisöpöily kuitenkin toimii ja Tsuchidan miellyttävän tasavertainen ja jopa yllättävän pätevä ja luonnollinen suhde lapsiin on ihan kivaa katsottavaa aina silloin, kun Anzu ei ole paikalla julistamassa kuolematonta rakkauttaan poikaparkaa kohtaan. Olisin kuitenkin toivonut, että kun sarjalla on pokkaa sijoittua lastentarhaan, sillä olisi rahkeita myös muuhun kuin kliseiden mielikuvituksettomaan ja kritiikittömään tarjoiluun uudessa ympäristössä.

OP ja ED

Intro on ihan nätti ja sopii sarjan fiilikseen kuin nyrkki joka toivottavasti mutta epätodennäköisesti jossain vaiheessa poksahtaa Anzun pään läpi, mutta itse jaksojen tavoin pätkä on tarpeeksi turha ollakseen herättämättä mitään muuta tuntemusta kuin lievää söpöstelysympaattisuutta ja lievää sokerikuorrutuksesta aiheutuvaa ellotusta. Outrot näyttäisivät vaihtelevan jaksoittain, mikä on varsinkin harvinaisuudessaan oikein kiva ratkaisu, mutta siinä vaiheessa kun pääsen jakson loppuun asti, olen niin täynnä söpösöpösöpösöpöä, ettei arvostusta tahdo jäädä edes ideatasolla hienolle kakkosjakson outron avaruusseikkailuparodialle.

Kategoriat
Anime

Animevuosi 2009 – Kuinkas sitten kävikään?

Nyt kun vuosi 2010 on päässyt pyörimään, olisi ehkä aika paljastaa, mitä tapahtui viime vuoden uudelle animetarjonnalle, ettei ainakaan niiden, joista kirjoittelin ensivaikutelmiani tarvitse jäädä roikkumaan ihan tyhjän päälle. Kaupan päällisiksi muutamia hajanaisia ajatuksia ja kunniamainintoja.

Vuodelta 2008 jatkuneet

Mitchiko e Hatchin ja Casshern SINS ovat jo arvostelunsa saaneet.

Kuroshitsuji lähti valitettavaan mahalaskuun mangasta paremmaksi pistävien alkujaksojensa ja hienon Jack the Ripper -tarinakaarensa jälkeen, eikä enää koskaan päässyt lähellekään ensimmäisten kuuden jakson tasoa. Pohjamutia viistettiin niin  älyttömän kuningatar-sähläyksen kuin aivottoman demonikoiran kanssa. Toisaalta animen hyveeksi on ehdottomasti laskettava sen loistava visuaalinen ohjaus ja loppupuolen jopa melko onnistuneet yritykset tuoda jotain uutta superbutlerin sisäiseen maailmaan (Sebastianin ja Cielin välisen suhteen vieminen yhtä radikaalisti mihinkään suuntaan on epäilemättä vielä kaukana suurimmaksi osaksi suvereenisti paremman mangan tämänhetkisestä juonenkehittelystä).

Kuroshitsuji: Tyylikkäin hovimestari, hotein shota loli trap (olkoonkin että tämä tapahtui teknisesti katsoen vuoden 2008 puolella)

Shikabane Himen toinen kausi – luettakoon nyt näihin, kun kerran jatkui suoraan edellisen syksyn ensimmäisen kauden perään – tuli katsottua ja tykkäiltyä muutaman kidukkaan huonon alkujakson jälkeen. Ilman harvinaisen mautonta ja asiaan kuulumatonta fanserviceä sekä sen ruumiillistumana toimivaa gaijinotakublonditarta tästä olisi voinut yhdessä ensimmäisen kauden kanssa tulla älyttömän hieno sarja, mutta nyt sen täytyy hentaistudion hyvin ikävän vaikutuksen vuoksi jäädä vain varsin hyväksi sarjaksi vaikuttavan loppunsa, tyylikkään värimaailmansa, epätyypillisen (anti)pahiksensa, onnistuneiden kauhuelementtiensä ja muutaman poikkeuksellisen vahvan jaksonsa kanssa. Toisaalta eipähän tule niin paha mieli siitä, että suurin osa porukasta ditsasi ruumisprinsessat jo ensimmäisen kauden pilotin jälkeen.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään ensivaikutelmia: K-On, Shangri-la, Pandora Hearts & Sengoku Basara

Olen jo pitkään halunnut tehdä oman geneerisen ensivaikutelmat-postaukseni, joten tässä on ensimmäinen sen luultavasti kahdesta osasta. Kevätkaudesta on yleisesti sanottava, että vain muutama sarja on onnistunut trailereiden ja promotietojen perusteella vangitsemaan mielenkiintoni kunnolla,vaikka vilkuilulistalle kipusi previkoiden moninkertaisen kaluamisen tuloksena kymmenisen nimikettä, joista suurin osa siis kiinnostaa lähinnä paremman puutteessa -mentaliteetilla. Kaikki tämän postauksen sarjat ovat niitä vähemmän etukäteisinnostusta herättäneitä tapauksia.

K-On!

Moe desuu~!

Moe-sarjat harvemmin iskevät, ja promokuvan ja juonisynopsiksen perusteella olin melko varma, etten saisi tästä animesta mitään irti, mutta KyoAnin animaatiobudjetin vuoksi päätin kuitenkin vilkaista. Olin tietenkin aivan oikeassa, sarjan puhdasverinen moeus lähinnä haukotutti aina silloin, kun dojikko-päähenkilö Yui ei aiheuttanut puolivillaista tuskastumista päämäärättömällä kompastelullaan. Animaatiosta sitten tykkäilinkin, pilotti näyttää mukavan kimmoisalta ja eloisalta vastapainoksi animeteollisuuden suosimalle jäykemmälle tyylille. Mikä parasta, mielenkiintoisen näköinen animointi sopii sarjan tunnelmaan loistavasti.

Koska tällainen 4-koma-adaptaatio ratsastaa vain ja ainoastaan henkilöidensä varassa, olisi tärkeää katsomastaan nauttiakseen pitää heistä. Rauhallisemmat ja hieman vähemmän stereotyyppeihinsä valetut tytöt Mio  ja Tsumugi (kuvassa ensimmäinen ja kolmas vasemmalta) vaikuttavatkin ihan söpöiltä, mutta rasittavan genki Ritsu (panta) ja varsinkin absoluuttisen hyödytön Yui estävät tähän sarjaan palaamisen.

Tahallisen ylitsevuotava tyypillisyys ei nosta sarjan katseluarvoa, kun genre ei muutenkaan iske. Lopputulos on suorastaan kivuliaan hajuton ja mauton. Ymmärrän toisaalta, miksi monet tuntuvat tästä pitävät, sillä K-On on peruspuitteiltaan hyvin samantyyppinen sarja kuin viime aikojen suuri suosikkini Axis Powers Hetalia, rekkalastillinen moepoikia on vain korvattu neljällä moetytöllä ja semihistorialliset moevitsit musiikkiin ja lukioon liittyvillä moevitseillä.

OP ja ED

Introvideo on oikein söpö, mutta jäi useankin katsomiskerran jälkeen mieleen heikosti, minkä lisäksi sitä vaivaa sarjaa muutenkin piinaava kimitys. Outro taas on erittäin nätti ja kekseliäs ja kuulostaakin oikein kivalta. Ihmettelen kuitenkin, miten se on saanut niin suurta suosiota, sillä vaikka siinä on periaatteessa melkein kunnollista huulisynkkaa ja kaikkea, niin flegmaattisen oloisesti suutaan aukova Mio ei näytä laulavan ollenkaan taustalla pyörivää pirteän energistä j-poppia, vaan korkeintaan jotain Tori Amosin hidastempoisempaa kappaletta. FoxJones valitti juuri viime kesän Animeconin AMV-paneelissa, että huulisynkka ei toimi videoissa monesti juuri siksi, että tunteella laulettuja säkeitä tungetaan normaalisti puhuvien hahmojen suuhun, mikä ei yksinkertaisesti näytä siltä siltä kuin hahmot laulaisivat, ja outrossa on mielestäni menty pieleen juuri tässä.

Kehnoa äänen ja kuvan sointuvuutta kompensoivat kuitenkin monet upeat yksityiskohdat, päällimäisenä videon kohta 0:33, kun Mio polkaisee jalkaansa sanoinkuvaamattoman seksikkäästi. Nelikon vaatetus on myös todella onnistunut, suosikkini on ehdottomasti Tsumugi (yli kyynärpään ulottuvat mustat hanskat, valtava hiusnuttura ja neonvihreät korvakorut ja sukkahousut mustavalkoisen leningin kanssa? I’ll be in my bunk.)