Tällä viikolla suomalaista animeyhteisöä on kuohahduttanut vuonna 2014 järjestettävää Desucon Frostbiteä koskeva kokeiluluontoinen ikärajajulkistus, jonka mukaan alle 18-vuotiailla ei ole pääsyä tapahtumaan.
Kokeilun syy löytyy Desucon-tapahtumien alati kasvavasta kysynnästä. Liput tämän kesän Desuconiin myytiin loppuun muutamassa päivässä ennen ohjelma- ja kunniavierasjulkistuksia, eikä itse tapahtumassa näyttänyt riittävän yleisöä puheohjelmaa kuuntelemaan yhtä sankoin joukoin kuin edellisissä coneissa. Ikärajallisuuden avulla on tarkoitus rajata yleisöä paremmin ihmisiin, jotka olisivat nimenomaan kiinnostuneet ohjelmasta, jonka laatuun Desuconissa on aina pyritty panostamaan.
Alaikäiset ovat luonnollisesti pettyneet skenen ainoan ison talviconin jättäessä heidät ulkopuolelle, ja kokeilua on vastustettu äänekkäästi. En välitä itse ruveta kuohimaan tässä ikärajan syitä, seurauksia ja oikeutusta, koska aihetta on puitu blogeissa ja kaikkialla muualla somessa koko alkuviikon ajan.
Sen sijaan ajattelin tarttua erääseen keskustelussa useaan otteeseen esille nousseeseen argumenttiin. Monet ovat nimittäin huomauttaneet, että puheohjelmaa kyllä käytäisiin katsomassa enemmän, jos se olisi kiinnostavampaa.
Tämä on mielestäni toisaalta ymmärrettävä, mutta toisaalta myös hieman ongelmallinen väite. Jokaisessa conissa on vahvempia ja heikompia luentoja ja muita muuta puheohjelmaa. Jos harvoin ohjelmasaleihin eksyvä conittaja päätyy tarkastamaan conissa yhden tai kaksi ohjelmaa, saattaa hyvinkin käydä niin, ettei kumpikaan niistä ole kovin onnistunut tai viihdyttävä.
Välillä hyväkin luennonpitäjä saattaa epähuomiossa vieraannuttaa yleisöään möläyttämällä heti alkuunsa, että tämä setti tuli väsättyä viime yönä kauheassa paniikissa. Tämä saattaa ymmärrettävästi saada luennon vaikuttamaan hutiloidulta. Yleisön ei kuitenkaan kannata tätä letkautusta uskoa sellaisenaan, sillä se ei useinkaan kerro koko totuutta. (Puhujankaan ei toisaalta välttämättä kannata mennä näin julistamaan, sillä ”tästä nyt tuli tämmönen koska kiire ja laiskuus” ei ole koskaan hyvää esiintymistä.)
Yleensä ”väsäsin viime yönä” -disclaimeri nimittäin tarkoittaa lähinnä, että luentoslaidit valmistuivat ja lopullinen rakenne hioitui samalla viime yönä kiireessä. Itse sisältöä on hyvin todennäköisesti mietitty jo pitkään etukäteen ja siitä keskusteltu lähipiirin kanssa – vaikkei se olisikaan saanut konkreettista muotoaan hyvissä ajoin ennen ohjelmaslottiaan.
Hyvien puhujien ei välttämättä tarvitsekaan käyttää valtavasti aikaa settiensä muodon valmisteluun, jos muoto tulee melko helposti, kunhan vain asia on selvillä. Suurin osa luennon tekemisestä on aiheen pohtimista ja rajaamista ja mahdollista taustatyötä. Tämän ajatustyön konkreettiseen muotoon kokoaminen on toki yleisön kannalta näkyvin ja siksi hyvin tärkeä elementti, mutta sen jääminen viime tinkaan ei välttämättä kerro definitiivistä totuutta koko ohjelmantekoprosessista.
Olen itse kokenut puheohjelman hyvin tärkeäksi osaksi conikokemustani ensimmäisestä conistani eli vuonna 2004 Jyväskylässä järjestetystä Animecon III:sta lähtien. Intensiivinen ringissäseisominen – jonka joku saattaa tuntea myös sinä pahamaineisena conihengaamisena – on toki myös tärkeä osa conittamistani. Puheohjelmasta on aina mukava seilata tuttujen luokse kertomaan, mitä luennosta pidin ja millaisia ajatuksia se herätti. Pelkkä conihengaaminen ei ole kuitenkaan koskaan maistunut minulle, sillä mielestäni conipaikka on monesti vähän turhan epämääräinen ja levoton ympäristö pelkkään kaverien kanssa jutteluun – sille aktiviteetille kun löytyy mukavampiakin puitteita.
