Tekijä: Arana

Elokuvasta 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians, 1961).

Pongo ja Perdita ulkoiluttamassa ihmisiään Rogeria ja Anitaa sillä välin kun kamalan Cruella de Vilin kätyrit ryöväävät dalmatialaispariskunnan pentueen tehdäkseen näistä pehmoisia pilkkutakkeja.

Olin jo ajatellut jättää kirjoittamatta 101 dalmatialaista -leffan naispääosista, sillä Perdita ja Anita ovat enemmän rooleja kuin hahmoja. Kun ajatuksia aiheesta kuitenkin oli noin kolme kappaletta, päätin sittenkin nopeasti raapustaa ne ylös.

(Sivuhuomiona prinsessapäiväkirjat-postaussarja on päässyt jo halvemman tuotannon ja sotkuisten ääriviivojen Xerox-animaatiokaudelle. Renessanssi häämöttää jo!)

Anitassa on ehkä nähtävissä jonkinmoista persoonallisuutta, kun hän ei sentään ole kaikessa samaa mieltä Rogerin kanssa, eivätkä kaikki hänen tekonsa ole vain jatketta aviomiehen touhuihin. Hänellä ainakin näyttäisi olevan omia kiinnostuksen kohteita, tai ainakin niin ymmärtäisin siitä, että hänellä on puistossa kirja mukana. Hänestä löytyy hieno neiti -leiman lisäksi jonkinlaista alkeellista persoonallisuudenkuvausta, kun alkuun nokka pystyssä kulkevasta luoksepääsemättömän oloisesta naisesta kuoriutuukin lähemmässä tarkastelussa oikeastaan aika lämmin ja iloinen henkilö. Anitaa onkin ihan mukava katsella aina kun hän eksyy ruudulle, mutta ei hän jää oikeastaan millään tasolla mieleen.

Perdita sen sijaan on hahmona täysin yhtä tyhjän kanssa. Leffan lopussa rekkatakaa-ajon aikana ulvahdin ääneen yllätyksestä, kun yksi pennuista meinasi lentää rekasta, ja tämän nappaakin kiinni Perdita, eikä Pongo. Tätä hetkeä lukuun ottamatta Perditan ainoa aktiviteetti leffassa on Pongon seurailu ja hänen ainoat pari repliikkiään tiivistyvät muotoon: ”Voi Pongo, olen niin huolissani.” Alkuun hän vaikuttaa Anitan tavoin nokka pystyssä tassuttavalta hienostoneidiltä. Lähemmän tutustumisen jälkeen hänkään ei lopulta ole lainkaan koppava hienohelma, mutta ei oikein mitään muutakaan.

Perditalla on leffassaan vielä vähemmän tekemistä kuin Auroralla omassaan, eikä lainkaan persoonallisuutta. Hän ei toimi, vaan reagoi. Hän ei ajattele, vaan seuraa. Hänessä ei ole mitään mielenkiintoista, ja vaikka häntä ei ole varsinaisesti ikävä katsoa, hänen läsnäolonsa ei myöskään tuo leffaan mitään sisältöä – ei juonta eikä viihdykettä, korkeintaan pienen ydinperheenihannointiaromin.

Sisältököyhyys ei kuitenkaan rajoitu naishahmoihin, sillä 101 dalmatialaista on vielä vähemmän hahmoleffa kuin sillä saralla surullisen epätasainen ja kompasteleva Prinsessa Ruusunen. Miespuolisia hahmoja on määrällisesti enemmän, mutta he eivät saa sen enempää syvennystä kuin naisetkaan. Pongo sinänsä toimii hieman enemmän kuin Perdita ja saa sentään huolehtia alkunarraatiosta, mutta muuten hän on suunnilleen yhtä köyhä esitys kuin puolisonsa, pelkkä persoonaton perheenisä.

Leffalla ei oikeastaan edes ole varsinaista päähenkilöä. Sivuhahmot, jotka auttavat varastettujen pentujen pelastamisessa, ovat aivan yhtä suuressa osassa kuin Pongo ja Perdita. Pennuistakin vain kaksi on siunattu stereotyyppisillä luonteenpiirteentyngillä – se lihava kömpelys ja se joka nousee aina telkkarin eteen.

101 dalmatialaista on sinänsä ihan kelvollinen elokuva tarinaltaan ja toteutukseltaan, eikä aikani tullut katsoessa pitkäksi. Hahmopuolella se ei kuitenkaan tarjoa oikein mitään, ellei satu pitämään Cruellaa viihdyttävänä pahiksena. Itse en vain saa turkistädistä mitään irti, sillä hahmo on liian koomiseksi designattu ollakseen oikeasti uhkaava ja toisaalta persoonallisuudeltaan liian vakava ollakseen hauska.