Anime

Joulukalenteri 2010 – 9. päivä

Tervetuloa Missing Linkin järjestysnumeroltaan toiseen joulukalenteriin! Ensimmäinen löytyy sivupalkista ja lisää infoa täältä.

Tällä kertaa koko joulu menee ihmissuhdesotkujen selvittelyksi, kun sihtaan katseeni joukkoon loisteliaita hahmopareja, ja raapustan ajatuksiani näiden hahmojen välisistä dynamiikoista. Vastauksia haetaan muun muassa kysymyksiin siitä, mikä tekee kahdesta yksittäisestä hahmosta kiinnostavan parin, millaiset asiat saavat parin jäämään mieleen ja millaisia parisuhteita Arana tykkää kytätä viihteessään.

Yleisötehtävä: Oletko joskus törmännyt Päivän Paria epäilyttävästi muistuttavaan toiseen pariskuntaan? Ilmianna heidät!

Talho ja Holland

Parisuhdeluokitus: romanssi
Mistä he ovat: Eureka Seven; Tavispoika liittyy hallitusta vastustavan kapinallisalus Gekkostaten mechoillaan ilmasurffavaan miehistöön.
Keitä he ovat: Gekkostaten vähän pahansisuinen ohjastaja sekä aluksen ilmasurffaustaidoistaan kuulu kapteeni.

Jatka artikkelin ”Joulukalenteri 2010 – 9. päivä” lukemista →

Kuroshitsuji II OP

Kun nyt kerran olen aiemmin kiinnittänyt erityistä huomiota Kuroshitsujin eli Black Butlerin introihin, pitänee jatko-osankin alkupätkille uhrata muutama ajatus, kun nekin tekevät kovin mielenkiintoisia juttuja ja miellyttävät lopulta enemmän kuin varsinainen sarja, jonka käsiin leviäminen oli aika traagista katsottavaa.

Tämä on sen sarjan OP, jona Kuroshitsuji II:ta promottiin. Uusina päähenkilöinä kuvataan psykoottisesti virnuilevaa aristokraattipoika Aloisia ja stoalaisen ilmeetöntä demonihovimestari Claudea vanhan parin Cielin ja Sebastianin tilalla. Ennakkotieto päähenkilöiden vaihdosta aiheutti kevään mittaan fanipiirissä paljon nurinaa, mutta itse odotin innolla, mitä uudesta parista saataisiin irti. Sitä paitsi käänne kuulosti ihan järkevältä, koska ensimmäisen sarjan lopusta uuteen tarinaan kiemurtelemista olisi tuskin voinut tehdä kovin tyylikkäästi.

Ja onkin tosiaan aika häpeilemättömän tyylikäs intro; jos sarjaa lähdettäisiin pelkästään alkutekstien perusteella katsomaan, niin kyllä minä tuon perusteella ottaisin tämän ohjelmaani. Pätkän dramatisointi on aivan samaa sarjaa kuin ensimmäisen sarjan ensimmäinen intro, josta niin pidän. Säästeliäästi käytetyt kirkkaat värit pomppivat esille muuten mustavalkoisesta kuvasta ja symboliikkaa annostellaan runsaalla kädellä (hurrdurr hämähäkkejä ja ruusun terälehtiä). Myös vanhan sarjan introsta tuttuja visuaalisia elementtejä toisinnetaan. Huomattavin tyylillinen muutos ensimmäisen sarjan introon on se, että ne kieli poskella -hetket (olol kohti ammuttuja luoteja lennosta nappaava Sebastian :’D) puuttuvat uuden sarjan introsta.

Tarpeetonta sanoakaan, miten mieluusti olisin nähnyt tämän OP:n kuvaaman sarjan. Valitettavasti ensimmäisen jakson lupaavuus osoittautui rölläämiseksi viimeistään kakkosjakson intron pärähtäessä soimaan.

Jatka artikkelin ”Kuroshitsuji II OP” lukemista →

Syksyn 2010 ensivaikutelmia: Star Driver, The World God Only Knows, Otome Youkai Zakuro & Kuragehime

Star Driver

Edes Gendo pose ei säästy fabuloussilta.

Revolutionary Girl Utenan uudeksi tulemiseksi on syksyn mittaan miljuunaan kertaan hihkuttu tarinaa galaktisesta nättipojasta, joka pelastaa söpöä tyttöä koulun bondagefetissipahisten kerholta sukkahousuprinssimechallaan (kuten Wolf kyseisen jättirobohaarniskan olemuksen niin osuvasti vangitsi). Ei liene mikään salaisuus, että Utena on suurin animesuosikkini ikinä, joten korkeat ennakko-odotukseni tuskin yllättävät ketään.

Tähtiajuri on niin paljosta velkaa Utenalle ja vielä niin häpeilemättömän tietoisesti, että maltan tuskin odottaa sarjan loppumista keväällä että pääsen kirjoittamaan jonkun eeppisen pilkunahdisteluvertailun. Näin neljän ensimmäisen jakson jälkeen pidän näkemästäni kovasti, sillä potentiaalia tursuaa vähän joka raosta, kunnianhimosta nyt puhumattakaan.

Blogosfäärissä sarjaa on hehkutettu ensisijaisesti itsetiedostavien OMGLULZien ja glitterillä vuorattujen hulvattomien henshin-kohtausten takia. Minulle ne ovat olleet kohtuullisen toissijaista plussaa siihen verrattuna, että ote itseivaan ja hölmöyteen löytää kuitenkin tasapainon vakavastiotettavuuden kanssa. Kyseessä ei kaikista tähdenlennoista huolimatta ole missään nimessä komedia tai pelkkä hölmöilytarina (ellei tekijätiimi sitten trollaa ja pahasti). Utenassakin on surffaavia norsuja ja munivia tyttöjä ja sepalus auki liikkuvan auton konepellille hyppiviä hunkseja, eivätkä kyseiset häröilyt suinkaan laske sarjan arvoa.

Star Driver on niin ilmiselvästi haastamassa esikuvaansa, että odotan suurella mielenkiinnolla, onnistuuko se pääsemään samalle tasolle ja Utenaan nähden itsenäiseen asemaan. Avoimin mielin ja silmä tarkkana, mutta omaa sisältöäkin odotan hyvältä animelta löytäväni, sillä silkalla sieluttomalla kopioinnilla ei pitkälle pötkitä.
Jatka artikkelin ”Syksyn 2010 ensivaikutelmia: Star Driver, The World God Only Knows, Otome Youkai Zakuro & Kuragehime” lukemista →

Syksyn 2010 ensivaikutelmia: Yakumo, Panty&Stocking, Iron Man & Togainu

Noniin, jospa saisi heiteltyä vihdoin vähän ensivaikutelmiakin peliin, kun syyskausi on jo vaikka miten pitkällä ja kesälläkin jäivät välistä. Viime keväänä huomasin haukkaavani vähän liian isoa piirakkapalaa, kun yritin pysyä kärryillä suunnilleen kaikkien aloittamieni sarjojen kanssa. Monen sarjan seuraaminen oli hauskaa, kun sain niin kattavan kuvan kevätkaudesta, mutta olin myös koko ajan ties kuinka monta jaksoa jäljessä, mikä taas ahdisti. Vapaa-aikaakin voisin käyttää muuhunkin kuin animun tuijottamiseen, joten nyt lähestyn sarjoja paljon karsivammalla politiikalla. Jokainen josta en löydä tarpeeksi potentiaalia jää tällä kertaa pois.

Bakumanista raivosin jo viikonloppuna, eivätkä tunteeni sarjaa kohtaan ole muuttuneet tässä välissä. En jaksa käyttää nyt aikaani animeversiointiin sen suuremmin, koska adaptaatio on kuitenkin sitä kuvakulmantarkasti alkuperäistä jäljittelevää mallia, joka ei hirveän usein saa sukkia pyörimään jaloissani.

Psychic Detective Yakumo

Alan kyllästyä siihen, ettei henkien tai kuolleiden näkemisestä haluta koskaan ottaa animessa ja mangassa irti kuin aivan minimimäärä draamaa. Yakumo vaikuttaa jatkavan samaa linjaa, eikä niillä kuolleiden hengillä edes ole suurempaa roolia kahden ensimmäisen jakson aikana. Episodimysteeritkin ovat olleet latteita ja epäinspaavia, vaikka kummassakin jaksossa vilauteltu pääpahis näyttäisi voivan potentiaalisesti tuoda isomman tarinakaaren kuvioihin.

Sarja yrittää ehdottomasti liikaa siihen nähden, ettei sillä ole tähän mennessä ollut oikein mitään sanottavaa. Kuolleiden henkiä näkevällä punaisella silmällä siunattu Yakumo-poitsu on yritetty esittää äärimmäisen coolina välinpitämättömänä jätkänä, mutta vaikuttavuus on vähän niin ja näin, kun tekijöiden ”katsokaa miten kuuuu-ul tää on!” -hihkaisujen kuuluessa selvästi ohjelman läpi. Samoin sitä kaikin tavoin persoonattoman ja turhan oloista kivaa ja symppistä päähenkilötyttöä tyrkytään liian kovasti tosi kivana ja södenä normaalina näkökulmahahmona, joka varmaan parantaa Yakumon piinatun sydämen sarjan kuluessa tai jotain. Hahmotarjonta on siis todella meh, vaikka nimihahmo voisi angstin määrästä riippuen kehkeytyä ihan kelpuutettavaksi tapaukseksi sitten kun jatkuva tarina pääsee syrjäyttämään tylsät pikkumysteerit.

Varmaan antaisin tämän suurin piirtein olla, ellei kerrassaan upea, raahaavan painostava intropätkä vähän vihjailisi jotain crawling in my skin -henkistä identiteettikriisiä päähenkilölle. Sellaisen tarinan toivottaisin avosylin tervetulleeksi, joten seurailen varmaankin ainakin jonkin verran pitemmälle hyvin epävakuuttavasta alusta huolimatta. Tähän mennessä mikään muu aspekti sarjassa musiikkia lukuun ottamatta ei kannustaisi kauheasti. Alkuseikkailujen asetelma, eli tyttö tulee pyytämään apua yliluonnollisia keissejä selvittävältä enigmaattiselta dyydeltä ja sitten jää jostain käsittämättömästä syystä hengaamaan sarjaan tämän groopiena, on tismalleen samanlainen kuin vähän aikaa sitten lukemassani Hanako and the Terror of Allegory -mangan ensimmäisessä osassa. Niin samanhenkistä on meno, että tapahtumat sekoittuvat alati mielessäni ja joudun jatkuvasti miettimään, että kummassa nyt olikaan kalamonstereita ja hetkinen eihän Yakumo missään vaiheessa saanut keihästä torsonsa läpi tai tehnyt hienoja kuolonloikkia rakennuksen katolta (tällaisiin stuntteihin nähden kyseinen mangakin on yllättävän pliisu). Pidän nyt joka tapauksessa sormet ristissä, jos Yakumo vaikka pääsisi vielä vauhtiin ja rupeaisi kehittämään psykologista mysteeriä.

Sitä paitsi heterokromia.
Jatka artikkelin ”Syksyn 2010 ensivaikutelmia: Yakumo, Panty&Stocking, Iron Man & Togainu” lukemista →

Bakuman ja seksismi

Toteuttakaamme tärkeät miehiset unelmamme kuin uljaat oriit!

On ollut mielenkiintoista seurata, minkälaisia reaktioita Bakumanin työteliäiden mangakapoikien animedebyytti on herättänyt ihmisissä ensisijaisesti siksi, että suuri osa sarjaa kommentoineista on ottanut varsinkin toisen jakson seksismishaiban yhteydessä asiaan jotenkin kantaa. Osa kommentoijista on hörähdellyt vähättelevästi, että näistäkö parista repliikistä koko kalabaliikki johtuu, osa on räyhännyt asiaankuuluvalla volyymillä ja jotkut jättäneet koko sarjan katsastamatta sen maineen vuoksi.

Koska käteni ovat muutenkin syyhynneet kirjoittamaan aiheesta viimeiset pari vuotta, suon nyt itselleni sen ilon että ränttään vähän pitemmin. En ole ikinä jaksanut saada kyseistä postausta aikaan siksikin, ettei kukaan tykkää kuola suupielissä valuen vesikauhuilevista feminatseista, mutta nyt minulla on asian ajankohtaisuuden vuoksi täydellinen tekosyy itkeä ja valittaa kuolonvihkosetien pahasta seksismistä.

Ensin on syytä palata ongelman juurille, nimittäin Death Noteen, Bakumanin mangakatiimin eli Tsugumi Ohban ja Takeshi Obatan edelliseen sarjaan. Suuri syy siihen, etten pidä kyseistä sarjaa aivan maineensa veroisena hienoutena, on tapa, jolla se käsittelee naishahmojaan. Death Note taitaa olla melkeinpä ensimmäinen viihteellinen nimike, joka on saanut minut ihan tosissani ärsyyntymään korostuneen miesvaltaisella asenteellaan. Tämä on aika jännittävä huomio sikäli, että eteen on Death Notea aikaisemminkin tullut toki vaikka mitä tasa-arvonäkemyksillä sorsaa heittänyttä teosta, mutta jokin juuri DN:ssä herätti sisäisen feministini aika tehokkaasti.

Kyse on tosiaan siitä, miten sarja kohtelee naishahmoja. Tärkein heistä on Misa, joka on yleisen konsensuksen mukaan ilmapäisimpiä ilmestyksiä koko animangamaailmassa (mikä sanoo aika paljon). Mutta hei, Naomi Misora on älykäs! Siis joo, hän on jättämässä FBI-agentin työnsä, koska on menossa naimisiin toisen agentin kanssa, vaikka sarjassa periaatteessa annetaan ymmärtää hänen olevan tulevaa miestään pätevämpi työssään. Mutta ainakin hän on älykäs ja cool ja pukeutuu seksikkääseen nahkatakkiin! Tekijät jopa kertovat, että hänestä oli tarkoitus tulla tärkeämpikin hahmo, mutta sitten hän olikin liian älykäs, joten heidän oli ihan tosi pakko tappaa hänet. No… ööh… Sitten on tietysti Takada, joka on fiksu ja tyylikäs hahmo, mutta kun Light soittaa häntäkin kuin Nuuskamuikkunen huuliharppua.

Ohba ja Obata ovat myöntäneet, etteivät osaa käsitellä naishahmoja, ja se näkyy. Disclaimerina nyt kuitenkin sanottakoon, että puutteistaan ja mainitusta berserk buttonistaan huolimatta ihan oikeasti pidän Death Notea tärkeänä ja varsin hyvänäkin sarjana. Mutta entäs Bakuman?

Jatka artikkelin ”Bakuman ja seksismi” lukemista →

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Giant Killing

Omalaatuinen uusi valkku yrittää nostaa horjuvan futistiimin takaisin jaloilleen.

Aloitin Giant Killingin katsomisen keväällä varoen, sillä penkkiurheilu kiinnostaa kiviäkin vähemmän, enkä totuuden nimissä uskonut hetkeäkään koskaan saavani sarjaa katsottua loppuun. Tarkoituksena oli lähinnä antaa mahdollisuus urheilusarjalle ihan vain katsomiskulttuurin monipuolisuuden nimissä. GK muotoutui kuitenkin vastoin kaikkia odotuksiani ehdottomasti kevään suurimmaksi yllättäjäksi ja pidän jo kovasti peukkuja toiselle tuotantokaudelle. Syyt löytyvät jälleen kerran hahmopuolelta.

Jatka artikkelin ”Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Giant Killing” lukemista →

R&A 2010: Sunnuntai 26.9. ja johtopäätöksiä

Aranan R&A-ohjelma 2010:

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ti 21.9. The Housemaid
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars
su 26.9. Raavan, Women Without Men

Raavan

En ole nähnyt kovin montaa Bollywood-leffaa, mutta näkemistäni tämä erottuu monellakin tapaa, ja useimmiten vielä edukseen. Ote on sisällöltään synkempi ja värit tummemmissa sävyissä, samoin kerronta hienovaraisempaa. Enemmän kiertoteitse kuin suoraan toimiva huumorikin henkilöityy varsin rajatusti ja maltillisesti muutamaan miespääosan cool-poseen ja Puck-henkiseen metsänvartijaan. Musiikkinumerot on istutettu aika syvälle kerrontaan, niin että koko leffasta erottuu vain yksi selkeä tanssilaulukohtaus (jossa paidattomat miehet hyppivät mielenosoituksellisesti mudassa savinaamiot kasvoillaan). Musiikit ovat poikkeuksetta tyylikkäitä ja sopivat viidakkoseikkailuun näppärästi.

Hienoin erikoisuus muihin yhden käden sormilla laskettaviin kokemiini bollywoodeihin on kuitenkin kerrankin ihan oikeasti vahva naispääosa, joka pysyy pääosassa koko leffan ajan. Halleluja! Raginin jatkuva kamppailu ja kylmäpäisyys tekivät vaikutuksen jo leffan alussa, mutta hänen valintansa leffan loppuhetkillä kruunaavat hienon hahmon, kun hän itsepäisesti päättää sivuuttaa monta ärsyttävää kolmiodraamakliseetä. Tukholma-syndroomakin hoidetaan aika kunnialla kotiin. Miespääosa, vähän pakko-oireisesti käyttäytyvä hottis lainsuojaton Beerakin tuo mukavan tuoreen tuulen yhdistämällä hahmoonsa mielipuolisia virneitä, karismaattista mulkoilua, omituista säksätystä ja poikamaisen söpöä hiusten haromista kaoottisella, mutta mielenkiintoisella tavalla. Mies tekee jopa Pocahontas-sukelluksen (0:32).

Ja ah, mikä meikkaus – on se niin hienoa, kun viidakossa hiki virtaa ja sotamaskeja läiskitään naamaan ja huuhdotaan pois, mutta dramaattiset maskarat vaan pysyvät. Etenkin Beeran valtavat silmät ja pitkät ripset tykkäsivät vahvasta meikistä kovasti (kerrankin hei näinkin päin, yleensähän Bollywoodin naistähtien silmät noudattavat animen lautasihannetta, eivätkä miesten).

Tarina on vähän sekava ja etenee välillä liian hitaasti, välillä liian suurin harppauksin. Homma alkoi tuntua vähän suossa tarpomiselta yleisöstäkin päin, kun välistä mikään ei tuntunut menevän eteenpäin. Hahmojen mielenkiintoisuuden ansiosta jaksoin kuitenkin suuremmitta ongelmitta katsoa koko hoidon ihan hyvin mielin.

Hintansa väärti? Melko lailla, vaikka kokonaisuus olisi kaivannut hiontaa, selkeytystä ja tiivistystä.
———————————

Women without Men (Zanan-e Bedun-e Mardan)

Illan näytöksessä olinkin sitten jo väsynyt, päätä särki ja kesällä Dreamworks-studioilla kovia kokenut häntäluukin rupesi kiukuttelemaan liiallisen leffailun tuloksena. Kun tarina eteni vielä kovin hidastempoisesti ja paikkani salissa oli vähän kehno, odottelin aika tuskissani leffan loppumista.

Eipä siis ihme, etten pahemmin perustanut lopputuloksesta. Raskassoutuisuus ja välillä jonkinlainen päämäärättömyyden tunne tarinan etenemisessä ei onnistunut nappaamaan mukaansa. Toisaalta elokuvan iranilaisten naisten asemaan kantaa ottava ote olisi tuskin toiminut tehokkaammin kovin monella muulla tavalla. Kaikki neljä naista, joita leffa seuraa, kiinnostivatkin ihan kiitettävästi, varsinkin, kun he edustivat kukin erilaisia taustaolosuhteita. Olen yhä vähän kahden vaiheilla puhtaan realismin tuolla puolen käväisevien elementtien tarkoituksenmukaisuudesta ja istuvuudesta muuhun kuvaukseen.

Hintansa väärti? Jonain muuna päivänä varmaan, mutta näin viimeisenä leffana olisi toiminut paremmin vähän innostavampi tapaus.

——————————-

Nyt on sitten Rakkautta & Anarkiaa -leffafestari tältä vuodelta ohi ja kansainvälisen elokuvan himoni taas hetkeksi tyydytetty. Kokonaisuudessaan tykkäsin, että sain rahoilleni vastinetta aika hyvin. Tämän vuoden ohjelmani oli varsin animaatiopainotteista, ja kaikki neljä animaatiota nousivatkin suosikeikseni. Summer Wars tulee varmasti katsottua valkokankaalta vielä valtakunnallisen levityksenkin aikana, Illusionistinkin yritän varmasti kaapata omakseni, jos DVD on ilmestynyt joulukuun Pariisin-matkaan mennessä. Evangelion Rebuildeistä odotan varmaan jotain yhteistä super-ultimate-platinum-boksia, joka julkaistaan sitten kun loputkin saadaan valmiiksi. Kämppis taas uhkasi ilokseni hankkia Kellsin lätyllä, joten kyllä tämän festarin kulta-aines sieltä animaatiopuolelta todellakin löytyy. Silmäkarkkia oli tarjolla vaikka millä mitalla, kun kaikki näytti häikäisevän hienolta ja varsinkin eurooppalaiset pätkät olivat ihanaa vaihtelua, kun on tottunut animeen ja Disneyn tyyliin. Toivottavasti ensi vuonnakin löytyy yhtä laadukasta animoitua tarjontaa.

Oli myös ihan hauska kokeilla blogata leffoista ja nillittää ikävästä olosta festarin aikana (paitsi että jätin pois hienoimmat kohdat, niin kuin epämiellyttävän Dubrovnik-salin anniskelualueineen ja sen, että melkein pyörryin Kellsin jälkeen). Toisaalta viime vuoden kompaktimpi jälkikatsaus leffoihin toimi myös – varsinkin, kun olin kerennyt miettiä vähän pitempään, mitä mieltä olin leffoista. Mitenkähän mahdan tehdä ensi vuonna? Otan vastaan toiveita, jos jollakulla sellaisia on.

R&A 2010: Perjantai 24.9. ja lauantai 25.9.

Aranan R&A-ohjelma 2010:

L.A. Zombie

Ehm… yök?

Tässä taisi olla suurin piirtein vastenmielisin näkemäni leffa. Olin saanut ohjaajasta ennakovaroitusta, mutta en antanut epäilysten käännyttää, kun kämppis oli niin innolla menossa. Sitä paitsi zombihomoporno kuulostaa aika hienolta… No okei, se kuulostaa ihan yhtä groteskilta kuin varsinainen lopputulos, mutta silti. Uteliaisuus tappoi kissan.

Mutta ei, mistä kukaan on saanut rahaa tämän tekemiseen? Eipä sillä, että tässä olisi kauheasti budjettia kulunut, mutta silti. Toinen hyvä kysymys on, miksi kukaan on tällaisen filmin halunnut tehdä. Itse asiassa relevantteja kysymyksiä löytyy vaikka kuinka paljon. Miksi hitossa päähenkilözombien meikkaus ja vaatekerta vaihtelivat joka kohtauksessa ja useammin kuin kerran kesken kohtauksen? Miksi se oli välillä ihminen ja välillä zombie? Miksi sillä on hopeinen/harmaa päälaki? Mitä tapahtui niille USA-sukille? Miksi näyttelijä suostui kyseiseen rooliin? Entä mitä zombiehomoseksin koettuaan henkiin heränneille dyydeille tapahtui (oletan, että nahkahomojengi jäi pitämään hauskaa toistensa mätänevillä, luodinreikäisillä ruumiilla, mutta entä ne muut)?

Pahinta oli, että juuri kun ehdin miettiä, että saleen vielä jossain vaiheessa vastaan tulee ruumis, jolla on iso reikä päässä, ajaa päähenkilözombiemme ohi auto, josta potkitaan ulos ruumis, jonka otsassa mollottaa valtava reikä. Facepalmasin. Ette halua tietää, mitä kyseisellä reiällä tehtiin, mutta arvaatte varmaan kumminkin.

Jos jotain positiivista pitää sanoa, niin musiikit olivat nättejä. Jos olisin sulkenut silmäni niin olisin voinut luulla katsovani fiiliksekästä ranskalaista rakkauspätkää. Mutta kun en älynnyt sulkea.

Hintansa väärti? Maksaisin tästä seuraavalla kierroksella yhtä paljon kuin kengänpohjasta raapimastani purkasta.

———————-

Summer Wars

Onneksi sentään tämän päivän leffa olikin sitten kerrassaan viehättävä ja pyyhki mauttoman zombiepornoilun jättämän ikävän fiiliksen. Summer Wars on ennen kaikkea hyvän mielen leffa, mutta siitä ei puutu myöskään paikoittaista uhkaavuutta. Välistä löytyy myös aitoa ennakoimattomuutta, vaikka moni keskeisistä juonenkäänteistä olikin helppo nähdä etukäteen. Tunnelmaltaan leffa säilyy katonrajassa alusta loppuun ja on myös toteutuksellisesti kaikin tavoin huippuluokkaa.

Varsinkin visuaalisesti kesäsodat maistuu, mikä ei ole aivan pieneksi osaksi aina yhtä silmää miellyttävien hahmodesignien tekijän Yoshiyuki Sadamoton ansiota. Toisaalta animaation elävyys ja rikkaus tuo hahmot eloon. Hieno saavutus hahmopuolella on erityisesti se, että ruudulla juoksenteleva valtava määrä hahmoja onnistutaan tuomaan esiin selvästi joukkona yksilöityjä, persoonallisia hahmoja. Stereotyypittelyä käytetään hyväksi näppärästi, mutta liiaksi kärjistämättä.

Fokuksen tasapainoilu virtuaalimaailman kaaoksen, siitä aiheutuvan tosimaailman kaaoksen ja yhden perhekunnan syntymäpäivien viettoon kokoontumisen välillä toimii loistavasti ja saa leffan erottumaan kollegoistaan. Kaikki sopii yhteen ihmeen saumattomasti siihen nähden, miten paljon erilaisia elementtejä niin tarinan, tunnelman, miljöön kuin hahmojenkin osalta sovitetaan yhteen kaksituntiseen. Mamoru Hosodan edellisen tuotoksen The Girl Who Leapt Through Timen tavoin Summer Wars on huippuluokan viihdykettä, mutta osaset sopivat paikoilleen vielä edeltäjäänsäkin paremmin.

Lisäksi matikka ei ole koskaan ollut yhtä hottia. Koska ei, en kuumotellut seksyä renttua tai fiksua ja sööttiä tyttöystäväkandidaattia vaan neutraalin näkökulmahahmon virkaa toimittavaa matikkanördeä. Mutkun se oli niin hottis aina kun se rupesi laskemaan!

Hintansa väärti? Ei takuulla ainuttakaan tylsää hetkeä luvassa. Saliin arvostelulipukkeensa unohtanutta leffaseuraani odotellessani onnistuin vakoilemaan sen verran, että melkein kaikki katsojat olivat antaneet leffalle täydet pisteet. Asiaa tuntemattomille selvennökseksi kyse on R&A:n Finnkino-kilpailusta, jonka voittajaleffa saa levityssopimuksen Suomeen. Toivoa sopii, että Summer Wars nappaa ansaitun palkintonsa.

R&A 2010: Sunnuntai 19.9.

Aranan R&A-ohjelma 2010

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars
su 26.9. Raavan

Evanglion Rebuild 2.0: You Can (Not) Advance

Jiihaa, Bardielin suolenpätkiä valkokankaalla!

Tai siis… Bardielin sisäelimet eivät suinkaan ole se asia, joka sai minut hihkumaan kaikkein eniten tässä leffassa ja joiden näkemistä isolta screeniltä odotin kaikkein malttamattomimmin…

Joka tapauksessa You Can (Not) Advance näyttää jumalaiselta, kuten edeltäjänsäkin, mutta ennen kaikkea toimii elokuvana paremmin. You Are (Not) Alonesta paistaa vielä episodirakenne läpi vähän kömpelösti, vaikka kokonaisuudessaan varsin hieno remake-leffa sekin on. You Can (Not) Advance on kuitenkin tiukemmin ja elokuvallisemmin kirjoitettu ja saattaa kunnialla kankaalle etenkin sarjan jaksot 18 ja 19, jotka ovat nostalgia-suosikkejani. Tapahtumia on onneksi uskallettu rohkeasti muokata niin, ettei leffan kattamaa yhtätoista jaksoa ole vain litistetty pinnalliseksi pikakelaukseksi sarjasta (köhLastAirbenderköh). Toinen hieno veto tekijöiltä on se, että leffa ikään kuin jatkaa sitä dialogia, jota Gurren Lagann on käynyt alkuperäisen NGE-sarjan kanssa.

Rebuildin toinen osa jatkaa myös suureksi ilokseni hahmojensa viilaamista sarjavastineitaan miellyttävämmiksi ihmisiksi tinkimättä kuitenkaan sarjan psykologisesta otteesta ja hahmojen syvälle juurtuneista ongelmista. Ihmissuhdeverkostossa tapahtuvasta vuorovaikutuksesta ja sen ryydittämästä hahmonkehityksestä todella otetaan kaikki irti.

Hintansa väärti? Täysin. Erityissuosittelut niille, joita sarjan toteutus jäi rassaamaan. Toisaalta mitään ei ole pilattu vannoutuneillekaan EVA-nördeille.

————————-

The Secret of Kells

Kells olikin loistava tilaisuus päästä näkemään oikeasti erilaista animaatiota kuin kokopitkiltä animaatioilta on tottunut odottamaan. Tyylin korostettu kaksiulotteisuus toimii loistavasti ja sitä jopa käytetään hyväksi itse tarinassa. Eräät kohdat jäivät mieleen valtavan kauniina. Toiset hetket taas nostivat karmivuudessaan niskavillat pystyyn, etunenässä matopelin käärmeen itseään syövä painajaisversio.

Tarina leffassa onkin sitten kohtuullisen laimeaa tavaraa, eikä herättänyt oikein mitään intohimoja mihinkään suuntaan. Hahmot ovat kivoja, mutta aika kunnianhimottomia. Kaikista ilmeikkäimmiksi otuksiksi jäivät kerrankin täysin autenttisesti eläimen lailla käyttäytyvä suloinen Pangur Ban -kissa-sidekick ja kerrassaan ihastuttava Aisling-metsänhenki, joka minut leffaa katsomaan alun perin houkuttelikin.

Hintansa väärti? Esteettisesti niin lumoava ja kekseliäs leffa, että mikä vain tarina nyt menee siinä sivussa tuijotellessa. Paksumpaa irkkuaksenttia jäin tosin kaipaamaan.

———————–

Burlesque Undressed

Menin katsomaan dokkaria burleski-tyylistä, tulin kotiin tietäen siitä noin kuusi tease-esitystä enemmän ja ilman mitään informaatiota, mitä niistä ei voinut päätellä. Dokumentin tunnusmerkkejä pätkä ei edes täyttänyt, sillä kaikki spekulointi ja kritiikki loisti poissaolollaan, informatiivisyydestä nyt puhumattakaan. Ei ehkä sinällään ihme, kun pätkän keskushenkilö on burleskin kunigattareksi ylistetty Immodesty Blaize itse, joka on selvästi halunnut lähinnä mainostaa itseään ja paria kamuaan puolentoista tunnin ajan. Eikä neiti lopputuloksesta päätellen ole katsellut paljoa muita dokumentaarisia tuotoksia kuin DVD-lättyjen mukana tulevia mainosdokkareita, joissa kukaan ei uskalla sanoa muuta kuin miten hienoa kyseisen filmausporukan kanssa oli tehdä leffaa.

Onneksi aiheena sentään oli kurvikkaat naiset strippaamassa kuumissa fetissialusvaatteissa, koska muuten olisin niin lähtenyt salista puoliväliin mennessä.

Hintansa väärti? Yhyy miksi tarvitsee maksaa ylipitkän ja puuduttavan mainoksen katsomisesta? No ainakin kuva oli terävämpi kuin tuubissa…

The Second Rule of Fight Club Is…

Edellisessä postauksessa höpötin vastustajista, musiikista ja tyylikkyydestä.

Taistelut voivat toimia hyvin myös hahmonkehityksen ja hahmojen ilmaisemisen vinkkelistä. Evangelionin mecha-rynkytykset ovat erinomaista katsottavaa taisteluiden cooliuden lisäksi myös sen vuoksi, että sarja antaa melkoisesti huomiota sille, miten voimakkaasti taistelut enkelien kanssa vaikuttavat pilotteihin. Sekin toki auttaa, että EVAt nyt vain on varustettu seksyimmällä mecha-designilla koskaan. Myös Utenan kaksintaistelut toimivat ennalta-arvattavuudestaan huolimatta ensisijaisesti sen takia, että ne vievät hahmoja psykologisesti äärirajoilleen. Näissä tapauksissa taistelun fokus ei olekaan enää iskujen latelemisessa, vaan selkeästi enemmän hahmojen psykologiassa.

Utenan seitsemännen jakson kaksintaistelun aikana takaumat paljastavat kätketyt tunteet, jotka motivoivat Juria taisteluun.

Toradoran yllättävän rankka catfight nousee esille hienon animoinnin ja räiskyvien tunteiden ohella myös erityisesti luomalla vahvan kontrastin sarjan yleensä painottamaan normaaliin lukiodraamaan. Taigan ja Kanoun leiskuva välienselvittely korostuu kirkkaasti muun doraman seasta juuri siksi, ettei kyseessä ole tappelusarja, eivätkä riitapukarit ole statukseltaan minkäänlaisia tappelijoita, vaikka puumiekkaa tottuneesti heiluttavatkin ja kipakkaa luonnetta löytyy. Harvoin normitytöt pääsevät animessa ottamaan yhteen yhtä raivokkaasti. Kohtaus käyttää käsikähmää oivaltavasti voimakkaana tunteidenpurkumetodina, ja emotionaalisesti väkevämpää tappelua saakin animemaailmasta hakea kissojen ja koirien kanssa. Rohkeasti normaalimmasta kouluhömpsöilystä erottuva tappelu jäikin yhdeksi sarjan selvästi mieleenpainuvimmista kohtauksista.

Jatka artikkelin ”The Second Rule of Fight Club Is…” lukemista →