Kategoriat
Avautuminen Meta

Omenat ja appelsiinit

Aina välillä kuulee sanottavan, ettei kahta erilaista asiaa voi verrata toisiinsa, fraasiksi vakiintuneena esimerkkinä omenat ja appelsiinit. Minussa tällainen asenne herättää usein vähän hassun fiiliksen. Monesti jää epämääräiseksi, kuinka paljon samaa kahdessa yksikössä pitää olla, jotta niitä saisi hyvällä omallatunnolla verrata toisiinsa.

Viimeksi kuulin tällaisen vertaamiskiellon katsoessani Doug ja Rob Walkerin vlogia The Last Airbender: Legend of Korra -animaation ensimmäisen puolikauden viimeisestä jaksosta ja sarjasta ylipäänsä. Rod Walker ilmoitti, ettei Korraa ja alkuperäistä Avatar the Last Airbender -animaatiota voi verrata toisiinsa, sillä niiden tyylit ja maailmankuvat eroavat toisistaan niin paljon. Hänen mielestään Avatarin ja Korran vertaaminen oli yhtä vähän mielekästä kuin Tim Burtonin Batman-elokuvien vertaaminen Christopher Nolanin tuoreempaan trilogiaan.

Minusta tämä näkemys on omituinen. Mitä saan verrata toisiinsa, jos kerran samaan tuoteperheeseen kuuluvat teokset ovat vertailukelvottomia, oli kyse sitten itsenäisestä jatko-osasta Korran tapaan tai sovitus-rebootista Batmanien tapaan? Vertaamiskiellon takana tuntuu piilevän usein pelko siitä, että itselle tärkeä teos lytätään, koska se ei ole samanlainen kuin toinen siihen enemmän tai vähemmän liittyvä teos.

Aangkorra

Avatarissa on kyseessä koko maailman kohtalo, joten pääpoppoo seikkailee ympäri karttaa. Korra taas keskittyy toistaiseksi yhteiskunnallisiin ongelmiin pienemmällä kaupunkisektorilla. Silti sarjoista näyttää löytyvän jotain samaakin…

Miksi verrata: vertailu analyysin välineenä

Perimmäinen ongelma taitaakin olla, etteivät ihmiset aina ymmärrä vertaamis-käsitteen kaikkia ulottuvuuksia.  Kyse ei ole ainoastaan siitä, että annetaan definitiivinen ja mielivaltainen tuomio siitä, kumpi vertailuyksiköistä on parempi.

Kategoriat
Anime Manga

Nollasummausta: Joulukuu 2012

Kokeilenkin nyt vähän uudenlaista tapaa blogata viime kuussa ilmoittamani Comic Zero-Sum -toimintajoseilehden sarjojen lukemisprojektini kanssa. Alla on Storify-kooste twitter-kommenteistani kyseisessä lehdessä pyörivään, Yun Kougan kynäilemään Loveless-sarjaan ja niiden tiimoilta syntyneestä keskustelusta. Väleihin olen lisäillyt vähän laajempia huomioita sarjasta.

Toimiiko tällainen blogitusformaatti ja voisiko sitä jotenkin vielä parantaa? Palautetta saapi antaa jos jotain sanottavaa on.

Kategoriat
Hahmot Joulukalenteri Taide ja tyyli

Joulukalenteri 2011: 13. päivä – puvustus maailmanrakennuksena

Tervetuloa Missing Linkin kolmannen joulukalenterin pariin! Tällä kertaa aiheena on hahmosuunnittelu, eli kohdistan joka päivä valokeilan tietyn hahmon tai hahmoryhmän visuaaliseen ulosantiin. Ihkutusta on siis luvassa, mutta aivan pinnalliseksi ei kuitenkaan ole tarkoitus jäädä. Odotettavissa on myös pohdintaa muun muassa siitä, miten hahmodesign ilmaisee hahmon olemusta ja persoonallisuutta ja miten se vaikuttaa koko sarjan tunnelmaan.

Pandora Hearts

Tänään haluan kiinnittää huomiota erityisesti vaatteisiin. Tytöille suunnattu poikien seikkailusarja Pandora Hearts sijoittuu fantasiamaailmaan, jossa vallitsevat kaikkien fanityttöjen unelmat täyttävät tyylilait. Jun Mochizuki pukee hahmonsa dramaattisiin pitkiin takkeihin, leveähelmaisiin leninkeihin, elegantteihin kirjailuihin, huolitellun sotkuisiin kampauksiin, korostettuihin fabuhihoihin, koristeellisiin saappaisiin ja aristokraattisiin homohuiveihin. Ja hitto miten hyvältä näyttää. Kuin kaikki fanitytön ja aristokraattimuotihomon suosikkitropeet yhteen sulautettuna! Pandora Heartsin pojat ja tytöt pukeutuvat sarjan maailman muodin mukaan rönsyilevän elegantisti, mutta sulavasti. Kaikilla on tavaraa kaulaa koristamassa.

Ihanat Echo ja Jack demoavat. Huomaa alaspäin levenevät muodot ja koristeompelut.

Mutta Mochizuki ei vain läimi hahmoilleen sikinsokin kaikkia mieleisiään hepeniä. Pandora Heartsin hahmosuunnittelussa on mielestäni huomionarvoista, miten hahmojen puvustus toimii paitsi fanityttöbaittina, myös hyvin hienovaraisena ja toimivana maailmanrakennuskeinona. Luettelemiani elementtejä käytetään hyvin systemaattisesti ja johdonmukaisesti. Niistä rakentuu juuri sarjan maailmalle ominainen, aivan erityinen muotityyli. Kaikki hahmot käyttävät samantyylisiä (joskaan eivät samanlaisia) vaatteita, ja myös kampauksissa on huomattavissa selkeä yhdenmukaisuus. Aristokraattityyli eroaa tietenkin selkeästi normitallaajan paidasta, henkseleistä ja työläispöksyistä.

Kategoriat
Hahmot Joulukalenteri Taide ja tyyli

Joulukalenteri 2011: 4. päivä – Parta-adventissa surumielinen heinäsuova

Tervetuloa Missing Linkin kolmannen joulukalenterin pariin! Tällä kertaa aiheena on hahmosuunnittelu, eli kohdistan joka päivä valokeilan tietyn hahmon tai hahmoryhmän visuaaliseen ulosantiin. Ihkutusta on siis luvassa, mutta aivan pinnalliseksi ei kuitenkaan ole tarkoitus jäädä. Odotettavissa on myös pohdintaa muun muassa siitä, miten hahmodesign ilmaisee hahmon olemusta ja persoonallisuutta ja miten se vaikuttaa koko sarjan tunnelmaan.

————

Kasvojen karvoitus ei tunnu olevan kuuminta hottia animangamaailman hahmosuunnittelupiireissä. Vaikka jokunen hurmaava sänkijonne aina löytyykin, ovat täysikasvuiset parrat melko harvinainen näky. Parralla tuntuu useimmiten haettavan vanhentavaa vaikutusta, mutta tämäkin voidaan toteuttaa eri tavoilla ja eri syistä. Tämän joulun loput adventtisunnuntait omistan animen ja mangan suosikkiparroilleni ja pohdin niiden vaikutusta asianomaisten designien kokonaisuuteen.

2. Parta-adventti: Van Hohenheim (Fullmetal Alchemist)

Höpsäkänvakavan vaeltajan partakin on surullinen, kun hänellä ei koskaan ollut aikaa perheelleen.

Kategoriat
Tapahtumat

Desuconitusta jälleen!

Taas on yksi Desucon takana, ja hyvä coni olikin. Oli tarkoitus vääntää jotain eeppisempää raporttia, eikä vain oksentaa jotain yö-örinää tänne. Näin kuitenkin kävi, kun huomisaamuna on lähtö netittömälle mökille, enkä halua jättää tätä postausta pyörimään enää juhannuksen yli.

Hassut ihmiset ovat valittaneet veden olleen liian kylmää, mutta itselleni jäätävä janojuoma hiostavana conituspäivänä on edelleen yksi suurimmista ilon aiheistani tapahtumassa. Muutenkin conin peruspuitteet toimivat erittäin kivasti, joten ei siitä enempää. Koska coneissa itselleni on aina ollut tärkeintä niiden ohjelmatarjonta, selitän siitä tässäkin pitemmin.

Yleisesti ohjelmatarjonnasta on sanottava, että katsottavaa riitti koko conin ajaksi varsin ruhtinaallisesti, kun lähes koko ajan pyöri jotai kiintoisaa. Jokaisesta ohjelmasta jäi varsin positiiviset fiilikset. Jännittävänä piirteenä ohjelmakartasta näkyy yksittäisiä teoksia tai tekijöitä käsittelevien luentojen määrän lähennelleen yleisempiä aiheita käsittelevän ohjelman määrää. Ensiksi suurennuslasin alle pääsevät yleisemmät aiheet.

Kategoriat
Anime Avautuminen Hahmot

Ennen äänenmurrosta

Otokoyakut eli miesrooleja näyttelevät naiset ovat tunnetusti yleinen ilmiö animen äänitysskenessä. Tältä saralta onkin tullut kuultua jos jonkinmoista suoritusta, joiden kauheimmistosta (ja vastapainoksi paremmistostakin) on nyt ajankohtaisen potutuksen vuoksi aihetta avautua.

Olen huomannut reagoivani toistuvasti hyvin negatiivisesti miespuolisiin hahmoihin, joita näyttelevillä naisilla ei ole minkäänlaista kapasiteettia saada itseään kuulostamaan edes etäisesti teinipojalta. Tällainen räikeä virheroolitus on jo useampaan kertaan animea katsoessani osoittautunut tunnelman tappajaksi laajemmin kuin pelkästään kyseisen hahmon osalta. Mitä keskeisempi rooli on, sitä suurempi negatiivinen vaikutus sillä on koko sarjalle.

Tämän talven Fractale ei muutenkaan ole paras sarja ikinä koskaan, mutta viimeistään Yuu Kobayashi päähenkilö Clainin roolissa naulaa arkun kiinni ja lujasti. Se ihminen, joka Kobayashin rooliin valitsi, ei varmaan ole koskaan kuullut teinipojan puhetta. Läpi täysin selvästi kuuluva tyttömäisyys vain korostaa Clainin hajuttomuutta ja mauttomuutta ja vie lopunkin uskottavuuden muutoinkin latistetusta hahmosta. Melko vähärepliikkisessä sivuroolissa kuten Higurashi no Naku koro ni -sarjojen Satoshina Kobayashi ei häiritse lainkaan yhtä paljon, mutta pääroolia hänen tyttömäinen äänensä ei kanna.

Viime vuonna tismalleen sama efekti iski muiltakin osiltaan monin puolin umpityhmässä Heroman -supersankarianimessa. Mikako Komatsun tulkinta Joey Jones -pojasta on niin tappavan tyttö, että koko sarjan uskottavuudelta putoaa heti alkumetreillä pohja pois. Hahmodesign ei toki myöskään auta – itsehän petyin kovasti kun sain selville päähenkilön olevan poika eikä tyttö, vaikka ulkonäkö olisikin antanut olettaa muuta. Joeyn ja Clainin hahmojen epämukavuutta vain korostaa se, että kumpikin pääsee sankarillisesti suojelemaan oikeaa tyttöä, joka kuitenkin vaikuttaisi olevan kaikin puolin pääpojua pätevämpi yksilö.

Hieman kaukaisempi mutta sitäkin ikimuistoisempi tapaus on Hikaru no Gon animeversio. Muuten ihan kelpo kamaa, mutta äärimmäisen äänekkäästi kimittävä Tomoko Kawakami nimihahmo Hikaruna häiritsi katsomistani aivan kohtuuttomasti. Kawakami toimii ihan hyvin Hikarun ollessa ala-asteella alkujaksoissa, mutta useamman vuoden ajanjaksoa kuvaavan sarjan loppupuoliskolla Hikaru on kasvanut niin henkisesti kuin fyysisesti täysin ulos korkeana piipittävästä äänestään. Sarjan keskivaiheiden paikkeilla rupesin ajattelemaan, että kaiken järjen ja varsinkin huomattavasti aikuistuneen hahmodesignin mukaan Hikarun pitäisi ihan uskottavuuden takia kokea äänenmurros mielellään mahdollisimman pian. Valitettavasti koko ajan oli täysin selvää, ettei anime aikonut tehdä mitään Hikarun tyttöäänelle, ja tämä ärsytti aivan anteeksiantamattoman paljon. Lisäksi on aika hölmön näköistä, kun Light Yagamin pikkuveljen näköinen heebo puhuu Kawakamin miukumaukuäänellä.

Kaikki näistä kolmesta seiyuusta yrittävät kovasti pitää äänensä matalana, mutta eivät kykene siihen kuin korkeintaan hetkittäin. Heidän suorituksensa jäävät epätasaisiksi, eivätkä ne saavuta tarvittavaa luontevuutta. Lopputulos on suunnilleen yhtä vakuuttava kuin Mulan ensimmäistä kertaa miehenä esiintyessään.

Kategoriat
Anime

Kuka lohduttaisi animevuotta 2010?

Olisi ehkä ihan hyvä ajatus tehdä jotain kausikatsauksiakin, ettei kaikki selitys jäisi aina vuoden loppuun pitkälle seuraavan vuoden alkuun. Tänä vuonna voisin vaikka yrittää, muistuttakaa joku jos sellaisia ei meinaa näkyä. Huomasin tässä myös, etten viime vuonna kirjoittanut ainuttakaan perinteistä arvostelua. Tämä ei ehkä sinänsä ole mitenkään suuri menetys, mutta voisihan sitä nyt muutaman silloin tällöin naputella. Arvostelu on kuitenkin ihan hauska, klassinen kirjoitusformaatti, eikä edes mikään ihan helppo sellainen.

Linkki muuten täytti viikko sitten sunnuntaina kokonaiset kaksi vuotta, mutta koomatuskissani jätin merkkipäivän viettämättä ja katsoin vain 21 Jump Streettiä ja kuolin portsari-Penhallin käsittämättömälle seksikkyydelle.

Mutta tosiaan, mitä jäi käteen kurjimmaksi ikinä moneen otteeseen kehutusta animevuodesta 2010? Paha ruveta vertailemaan edellisiin vuosiin, kun en ole koskaan ennen katsonut yhtä paljon airaavaa animea, mutta ihan laidasta laitaan löytyi laatua, niin hienoa tavaraa kuin kehnompaakin. Jaossa jälleen myös erityismainintoja sarjojen suurimmista saavutuksista.

Vuodelta 2009 jatkuneet

Hetalian katsominen on jäänyt vähäisemmälle huomiolle tänä vuonna, koska sarja on käynyt väsyttävän tylsäksi. Kivaa on se, että muutkin valtio-tanit kuin akselivallat ja liittoutuneet ovat alkaneet saada enemmän parrasvaloja. Tyhmää on se, että sketsit ovat menettäneet särmäänsä, sarja yrittää söpöillä liikaa ja aina vain keikutaan hyvin huojuen siellä hienojen absurdien oivallusten ja latisuttavien pannukakkujen välisellä muurilla. Kaikkein pahin moka Hetalia Worldiltä oli tietysti tunnarin vaihtaminen, koska se uusi kappale on täysin mitäänsanomaton. Vanhassa kunnon Marukaite Chikyuussa sentään oli oikeasti ytyä varsinkin, kun siitä kierrätettiin jaksojen lopussa useita eri versioita.

Hetalia: Pölkyin Preussi, tossuin Saksa

Fullmetal Alchemist: Brotherhood pääsi vihdoin keväällä eeppiseen päätökseensä, johon mennessä olin jo vähän kyllästynyt koko seikkailuun. Sarja on kaikin puolin varsin kelvollinen ja jopa hyvä, mutta selvästi heikompi kuin alkuperäinen manga. Olin ajatellut aikaisemmin, että se, etten osannut olla animesta yhtä vaikuttunut kuin mangasta, saattoi hyvinkin johtua suureksi osaksi siitä, että olin lukenut samat tapahtumat ensin sarjakuvamuodossa. Sarjan tarina kun ei välttämättä ole tarpeeksi vahva kestääkseen useita läpikäyntejä. Varmasti animen vähäisempi vaikuttavuus johtui osaksi myös tästä, mutta seuratessani loppupään jaksoja lukematta ensin vastaavia mangalukuja huomasin, etteivät nekään päässeet vaikuttamaan yhtä hienosti kuin manga. Brotherhoodissa ei siis ole varsinaisesti mitään vikaa ja monessa kohtaa se onnistuu erittäin mainiosti ja jopa alkuperäismateriaalia paremmin, mutta se ei vain saa toteutukseensa tarpeeksi ytyä pystyäkseen pistääkseen kunnolla kampoihin esikuvalleen syistä, joita olen tuonut esiin muissa sarjaa koskevissa kirjoituksissani.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: FMAB

Kehonsa kielletyllä ihmissynteesillä runnelleet alkemistiveljekset etsivät Viisasten kiveä palatakseen ennalleen ja törmäävät koko maailmaa uhkaavaan salaliittoon.

Fullmetal Alchemist: Brotherhood loistaa tarinankerronnallisilla alueilla reippaasti kirkkaammin kuin hahmojensa käsittelyssä. Se on paljon ensimmäistä sarjasta tehtyä animeversiota tarinapainotteisempi, tai ainakin tarinassa on tällä kertaa jotain tolkkua, mutta sen sijaan hahmot ja näiden kautta toimiva tunnelataus jäävät selvästi syrjempään kuin edeltäjässä.

Tämä ei tosin tarkoita etteikö Brotherhood olisi täynnä cooleja ja tyksittäviä ja mielenkiintoisiakin hahmoja. Päinvastoin sarjan valtava hahmokaarti on täynnä oivaa materiaalia ja takaa todella monipuolisen porukan, mutta yksittäiset hahmot palvelevat ensisijaisesti miehittämiään ihailtavan yksityiskohtaisia juonikuvioita. Lopputuloksena on suuri ja värikäs jengi kivoja ja hienoja, mutta hahmofokuksen vähäisyyteen suhteutettuna asiaankuuluvasti hieman yksinkertaisiin muotteihin kaiverrettuja hahmoja.



Kuten jokaiseen sääntöön, tähänkin löytyy toki jokunen poikkeus.

Kategoriat
Anime Manga

FMAB-huomioita

Fullmetal Alchemist: Brotherhood on sarja, jota katson pääasiassa sen toteutuksen vuoksi, sillä tarina ja hahmot ovat jo tuttuja mangan puolelta eikä anime yleensä yritäkään tuoda niihin lisää muuten kuin äänen osalta. Yleisesti ottaen FMAB pääsee melko harvoin samalle jännityksen, tunnelman, hahmonkuvauksen tai visuaalisen miellyttävyyden tasolle kuin alkuperäisversio, mutta pysyy silti melko tiukasti esikuvansa hännillä. Varauksena täytyy tosin pitää mielessä, että se ensimmäiseksi tutustuttu versio asettaa normaalisti mittapuun sille, mitä toisen version pitäisi olla – varsinkin jos ensiksi on tutustuttu mangaan, josta on myöhemmin tehty anime. Joka tapauksessa olen avannut tähän muutamia erityisesti silmään pistäneitä huomioita FMABin toteutuksellisten ratkaisujen onnistumisista ja epäonnistumisista.

Ylipäänsä Brotherhoodin taso on noussut kovasti sen jälkeen kun se malttoi rauhoittaa tahtiaan alun kiirehtimisestä. Alkuvaiheiden pikakelaukseen studiolla oli kieltämättä varsin pätevä syy, koska monet valittivat jo läpi juostuista alkujaksoista, että hohhoijaa kun mitään uutta ei tapahdu, kun ne pakolliset ensimmäisessä animessa käydyt asiat on rohmuttava uudestaan ennen kuin päästään siihen pisteeseen, jossa vuoden 2005 versio ja manga erosivat toisistaan lopullisesti. Hyvä syy ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, etteivät Brotherhoodin alkujaksot ole itsenäisenä osana tarinaa kovinkaan onnistuneita suurimman osan ajasta täysin pieleen menevän rytmityksen vuoksi, josta ollaan tosiaan nyttemmin päästy eroon. Huumorinkin puolelta anime on ruvennut koko ajan enemmässä määrin malttamaan mieltään ja löytänyt itsensä. Nykyisellään suuri osa vitseistä toimii, kun niitä ei yritetä syöttää niin läpitunkevasti ja tiheään kuin sarjan alussa.

Spoilin asioita sille, joka ei ole Edin ja Alin ensikohtaamiseen Isän kanssa saakka sarjaa seurannut.

Kategoriat
Blogi Meta

Episodipostauksista

Animeblogeja oltiin jossain vaiheessa kovasti jakamassa karkeasti ottaen episodiblogeihin ja editoriaaliblogeihin, joista edelliset keskittyvät julkaisemaan jaksokohtaisia postauksia kirjoittajien kulloinkin seuraamista sarjoista ja jälkimmäiset painottuvat etsimään yleisempiä aiheita animen piiristä. Editoriaalipainotteisten animeblogien postaukset tuppaavat myös ainakin yleisen käsityksen mukaan olemaan pitempiä ja analyyttisempiä kuin ajankohtaisia sarjoja jaksoittain seuraavat blogit. Viime kädessä edisodiblogaajat mielletäänkin usein animeväen vähämielisemmäksi fanipoikalaumaksi ja niiden muiden postausten kirjoittajat nirppanokkaisiksi elitisteiksi. Aivan viime aikoina en ole enää itse törmännyt tähän jakoon niin paljon kuin vielä jokin aika sitten, ja hyvä niin, sillä moisen kahtiajaon tarkoituksenmukaisuus ja kuvaavuus eivät ole kovinkaan vahvoilla (on esimerkiksi koko joukko blogeja, jotka eivät sovi kumpaakaan ryhmään tai sopivat osittain molempiin).

Mainitussa jaottelussa on kuitenkin mielestäni mukana myös totuuden siemen, sillä blogit todellakin monesti erikoistuvat joko episodipostauksiin tai muunlaisiin postauksiin. Elitisti-ihmiset tuntuisivat saavuttaneen keskenään jonkinlaisen konsensuksen siitä, ettei episodipostauksissa ole mitään ideaa, ainakaan sillä kaavalla kuin episodiblogit niitä suoltavat samaa tahtia seuraamiensa sarjojen viikoittaisen esittämisen kanssa. Toisaalta ajankohtaiset ja sekä kirjoittajan että lukijan puolella helposti käsiteltävät episodipostaukset eittämättä vetävät enemmän lukioita kuin niskalimalla väännetyt koukeroiset analyysit, ja ainakin amerikkalaisilla blogaajilla tuntuisi olevan suurtakin päähänpinttymää lukijamäärien kasvattamisen kanssa.

Itse pidän episodipostauksista. Yleensä katsottuani animejakson luen mielelläni muutaman muunkin harrastajan mielipiteen siitä. Yleensäkin hakeudun aina fiktion parissa viihdyttyäni lukemaan tai kuulemaan muiden ajatuksia kyseisestä teoksesta, olipa se sitten animejakso tai -sarja, manga-tankoubon, romaani, elokuva, tv-sarjan jakso tai lavataide-esitys. Muiden ajatusten suhteuttaminen omiin ajatuksiini on jo pitkään ollut suuri huvini – on mielestäni äärettömän mielenkiintoista nähdä eroja ja samuuksia ihmisten mielipiteissä ja miettiä niiden syitä.