Arana

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 2

Cesare

luukku-2-cesare-v2

Historiakekeilyn timanttiaatelia.

Mangaka: Fuyumi Souryo
Julkaisulehti- ja aika: Morning (Kodansha), 2005-
Pokkareita luettuna: 6/10+
Milloin löysin: 2009
Mistä kertoo: Elämänkerrallinen tarina 1400-luvun lopulla eläneestä Cesare Borgiasta ja hänen nousustaan valtaan Italiassa.

Yleensä tasaisen vahvan Fuyumi Souryon kovin panos Cesare ei vain perustu tosielämän henkilöön, vaan pyrkii esittämään tämän vaiheet niin historiallisesti tarkasti kuin mahdollista. Sarja on tehty tiiviissä yhteistyössä aikakauden asiantuntijan kanssa, ja lopputulos on yhtä huikean historiallisesti uskottava kuin Kaoru Morin tunnetumpi Aron morsiamet. Cesare teki minuun kunnianhimoisemmalla otteellaan aikoinaan ehkä hieman suuremman vaikutuksen kuin sinänsä lukukokemuksena nautittavampi mutta samalla tarinaltaan matalalentoisempi ja elämänviipaleisempi Aron Morsiamet.

Näiden sarjojen eteen tehdyn tarkan taustatyön ansiosta lukeminen vie joka tapauksessa pienelle aikamatkalle aivan eri tavalla kuin valtaosa historiallissävytteisistä mangoista. Tiukan historiallisesta näkökulmasta huolimatta Cesaren tarinasta on saatu myös dramaattisesti toimiva. Näkökulmahahmona toimiva Angelo, joka tutustuu Cesareen tämän opiskeluaikoina, aloittaa melko tyhjänä tauluna, mutta nimihahmo itse hohkaa karismaa ja älykkyyttä.

Sarja on pedanttisen asenteensa ansiosta komean ja uniikin näköinen henkeäsalpaavan kauniita Aron morsiamia karummassa, mutta yhtä yksityiskohtaisessa realistisuudessaan. Souryon verraten tyylittelemättömät hahmodesignit pienine mutta yksityiskohtaisesti piirrettyine silmineen sopivat Cesaren maailmaan saumattomasti. Piirrostyylin hienoinen jäykkyys tosin saa visuaalisen etenemisen tuntumaan välillä hitusen töksähtelevältä.

Sarja etenee hidastempoisesti ja historiatiedon murusia makustellen, uhaten välillä lipsua raskauden ja jopa pitkäpiimäisyyden puolelle. Se onnistuu kuitenkin esittämään tapahtumat ja etenkin hahmojen vuorovaikutustilanteet niin varmalla otteella, ettei kyllästyminen ole ollut lukiessa ongelma. En ole pitkään aikaan koskenut sarjaan, mutta siihen uudelleen tarttuminen on vain ajan kysymys, ja onpahan sitten riittävästi kiinniotettavaa.

Cesare Borgiasta kertoo muuten myös You Higurin fantasiahörpändörppäisempi kolmiodraamasohjoilu Cantarella, johon liittyvästä tärkeästä mangakokemuksesta olen myös muinoin kirjoittanut muutaman sanan.

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 1

Inuyasha

paiva 1 inujaska

Kohtalokas ensitapaaminen.

Mangaka: Rumiko Takahashi
Julkaisulehti ja -aika: Weekly Shonen Sunday (Shogakukan), 1996-2008
Pokkareita luettuna: noin 18/56
Milloin löysin: 2002
Mistä kertoo: Yläastelainen Kagome tulee imaistuksi menneisyyteen, jossa päätyy keräämään hajonneen taikakuulan palasia äksyn puoliyoukai Inuyashan kanssa estääkseen niiden joutumisen vääriin käsiin.

Inuyasha oli ensimmäinen lukemani manga. Sitä tuli lainailtua kirjastoista yläasteen alussa silloin, kun kaikki manga vielä flipattiin ja Rumiko Takahashi oli kuumin ja ajankohtaisin mangaka. Luin Inuyashan rinnalla myös Ranma ½:a ja pian muitakin Takahashin töitä, mutta hänen tyylinsä on aina tiivistynyt mielessäni koirayoukain ja koulutytön seikkailuihin.

Takahashin sarjat alkavat aina ennen pitkää toistaa itseään, enkä olekaan tainnut saada mitään pitemmistä sarjoista luettua kokonaisuudessaan, ja Inuyashakin jäi 18 pokkarin paikkeille. Toisaalta Takahashin lähtöasetelmat ja hahmokemiat ovat usein erittäin hyviä.

Inuyashan ja Kagomen välinen aluksi hieman antagonistinen ja hiljaksiin lämpenevä dynamiikka toimi mielestäni hyvin edelleen, kun lukaisin alkupokkarit vuonna 2005 alkaneen suomijulkaisun myötä. Inuyashan ja Kagomen edellisen inkarnaatio Kikyon monimutkainen suhde oli myös sarjan draamallisesti kiehtovimpia elementtejä. Nimihahmon tsundere-henkinen hahmokuvaus ja hänen puoliyoukai-verenperintöön liittyvät epävarmuutensa tekivät tästä mielenkiintoisen ja viihdyttävän hahmon. Rakastin etenkin osuuksia, jolloin hän muuttuu väliaikaisesti ihmiseksi ja menettää youkaivoimansa. Tällaiset tilanteet tuovat esille aivan uuden puolen ihmisvertaan häpeävästä hahmosta ja nostavat esiin sekä tämän heikkouksia että vahvuuksia.

Nykyisin piirrostyyli tuntuu vanhentuneelta ja varsinkin teräväkulmaiset naamat tönköiltä. Sarja kuitenkin näyttää moitteettoman selkeältä ja visuaalinen tarinankerronta on toteutettu ilmavasti ja vetävästi. Lisäksi Takahashin karmivanpuoleinen youkai-kuvasto vakuuttaa edelleen tehokkaasti.

Silmäillessäni nyt pitkästä aikaa sarjan ensimmäisiä lukuja tekisi melkein mieli ottaa se uudestaan lukujonoon. Muistan edelleen Inuyashaa suurella lämmöllä ja hyvänä sarjana, vaikka saman toisto ja pitkittyminen alkaakin kuluttaa sitä jo ensimmäisen viidenneksen jälkeen.

Joulukalenteri 2014: Mangamuistoja

Niin paljon sarjoja, niin paljon muistoja.

En ollut aikonut rustata joulukalenteria tänä(kään) vuonna, mutta nyt ensimmäisenä adventtina tulinkin voimakkaasti katumapäälle. Päätin ihan vain kalenterin tekemisen ilosta kursia kasaan viime hetkellä aikaisempia kalentereita vähemmän kunnianhimoisen ja vähemmän työtä vaativan spontaanin kalenterihömpsäkkeen.

Kalenterissa kirjoitan joka päivä yhdestä manganimikkeestä, jonka muistan jollain tavalla itselleni tärkeänä lukukokemuksena. Tarkoituksena on pohtia, miksi ja mistä jotkut sarjat ovat jääneet mieleen hyvin, ja muistella niiden vahvuuksia ja heikkouksia. Näin pääsen raapustamaan sekä ehdottomista suosikeista että sellaisista sarjoista, joista en välttämättä muuten tulisi kirjoittaneeksi mutta jotka ovat minulle tärkeitä.

Sarjat poksahtelevat kalenteriin täysin satunnaisessa järjestyksessä, enkä siis ole järjestänyt niitä paremmuuden mukaan tai kronologisesti. Keltään mangakalta ei todennäköisesti ole odotettavissa yhtä useampaa sarjaa, ja yritän kirjoittaa mahdollisimman monipuolisesti erilaisista, eri pituisista ja eri aikoihin kohtaamistani nimikkeistä.

Missing Link toivottaa hyvää joulunodotusta ja (mangan) lukemisen iloa!

P.S. Kalenterin vuoksi Prinsessapäiväkirjat jäävät tauolle, mutta Belle pääsee valokeilaan heti tammikuussa.

Prinsessapäiväkirjat: Ariel, osa 2

Edelleen elokuvasta Pieni merenneito (The Little Mermaid, 1989).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Arielin-vispipuuromekkoli

Äänen menettäminen ei juuri unelmaansa täysillä elämään pääsevää neitosta häiritse.

Pieni merenneito on ainoa renessanssiajan klassikko, jota en tapittanut pienenä miljoonia kertoja, koska taloudestamme ei jostain syystä löytynyt sitä punakuorista vhs-julkaisua. Leffa tuli nähtyä muutamaan otteeseen perheystävien luona vieraillessa, mutta harvakseltaankin nähtynä se teki vaikutuksen ja jäi mieleen vahvasti. Jälkikäteen mietittynä tämän on täytynyt johtua juuri Arielin hahmokuvauksen voimakkuudesta.

Ensimmäisessä osassa mehusteltiin läpi Arielin persoonallisuus, hahmonkehitys ja hahmodesign. Nyt vuorossa ovat roolitus ja sympaattisuus sekä romanssi ja suhde isään.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Ariel, osa 2” lukemista →

Prinsessapäiväkirjat: Ariel, osa 1

Elokuvasta Pieni merenneito (The Little Mermaid, 1989).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Ariel-intro

Tarinaa vilpittömyydellään kannatteleva pieni merenneito halajaa ihmisten pariin ja tekee varomattomasti epäedullisen sopimuksen merennoidan kanssa unelmansa toteuttaakseen.

Pieni Merenneito on monella tapaa tärkeä siirtymävaiheteos Disneyn klassikoiden historiassa. Siinä yhdistyvät sekä vanhemmat Disneyn tyylipiirteet että renessanssituotosten tuomat uudet tuulet.

Yhtäältä Broadway-henkiset, spektaakkelimaiset musikaalikohtaukset (joiden suuntaan oli menty jo Oliver ja kumppanit -leffassa) sekä entistä syvempi ja psykologisesti kiinnostavampi hahmofokus ovat suuri harppaus modernimpaan tarinankerrontatyyliin. Toisaalta jäänteinä vanhemmista klassikoista leffassa on yhä tarinan pysäyttäviä huumorikohtauksia ja suoraviivaisemman iltasatumaista fiilistä.

Huomio: Teksti on hälyttävän pituutensa vuoksi pätkäisty kahteen osaan, joista seuraava luvassa alkavan viikon aikana.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Ariel, osa 1” lukemista →

Kesän 2014 animesatoa: Free! ES, JoJo ja Nozaki-kun

Free! Eternal Summer

Free!-ESammatti

Uimapojat uivat ja pohtivat tulevaisuuden suunnitelmiaan uimapoika-animen jatkokaudella.

Free!:n kakkoskauden suurimpana ilona minulle säilyi loppuun asti kilpailevan Samezuka-tiimin Rin, jonka uskottavaa kehitystä äksystä murjottajasta haparoivaan ystävällisyyteen kehuin jo kauden alkumetreillä. Pidin muutenkin Samezukan pojista enemmän kuin päätiimi Iwatobin pojista. Edellisistä jää vähemmän kyoanipehmopörrösöpöhöpöpöppyrä fiilis, joka hankaa aika systemaattisesti minua vastakarvaan KyoAni-sarjoissa.

Iwatobin puolella vähän liiankin mukavan Makoton hahmokaari tuntui hyvältä ja Rein järkevyys toi hieman todellisuudentuntua Makoton muuten lellimään uimatiimiin. Sen sijaan tuntui siltä, että edes tekijät eivät oikein ota tiimin pienintä ja pirtsakointa Nagisaa vakavasti, sillä hänelle omistettu kotoakarkaamisjakso loistaa lähinnä kertakaikkisella typeryydellään ja antaa Nagisasta kuvan henkisesti ala-astetasolle jääneenä idioottina.

Kaikista keskeisimmästä pojasta, uimisfiksaatiossaan autismia lähentelevästä Harukasta en ole koskaan pitänyt. Myönnettäköön kuitenkin, että ES antaa hänelle selvää tunneälykasvua ja tekee hänestä vähemmän rasittavan hahmon jopa minun silmissäni, vaikka olin jo valmiiksi päättänyt jatkaa tympeätä suhtautumistani häneen.

Oikealla Haruka opettelee olemaan hahmo ja näyttää lievästi positiivisen tunteen.

Jatka artikkelin ”Kesän 2014 animesatoa: Free! ES, JoJo ja Nozaki-kun” lukemista →

Kesän 2014 animesatoa: Love Stage!! ja Kuroshitsuji

Pitkästä aikaa jaksoin naputella ajatuksiani päättyvistä animesarjoista.

Love Stage!!

Love-Stage-op

Kuuluisan viihdeperheen nörttipoika Izumi puetaan mainosta varten mekkoon, jolloin pyörät alkavat pyöriä hänen ja vastanäyttelijänä toimivan, lapsuudesta tutun supertähti Ryouman välillä.

Fiilikseni Love Stagesta olivat alusta loppuun tosi ristiriitaiset. Yhtäältä sarja onnistuu selkeän tietoisesti ja usein huvittavallakin tavalla kiertämään monia BL:n vanhoja kökkökliseitä ja olemaan monesti aidon herttainen. Prinssisemeä ei tarvitse aina odotella pelastamaan pulasta, ja tämä heittäytyykin ihastuessaan määrätietoisen semesuden sijaan lemmenkipeäksi koiranpennuksi.

Sarja on myös yksiselitteisen erinomaisesti ohjattu, sillä se onnistuu kääntämään vaatimattoman oloisen budjetin edukseen sen sijaan, että antaisi visuaalisen ulosantinsa kärsiä animaatiokökköilystä. Alkuteosmangakoiden Taishi Zaoun ja Eiki Eikin hahmodesigntyyli kaartuvine ylähuulineen ja voimakkaine silmineen on jo valmiiksi niin animemaista, että hahmosuunnittelu istuu sovitukseen sellaisenaan ja näyttää staattisenakin erittäin hyvältä.

Liikeanimaatioon ei ole käytössä liikaa resursseja, mutta hahmot pysyvät hahmomalleissaan tarkasti, eikä derppinaamailua juuri näy. Ainoa osa visuaalisesta ilmeestä, josta en niin välitä, ovat reunoja kohti haalenevat ja muutenkin valjut taustat, mutta eivät nekään varsinaisesti häirinneet katselukokemusta.

Izumilla on söpöimmät vanhemmat ja sarjan hyväntuulisuus miellyttää.

Jatka artikkelin ”Kesän 2014 animesatoa: Love Stage!! ja Kuroshitsuji” lukemista →

Prinsessapäiväkirjat: Rusetti ja Rita (ja Jenni)

Eli Georgette ja Rita (ja Jenny) elokuvasta Oliver ja kumppanit (Oliver & Company, 1988).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Ensemble-kööriin kuuluu parikin enemmän ja vähemmän varteenotettavaa neitoa.

Oliver ja kumppanit on varsin mukava pätkä, joskaan ei erityisen mieleenpainuva. Leffa ei kunnioitettavista yrityksistään huolimatta tunnu aivan hahmovetoiselta, ennen kaikkea vähän turhan suuren hahmokaartinsa ja hiukan hapuilevan hahmofokuksensa vuoksi. Hahmot eivät pääasiassa tunnu oikein saavan kunnolla aikaa ja kehitystä, kun hahmofokus jakaantuu laajalle ja poukkoilee persoonattomasta orpokisu Oliverista lähipiiristään huolehtivaan katukoira Filuriin, velkavaikeuksissa kärvistelevään hyväsydämiseen pikkuvaras Pultsiin ja varakkaan perheen yksinäiseen Jenni-tyttöön. Vaikka valtaosa hahmoista jää aika ohuiksi, saavat melkein kaikki tarpeeksi ruutuaikaa siihen, että heistä kehtaa aidosti välittää.

Löyhästä Oliver Twist -sovituksesta ei löydy varsinaista naispääosaa. Eläimistä ja ihmisistä koostuvaan ensemble-hahmokaartiin mahtuvat kuitenkin Jenni ja hänen lisäkseen kaksi ihan hauskaa koiranarttua.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Rusetti ja Rita (ja Jenni)” lukemista →

Prinsessapäiväkirjat: Elena

Eli Eilonwy elokuvasta Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Elena-glance

Prinsessa seisoo sikopaimenpojan takana tumput suorina kun tämä pelastaa maailman sotaisan pahiskuninkaan luurankoarmeijalta.

Olen nähnyt Hiidenpadan pari kolme kertaa elämässäni, mutta koskaan siitä ei ole oikein jäänyt mitään mieleen. Nyt uudelleenkatselun alla leffa pääsi jakamaan inhokki-klassikoni paikan Liisan Ihmemaassa kanssa. Leffa epäonnistuu traagisesti kaikilla tasoilla, suureksi osaksi töksähtelevän ja tylsän käsikirjoituksen takia. Visuaalisesti se tuo jotain uutta pöydälle synkeän makaaberilla lookillaan, mutta hahmodesignit ovatkin sitten täysin samasta puusta veistettyjä kuin hahmodesign-inhokissani Miekka kivessä. Elenan umpitylsä hahmo ei edes yritä pelastaa kokemusta millään mittapuulla.

Lisäksi menetin satoja aivosoluja Hornansarvi-pahiksen linnan arkkitehtuurille, jossa ei ole mitään järkeä.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Elena” lukemista →

Prinsessapäiväkirjat: Bianca

Elokuvista Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers, 1973) ja Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under, 1990).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Biancanihaninotos

Hiirineito raahaa tarmokkaasti sulhoehdokastaan ympäri maailmaa pelastamassa ensin lapsityövoimaksi siepattua orpotyttöä ja sitten salametsästäjän tietolähteeksi vangitsemaa aussipoikaa.

Pelastuspartio-leffojen naispääosa Bianca on minulle tuntemattomimpia Disney-sankarittaria. Ensimmäisen Pelastuspartion katsoin viime viikonloppuna ihka ensimmäistä kertaa, enkä oikein pitänyt näkemästäni. Yhtäältä leffa oli suorastaan rohkealla tavalla synkkä ja rankka ja herätti siepatun orpolapsen karua kohtelua kuvaamalla vatsanpohjassa samanlaista karmivaa nihkeyttä kuin Pinokkion aasikohtaus. Toisaalta käsikirjoituksen tasapainotus tuntui oudolta ja juonenkuljetus suurimmaksi osaksi pitkäveteiseltä.

Jatko-osan Australiassa olen nähnyt joskus aikaa sitten kerran tai pari, joten siitäkin oli valmiiksi vain heikot muistikuvat. Se kuitenkin tuntui kirkkaalta ja positiiviselta kaikin puolin ankeaan alkuperäiseen leffaan verrattuna. Ainoana klassikoiden joukkoon päässeenä jatko-osana se näyttää komealta, ja sekä animaation että visuaalisen ohjauksen laatu lakaisee edeltäjällä lattioita, vaikka lopputulos olikin teatterifloppi.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Bianca” lukemista →