Hetkestä hetkeen – berserkit

9.9.2016 kello 17:32

Pidän voimakkaista tunteista ja hetkistä fiktiossani, ja yllättävällä tavalla järkyttävät hetket jäävät usein erityisen hyvin mieleen. Tämän takia berserkki-hetket ovat aina olleet suosikkejani. Harvat kohtaukset ovat yhtä väkeviä kuin sellaiset, joissa hahmo, josta tykkään, menettää syystä tai toisesta kontrollin itsestään kokonaan, ja minun on seurattava tilanteen usein veriseksi eskaloitumista kauhistuneiden sivustaseuraajahahmojen kanssa henki kurkussa. Alla ajatuksia muutamista suosikeistani.

Kill la Kill – Berserkki-Ryuuko

berserk_ryuuko-punainen

Koriseva ja verta vuotava berserkki-Ryuuko on tehty painajaisista.

Kill la Killin sankari Ryuukon taikakoulupuku Senketsu muuntautuu Ryuukon verta saadessaan niukaksi, supervoimat kantajalleen antavaksi taisteluasuksi. Jaksossa 12 Ryuukon vihat leimahtavat pääpahiksen kätyriä kohtaan niin kovasti, että hänen verensä kiehahtaa Senketsun varoituksista huolimatta superpotentiksi. Senketsu sekoaa raivokkaasta verestä ja päätyy Ryuukon holtittomuuden seurauksena muuttumaan yhdessä Ryuukon kanssa karmaisevaksi hybridihirviöksi.

Koko puolen jakson pituinen berserkki-rasahdus oli minulle todella veretseisauttava kokemus kaikessa karmivuudessaan, mutta suurin shokkiarvo keskittyy toki hurjaan muodonmuutoshetkeen ja sen jälkeiseen  esittelykuvaan, joka oikein nautiskelee sen esittämisestä, miten kurja olento Ryuukosta ja Senketsusta on tullut.

Olennosta näkyy selvästi Ryuukon piirteitä, kuten naisvartalo ja hiustyyli, ja myös Senketsun piirteitä, kuten avoin silmä ja ruksisilmä. Olento on kuitenkin designattu niin hirvittäväksi, että hahmosta on pudonnut pois kaikki ihmisyys ja jopa tietoisuus. Ryuukon edesmenneeltä isältä jäänyt valtava saksenpuolikas, jolla Ryuuko yleensä taistelee, on sulautunut osaksi hirviön kehoa, joka on muuttunut epäluonnollisen vihreäksi. Olento näyttää ja kuulostaa hyytävän kärsivältä. Veri valuu ja tirskuu siitä valtoimenaan, ja se hönkii ja örisee kuin ei saisi henkeä.

Kohtaus antaa tehokkaan varoituksen sekä Ryuukolle että katsojalle. Ryuuko on tässä muodossaan käytännössä voittamaton, mutta hän on samalla lakannut olemasta Ryuuko, kun Senketsun verenhimo on saanut hänestä vallan. Lopputuloksena sekä Ryuuko että Senketsu ovat kadonneet ja jäljelle on jäänyt vain tiedoton hirviö. Taikakoulupuvut voivat antaa suuren voiman, mutta niiden käyttäminen voi olla myös vaarallista ja johtaa tuhoisiin lopputuloksiin. Tällä kertaa kaikki päättyy hyvin ja ihana ystävä Mako saa Ryuukon palaamaan järkiinsä, mutta hetki jää sarjan taustalle kummittelemaan ja luomaan painoa taikavaatekonseptille.

Ennen tätä muodonmuutosta olin pitänyt Kill la Killiä vähän tylsänä ja itseään toistavana sarjana, ja olin jo valmis droppaamaan. Berserkki-välikohtaus kuitenkin sai minut muuttamaan mieleni. Ensimmäistä kertaa sarja sai minut uskomaan, että sillä on uskallusta tehdä verivoimavaatekonseptillaan jotain jännittävämpääkin kuin episodimaista supermättöä, joka hekumoi paljaalla pinnalla. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Hahmot, Hype, Länsiviihde  Tagit: , , Kommentteja: 0 »


Kun kaskaat itkevät

25.7.2011 kello 21:34

Olen ehkä viime aikoina kutonut itselleni vähän herkkien itkukohtausten vihaajan mainetta, joten päätin ottaa esille muutamia erityisen hienoina pitämiäni esimerkkejä kohtauksista, joissa hahmojen kyynelehtiminen ei häiritse minua. Päinvastoin nämä kohtaukset ovat ehdottomasti eräitä kyseisten sarjojen parhaista hetkistä. Itse kyynelehtimisen määrä, rooli ja merkityksellisyys vaihtelevat näissä kohtauksissa muutenkin vahvaa toteutusta tukevasta lisämausteesta koko tilanteen pääpointtiin. Kaikille seuraaville anime- ja mangakohtauksille on kuitenkin yhteistä se, etteivät ne olisi ollenkaan yhtä upeita, jos kyyneleet puuttuisivat.

Itselläni itku ei ole yleensä kovin herkässä, vaikka olenkin joskus tunnustanut itkeneeni animua katsoessani (ja tähän lisättäköön, että kerran ala-asteella olen itkenyt Hevoshullun sarjakuvalle, jossa heppatyttö istui influenssaan kuolevan ponin vieressä koko yön). Koska en kuitenkaan itse jaksa vuodattaa kyyneliä kuin äärimmäisessä hädässä, koen itkemisen niin voimakkaaksi tunteenilmaisuksi, että vaadin itkukohtauksilta erityistä tarpeellisuutta itkevien hahmojen kannalta ja erityistä huolellisuutta toteutuksen kanssa.

Kaksisivuisia mangakuvia saa klikkaamalla isommaksi. Tekstissä on juonipaljastuksia sikäli, että kerron kussakin kohdassa, miksi hahmo itkee, mutta välttelen isompia spoileja muusta ympärillä tapahtuvasta.

Ashin konepistooli-itku (Banana Fish 6)

Luetaan poikkeuksellisesti vasemmalta oikealle, koska omistan vain vanhan flipatun version pokkarista.

Nuori jengipomo Ash päätyy pitkän kamppailun ja kovien niin henkisten kuin fyysisten kolhujen jälkeen laboratorioon, jossa hänen etsimäänsä mystistä huumetta on testailtu muun muassa erääseen hänelle erityisen läheiseen henkilöön. Ashin oli kokeilun tuloksena lopulta pakko ampua kyseinen henkilö kuoliaaksi. Labrassa kyhjöttää säälittävä liikuntakyvytön tutkija, joka pyytää Ashiä auttamaan, kun yksi kiinalanen kävi akupunkteeraamassa miehen lihashermot pullamössöksi ja ryöväämässä käytössä olleet huumesamplet. Ash ei kuitenkaan kuule mitään, mitä tutkija sanoo, sillä hänen katseensa osuu mainitun läheisen henkilön leikkauspöydällä makaavaan ruumiiseen, jonka aivot on pilkottu tieteelliseen käyttöön. Ashin sisällä napsahtaa, ja hän tyhjentää konepistoolinsa lippaan tutkijaan.

Banana Fishissä käsitellään alati järjettömän hirvittäviä asioita rautaisen kylmällä otteella. Tämä kohtaus on jäänyt päällimmäisenä mieleen silkan raa’an jäätävyytensä ansiosta. Ash on elänyt karun elämän, mutta hahmossa on silti lukijaa koskettavaa sisäistä lämpöä, ja hän on jengipiireissä arvostettu paitsi taitojensa ja älykkyytensä, myös tiukkojen arvojensa ja lojaaliutensa vuoksi. Tässä kohtauksessa hän rei’ittää täysin puolustuskyvyttömän, moraalisesta selkärangattomuudestaan huolimatta pahantahtoa vailla olevan miehen armottomasti ja ilman pienintäkään epäilystä tai myöhempää selvää katumusta. Teko on jo itsessään raaka ja kyseenalainen, mutta tutkijan ruumiin täydellinen, järjetön runtelu sarjatulella on myös täysin epäloogista ja tarpeetonta, sillä tutkija kuolee takuuvarmasti jo muutamaan ensimmäiseen luotiin.

Ashin enemmän herkkään hetkeen sopiva ahdistunut, mutta vakaa ilme ja poskilla valuvat kyynelvanat ovat valtavassa kontrastissa toiminnan kanssa. Tämä kertoo ennen kaikkea hänen täydellisestä psyykkisestä romahtamisestaan tilanteessa. Hän ei kykene lopettamaan ennen kuin on tuhonnut ystävänsä ruumiin häpäisseen ihmisen niin täydellisesti kuin mahdollista. Hän saa otteen itsestään taas pian sen jälkeen, kun tutkijasta ei epäilemättä ole jäljellä muuta kuin märkä läntti lattiassa, mutta tuon hetken ajan lukija ei voi kuin pidättää järkyttyneenä hengitystään, kun normaalisti tilanteen kuin tilanteen hallitseva karismaattinen ja kylmäpäinen nuorukainen kadottaa itsensä pieneksikin toviksi omaan tuskaansa. Ashin teko on äärimmäisen paheksuttava ja menee vahvasti hänen omia periaatteitaankin vastaan, mutta lukijan on mahdotonta moittia häntä, kun raivon sijasta hänen kasvoiltaan paistaa kyynelten raidoittama lamaannus. Hän ei tunnu edes olevan kunnolla tietoinen siitä, mitä tekee.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Anime, Hahmot, Manga  Tagit: , , , , , , , , , Kommentteja: 3 »


Ennen äänenmurrosta

2.4.2011 kello 22:16

Otokoyakut eli miesrooleja näyttelevät naiset ovat tunnetusti yleinen ilmiö animen äänitysskenessä. Tältä saralta onkin tullut kuultua jos jonkinmoista suoritusta, joiden kauheimmistosta (ja vastapainoksi paremmistostakin) on nyt ajankohtaisen potutuksen vuoksi aihetta avautua.

Olen huomannut reagoivani toistuvasti hyvin negatiivisesti miespuolisiin hahmoihin, joita näyttelevillä naisilla ei ole minkäänlaista kapasiteettia saada itseään kuulostamaan edes etäisesti teinipojalta. Tällainen räikeä virheroolitus on jo useampaan kertaan animea katsoessani osoittautunut tunnelman tappajaksi laajemmin kuin pelkästään kyseisen hahmon osalta. Mitä keskeisempi rooli on, sitä suurempi negatiivinen vaikutus sillä on koko sarjalle.

Tämän talven Fractale ei muutenkaan ole paras sarja ikinä koskaan, mutta viimeistään Yuu Kobayashi päähenkilö Clainin roolissa naulaa arkun kiinni ja lujasti. Se ihminen, joka Kobayashin rooliin valitsi, ei varmaan ole koskaan kuullut teinipojan puhetta. Läpi täysin selvästi kuuluva tyttömäisyys vain korostaa Clainin hajuttomuutta ja mauttomuutta ja vie lopunkin uskottavuuden muutoinkin latistetusta hahmosta. Melko vähärepliikkisessä sivuroolissa kuten Higurashi no Naku koro ni -sarjojen Satoshina Kobayashi ei häiritse lainkaan yhtä paljon, mutta pääroolia hänen tyttömäinen äänensä ei kanna.

Viime vuonna tismalleen sama efekti iski muiltakin osiltaan monin puolin umpityhmässä Heroman -supersankarianimessa. Mikako Komatsun tulkinta Joey Jones -pojasta on niin tappavan tyttö, että koko sarjan uskottavuudelta putoaa heti alkumetreillä pohja pois. Hahmodesign ei toki myöskään auta – itsehän petyin kovasti kun sain selville päähenkilön olevan poika eikä tyttö, vaikka ulkonäkö olisikin antanut olettaa muuta. Joeyn ja Clainin hahmojen epämukavuutta vain korostaa se, että kumpikin pääsee sankarillisesti suojelemaan oikeaa tyttöä, joka kuitenkin vaikuttaisi olevan kaikin puolin pääpojua pätevämpi yksilö.

Hieman kaukaisempi mutta sitäkin ikimuistoisempi tapaus on Hikaru no Gon animeversio. Muuten ihan kelpo kamaa, mutta äärimmäisen äänekkäästi kimittävä Tomoko Kawakami nimihahmo Hikaruna häiritsi katsomistani aivan kohtuuttomasti. Kawakami toimii ihan hyvin Hikarun ollessa ala-asteella alkujaksoissa, mutta useamman vuoden ajanjaksoa kuvaavan sarjan loppupuoliskolla Hikaru on kasvanut niin henkisesti kuin fyysisesti täysin ulos korkeana piipittävästä äänestään. Sarjan keskivaiheiden paikkeilla rupesin ajattelemaan, että kaiken järjen ja varsinkin huomattavasti aikuistuneen hahmodesignin mukaan Hikarun pitäisi ihan uskottavuuden takia kokea äänenmurros mielellään mahdollisimman pian. Valitettavasti koko ajan oli täysin selvää, ettei anime aikonut tehdä mitään Hikarun tyttöäänelle, ja tämä ärsytti aivan anteeksiantamattoman paljon. Lisäksi on aika hölmön näköistä, kun Light Yagamin pikkuveljen näköinen heebo puhuu Kawakamin miukumaukuäänellä.

Kaikki näistä kolmesta seiyuusta yrittävät kovasti pitää äänensä matalana, mutta eivät kykene siihen kuin korkeintaan hetkittäin. Heidän suorituksensa jäävät epätasaisiksi, eivätkä ne saavuta tarvittavaa luontevuutta. Lopputulos on suunnilleen yhtä vakuuttava kuin Mulan ensimmäistä kertaa miehenä esiintyessään.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Avautuminen, Hahmot  Tagit: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , Kommentteja: 14 »


R&A 2010: Sunnuntai 26.9. ja johtopäätöksiä

28.9.2010 kello 20:32

Aranan R&A-ohjelma 2010:

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ti 21.9. The Housemaid
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars
su 26.9. Raavan, Women Without Men

Raavan

En ole nähnyt kovin montaa Bollywood-leffaa, mutta näkemistäni tämä erottuu monellakin tapaa, ja useimmiten vielä edukseen. Ote on sisällöltään synkempi ja värit tummemmissa sävyissä, samoin kerronta hienovaraisempaa. Enemmän kiertoteitse kuin suoraan toimiva huumorikin henkilöityy varsin rajatusti ja maltillisesti muutamaan miespääosan cool-poseen ja Puck-henkiseen metsänvartijaan. Musiikkinumerot on istutettu aika syvälle kerrontaan, niin että koko leffasta erottuu vain yksi selkeä tanssilaulukohtaus (jossa paidattomat miehet hyppivät mielenosoituksellisesti mudassa savinaamiot kasvoillaan). Musiikit ovat poikkeuksetta tyylikkäitä ja sopivat viidakkoseikkailuun näppärästi.

Hienoin erikoisuus muihin yhden käden sormilla laskettaviin kokemiini bollywoodeihin on kuitenkin kerrankin ihan oikeasti vahva naispääosa, joka pysyy pääosassa koko leffan ajan. Halleluja! Raginin jatkuva kamppailu ja kylmäpäisyys tekivät vaikutuksen jo leffan alussa, mutta hänen valintansa leffan loppuhetkillä kruunaavat hienon hahmon, kun hän itsepäisesti päättää sivuuttaa monta ärsyttävää kolmiodraamakliseetä. Tukholma-syndroomakin hoidetaan aika kunnialla kotiin. Miespääosa, vähän pakko-oireisesti käyttäytyvä hottis lainsuojaton Beerakin tuo mukavan tuoreen tuulen yhdistämällä hahmoonsa mielipuolisia virneitä, karismaattista mulkoilua, omituista säksätystä ja poikamaisen söpöä hiusten haromista kaoottisella, mutta mielenkiintoisella tavalla. Mies tekee jopa Pocahontas-sukelluksen (0:32).

Ja ah, mikä meikkaus – on se niin hienoa, kun viidakossa hiki virtaa ja sotamaskeja läiskitään naamaan ja huuhdotaan pois, mutta dramaattiset maskarat vaan pysyvät. Etenkin Beeran valtavat silmät ja pitkät ripset tykkäsivät vahvasta meikistä kovasti (kerrankin hei näinkin päin, yleensähän Bollywoodin naistähtien silmät noudattavat animen lautasihannetta, eivätkä miesten).

Tarina on vähän sekava ja etenee välillä liian hitaasti, välillä liian suurin harppauksin. Homma alkoi tuntua vähän suossa tarpomiselta yleisöstäkin päin, kun välistä mikään ei tuntunut menevän eteenpäin. Hahmojen mielenkiintoisuuden ansiosta jaksoin kuitenkin suuremmitta ongelmitta katsoa koko hoidon ihan hyvin mielin.

Hintansa väärti? Melko lailla, vaikka kokonaisuus olisi kaivannut hiontaa, selkeytystä ja tiivistystä.
———————————

Women without Men (Zanan-e Bedun-e Mardan)

Illan näytöksessä olinkin sitten jo väsynyt, päätä särki ja kesällä Dreamworks-studioilla kovia kokenut häntäluukin rupesi kiukuttelemaan liiallisen leffailun tuloksena. Kun tarina eteni vielä kovin hidastempoisesti ja paikkani salissa oli vähän kehno, odottelin aika tuskissani leffan loppumista.

Eipä siis ihme, etten pahemmin perustanut lopputuloksesta. Raskassoutuisuus ja välillä jonkinlainen päämäärättömyyden tunne tarinan etenemisessä ei onnistunut nappaamaan mukaansa. Toisaalta elokuvan iranilaisten naisten asemaan kantaa ottava ote olisi tuskin toiminut tehokkaammin kovin monella muulla tavalla. Kaikki neljä naista, joita leffa seuraa, kiinnostivatkin ihan kiitettävästi, varsinkin, kun he edustivat kukin erilaisia taustaolosuhteita. Olen yhä vähän kahden vaiheilla puhtaan realismin tuolla puolen käväisevien elementtien tarkoituksenmukaisuudesta ja istuvuudesta muuhun kuvaukseen.

Hintansa väärti? Jonain muuna päivänä varmaan, mutta näin viimeisenä leffana olisi toiminut paremmin vähän innostavampi tapaus.

——————————-

Nyt on sitten Rakkautta & Anarkiaa -leffafestari tältä vuodelta ohi ja kansainvälisen elokuvan himoni taas hetkeksi tyydytetty. Kokonaisuudessaan tykkäsin, että sain rahoilleni vastinetta aika hyvin. Tämän vuoden ohjelmani oli varsin animaatiopainotteista, ja kaikki neljä animaatiota nousivatkin suosikeikseni. Summer Wars tulee varmasti katsottua valkokankaalta vielä valtakunnallisen levityksenkin aikana, Illusionistinkin yritän varmasti kaapata omakseni, jos DVD on ilmestynyt joulukuun Pariisin-matkaan mennessä. Evangelion Rebuildeistä odotan varmaan jotain yhteistä super-ultimate-platinum-boksia, joka julkaistaan sitten kun loputkin saadaan valmiiksi. Kämppis taas uhkasi ilokseni hankkia Kellsin lätyllä, joten kyllä tämän festarin kulta-aines sieltä animaatiopuolelta todellakin löytyy. Silmäkarkkia oli tarjolla vaikka millä mitalla, kun kaikki näytti häikäisevän hienolta ja varsinkin eurooppalaiset pätkät olivat ihanaa vaihtelua, kun on tottunut animeen ja Disneyn tyyliin. Toivottavasti ensi vuonnakin löytyy yhtä laadukasta animoitua tarjontaa.

Oli myös ihan hauska kokeilla blogata leffoista ja nillittää ikävästä olosta festarin aikana (paitsi että jätin pois hienoimmat kohdat, niin kuin epämiellyttävän Dubrovnik-salin anniskelualueineen ja sen, että melkein pyörryin Kellsin jälkeen). Toisaalta viime vuoden kompaktimpi jälkikatsaus leffoihin toimi myös – varsinkin, kun olin kerennyt miettiä vähän pitempään, mitä mieltä olin leffoista. Mitenkähän mahdan tehdä ensi vuonna? Otan vastaan toiveita, jos jollakulla sellaisia on.

Aiheet: Anime, Länsiviihde, Tapahtumat  Tagit: , Kommentteja: 5 »


R&A 2010: Sunnuntai 19.9.

20.9.2010 kello 20:39

Aranan R&A-ohjelma 2010

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars
su 26.9. Raavan


Evanglion Rebuild 2.0: You Can (Not) Advance

Jiihaa, Bardielin suolenpätkiä valkokankaalla!

Tai siis… Bardielin sisäelimet eivät suinkaan ole se asia, joka sai minut hihkumaan kaikkein eniten tässä leffassa ja joiden näkemistä isolta screeniltä odotin kaikkein malttamattomimmin…

Joka tapauksessa You Can (Not) Advance näyttää jumalaiselta, kuten edeltäjänsäkin, mutta ennen kaikkea toimii elokuvana paremmin. You Are (Not) Alonesta paistaa vielä episodirakenne läpi vähän kömpelösti, vaikka kokonaisuudessaan varsin hieno remake-leffa sekin on. You Can (Not) Advance on kuitenkin tiukemmin ja elokuvallisemmin kirjoitettu ja saattaa kunnialla kankaalle etenkin sarjan jaksot 18 ja 19, jotka ovat nostalgia-suosikkejani. Tapahtumia on onneksi uskallettu rohkeasti muokata niin, ettei leffan kattamaa yhtätoista jaksoa ole vain litistetty pinnalliseksi pikakelaukseksi sarjasta (köhLastAirbenderköh). Toinen hieno veto tekijöiltä on se, että leffa ikään kuin jatkaa sitä dialogia, jota Gurren Lagann on käynyt alkuperäisen NGE-sarjan kanssa.

Rebuildin toinen osa jatkaa myös suureksi ilokseni hahmojensa viilaamista sarjavastineitaan miellyttävämmiksi ihmisiksi tinkimättä kuitenkaan sarjan psykologisesta otteesta ja hahmojen syvälle juurtuneista ongelmista. Ihmissuhdeverkostossa tapahtuvasta vuorovaikutuksesta ja sen ryydittämästä hahmonkehityksestä todella otetaan kaikki irti.

Hintansa väärti? Täysin. Erityissuosittelut niille, joita sarjan toteutus jäi rassaamaan. Toisaalta mitään ei ole pilattu vannoutuneillekaan EVA-nördeille.

————————-

The Secret of Kells

Kells olikin loistava tilaisuus päästä näkemään oikeasti erilaista animaatiota kuin kokopitkiltä animaatioilta on tottunut odottamaan. Tyylin korostettu kaksiulotteisuus toimii loistavasti ja sitä jopa käytetään hyväksi itse tarinassa. Eräät kohdat jäivät mieleen valtavan kauniina. Toiset hetket taas nostivat karmivuudessaan niskavillat pystyyn, etunenässä matopelin käärmeen itseään syövä painajaisversio.

Tarina leffassa onkin sitten kohtuullisen laimeaa tavaraa, eikä herättänyt oikein mitään intohimoja mihinkään suuntaan. Hahmot ovat kivoja, mutta aika kunnianhimottomia. Kaikista ilmeikkäimmiksi otuksiksi jäivät kerrankin täysin autenttisesti eläimen lailla käyttäytyvä suloinen Pangur Ban -kissa-sidekick ja kerrassaan ihastuttava Aisling-metsänhenki, joka minut leffaa katsomaan alun perin houkuttelikin.

Hintansa väärti? Esteettisesti niin lumoava ja kekseliäs leffa, että mikä vain tarina nyt menee siinä sivussa tuijotellessa. Paksumpaa irkkuaksenttia jäin tosin kaipaamaan.

———————–

Burlesque Undressed

Menin katsomaan dokkaria burleski-tyylistä, tulin kotiin tietäen siitä noin kuusi tease-esitystä enemmän ja ilman mitään informaatiota, mitä niistä ei voinut päätellä. Dokumentin tunnusmerkkejä pätkä ei edes täyttänyt, sillä kaikki spekulointi ja kritiikki loisti poissaolollaan, informatiivisyydestä nyt puhumattakaan. Ei ehkä sinällään ihme, kun pätkän keskushenkilö on burleskin kunigattareksi ylistetty Immodesty Blaize itse, joka on selvästi halunnut lähinnä mainostaa itseään ja paria kamuaan puolentoista tunnin ajan. Eikä neiti lopputuloksesta päätellen ole katsellut paljoa muita dokumentaarisia tuotoksia kuin DVD-lättyjen mukana tulevia mainosdokkareita, joissa kukaan ei uskalla sanoa muuta kuin miten hienoa kyseisen filmausporukan kanssa oli tehdä leffaa.

Onneksi aiheena sentään oli kurvikkaat naiset strippaamassa kuumissa fetissialusvaatteissa, koska muuten olisin niin lähtenyt salista puoliväliin mennessä.

Hintansa väärti? Yhyy miksi tarvitsee maksaa ylipitkän ja puuduttavan mainoksen katsomisesta? No ainakin kuva oli terävämpi kuin tuubissa

Aiheet: Anime, Länsiviihde, Tapahtumat  Tagit: Kommentteja: 0 »


The Second Rule of Fight Club Is…

4.9.2010 kello 13:38

Edellisessä postauksessa höpötin vastustajista, musiikista ja tyylikkyydestä.

Taistelut voivat toimia hyvin myös hahmonkehityksen ja hahmojen ilmaisemisen vinkkelistä. Evangelionin mecha-rynkytykset ovat erinomaista katsottavaa taisteluiden cooliuden lisäksi myös sen vuoksi, että sarja antaa melkoisesti huomiota sille, miten voimakkaasti taistelut enkelien kanssa vaikuttavat pilotteihin. Sekin toki auttaa, että EVAt nyt vain on varustettu seksyimmällä mecha-designilla koskaan. Myös Utenan kaksintaistelut toimivat ennalta-arvattavuudestaan huolimatta ensisijaisesti sen takia, että ne vievät hahmoja psykologisesti äärirajoilleen. Näissä tapauksissa taistelun fokus ei olekaan enää iskujen latelemisessa, vaan selkeästi enemmän hahmojen psykologiassa.

Utenan seitsemännen jakson kaksintaistelun aikana takaumat paljastavat kätketyt tunteet, jotka motivoivat Juria taisteluun.

Toradoran yllättävän rankka catfight nousee esille hienon animoinnin ja räiskyvien tunteiden ohella myös erityisesti luomalla vahvan kontrastin sarjan yleensä painottamaan normaaliin lukiodraamaan. Taigan ja Kanoun leiskuva välienselvittely korostuu kirkkaasti muun doraman seasta juuri siksi, ettei kyseessä ole tappelusarja, eivätkä riitapukarit ole statukseltaan minkäänlaisia tappelijoita, vaikka puumiekkaa tottuneesti heiluttavatkin ja kipakkaa luonnetta löytyy. Harvoin normitytöt pääsevät animessa ottamaan yhteen yhtä raivokkaasti. Kohtaus käyttää käsikähmää oivaltavasti voimakkaana tunteidenpurkumetodina, ja emotionaalisesti väkevämpää tappelua saakin animemaailmasta hakea kissojen ja koirien kanssa. Rohkeasti normaalimmasta kouluhömpsöilystä erottuva tappelu jäikin yhdeksi sarjan selvästi mieleenpainuvimmista kohtauksista.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Manga, Meta  Tagit: , , , , Kommentteja: 0 »


Kakku…

13.2.2010 kello 13:26

…se ei sittenkään ollut valhetta!

Tänään Missing Link on ollut olemassa yhden kokonaisen vuoden ajan. Nyt jälkikäteen toivoisin, että olisin julkaissut ensimmäisen postaukseni vasta muutamaa viikkoa myöhemmin, enkä jo kolmastoista päivä, sillä vielä siistimpää olisi jos armas Linkkini täyttäisi vuoden samana päivänä kun itse täytän 21. Hassua, etten tajunnut tuota vuosi sitten.

Joka tapauksessa vielä puolitoista vuotta sitten, kun oman blogin perustaminen kävi ensi kertaa mielessäni, olin aika varma idean olevan kohtuullisen toteuttamiskelvoton. ”En mä kuitenkaan jaksais sinne mitään kirjottaa” oli melko nopea reaktio moiseen ajatukseen, sillä en ollut vuosiin saanut kovin aktiivisesti kirjoiteltua mitään fiktiota kommentoivaa, vaikka aina välillä kovasti olinkin ollut yrittävinäni. Siispä kun lopulta sain naputettua ensimmäisen viestini tänne, päätin ja lupasin itselleni pyhästi, että kirjoittaisin mahdollisimman aktiivisesti ja säännöllisesti vähintään yhden vuoden ajan, ja sen jälkeen voisin arvioida tahtiani uudelleen tai pahimman burn-outin iskiessä luopua leikistä kokonaan. Yksi vuosi oli kuitenkin pakko jaksaa vaikka henki menisi. Ihan vain että näkisin, olisiko minusta siihen.

Kuluneen kahdentoista kuukauden aikana on kuitenkin käynyt koko ajan selvemmäksi, että kirjoitettavaa ja intoa riittää vielä pitkäksi aikaa eteenpäin, vaikka tahti onkin niistä alkukuukausista hiipunut (lukuloma silloin viime vuonna oli tosi hienoa aikaa). Olen itse asiassa vähän yllättynyt siitä, miten ahkerasti olen jaksanut tämän harrastuksen kanssa puuhata, sillä yleensä olen erittäin saamaton ja hidas. Vaikka olin blogista innoissani vuosi sitten, en olisi osannut kuvitella, että tänne kirjoittaminen olisi niin hauskaa ja palkitsevaa kuin se on ollut. Juhlapäivän kunniaksi ajattelin kerrata hieman matkaani animen ja mangan maailmassa, koska kokemuksillani näillä markkinoilla on ollut yllättävän suuri vaikutus elämääni ja etenkin siihen, millaisten silmälasien läpi katson fiktiota yleensäkin.

Varoitus: Edessä pitkä ja henkilökohtainen historiikki.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Blogi, Meta  Tagit: , , , , , , , , Kommentteja: 9 »


Gainax, srsly?

6.7.2009 kello 12:10

Anime vihastuttaa edelleen enemmän kuin se ihastuttaa, mutta tällä kertaa uudesta syystä.

Sain vihdoin katsottua Gurren Lagann -elokuvaparin ensimmäisen osan. Tiesin ennakolta, että siinä käytetään jonkin verran sarjan animaatiota ja tarkoituksena on uudelleenkertoa Simonin tarina multaisesta mönkijästä galakseja heitteleväksi kovikseksi. Tiesin, että elokuva huipentuisi eeppiseen ”OLEN KAIVAJA-SIMON!!!1″ -puheeseen ja ilotulitukseen.

En kuitenkaan tiennyt, että koko raina olisi kaksituntiseksi venäytetty recap-jakso. Kuten normaalipituisissa sukulaisissaan, elokuvassakin on kyse edellisten jaksojen yksinkertaisesta copypastetusmetodista, jonka lopuksi tarjotaan prosentuaalisesti pieni osuus uutta materiaalia muunnellun lopputappelun muodossa. Olisipa joku kertonut minulle, että pienen karsinnan ja tuskin huomattavan kiillotuksen lisäksi uutta asiaa löytyy vain muutamasta alku- ja paristakymmenestä loppuminuutista, olisin säästänyt puolitoista tuntia elämästäni. Tuon ajan käytin nyt sen bongailemiseen, mitä kaikkea leffasta on jätetty pois.

ROW! ROW! Fight the cheap recap movie!

Ööh, Gainax? Raavitko sinä ihan tosissasi viattomilta leffalipun ostajilta rahaa tämän katsomisesta?

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Avautuminen  Tagit: , , , , Kommentteja: 3 »


AMV: Pilot in the Sky of Dreams

2.4.2009 kello 17:41

Nimi: Pilot in the Sky of Dreams
Tekijä: Oli. C
Anime: Gurren Lagann (spoilereita sekä videossa että tekstissä)
Musiikki: Threshold – Pilot in the Sky of Dreams (lyriikat)

Video

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Arvostelu, Musiikki  Tagit: , Kommentteja: 0 »


Anime – luovaa vai ei?

18.3.2009 kello 23:03

Reilu kuukausi sitten eräs blogaaja kirjoitti vuodatusta siitä, miten hänen kuvataideopettajansa oli väittänyt animea epäluovaksi viihdemuodoksi ja kuinka väärässä tämä oli, sillä anime on ehdottomasti luovaa. Muutaman päivän päästä Riuvan TJ Han postasi vastineensa, jossa julisti, ettei anime todellakaan ole luovaa, vain rakastettavaa ajankulua.

same-shit-2

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Avautuminen, Meta  Tagit: Kommentteja: 12 »



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.