Prinsessapäiväkirjat: Aurora

7.4.2014 kello 20:28

Eli Ruusunen / Briar Rose elokuvasta Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty, 1959).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Aurora-ja-lintu

Kolmas varhaisista Disney-prinsessoista on hurmaava tapaus aina ruudulla pyöriessään eli ei kovin usein.

Prinsessa Ruusunen merkitsee 50-luvun alkupuoliskon normityttöbuumin jälkeen Disneyn jossain määrin epäonnistuneeksi jäänyttä paluuta prinsessasatuihin. Pitkästä, vaikeasta ja kalliista tuotantoprosessistaan tunnetun  16. klassikon mieleenpainuvin ja onnistunein osuus omissa silmissäni on sen silmiinpistävä taidetyylittely. En ole kuitenkaan koskaan tuntenut erityistä läheisyyttä leffaan, sillä sen hahmokuvaus tuntuu Tuhkimon tavoin sortuvan kaikkiin rasittavimpiin kökköyksiin. Kännäilevät kuninkaat ovat vähintään yhtä ärsyttäviä kuin Tuhkimon kissa-hiiri-leikit, ja pääpariskunta saa liian vähän aikaa, vaikka näiden persoonallisuuksien kuvauksissa ollaankin jo löydetty oikeille jäljille.

1. Persoonallisuus

Aurora on periaatteessa puhtaasti persoonallisuutensa puolesta ehkä hauskin varhainen Disney-prinsessa. Hän on Lumikin tavoin melko leikkisä nuori neito, mutta varsinkin kehittyneemmän animointiosaamisen ansiosta Auroran leikkisyys on saatu kuvattua tarkemmin ja uskottavammin. Lumikin epävarma kasvo- ja liikeanimaatio ei yksinkertaisesti kyennyt yhtä ilmaisevaan suoritukseen yli kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.

Auroran leikkisyys on myös luonteeltaan hieman erilaista kuin Lumikin. Pilke Lumikin silmäkulmassa on mielestäni lähinnä viatonta lapsenomaista hauskanpitoa. Auroran kohdalla se tuntuu ilmaisevan myös älykkyyttä. On selvää, että hän huomaa heti haltijahuoltajiensa suunnittelevan jotain häneen liittyvää näiden yrittäessä epätoivoisesti piilottaa aikeensa. Tietävät ja kujeilevat katseet luovat kuvaa fiksusta ja ympäristöään tarkkailevasta ja ymmärtävästä nuoresta naisesta.

Aurora-hymy

Korkealle kaarelle nousevat kulmakarvat kuvaavat myös itsevarmuutta.

Lisäksi siinä missä Lumikki unelmoi konkreettisesta prinssistään, Aurora vähän hämää eläinystäviään veikeilemällä, että on tavannut komean muukalaisen. Hän paljastaa vasta hetken päästä tämän tapahtuneen abstraktimmalla tasolla unessa, mikä tuo häneen heti hieman mielikuvituksellisemman ja ajattelevamman säväyksen kuin mitä pelkässä konkretiassa elävä Lumikki ilmaisee.

Veikeä ja rento mutta huomiokykyinen suhtautuminen tekee Aurorasta myös hyvin mukavan oloisen neitokaisen. Hän menee liiankin kiltisti haltijakummien pyyntöjen mukaan, eikä vaikuta koskaan ylenkatseiselta, vaikka hössöttävien tätien rinnalla houkutus tällaiseen asenteeseen saattaisi olla suuri. Hän myös tuntuu kunnioittavan kasvattitätejään, sillä tottelee näitä myös näiden suunnitelmien mennessä ristiin hänen omiensa kanssa. Kihlaus vieraaseen prinssiin ja vasta metsästä löydetyn oman kullan tästä seuraava ilmeinen menetys aiheuttaa voimattoman itkukohtauksen, mutta ei ainakaan nähtävästi minkäänlaista kiukuttelua.

2. Hahmonkehitys

Aurora-identiteettikriisi

Meille näytetään pieniä, kontekstittomaksi jääviä vilauksia tunteista, joihin syvällisempi paneutuminen olisi saattanut tehdä Aurorasta erittäin mielenkiintoisen hahmon.

Lumikin tavoin Auroran hahmonkehitys näyttäisi olevan täydessä nollassa. Hänellä ei toisaalta ole edes niin paljon ruutuaikaa elokuvassa, että siihen olisi mahdollisuuksia, eikä hänen menneisyydestäänkään mökkerössä haltijoiden kanssa tiedetä mitään.

Hahmonkehityksen puute on Auroran kohdalla aivan erityisen sääli, sillä hänen tarinassaan olisi ollut paljon mahdollisuuksia mielenkiintoiselle kehityskaarelle maalaistytöstä prinsessaksi, jonka on kamppailtava vaikeiden valintojen kanssa.

3. Hahmodesign

Aurora on mielestäni ensimmäinen aidosti omannäköisensä Disney-sankaritar sekä kasvoiltaan että vartaloltaan. Hänen ruumiinmuotonsa eivät seuraa yhtä orjallisesti tosielämää kuin Lumikin ja Tuhkimon muodot sekä nuorempien tyttösten Liisan ja Leenan vastaavat inhimillisempine vyötäröineen. Kapeat kasvot, korkeat poskipäät ja vahvat, korkean kaarevat kulmakarvat tuovat hänen ilmaisuunsa uutta särmää edellisiin sankarittariin verrattuna ja korostavat hänen älykästä leikkisyyttään. Myös Auroran hiukset ovat huomiota herättävämmät ja tyylitellymmät kuin aikaisemmilla sankarittarilla, eivätkä vähiten kultaisen hehkun luovien vaaleiden ääriviivojensa ansiosta.

Aurora-ampiaisvyotaro

Auroran vartalon korostettu tiimalasimaisuus erottaa hänet fyysisesti aikaisemmista tasapainoisemman mallisista prinsessoista.

Erityisesti ruumiinmuodoiltaan hän vaikuttaa myös aikaisempia sankarittaria seksuaalisemmalta – ainakin pikkuvihreässä lentelevää täyteläistä Helinää lukuun ottamatta. Helinä tosin on selvästi elokuvansa toissijainen naispääosa hillitymmän Leenan ollessa näkökulma- ja samaistumishahmona ensisijainen.

Toisin kuin Lumikin vapaasti laskeutuvassa prinsessamekossa ja Tuhkimon palveluspuvussa, Auroran harmaa-mustassa maatiaisleningissä ei maanläheisestä värityksestä huolimatta ole mitään vaatimatonta. Mekko olisi muuten aika siveellisen ja huomiotaherättämättömän näköinen, mutta yläosan päälle liimattu musta korsetti tuo Auroran vartalon muodot esille niin häpeilemättömän itsevarmasti, että katsoessa pakostakin unohtaa, että päällyskorsetin alla oleva paita ei näytä yhtään miltään. Suorastaan 60-lukulaisen sojottavanryhdikkäiden rintaliivien täydelliseen muotoon teroittaman rintavarustuksen kontrasti pikkuiseen vyötäröön korostaa hahmon ulkonäköä ja naisellisuutta, siinä missä Lumikin ja Tuhkimon puvut pyrkivät lähinnä peittämään neitojensa naismuotoja.

Auroran-mekot

Auroran kahdesta mekosta harmaa-musta näyttää omaan silmääni tasapainoisemmalta ja miellyttävämmältä kuin hohtavansininen (tai pinkki) mekko

Olen aina pitänyt metsäleningistä enemmän kuin haltijakummien juhlaluomuksesta. Jälkimmäinenkään ei varsinaisesti näytä pahalta, mutta vaikka se on näennäisesti huomiota herättävämpi, se ei ole ikinä jäänyt mieleeni samalla tavalla kuin harmaamusta leninki. Prinsessamekko on liian voimakkaan yksivärinen ollakseen kunnolla tasapainossa. Toisaalta siihen liittyvä väridilemma on kuitenkin tärkeä osa elokuvaa sekä humoristisena että juonielementtinä. Jos haltijatädit Flora ja Ilomieli eivät rupeaisi maalisotasille riidellessään hyvästä väristä mekolle, ei Pahattaren korppilemmikki löytäisi Auroraa, ja värttinältä olisi hyvinkin voitu välttyä. Mekon värivaihtelu tuo myös ainutlaatuisen visuaalisen säväyksen elokuvan lopputanssille.

Auroran design myös kuvastaa yleisemmin sitä, kuinka tässä elokuvassa tietoisesti haetaan pitkää, kulmikasta ja tosielämästä poikkeavaa yleistyyliä. Tällainen tyylivaihtelu loppui alkuunsa Prinsessa Ruususta seuraavien parinkymmenen vuoden klassikoiden jumittuessa xerox-tekniikan myötä itseään toistavaan visuaaliseen tyyliin. Renessanssi-kauden elokuvat Pienestä Merenneidosta lähtien ja vielä vahvemmin Herkuleesta eteenpäin sen sijaan etsivät kukin omaa itsenäistä tyyliään Ruususen tapaan.

4. Roolitus

Kolmea vanhan tuotannon Disney-prinsessaa syytetään usein liiallisesta passiivisuudesta, mikä selittyy varsinkin Lumikin ja Tuhkimon prinssihaaveilla, mutta pätee aivan erityisen selkeästi Auroraan. Aikaisemmat prinsessat tuntuvat melkein toimintasankarittarilta Auroran rinnalla, sillä kolmas prinsessa pääsee vain hädin tuskin edes esiintymään elokuvassaan.

Auroran eloisa ja kaikin puolin ihanan oloinen persoonallisuus jääkin lähes täysin hyödyntämättä, samoin kuin hahmon kasvu- ja muutospotentiaali. Aurora ei tee oikeastaan mitään elokuvassaan, siinä missä Lumikki otti elämänsä omiin käsiinsä ja Tuhkimon nähtiin sentään aktiivisesti puurtavan toivomansa onnen eteen. Aurora on kylläkin kaiken toiminnan kohde – lähestulkoon kaikki muiden hahmojen tekemiset liittyvät jotenkin häneen. Silti hän ei ole itse aktiivinen toimija laisinkaan.

Aurora kroohpyyh

Loppukohtauksissa Auroran pääasiallisena funktiona on nukkua dramaattisissa neito pulassa -poseissa.

Tämä harmittaa, koska kuten sanottu, Aurorassa olisi ollut tähän mennessä Disneyn sankarittarista eniten potentiaalia monellakin alalla. Tekijätiimin tietoinen ratkaisu keskittyä enemmän kännäileviin kuninkaisiin ja hössöttäviin haltijattariin ärsyttää siksi kahta kauheammin ja laskee elokuvan kokonaisarvoa silmissäni kohtuuttoman paljon.

5. Sympaattisuus

Kun Aurora on leffan etualalla siinä yhdessä ainoassa metsäkohtauksessaan, pidän hänestä aidosti. Hänen kanssakäymistään muiden hahmojen kanssa on hirveän kiva seurata hänen miellyttävän ja veikeän luonteensa ansiosta.

Surullisinta Aurorassa on, että hänessä olisi tosiaan ollut aivan riittämiin tarinaa identiteettikriisistä, vastuulliseen rooliin kasvamisesta, ristiriitaisista tunteista ja tuntemattomaan mieheen ihastumisesta. Kun ihastumisaihetta lukuun ottamatta kaikki tämä on huolellisesti lakaistu maton alle, jää Aurorasta hatara ja pettynyt loppufiilis. Hänelle ei yksinkertaisesti anneta tarpeeksi ruutuaikaa olla aidosti onnistunut ja mielenkiintoinen hahmo, mikä haittaa myös sympatiapisteiden kertymistä.

Bonus: Romanssi

Romanssinsa puolesta Prinsessa Ruusunen on oikeastaan lähempänä sitä edeltänyttä Kaunotarta ja Kulkuria kuin varhaisempia prinsessasatuja, sillä siinä on oikeasti kaksi osapuolta, eikä yhtä unelmoijaa ja yhtä taivaalta ilman persoonallisuutta putoavaa toiveentoteutusprinssirohkeaa. Minua on aina hämmentänyt se, että ihmiset tuntuvat usein laskevan Prinssi Phillipin samaan pinoon Lumikin ja Tuhkimon epähahmoprinssien kanssa.

Aurora-ja-Phillip

Söpö mutta pinnalliseksi jäävä suhde on ihan kiva mutta olisi voinut olla kivempikin.

Phillip saa paljon enemmän aikaa ja hahmopohjustusta kuin aikaisemmat prinssit ja hän myös esiintyy leffassa suunnilleen yhtä paljon kuin Aurora (mikä nyt sinänsä ei ole kauhean paljon, mutta silti moninkertainen määrä edeltäjiin verrattuna). Kanssakäyminen Samson-hevosen kanssa tuo hahmoon eläväisyyttä ja tekee hänestä perusteiltaan juuri yhtä hauskan ja huumorintajuisen hahmon kuin Aurora, minkä takia he tuntuvat sen ainoan kunnollisen yhteisen kohtauksensa aikana sopivan toisilleen oikein hyvin.

Once upon a Dream on tähän mennessä ehdoton suosikkini klassikoiden rakkauslauluista. Se oli jopa ainoa renessanssia edeltävä musikaalikohtaus, joka aikoinaan pääsi Disney-joulukalenteriini. Se riittää yllättävän pitkälle pääparin suhteen rakentamisessa, mutta tietenkin lisää olisi tarvittu, jotta romanssi voisi jäädä aidon vahvasti mieleen.

Pakko mainita vielä siitä, miten hassuna pidän internetin ihmemaassa tuon tuosta nousevaa valitusta siitä, miten Phillipin ja Auroran ensisuudelmasta puuttuu konsensus. Tilannehan on se, että ellei tytön tosirakkaus annan pusua, hän uinuu koomassa hamaan ikuisuuteen saakka. Phillip tietää, että ainoa tapa herättää hänen rakastamansa nainen ja siten käytännössä pelastaa tämän henki on suudella tätä (koska koomaa voi tuskin kutsua kummoiseksi elämäksi). Itse en ainakaan tahtoisi jäädä ikuiseen koomaan sen takia, että melkein-poikaystävä rupesi pohtimaan sellaista muotoseikkaa, että teknisesti katsoen ei koskaan saanut eksplisiittistä lupaa siveään pusuun.

Enkä sitä paitsi pitäisi lainkaan varmana sitä, että tarpeeksi selkeää lupaa ei ollut annettu. Metsässä tuijoteltiin toisen silmiin sen verran intensiivisesti ja suunnitelmissa oli vielä esitellä uusi poikakaveri huoltajille heti ensi tilassa. En siis ymmärrä, miksi tämä aihe nostetaan esille jatkuvasti, kun elokuvan konteksti ei anna mitään syytä uskoa, että Aurora olisi edes potentiaalisesti voinut olla tyytymätön tilanteeseen. Tasa-arvon kannalta paljon isomman ongelman leffassa muodostavat ehdottomasti kiveen kaiverretut sukupuoliroolit, joihin ei ole jätetty lainkaan jouston varaa.

Avainsanat:

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat, Taide ja tyyli, Vertailu  Tagit: RSS 2.0

« »


3 kommenttia

  1. Chuiga

    Nyt kun olet kirjoittanut Lumikista, Aurorasta ja Tuhkimosta, ymmärrän, etten oikeastaan ole ollut tympääntynyt näihin päähahmoihin (vaikka niin olen luullut) vaan siihen sivu kohellukseen jota jokaisessa leffassa pyöritetään. Hahmothan ovat oikeastaan ihan jees, mutta ehkä tosiaan se, että nimikko leffoissa keskitytään ihan johonkin muuhun kuin niihin päähahmoihin tympäyttää. Mukavaa että kirjoittelet näistä; aina saa vähän muistella, että millaisia hahmoja nämä olivatkaan. Oletko aikomassa kirjoittaa uudemmista Disneyn sankarittarista?

  2. Arana

    Sivuhäsellys kyllä rasittaa näitä varhaisia prinsessoja tosi paljon. Sen suurin ongelma on mielestäni nimenomaan se, että siihen kuluu minuuttitolkulla aikaa joka olisi voitu käyttää päähenkilöön, joka jää sitten harmillisen pinnalliseksi syvennysajan puuttuessa. Häsellyshomman ja vakavamman dramatiikan yhdisteleminen ei ylipäänsä toimi kovin hyvin nykypäivänä, mutta vissiin aikalaisyleisöön se puri paremmin.

    Tarkoituksena on tosiaan kirjoittaa kaikista sankarittarista, yhdestä joka kuukausi. Omat suosikkinikin, joista kirjoittamista odotan kaikkein eniten, löytyvät vasta viime vuosikymmeniltä. Halusin kuitenkin nimenomaan kirjoittaa sankarittarista kronologisessa järjestyksessä, jotta saisin samalla mukaan vähän perspektiiviä Disneyn sankaritarpotretin kehityksestä.

    On näistä vanhemmistakin neitosista kirjoittaminen ollut yllättävän antoisaa toisaalta. Olen löytänyt ja oivaltanut jotain uutta jokaisesta tähän mennessä käsittelemästäni neidosta.

  3. Missing Link » Arkisto » Prinsessapäiväkirjat: Ariel, osa 1

    […] prinsessaa yhdistää heidän sovinnaisuutensa ja pyyteetön kiltteytensä. Lumikki, Tuhkimo ja Aurora ovat niin käytöksensä kuin olemuksensa puolesta kaikin puolin hyviä naisia. Heissä ei kuvata […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.