Kesän 2014 animesatoa: Free! ES, JoJo ja Nozaki-kun

Free! Eternal Summer

Free!-ESammatti

Uimapojat uivat ja pohtivat tulevaisuuden suunnitelmiaan uimapoika-animen jatkokaudella.

Free!:n kakkoskauden suurimpana ilona minulle säilyi loppuun asti kilpailevan Samezuka-tiimin Rin, jonka uskottavaa kehitystä äksystä murjottajasta haparoivaan ystävällisyyteen kehuin jo kauden alkumetreillä. Pidin muutenkin Samezukan pojista enemmän kuin päätiimi Iwatobin pojista. Edellisistä jää vähemmän kyoanipehmopörrösöpöhöpöpöppyrä fiilis, joka hankaa aika systemaattisesti minua vastakarvaan KyoAni-sarjoissa.

Iwatobin puolella vähän liiankin mukavan Makoton hahmokaari tuntui hyvältä ja Rein järkevyys toi hieman todellisuudentuntua Makoton muuten lellimään uimatiimiin. Sen sijaan tuntui siltä, että edes tekijät eivät oikein ota tiimin pienintä ja pirtsakointa Nagisaa vakavasti, sillä hänelle omistettu kotoakarkaamisjakso loistaa lähinnä kertakaikkisella typeryydellään ja antaa Nagisasta kuvan henkisesti ala-astetasolle jääneenä idioottina.

Kaikista keskeisimmästä pojasta, uimisfiksaatiossaan autismia lähentelevästä Harukasta en ole koskaan pitänyt. Myönnettäköön kuitenkin, että ES antaa hänelle selvää tunneälykasvua ja tekee hänestä vähemmän rasittavan hahmon jopa minun silmissäni, vaikka olin jo valmiiksi päättänyt jatkaa tympeätä suhtautumistani häneen.

Free!-ES-Harukan-tunne

Oikealla Haruka opettelee olemaan hahmo ja näyttää lievästi positiivisen tunteen.

Jatka artikkelin ”Kesän 2014 animesatoa: Free! ES, JoJo ja Nozaki-kun” lukemista

Kesän 2014 animesatoa: Love Stage!! ja Kuroshitsuji

Pitkästä aikaa jaksoin naputella ajatuksiani päättyvistä animesarjoista.

Love Stage!!

Love-Stage-op

Kuuluisan viihdeperheen nörttipoika Izumi puetaan mainosta varten mekkoon, jolloin pyörät alkavat pyöriä hänen ja vastanäyttelijänä toimivan, lapsuudesta tutun supertähti Ryouman välillä.

Fiilikseni Love Stagesta olivat alusta loppuun tosi ristiriitaiset. Yhtäältä sarja onnistuu selkeän tietoisesti ja usein huvittavallakin tavalla kiertämään monia BL:n vanhoja kökkökliseitä ja olemaan monesti aidon herttainen. Prinssisemeä ei tarvitse aina odotella pelastamaan pulasta, ja tämä heittäytyykin ihastuessaan määrätietoisen semesuden sijaan lemmenkipeäksi koiranpennuksi.

Sarja on myös yksiselitteisen erinomaisesti ohjattu, sillä se onnistuu kääntämään vaatimattoman oloisen budjetin edukseen sen sijaan, että antaisi visuaalisen ulosantinsa kärsiä animaatiokökköilystä. Alkuteosmangakoiden Taishi Zaoun ja Eiki Eikin hahmodesigntyyli kaartuvine ylähuulineen ja voimakkaine silmineen on jo valmiiksi niin animemaista, että hahmosuunnittelu istuu sovitukseen sellaisenaan ja näyttää staattisenakin erittäin hyvältä.

Liikeanimaatioon ei ole käytössä liikaa resursseja, mutta hahmot pysyvät hahmomalleissaan tarkasti, eikä derppinaamailua juuri näy. Ainoa osa visuaalisesta ilmeestä, josta en niin välitä, ovat reunoja kohti haalenevat ja muutenkin valjut taustat, mutta eivät nekään varsinaisesti häirinneet katselukokemusta.

Love-Stage-taustat

Izumilla on söpöimmät vanhemmat ja sarjan hyväntuulisuus miellyttää.

Jatka artikkelin ”Kesän 2014 animesatoa: Love Stage!! ja Kuroshitsuji” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: Rusetti ja Rita (ja Jenni)

Eli Georgette ja Rita (ja Jenny) elokuvasta Oliver ja kumppanit (Oliver & Company, 1988).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

 Oliver-ja-neidit

Ensemble-kööriin kuuluu parikin enemmän ja vähemmän varteenotettavaa neitoa.

Oliver ja kumppanit on varsin mukava pätkä, joskaan ei erityisen mieleenpainuva. Leffa ei kunnioitettavista yrityksistään huolimatta tunnu aivan hahmovetoiselta, ennen kaikkea vähän turhan suuren hahmokaartinsa ja hiukan hapuilevan hahmofokuksensa vuoksi. Hahmot eivät pääasiassa tunnu oikein saavan kunnolla aikaa ja kehitystä, kun hahmofokus jakaantuu laajalle ja poukkoilee persoonattomasta orpokisu Oliverista lähipiiristään huolehtivaan katukoira Filuriin, velkavaikeuksissa kärvistelevään hyväsydämiseen pikkuvaras Pultsiin ja varakkaan perheen yksinäiseen Jenni-tyttöön. Vaikka valtaosa hahmoista jää aika ohuiksi, saavat melkein kaikki tarpeeksi ruutuaikaa siihen, että heistä kehtaa aidosti välittää.

Löyhästä Oliver Twist -sovituksesta ei löydy varsinaista naispääosaa. Eläimistä ja ihmisistä koostuvaan ensemble-hahmokaartiin mahtuvat kuitenkin Jenni ja hänen lisäkseen kaksi ihan hauskaa koiranarttua.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Rusetti ja Rita (ja Jenni)” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: Elena

Eli Eilonwy elokuvasta Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Elena-glance

Prinsessa seisoo sikopaimenpojan takana tumput suorina kun tämä pelastaa maailman sotaisan pahiskuninkaan luurankoarmeijalta.

Olen nähnyt Hiidenpadan pari kolme kertaa elämässäni, mutta koskaan siitä ei ole oikein jäänyt mitään mieleen. Nyt uudelleenkatselun alla leffa pääsi jakamaan inhokki-klassikoni paikan Liisan Ihmemaassa kanssa. Leffa epäonnistuu traagisesti kaikilla tasoilla, suureksi osaksi töksähtelevän ja tylsän käsikirjoituksen takia. Visuaalisesti se tuo jotain uutta pöydälle synkeän makaaberilla lookillaan, mutta hahmodesignit ovatkin sitten täysin samasta puusta veistettyjä kuin hahmodesign-inhokissani Miekka kivessä. Elenan umpitylsä hahmo ei edes yritä pelastaa kokemusta millään mittapuulla.

Lisäksi menetin satoja aivosoluja Hornansarvi-pahiksen linnan arkkitehtuurille, jossa ei ole mitään järkeä.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Elena” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: Bianca

Elokuvista Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers, 1973) ja Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under, 1990).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Biancanihaninotos

Hiirineito raahaa tarmokkaasti sulhoehdokastaan ympäri maailmaa pelastamassa ensin lapsityövoimaksi siepattua orpotyttöä ja sitten salametsästäjän tietolähteeksi vangitsemaa aussipoikaa.

Pelastuspartio-leffojen naispääosa Bianca on minulle tuntemattomimpia Disney-sankarittaria. Ensimmäisen Pelastuspartion katsoin viime viikonloppuna ihka ensimmäistä kertaa, enkä oikein pitänyt näkemästäni. Yhtäältä leffa oli suorastaan rohkealla tavalla synkkä ja rankka ja herätti siepatun orpolapsen karua kohtelua kuvaamalla vatsanpohjassa samanlaista karmivaa nihkeyttä kuin Pinokkion aasikohtaus. Toisaalta käsikirjoituksen tasapainotus tuntui oudolta ja juonenkuljetus suurimmaksi osaksi pitkäveteiseltä.

Jatko-osan Australiassa olen nähnyt joskus aikaa sitten kerran tai pari, joten siitäkin oli valmiiksi vain heikot muistikuvat. Se kuitenkin tuntui kirkkaalta ja positiiviselta kaikin puolin ankeaan alkuperäiseen leffaan verrattuna. Ainoana klassikoiden joukkoon päässeenä jatko-osana se näyttää komealta, ja sekä animaation että visuaalisen ohjauksen laatu lakaisee edeltäjällä lattioita, vaikka lopputulos olikin teatterifloppi.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Bianca” lukemista

Haja-ajatuksia Free!n punapäistä

Iwatobin uimakerhon ensimmäiset animaatioseikkailut Free!n ensimmäisellä kaudella viime kesänä eivät jääneet mieleeni erityisen positiivisella tavalla sarjan yleisen epätasaisuuden ja harhailun sekä aivan liian usein epäsympaattisen hahmofokuksen takia. Uusi kausi Free! Eternal Summer tuntuu tuovan mukanaan sekä positiivista että negatiivista kehitystä sen verran rajusti, että tuli tarve osoitella isoimpia asioita sormella.

[HorribleSubs] Free! Eternal Summer - 01 [720p]_4.7.2014 13.35.14

Isoimmat asiat ovat Matsuokan sisarukset Rin ja Gou.

Eniten miellytti Iwatobin poikien eri lukiota käyvän lapsuudenystävä Rinin kehitys. Taustana kerrottakoon, että valitsin KyoAnin alkuperäisestä, ennen ensimmäisen kauden julkistusta päräyttämästä uimapoikateaserista välittömästi iloisesti virnuilevan hainhammaspoika Rinin parhaaksi pojaksi. Hänessä oli silmissäni teaserin pojista eniten karismaa ja persoonaa. Teaserin Rin on ihastuttavan energinen ja kulmikkaan virnuilevalla tavalla lämmin hahmo.

Jouduin kuitenkin ykköskaudella miettimään asiaa uudestaan, kun hahmo olikin pelkkää heikossa itsetunnossa ja syvässä katkeruudessa kärvistelevää tuskaa. Yritin pitää hänestä, koska hän oli niin täynnä piirteitä, jotka ovat yleensä mieleeni. Hänen muutoksensa teaserin Riniä selvästi muistuttavasta takaumain ala-astelaisesta söpöpojasta vihaiseksi ja kylmäksi lukiolaiseksi pitkän ulkomaillaopiskelun aikana antoi eväät hyvinkin mielenkiintoiseen hahmokuvaukseen.

Free!-Rin-on-onneton

Vihaan kaikkea vaikka oikeasti haluankin vain ihania kavereita >:(

Rinin tykättävyys kaatui kuitenkin omalla kohdallani siihen, ettei ensimmäinen kausi halunnut antaa hänelle minkäänlaisia sympatiapisteenmurusia. Lähes läpeensä henkisesti sulkeutuneesta ja ikävästi muita kohtelevasta pojasta ei riittänyt juuri iloa, kun hän tuntui totaalisesti musertuneen ongelmiensa alle ja purki pahaa oloaan muihin. Ne harvat valonpilkahduksentapaisetkin olivat puhtaalla epätoivolla voideltuja.

Jatka artikkelin ”Haja-ajatuksia Free!n punapäistä” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: Marian-neito

Eli Maid Marian elokuvasta Robin Hood (1973).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Marian-neito

Ihanan iloinen ja viehkeä kettuneiti on aika hurmaava hahmo epäkiitollisen passiivisesta roolistaan huolimatta.

Robin Hood on epätasapainoisesta tarinankaarestaan ja ällöimelistä lapsihahmoistaan huolimatta ihan hauska vanhempi klassikko, jota on perusmukava katsoa, mutta joka ei herätä voimakkaita tunteita. Sankaritar-rintamalla se jää niin kalpeaksi, että Marian-neidosta ei riittäisi tekstiä kokonaiseen hahmoanalyysiin, mutta kirjailinpa silti muutamia ajatuksia ylös samoin kuin 101 dalmatialaisen Anitan ja Perditan kanssa.

Marian muistuttaa Prinsessa Ruususen Auroraa siinä suhteessa, että hän on kovin ihanan oloinen hahmo, johon elokuva ei kuitenkaan kerkeä uppoutua kuin muutaman minuutin verran. Kettuneito on huumorintajuinen ja tuntuu tekevän ihan mielensä mukaan rajoista piittaamatta. Aurora toisaalta on ainakin jossain mielessä oman leffansa päähenkilö ja vähintään nimihahmo, mutta Marianin roolina on vain ja ainoastaan toimia love interest -hahmona Robin Hoodin sankarihahmolle.

Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Marian-neito” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: Herttuatar

Eli Duchess elokuvasta Aristokatit (The Aristocats, 1970).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Herttuatar-on-kauniina

Kotoa siepattu hienostokissa kohtaa vaikean tilanteen tyynesti ja arvokkaasti kuten hienon leidin kuuluu.

101 dalmatialaista seuranneissa Walt Disneyn elinajan viimeisiksi jääneissä klassikoissa Miekka kivessä ja Viidakkokirja ei juuri naishahmoja näy paria täydellisen taustaan haihtuvaa sivuhahmoa ja edellisen pahis Matami Mimmiä lukuun ottamatta, joten prinsessapäiväkirjat hyppäävät suoraan 20. klassikkoon. Aristokatit ei taida yleisesti ottaen kuulua Disneyn rakastetuimpiin klassikoihin, mutta itselleni sillä on varsin merkittäviä nostalgia-arvoja, sillä leffaa tuli tapitettua pikkuisena moneen otteeseen.

Kaunottaren ja Kulkurin tavoin Aristokatit on hyvin pienen mittakaavan leffa, jossa kissaperhe kiikutetaan jonnekin Ile-de-Francen maaseudulle ja matkaa kulkukissahurmurin avustuksella takaisin kotiin parissa päivässä. Tarina on kuin Kaunottaren ja Kulkurin sekä 101 dalmatialaisen kissamuotoon mutatoitunut jälkeläinen.

Sinänsä leffa itsessään on aikamoinen sotku, ja esimerkiksi pahishovimestari Edgaria piinaava koiraparivaljakko liittyy varsinaiseen tarinaan vain äärimmäisen tangentiaalisesti. Suurin syy sille, miksi olen itse pienestä pitäen nauttinut Aristokateista kaikista sen vioista huolimatta, on kuitenkin elokuvan naispääosa.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Herttuatar” lukemista

Tähtipölyn sokaisema JoJo

JoJo’s Bizarre Adventure, 80-luvulta jatkunut Hirohiko Arakin kynäilemä poikain tappelusarja, sai viimein TV-animesovituksensa 2012. Yksi sarjan mieleenpainuvimmista ja rakenteellisesti tärkeimmistä piirteistä on sen jakautuminen vahvasti erillisiin tarinakaariin, jotka ovat melkein kuin omia lähes itsenäisiä sarjojaan. Kutakin tarinakaarista johtaa samaan sukulinjaan kuuluva eri päähenkilö, joista jokainen tottelee lempinimeä JoJo.

Ensimmäinen animekausi käsitti mangan kaksi ensimmäistä tarinakaarta, Phantom Bloodin ja Battle Tendencyn. Tänä keväänä alkanut uusi kausi sovittaa kolmannen ja kuuluisimman kaaren, Stardust Crusadersin, josta on tällä hetkellä nähty kahdeksan jaksoa. Mangaa en ole lukenut eikä se ole tähtäimessäkään, joten kirjoitan pelkän animen varassa.

Studio Davidin värikäs, visuaalisia ääniefektikatakanoja vilisevä animesovitus on ollut kahden ensimmäisen tarinakaaren osalta varsin hurmaava seikkailu kaikessa itsetietoisen pröystäilevässä steroidipullistelussaan, vanhoja shounentropeita rakastavasti ympäriinsä heittelevässä asenteessaan ja huumorintajuisessa vakavuudessaan. Toisaalta tappelusarjat eivät yleensä ole olleet lähellä sydäntäni, ja pitemmät yhteenotot alkoivat jo ensimmäisten kaarten aikana vähän puuduttaa. Stardust Crusaders vetää kuitenkin tähtipölyä henkeen jo sen verran pahasti, etten voi sanoa uuden kauden tarjoavan kovin paljoa nautittavaa minulle.

Jotarolippiskun

Pääsyyllinen.

Jatka artikkelin ”Tähtipölyn sokaisema JoJo” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: Perdita ja Anita

Elokuvasta 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians, 1961).

Perdita-ja-Anita-ja-husbandot

Pongo ja Perdita ulkoiluttamassa ihmisiään Rogeria ja Anitaa sillä välin kun kamalan Cruella de Vilin kätyrit ryöväävät dalmatialaispariskunnan pentueen tehdäkseen näistä pehmoisia pilkkutakkeja.

Olin jo ajatellut jättää kirjoittamatta 101 dalmatialaista -leffan naispääosista, sillä Perdita ja Anita ovat enemmän rooleja kuin hahmoja. Kun ajatuksia aiheesta kuitenkin oli noin kolme kappaletta, päätin sittenkin nopeasti raapustaa ne ylös.

(Sivuhuomiona prinsessapäiväkirjat-postaussarja on päässyt jo halvemman tuotannon ja sotkuisten ääriviivojen Xerox-animaatiokaudelle. Renessanssi häämöttää jo!)

Anitassa on ehkä nähtävissä jonkinmoista persoonallisuutta, kun hän ei sentään ole kaikessa samaa mieltä Rogerin kanssa, eivätkä kaikki hänen tekonsa ole vain jatketta aviomiehen touhuihin. Hänellä ainakin näyttäisi olevan omia kiinnostuksen kohteita, tai ainakin niin ymmärtäisin siitä, että hänellä on puistossa kirja mukana. Hänestä löytyy hieno neiti -leiman lisäksi jonkinlaista alkeellista persoonallisuudenkuvausta, kun alkuun nokka pystyssä kulkevasta luoksepääsemättömän oloisesta naisesta kuoriutuukin lähemmässä tarkastelussa oikeastaan aika lämmin ja iloinen henkilö. Anitaa onkin ihan mukava katsella aina kun hän eksyy ruudulle, mutta ei hän jää oikeastaan millään tasolla mieleen.

Perdita sen sijaan on hahmona täysin yhtä tyhjän kanssa. Leffan lopussa rekkatakaa-ajon aikana ulvahdin ääneen yllätyksestä, kun yksi pennuista meinasi lentää rekasta, ja tämän nappaakin kiinni Perdita, eikä Pongo. Tätä hetkeä lukuun ottamatta Perditan ainoa aktiviteetti leffassa on Pongon seurailu ja hänen ainoat pari repliikkiään tiivistyvät muotoon: ”Voi Pongo, olen niin huolissani.” Alkuun hän vaikuttaa Anitan tavoin nokka pystyssä tassuttavalta hienostoneidiltä. Lähemmän tutustumisen jälkeen hänkään ei lopulta ole lainkaan koppava hienohelma, mutta ei oikein mitään muutakaan.

Perditalla on leffassaan vielä vähemmän tekemistä kuin Auroralla omassaan, eikä lainkaan persoonallisuutta. Hän ei toimi, vaan reagoi. Hän ei ajattele, vaan seuraa. Hänessä ei ole mitään mielenkiintoista, ja vaikka häntä ei ole varsinaisesti ikävä katsoa, hänen läsnäolonsa ei myöskään tuo leffaan mitään sisältöä – ei juonta eikä viihdykettä, korkeintaan pienen ydinperheenihannointiaromin.

Sisältököyhyys ei kuitenkaan rajoitu naishahmoihin, sillä 101 dalmatialaista on vielä vähemmän hahmoleffa kuin sillä saralla surullisen epätasainen ja kompasteleva Prinsessa Ruusunen. Miespuolisia hahmoja on määrällisesti enemmän, mutta he eivät saa sen enempää syvennystä kuin naisetkaan. Pongo sinänsä toimii hieman enemmän kuin Perdita ja saa sentään huolehtia alkunarraatiosta, mutta muuten hän on suunnilleen yhtä köyhä esitys kuin puolisonsa, pelkkä persoonaton perheenisä.

Leffalla ei oikeastaan edes ole varsinaista päähenkilöä. Sivuhahmot, jotka auttavat varastettujen pentujen pelastamisessa, ovat aivan yhtä suuressa osassa kuin Pongo ja Perdita. Pennuistakin vain kaksi on siunattu stereotyyppisillä luonteenpiirteentyngillä – se lihava kömpelys ja se joka nousee aina telkkarin eteen.

101 dalmatialaista on sinänsä ihan kelvollinen elokuva tarinaltaan ja toteutukseltaan, eikä aikani tullut katsoessa pitkäksi. Hahmopuolella se ei kuitenkaan tarjoa oikein mitään, ellei satu pitämään Cruellaa viihdyttävänä pahiksena. Itse en vain saa turkistädistä mitään irti, sillä hahmo on liian koomiseksi designattu ollakseen oikeasti uhkaava ja toisaalta persoonallisuudeltaan liian vakava ollakseen hauska.