Arana

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Yojouhan Shinwa Taikei & House of Five Leaves

NoitaminA edition.

Yojouhan Shinwa Taikei (The Tatami Galaxy)

En ollut mitenkään erityisesti odottanut tätä nuoren miehen yliopistoelämästä kertovaa tapausta, koska homma näytti vähän liian taiteelliselta taiteellisuuden vuoksi makuuni. Ja niinhän siinä kävi, etten nyt ihan kauheasti olekaan innostunut. Fiilis kahta ensimmäistä jaksoa katsoessa oli vähän sama kuin geneerisen ranskalaisen taideleffan kanssa – huomasin kyllä kerronnalliset meriitit, mutta en pystynyt nauttimaan niistä kokeilevuuden yliannostuksen takia.

Yojouhan tuntuu jakavan ihmisiä aika vahvasti kahteen leiriin. Elitistit vannovat, että päähenkilön ylinopea narraatiovirta on tosi hieno ja fiilistelevä kerronnallinen keino, eikä siitä ajatusputouksesta ole tarkoituskaan ymmärtää kaikkea (samaan tapaan kuin Sayonara Zetsubou-Senseissäkään katsojan ei ole tarkoitus pamauttaa ohjelmaa pauselle aina kun näytöllä vilahtaa iso määrä tekstiä parin sekunnin ajan). Tavikset taas nyyhkivät, että se puhetulva aiheuttaa päänsärkyä ja mielenkiinto herpaantuu viiden minuutin altistumisen jälkeen. Itse sijoitun tavisporukkaan, koska vaikka yritin ensimmäisen jakson alkuun seurata tapahtumia, monologitilitys uuvutti aika pian ja vaivutti minut horrokseen. Toki ratkaisu tuo aivan omanlaisensa fiiliksen sarjaan, mutta ei tee sitä kuitenkaan miellyttäväksi seurattavaksi minulle.

Lopulta päädyin seuraamaan tapahtumia tosissani lähinnä silloin, kun se puheripuli jäi tauolle ja tarinan sankaritar pääsi kuvaan. Jos jaksan jatkaa tämän sarjan kanssa, teen sen lähestulkoon yksinomaan Akashin takia, sillä neiti kipusi listoillani nopeasti kauden naistarjonnan parhaimmistoon. Hänen hysterisoitumisensa koiperhosten kanssa ja kohtauksen toistuminen toisessakin jaksossa sekä sekoilun jälkiselvittelyt iskivät ja lujaa, varsinkin kun hahmo muuten on niin asiallinen ja viileä. Maaya Sakamoton ääninäyttely on ehdotonta namia korville.

Muutenkin kahdesta alkujaksosta jäi vähän sellainen hehku, että jos jaksan antaa tälle vähän aikaa että pääsen sisään, voisin lämmetä sarjalle aika nopeasti. Toisen jakson aikana huomio pysyi ruudussa jo huomattavasti helpommin kuin ensimmäistä aloittaessani. Upeilla väritrippailuilla maustettu erikoinen animaatiotyylikin auttaa.
Jatka artikkelin ”Kevään 2010 ensivaikutelmia: Yojouhan Shinwa Taikei & House of Five Leaves” lukemista →

Moe~?

Tsubasa kirjoitti pari viikkoa sitten jargonin muutoksesta esimerkkinään moe terminä ja sen erilaiset merkitykset tuoden esiin erityisesti Sdshamselin aikaisemmin esittelemän jaottelun aktiiviseen ja staattiseen moeen.

Kirjoitus sai minut palaamaan ensimmäiseen kertaan, kun törmäsiin ilmiöön. Se on siitä erikoinen, ettei tuohon ensikohtaamiseen kuulunut minkäänlaista suoraa selitystä kyseiselle käsitteelle, mutta siitä huolimatta minulle valkeni välittömästi ja kristallinkirkkaasti moen sisältö. Kyse on eräästä Densha Otokon kohtauksesta, joka tekee ainakin minulle täysin selväksi sen, mitä moella haetaan. Kohtauksessa nörttipäähenkilöön tutustunut hieno neiti tapaa päähenkilön nörttiystäviä, joiden mielestä neiti on äärimmäisen moe.

Huomasin vasta törmätessäni paljon myöhemmin sanallisiin selityksiin moesta, kuinka hankala termi se voi olla. Monesti sitä on yritetty tuskaisesti määritellä jonkinlaiseksi suojenlunhaluksi ja välittämiseksi ilman varsinaista seksuaalista vetoa. Mutta aina määritelmä jää jotenkin vajaaksi, toisin kuin tuossa Densha Otokon moe-hetkessä.

Jatka artikkelin ”Moe~?” lukemista →

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Uraboku, Senkou no Night Raid & Rainbow

Ja kevät se vain jatkuu, tällä kertaa tähtäimessä kasa vakavahenkisempiä sarjoja.

Uragiri wa Boku no Namae wo Shitteiru (Betrayal Knows My Name)

Odota, salaperäinen pelastajani! Miksi vaikutat etäisesti tutulta?

Miksi animetuotantoon pääsee vain sellaisiin BL-mangoihin perustuvia nimikkeitä, joita minä joskus vilkaisin yhden osan verran ja jätin sitten sivuun, kun homma ei innostanut sitten yhtään? Oikeasti: Sukisho, Loveless, Junjou Romantica ja nyt sitten tämäkin. Onko vika minussa vai animetuottajissa? Noh, Urabokusta en kyllä muista muuta kuin suurin piirtein pääpariskunnan nimet, eikä tämä ensimmäinen jaksokaan antanut hirveästi osviittaa siitä, mihin tarina on menossa. Jotain hämyä tyttö kuolee ja reinkarnoituu pojaksi -toimintaa ja fantasia tunkee normipojun elämään -kuviota pukkaa, eli ei mitään, mitä ei olisi aiemmin nähty (koska siis esimerkiksi Kaori Yukin Angel Sanctuaryhän ei lähde ollenkaan samasta pisteestä [insert sarkastista silmien pyörittelyä]).

Jos pitäisi nimetä yksi asia, joka vähentää kiinnostustani sarjan kuin sarjan seuraamiseen ainakin puolella ihan defaulttina, se olisi pohjattoman kiltti ja hyväsydäminen päähenkilö. Toisaalta tässä kyseinen poju ei vaikuta aivan hyödyttömältä, kun ainakin itsepuolustusskillzejä näyttää löytyvän, mutta niidenkin päälle pyydellään heti anteeksi, kun päälle karannut äijä on taltutettu itsepuolustukseksi.

Jakso ei oikein napannut mukaansa missään vaiheessa, mutta ihan kelpo alustusta, ja jos kerronta pääsisi kulkemaan vähän isommalla liekillä, voisin innostuakin vähän. Poikarakkaus-aspekti kiinnostaisi sinänsä aika automaattisesti, mutta tämä vaikuttaa pahasti sellaiselta poikarakkaussarjalta, jossa pääpariskuntaa baitataan toisilleen koko ajan, mutta oikeasti homoilu jää tosi epämääräisen ja platonisen soulmate-henkisen ihastusromanssin tasolle muutamalla puolihalauksella ja korkeintaan jollain tosi siveällä pikkupikkusuukolla väritettynä. En ole oikeastaan koskaan pahemmin välittänyt näistä tapauksista, mutta koska tässä kyse ei ole pelkästä lukiolässytyksestä, vaan sarjalla näyttäisi olevan oikea ja potentiaalisesti mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan, en ole vielä luopunut toivosta.

OP ja ED

Intro on erittäin tyylikäs varsinkin siihen nähden, etten tykkää laulajan äänestä sitten yhtään. Pidän siitä, että pätkä muodostaa pelkkien hahmoesittelyiden sijaan ihan kunnollisen tarinan. Ja fuck yeah, ruusunpiikki- ja kahlesymboliikkaa! Niin goottiprameaa kuin se onkin (ja sointuvuus sarjaan tämän aika maanläheisen ensimmäisen jakson valossa vähän kyseenalaista), niin kyllä kahleet ja piikit ovat parasta modernia romantiikkaa mitä löytyy. Toisiinsa symbolisesti sidotut hahmot eivät koskaan jätä minua kylmäksi. Outro tarjoaa mielikseni lisää samaa ja on muutenkin yksinkertaisuudestaan huolimatta oikein kaunis ja mätsää intron tarinaan erittäin kivasti.
Jatka artikkelin ”Kevään 2010 ensivaikutelmia: Uraboku, Senkou no Night Raid & Rainbow” lukemista →

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Giant Killing & Angel Beats!

Näitä kahta en ollut meinannut alun perin katsoa ollenkaan, mutta muutin sitten mieleni ja vedin läpi ensimmäiset kaksi jaksoa kummastakin. Olen kyllä kovasti iloinen siitä, että sain nämäkin katsottua jaksojen ihan lukuisista vioista huolimatta.

Giant Killing

Livenä sporttimiehet tyrkkimässä toisiaan eivät koskaan näytä näin kivalta. =D

Ainoa urheiluanime, jota olen koskaan katsonut, on Prince of Tennis, kun kaverit sitä muinoin hehkuttivat. Muutoin olen aika tehokkaasti vältellyt genreä, mutta sitten tässä hiljattain luin tämän ja tämän postauksen ja päätin että onhan niissä oikeastaan pointtia. Päätin siis unettomana yönä ottaa kokeiluun sen sarjan, joka vaikutti tämän kevään uudesta urheilutarjonnasta kiinnostavimmalta – tai no okei, sen ainoan, joka on täysin uusi sarja, eikä vain uusi kausi vanhempiin sarjoihin. Noh, futissarja Giant Killing osoittautuikin sitten varsin viihdyttäväksi tekeleeksi, ja ensimmäisen jakson cliffhanger sai minut katsomaan seuraavan jakson heti putkeen.

Tietenkin täysimääräisen nautinnon saamisen esteenä on se, etten ymmärrä jalkapallon päälle hirveästi, koska en ole koskaan saanut minkäänlaisia kicksejä penkkiurheilusta ainakaan näiden perinteisimpien joukkuelajien kanssa (vähän esittävämmät lajit kuten taitoluistelu, voimistelu, tanssi ja ratsastus innostavat vähän enemmän). Mutta tällaiset sarjat on asiaan perehtymättömän onneksi suunniteltu niin, että mukana on aina se yksi tyhjää toimittava kiintiötyttö, joka ihailee päähenkilön skillzejä, eikä oikein ymmärrä, mitä juuri tapahtui niin että joku voi sitten selittää hänelle homman nimen. Helpottaa seuraamista, mutta valitettavasti kyseinen tyttö on yksi suurista inhokeistani, kun hahmotyypeistä puhutaan. Inhosin sitä tyttöä PoTissa ja inhoan sitä tyttöä tässäkin (käytännössähän kyseessä on siis sama hahmo, jolla ei ole mitään erottamiskykyisiä piirteitä eri sarjojen välillä).

Toinen marinan aihe hahmopuolelta olisi sitten itse päähemmo, hyvää vauhtia luuseroituvaa vanhaa jalkapallotiimiään manageroimaan palaava ex-pelaaja Takeshi Tatsumi. Sinänsä on kyllä varsin mukavaa, että peliä seurataankin pelaajien sijasta valkun aitiosta, mutta toisaalta nyt edessä näyttäisi olevan sellaiseen ikävään mentoriin taittuva hahmo, jollaisille irvistelin joskus. Tatsumi vaikuttaa olevan täysiverinen kultaisella sydämellä varustettu mäntti, joka ei koskaan perustele päätöksiään, koska hei, vaikutus ei olisi niin dramaattinen jos katsojat ja muut hahmot eivät saisi selville syitä oudoille ratkaisuille vasta myöhemmin ja jos mahdollista niin nöyryytyksen kanssa! Sinänsä olen monesti tykännyt ikävistäkin hahmoista, mutta Tatsumin kanssa ongelmani on, että hän tulee tuskin olemaan henkilö, jota sarjan ihmiset tai tapahtumat pystyisivät ravistelemaan tai edes hetkauttamaan juurikaan, mikä saa hänet lähentelemään sitä kaikki muut hahmot varjoonsa suvereenisti jättävää kaikkivoipaisuuden rajaa, josta äskettäin avauduin. Hahmo siis osuu aika pahasti sellaisiin paikkoihin, joita olen pitänyt nimenomaisina ongelmina animehahmoilla. Epäilen suuresti, ettei tälle tyypille tule irtoamaan pihaustakaan sympatiaa.

Nämä ongelmat eivät kuitenkaan ole vielä päässeet puhkeamaan täyteen kukkaansa, joten kaksi ensimmäistä jaksoa olivat hyvin helppoa ja oikein kivaa katsottavaa. Etenkin tykkäilin siitä, miten joukkueen kapteenin ja tärkeimmän tukipilarin Murakoshin ja nuoremman lahjakkaan varapelaaja Tsubakin välille rakennetaan kilpailullista suhdetta, kun he päätyvät useampaan otteeseen vastakkain. Tämä on kuitenkin toteutettu ilman minkäänlaista vihanpitoa, mistä seuraa tuntu ihan oikeasta ja monimutkaisesta konfliktista.

OP ja ED

Intro yllätti minut totaalisesti. En ole koskaan törmännyt mihinkään sen tyyppiseenkään, ja ehkä juuri siksi se toimii niin kauniisti. Sekä musiikki että intron rakentuminen yksittäisen futismatsin ympärille ovat näppärällä tavalla erilaisia toteutustapoja verrattuna normaaleihin OP-trendeihin. Pisteitä myös siitä, miten kivasti lähikuvien liikkeet pelaajista on toteutettu – animointi ei välttämättä ole täysin sulaa, mutta kyllä se tällaisesta asiaa tuntemattomasta ihan oikealta peliltä näyttää. Tämä pätee muutenkin jaksoihin, pelin kulun animaatiota on oikein kiva katsoa. Ending mätsää openingiin musiikin puolesta ihan kivasti mutta on tylsä, kun mitään ei tapahdu.
Jatka artikkelin ”Kevään 2010 ensivaikutelmia: Giant Killing & Angel Beats!” lukemista →

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Heroman, Arakawa Under the Bridge & Hakuouki

Mitä tulee, kun lumet sulavat? Nojoo, kevät tietysti myös, mutta ennen kaikkea uudet animesarjat!

Heroman

Hmm, tähtiä ja raitoja… mistäs ne ovat niin kauhean tuttuja…?

Ennen kuin päähenkilön nimi Joey Jones tupsahti 4chanissa eteeni, olin ollut täysin siinä uskossa, että Sankarimiehen ohjastaja olisi tyttö. Johtunee ainakin osaksi siitä, että hän vaikuttaa hahmodesigninsä perusteella olevan Eden of the Eastin naispääosan identtinen sisar veli sisarus. He jopa kuulostavat melkein samalta, mikä kertonee jotain Joeyn miehekkyydestä, kun otetaan huomioon, että Saki kuulostaa… noh, tytöltä. Ymmärryskykyyni ei yksinkertaisesti mahdu, miksi jollekulle on tullut edes mieleen roolittaa Marvel-sankari äänellä, jota yksikään kuuroutumaton sielu ei ikipäivänä erehtyisi uskomaan miespuoliseksi. Joeyn love interestilläkin on maskuliinisempi ääni (turha varmaan mainita että kyseinen tyttö kuulostaa myös erittäin tytöltä). Olen hämmentynyt.

Toinen iso ongelmani Heromanin kanssa on… Heroman. Supersankarilla pitäisi olla siisti nimi, eivätkä Yhdysvaltain lipun tunnusmerkit sen naurettavassa ulkoasussa tai ylipäänsä hömelön toukkaraajainen design paranna asiaa. Miten minun on tarkoitus ottaa vakavasti superrobottisankarihahmo, joka on selvästi Amerikan ehdotus maailman pelastamiseksi Hetalian ensimmäisessä jaksossa (eikä tämä olisi ollenkaan niin lolfacepalm-pitoinen huomio, ellei Heromanin luoja olisi Jenkkilän Marvel-kunkku Stan Lee).

”Regarding the current issue, global warming, I think we can solve the problem by building a big hero together and have it shield the Earth!”

Sinänsä tykkäsin siitä, miten sarja toimii nostalgisena homagena Marvel-sankareille, mutta tietenkin nostalgia toimisi paremmin jos olisin pienenä lukenut muitakin supersankarisarjakuvia kuin Turtlesia. Tykästyin kuitenkin heti Joey Jones -nimeen, joka ei suinkaan kalpene suurimpien supersankarinimien rinnalla (Clark Kent, Peter Parker ja kumppanit). Alkusointunimet voivat olla vähän hömelöitä, mutta kyllä niistä vielä tyyliä löytyy. Niin sääli, ettei hahmo itse vastaa ollenkaan hienoa nimeä. Korostuneen tyttömäisyyden lisäksi poju kun on vielä se tyypillinen kiltti ja hyväsydäminen lapsi, jonka katseluarvo on jo valmiiksi nollassa, eivätkä tulevaisuudennäkymätkään päätä huimaa.

Mutta ei tämä nyt mikään kauhea aloitus tosiaan ole, höpsöä patrioottimeininkiä ja tylsästi stereotypioituja hahmoja toki, mutta se miten hahmojen väliset suhteet on ilmaistu, onnistui vakuuttamaan. Vuorovaikutus on luonnollista, eikä överiä väännetä kunnolla edes jock-tyypin lantuttaessa päähenkilönörttiä. Joeyn ihastuskin on vaihteeksi ujostelun tai päähenkilön murjomisen sijaan ihan avoimesti kiinnostunut. Visuaalisestikin nätti palanen, ja oikein miellyttävää hahmosuunnittelua, jos superrobo unohdetaan. Tässä kaikessa on lisäksi nostalgisuudessaan jotain aika puoleensavetävää ja sympaattista, mutta odotukseni ovat kuitenkin aika matalalla.

OP ja ED

(tuubi-videot peilattuja versioita mutta minkäs teet)

Intro on jotenkin sotkuinen ja hektinen, eikä biisikään ole mieleeni, mutta hahmoja esittelevät osuudet toimivat varsin kivasti. Sen sijaan amerikkalaista sarjakuvalehteä jäljittelevästä outrosta tykkään. Se on söpö ja samalla tavalla luonteva ja vaivaton kuin hahmojen väliset suhteet jaksossa, ja tuo kivasti esille koko sarjan luonteen japanilaisen ja amerikkalaisen perinteen hybridinä.
Jatka artikkelin ”Kevään 2010 ensivaikutelmia: Heroman, Arakawa Under the Bridge & Hakuouki” lukemista →

Täydellisyys ärsyttää, y/n?

Viimeksi vaahtosin siitä, miten Mononoke Himen päähenkilö Ashitaka saa otsasuonen tykyttämään, joten ajattelin laajentaa hieman tästä aiheesta.

Päähenkilöhahmot ovat yleensä muita keskeisiä henkilöitä suuremmassa vaarassa suistua kahteen yleisesti aika epätoivottavaan suuntaan. Yhtäällä heidät höylätään särmättömiksi samaistumiskohteiksi yleisölle. Kielekkeen tälle puolelle tipahtaneet päähenkilöt ovat tylsiä ja suurimmaksi osaksi täysin keskivertoja hajuttomia ja mauttomia nahjuksia, joita yleisö jaksaa sietää ainoastaan päästäkseen seuraamaan mielenkiintoisempia muita hahmoja tai tarinaa (haaremisarjojen näkökulmajannut lienevät pahamaineisin esimerkki). Sille toiselle puolelle taas liukuvat nämä Ashitakan kaltaiset kaikkivoipaiset messiaat, jotka tuntuvat pystyvän ihan mihin tahansa sitten ryhtyvätkin saamatta edes hikeä pintaan. Näissä täydellisissä hahmoissa minua kismittää erityisesti kaksi seikkaa, joista kumpi tahansa saa yleensä aikaan irvistelyä.

(Joskus nämä hahmot ovat toki muitakin keskeisiä hahmoja kuin nimenomaan näkökulmahenkilöitä. Yleistäen voisi ehkä sanoa, että mitä kauemmas näkökulmahenkilöstä mennään, sitä vähäisemmäksi täydellisyysärsytyskin käy.)

Ensinnäkin moraalinen oikeellisuus on omiaan aiheuttamaan suonenvetoa. Ashitakassa jäi kismittämään juuri se, että hän valitsee aina moraalisesti oikein, eivätkä nämä valinnat edes aiheuta minkäänlaista sisäistä konfliktia hänessä. Samoin jaksan edelleen muistella kauhulla niitä aikoja, kun kavereiden yllytyksestä rupesin lukemaan R.A. Salvatoren Forgotten Realms -fantasiakirjoja, joiden päähenkilö Drizzt Do’Urdenin moraalinen kartta on täynnä toinen toistaan rasittavampia hyveitä. Sarjan vanhimmassa trilogiassa (Jäätuulen laakso) Drizzt toimii vielä ilman suurempaa headdeskausta, kun hänen alkuperäistä ”lolol tuollon jotain örkkejä meen teurastamaan ne ihan huvin vuoks :D” -asennettaan ei ole vielä korvattu myöhempien kirjojen moraalinysvöilyllä. Kaikki muutkin kirjojen päähenkilötiimin jäsenet saavat toki varsinkin myöhemmissä kirjoissa osansa ylihyvistelystä, joten olin valitettavasti kurkkuani myötä Salvatorea siihen mennessä, kun pääsin niihin kirjoihin, jotka olisivat keskittyneet enemmän antagonistirintaman kiinnostavampiin hahmoihin.

Tällainen sisäänrakennettu täydellinen hyveellisyys inhottaa yleensä vain, jos sillä on takanaan tekijöiden täysi tuki, kuten normaalisti on asian laita. Toisin sanoen kun tekijä tai tekijät antavat kerronnan kautta ymmärtää ihannoivansa päähenkilöään täysin rinnoin. Jos tämä ihannointifunktio jää pois, saattaa hahmo kasvaa ihan mielenkiintoiseksikin. Trigunin Vashista esimerkiksi pidän kovasti, sillä hänen sinänsä moraalisilla ylikierroksilla käyvä vakaumuksensa olla tappamatta ketään kireimmässäkään pinteessä on ainakin animessa esitetty kera tervejärkisen kritiikin tekemällä selväksi, kuinka hankalaksi moinen vakaumus tekee henkipaton elämän.

Jatka artikkelin ”Täydellisyys ärsyttää, y/n?” lukemista →

Mononoke Hime

Kävinpä viikonloppuna katsastamassa tämän kaunottaren valkokangasversiona. Reissu osoittautui toisaalta nostalgiseksi, toisaalta rasittavaksi. Nostalgiseksi, koska Mononoke Hime tai kotimaisemmin Prinsessa Mononoke on ollut suosikkini Hayao Miyazakin elokuvista ja koska se oli muistaakseni kolmas anime-leffa, jonka näin – heti Ninja Scrollin ja Akiran jälkeen. Rasittavaksi, koska pelkoni siitä, ettei se osoittautuisi ollenkaan niin hyväksi kuin olin sen edellisillä kerroilla vuosia sitten kokenut, kävi toteen.

Mitä enemmän Miyazakin elokuvia katson, sitä ikävämmin hänen tyylinsä tuntuu hankaavan minua vastakarvaan. Mononoke Hime on kuitenkin hieno filmi, siitä en pääse yli enkä ympäri. En vain enää pysty pitämään siitä samalla tavalla kuin silloin joskus ennen. Eivät fiilikset nyt aivan negatiivisiksi jääneet, itse asiassa tunteet leffasta ovat nyt ristiriitaisemmat kuin koskaan.

Siitä ei kuitenkaan riidellä, että leffa on hiton komeaa silmänamia alusta loppuun.

Jatka artikkelin ”Mononoke Hime” lukemista →

AMV: Roseate Nocturne ja Cinnamon Spider (Utena)

Koska edellisestä AMV-pureskelusta on aivan liian pitkä aika, laitetaan nyt sitten kaksi yhden hinnalla, eli vertailevaa analyysiä.

—————————

Yleensä samasta sarjasta tehdyt AMV:t, jotka ovat hyvin saman tyyppisiä, syövät maata toistensa alta, kun ne katsotaan peräjälkeen. Muutaman vuoden takaisen Animeconin AMV-kilpailussa esimerkiksi näytettiin peräti kolme Princess Tutu -videota, joista mikään ei muistaakseni ollut mitenkään huono ja yksi oli jopa itsessään aivan loistava, mutta joista ei kilpailun jälkeen muistanut enää juuri mitään, sillä ne kaikki käyttivät pitkälti samoja kohtauksia sarjasta. AMV:t ovat ymmärrettävästi laajemminkin tämän ilmiön uhreja, sillä kussakin sarjassa on yleensä rajoitettu määrä niitä erityisen dramaattisia ja sinemaattisia kohtauksia, joiden sisällyttäminen tekeillä olevaan AMV:hen vaikuttaisi suorastaan jokaisen tekijän velvollisuudelta. Eikä tämä edes koske vain yksittäisistä sarjoista tehtyjä videoita; yritäpäs löytää vuoden 2006 jälkeen tehtyjä dance-videoita, joissa ei ole käytetty Hare hare yukaita.

Joskus harvemmin sattuu kuitenkin eteen tällainen pariskunta erittäin samanlaisia animemusiikkivideoita, jotka yllättäen tukevatkin toisiaan täydellisesti. Molemmat spoilaavat armottomasti samoin kuin teksti.

Roseate Nocturne, video
Tekijä: Tenjou, himemiya
Anime: Utena
Musiikki: Evanescence – Bring Me To Life (lyriikat)

Cinnamon Spider, video
Tekijä: Darksong17
Anime: Utena
Musiikki: Jack Off Jill – Cinnamon Spider (lyriikat)

Jatka artikkelin ”AMV: Roseate Nocturne ja Cinnamon Spider (Utena)” lukemista →

xxxHolicista 3/3

Ensikatsauspostaus

Viimeksi postasin CLAMPin xxxHolicin ja sisarsarja Tsubasa RESERVoir CHRoNiCLEn suhteesta ja sitä ennen puoli vuotta vanhoja ajatuksiani edellisestä, joten nyt on vuorossa katsaus sarjaan nykyhetken valossa, kun seuraan sitä viikoittain. Tämä on niitä harvoja sarjoja, jotka ovat aloittaneet syvimmistä pohjamudista ja kivunneet alppa kerrallaan puun latvaa kohti. Reilun kahdensadan tuskastuttavan lyhyen lukunsa ajan xxxHolic on tähän asti parantanut asemiaan kaikin puolin koko ajan ja hyvin pikkuhiljaa myötähäpeyttävästä siedettäväksi, kevyesti mielenkiintoiseksi, aidosti viihdyttäväksi ja ajatuksia herättäväksi ja lopulta TRC:n päätyttyä saavuttanut tämän lukijan silmissä todellisen hienouden.

Tämän koko ajan positiivisena säilyvän kehityksen kääntöpuolena on, kuten aiemmin mainitsin, että muutos kämyisestä kimaltelevaksi on ollut hidas. Ylämäkeä on siis kuljettu sen verran tasaisesti, ettei kärsivällisyys koskaan loppunut kesken (toisin kuin TRC:n kanssa, joka sai minut headdeskaamaan useampaan otteeseen tosi kipeästi), mutta sen verran hitaasti, että turhautumustakin ehti matkalla kertyä. Toisaalta, kuten myös huomautin Watanukin hahmonkehityksestä kirjoittaessani, tämä on myös tietyllä tavalla sarjan suurin vahvuus, kun kerrankin asiat muuttuvat juuri niin piinaavan hitaasti kuin ne näin irlinäkin tapaavat tehdä.

Spoileria molemmista sarjoista luvassa.

Jatka artikkelin ”xxxHolicista 3/3” lukemista →

xxxHolicista 2/3

Ensivaikutelmani sarjasta
Edellisessä postauksessa myöhemmät fiilikseni.

Käsitellään nyt tässä välissä pois alta se pakollinen Tsubasa: RESERVoir CHRoNiCLE -osuus.

Netissä on tullut vastaan paljon närää siitä, miten ne, jotka ryhtyvät lukemaan xxxHolicia joutuvat nieleskelemään alas TRC:takin, koska tarinat overlappaavat tuon tuosta ja toista tarvitaan, jotta voisi kunnolla ymmärtää toista. Sama pätee myös toisin päin, eli vaikka joku ei jaksaisi xxxHolicista innostua, pitää siihenkin tutustua, jos ei halua että tietyt kohdat TRC:n loppupuolelta jäävät täysin tai puoliksi auki. Jatkuvat viittaukset TRC:een saivat minutkin kahlaamaan sisarsarjan läpi, vaikka sen kiinnostavuusprosentti muuten oli jossakin nollan pinnassa.

Sarjat siis tarvitsevat toisiaan kovasti, mikä on mielestäni kiinnostava ratkaisu tekijätiimiltä, sillä käsittääkseni kyseessä on mangamaailmassa kohtuullisen vähän käytetty kerrontajippo. Amerikkalaisilla sisarsarjoillahan on tapana aina välillä pitää yhteyttä toisiinsa, kun spinoffin hahmot tulevat vierailemaan emosarjassa tai toisin päin. Näissä tapauksissa pidetään kuitenkin yleensä huolta siitä, ettei katsojan tarvitse seurata kumpaakin sarjaa kärryillä pysyäkseen, toisin kuin tässä CLAMPin rohkeassa kokeilussa.

Jatka artikkelin ”xxxHolicista 2/3” lukemista →